Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja (ja Helmet-haasteesta)

 

En ollut aiemmin Buddhadeva Bosesta kuullut, mutta ilmeisesti on yksi bengalinkielisen kirjallisuuden suuruuksista (heti Tagoren jälkeen), ja tällainen suomennos löytyi sopivasti kirjastosta (suomennos englanninkielisestä antologiasta Hannele Pohjanmies).

Teos on varsin laaja läpileikkaus tuotannosta, vanhimmat runot on julkaistu 1930 ja uusimmat 1971, ja niissä tuntuu jonkinlaista modernismin henkeä, mutta siinä missä suomalaisessa modernismissa olen tottuneempi vähän riisutumpaan ilmaisuun, Bosen runoista tuleva mielikuva on enemmän rehevyyden suuntaan, monet runot ovat pitkiä ja säkeet ovat pitkiä ja kuvien sarjat ovat usein runsaita. Teksti on usein varsin suoraa, rivi riviltä selkeää vaikka kokonaisuuksissa en ainakaan yksinkertaisilla lukemisilla aina mukana pysynytkään, kokonaisuuksia en aina hahmottanut joten lukukokemus jäi vähän amorfiseksi.

Sävy on usein ironinen, irvailevakin ja hetkin myös surullinen, ja suhteessa omiin ennakko-oletuksiin oli jotenkin huvittavaa huomata yllättyvänsä että niin moni runo viittaili talviaikaan, koska jotenkin ajatuksissa "talvi" ja "Intia" eivät kuulu yhteen. Mutta vuodenajat näkyvät hyvin, ja rakkaus ja vanheneminen ja muut isot teemat, ja Intiakin.

Kirjasta Kiiltomadossa.

Nuoret miehet, nuoret naiset (ote)

Yhtäkkiä maailma on täynnä nuoria ihmisiä.
Kun kävelen kaduilla, näen vain nuoria miehiä
ja nuoria naisia. En tiennyt, että heitä on niin paljon.

   Tiuhassa kuin ruohoa, hurmaavia kuin sammal, levottomia
                          kuin muurahaiset.
Heitä on koko ajan kaduilla ja he ovat koko ajan kiireissään.
On kuin jostain olisi löytynyt kultakaivos, uusi ja koskematon,
tai laiva huutaisi vaimeasti sumun seasta:
"Tulkaa heti, tulkaa tänne päin!
Tulkaa matkaan lumotulle saarelle!"

    Tai niin kuin he olisivat voittaneet arpajaisissa -
kun aurinko lämmitti ja tuuli kantoi kauas
heidän nauruaan.

    Nyt on talvi, ja miltei joka päivä näen
hautajaissaattueen. Aallot lyövät katukäytävillä
kahden puolen. Keskellä lipuu lautta
ja siinä vainaja, joka on tyyni, päässyt rauhaan
                                   kaikista toiveistaan.
Mutta kun katson hänen kasvojaan järkytyn,
sillä ei kuolemaaan muuta vanhuutta miksikään.

 ---------------------------------

Tämän nappasin luettavaksi pääasiassa Helmet-lukuhaasteen viimeisen puuttuvan kohdan vuoksi: Kirja kertoo Intiasta.
Ajattelin yrittää kombottaa tämän Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta kun selasin Helmet-kirjastojen valikoimaa naiskirjailijoista, joilta olisi löytynyt jotain luettavaa suomeksi tai englanniksi (että pystyn niitä lukemaan) ja alkukieli olisi joku Intian muista isoista kielistä kuin englanti, niin eipäs muuten tahdokaan löytyä. Katsoin hindin, urdun, bengalin, tamilin, gujaratin, punjabin ja pari muutakin kieltä, ja löytyi jotain kaksikielisiä lasten kuvakirjoja, joiden kirjoittajia en sen kummemmin katsonut, bengalinkielinen Taslima Nasrin, jonka tarjolla oleva kirja ymmärtääkseni kertoo Bangladeshista, ja maininta yhden relevantin antologian olemassaolosta, josta ei kuitenkaan ollut enää valikoimassa yhtään kappaletta.
Edustus kielistä, joilla on puhujia yhteensä useampi sata miljoonaa, on siis hyvin vaatimaton. Reflektoikaapa sitä.

No, vaikkei haasteita päässytkään kombottamaan, niin Helmet-haaste on nyt suoritettu, ja aikaakin olisi vielä jäljellä. Aika monta haastekohtaa tuli täytettyä kirjoilla, joita lueskelin ihan muutenkin, jolloin tarvitsi vain katsoa, että mihin kohtaan mikäkin kirja sopi (ensimmäinen kirja joka ei sopinut mihinkään taisi tulla maaliskuussa), mukana oli pari kohtaa joita piti hieman enemmän miettiä.

Lopullinen lista näyttää tältä:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis Leonid Andrejev - Punainen nauru
2. Kirjablogissa kehuttu kirja Grazia Deledda - Marianna
3. Suomalainen klassikkokirja Juhani Aho - Yksin
4. Kirja lisää hyvinvointiasi Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt
5. Kirjassa liikutaan luonnossa Unto Kupiainen - Sotarunot
6. Kirjassa on monta kertojaa Milena Michiko Flašar - Kutsuin häntä Solmioksi
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina
8. Suomen historiasta kertova kirja Larin-Kyösti - Ajan käänteessä ; Uuno Kailas - Isien tie ; Heikki Asunta - Leirinuotio
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja Tiziano Scarpa - Silmät halsterissa
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Hella Haasse - The Black Lake
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja Amanda Cross - 3213 heinäpaalia
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja Karin Boye - Kallokaiini
13. Kirja "kertoo sinusta" Max Frisch - Ihminen ilmestyy holoseeniin
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Monika Peetz - Tiistaisiskot
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Mercè Rodoreda - Timanttiaukio
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja Paolo Giordano - Alkulukujen yksinäisyys
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Sergei Dovlatov - Ulkomuseo
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Naguib Mahfouz - Adrift on the Nile
19. Yhdenpäivänromaani Hanne Ørstavik - Rakkaus
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Friedrich Dürrenmatt - Epäily
21. Sankaritarina János Arany - Toldi & Toldin ehtoo
22. Kuvitettu kirja Erich Kästner - Lisen ja Lotten salaisuus
23. Käännöskirja Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi
24. Kirjassa selvitetään rikos Rex Stout - Puuttuva lenkki
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Jarl Hemmer - Viljan valtakunta
26. Sukutarina Olga Tokarczuk - Alku ja muut ajat
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Klaus U. Suomela - Hopeakihlajaiset
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan Gianni Celati - Tasankojen kertojia
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Almudena Solana - The Curriculum Vitae of Aurora Ortiz
30. Kirjan nimessä on tunne Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset
31. Fantasiakirja Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta Johann Wolfgang von Goethe - Faust
33. Kirja kertoo Intiasta Buddhadeva Bose - Kalkutta ja muita runoja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt Barbara Pym - Less Than Angels
35. Kirjan nimessä on erisnimi Somaya Ramadan - Leaves of Narcissus
36. Elämäkerta tai muistelmateos Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Arthur Schnitzler - Unikertomus
38. Kirjassa mennään naimisiin Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta
39. Ikääntymisestä kertova kirja Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä Nnedi Okorafor - Kabu-Kabu
41. Kirjan kannessa on eläin Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä
42. Esikoisteos Iselin C. Hermann - Suutelen postinkantajaa
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Helvi Juvonen - Kootut runot
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja N.R.Syme - Se on tietysti Petteri
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit Giovanni Papini - Gog
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Slavenka Draculić - The Taste of a Man
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Maila Talvio - Linnoituksen iloiset rouvat

Arthur Schnitzler - Piirileikki

 

Alkuvuonna lukemani toinen  Arthur Schnitzlerin kirja Unikertomus oli etukäteen tuttu Kubrickin leffaversiona Eyes Wide Shut, ja sama pätee tähän näytelmään (suom. Heikki Salojärvi), tunsin teoksen jo Max Ophülsin elokuvana La ronde vuodelta 1950.

Näytelmä julkaistiin alun perin jo vuonna 1900 pienenä painoksena lähinnä ystävien huvitukseksi, julkisempi painos vasta jokunen vuosi myöhemmin ja esitetteväksi se päätyi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja tällöin näytelmä aiheutti skandalöösin sisältönsä vuoksi niin paljon negatiivista kohua että Schnitzler päätti julistaa näytelmän esityskieltoon joka ulotti 50 vuotta kuolemansa jälkeen, siis vuoteen 1981 (kielto havaitusti vuoti jonkin verran...)

Näytelmä on vahvasti ideavetoinen, siinä määrin että ei tätä olisi kai edes tarvinnut lukea kun sen leffan on nähnyt: kymmenen henkilöä ja kymmenen kohtausta, ensimmäisessä kohtauksessa tapaa kaksi henkilöä, joista toinen tapaa seuraavassa kohtauksessa kolmannen, joka tapaa kolmannessa kohtauksessa neljännen, ja viimein kymmenennessä kohtauksessa viimeinen henkilö tapaa ensimmäisen.
Henkilöt tunnetaan vain määreiltään: prostituoitu, sotilas, kotiapulainen, nuori herrasmies, nuori nainen, hänen aviomiehensä, nuori kaunis tyttö, runoilija, näyttelijätär ja kreivi.

Kohtaukset etenevät samaan tapaan: henkilöt juttelevat joskus enemmän ja joskus vähemmän, sitten keskustelussa tullaan katkoviivaan
------------- (teatterissa tässä kohtaa laskettiin esirippu, koska eihän 20-luvunkaan teatterissa nyt ihan mitä tahansa näytetty)
ja sitten sanotaan mitä vielä on sanottavaa. Joskus tulee toinenkin katkoviiva.

Vaikka henkilöt vain määreitä ovatkin niin persoonallisuutta on kuitenkin häivähdys mukana, tunteita taas aika lailla vähemmän: mikään rakkauden karuselli tämä ei ole vaikka intohimot (tai joskus mahdollisesti laskelmointi tai valloitus) miestä ja naista vievätkin. Johtopäätökset Schnitzler kuitenkin jättää lukijalle...

Elizabeth Taylor - Angel

Angelica Deverell on yksi kirjallisuushistorian suurista fiktiivisistä kirjailijoista.

Gilbright and Brace had been divided, as their readers' reports had been. Willie Brace had worn his guts thin with laughing, he said. The Lady Irania was his favourite party-piece and he mocked at his partner's defence of it in his own version of Angel's language.
"Kindly raise your coruscating beard from those iridescent pages of shimmering tosh and permit your mordant thoughts to dwell for one mordant moment on us perishing in the coruscating workhouse, which is where we shall without a doubt find ourselves, among the so-called denizens of deep-fraught penury. Ask yourself - nay, go so far as to enquire of yourself - how do we stand by such brilliant balderdash and live, nay, not only live, but exist too..."
"You overdo those 'nays'," said Theo Gilbright. "She does not."
"There's a 'nay' on every page. M'wife counted them."

Gilbright ei tiedä mitä kirjailijalta odottaa, ei ainakaan toimistoon ilmestyvää pikkukaupungista tulevaa 15-vuotiasta tyttöä, jossa täydellinen huumorittomuus yhdistyy vankkumattomaan itsetietoisuuteen: eräänä päivänä näytellessään sairasta ettei tarvitsisi mennä kouluun, Angel Deverell alkoi kirjoittaa kirjaa ja on nyt täysin tietoinen että hänen tulevaisuutensa, ei, vaan hänen kohtalonsa on olla suuri kirjailija.
Gilbright ehdottaa joitain muutoksia, shampanjapulloa ei avata korkkiruuvilla, ja se kortinpeluukohtaus on hieman, no, uskalias (eletään 1900-luvun alkua, viktoriaaninen aika on juuri päättymässä). Angel kieltäytyy muuttamasta sanaakaan.
Kirja julkaistaan silti, kriitikot pilkkaavat mutta se myy varsin hyvin, samoin kuin seuraavatkin joita Angel suoltaa maanisesti, samalla kuin suurempi omaisuus ja tunnettavuus mahdollistaa näkyvämmän eksentrisen ja ekstravagantin käytöksen. Angel ei juuri lue kirjoja, ei kuuntele ihmisiä, ja jos maailma ja hänen mielikuvituksensa joutuvat joskus ristiriitaan, maailma todetaan ikävystyttävämmäksi ja sivuutetaan, ja ne pilkkaavat kriitikot ovat vain kateellisen pahanilkisiä tai pelkästään pohjattoman typeriä kun eivät kykene ymmärtämään hänen nerouttaan.
Ja aikanaan Angel Deverell menee pois muodista, yleisö unohtaa ja ristiriita Angelin olosuhteissa päänsä sisä- ja ulkopuolella kasvaa, tähän verrattuna Norma Desmondilla oli tiukempi ote todellisuudesta...

Love and wine transformed her. As she was now he wanted to paint her - not staring him out in defiance, as she had done; but glowing, uncertain, with thoughts crowding in, some of them, he could tell, disturbing.
"I read one of your books," he said, sounding as if it were rather a surprising thing to do.
She blinked, jolted by what he had said. She always supposed that everyone had read all her books and had them nearly by heart, that they thought about them endlessly and waited impatiently for the next one to appear.
"My landlady lent it to me. I sat up until I had finished it."

Angelica Deverell ei juuri muistuta Elizabeth Tayloria, tarkkaavaista ja pohjattoman hienovaraista kirjailijaa. Kirjan alku muistuttaa parodiaa, Angelin hahmo on kohtuuttomuudessaan, maanisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään niin tolkuton että tähän on vaikea suhtautua vakavasti.
Mutta siinä missä alkuosa on humoristinen, Taylor onnistuu kääntämään kirjan suunnan: Angel on tarpeeksi menestynyt kyetäkseen toteuttamaan unelmansa, ja ne unelmat muuttuvat kultaiseksi häkiksi, rappioksi ja valheeksi, mutta Angel ei periksiantamattomuudessaan ja ehdottomuudessaan voi koskaan sellaista myöntää. Päähenkilöä ei tehdä tippaakaan miellyttävämmäksi tai inhimillisemmäksi, mutta pateettiseksi kyllä, ja se taitavasti luotu paatos sai kuitenkin lukijan myötätunnon kaapattua puolelleen...

No one seemed about. She wondered where Nora and Esmé were, and, feeling suddenly as if she had been deserted when she most needed company, she hurried to finish dressing. The end of her work, to which she had advanced so determinedly, so eagerly, came with a sense of anti-climax. She had emerged from it at last, to a perfectly dull evening with nothing exceptional in the least likely to happen, no fanfare of trumpets, not a glass lifted in salutation, or even any sensation within herself other than tiredness and a certain shrinking from the world.

Angelica Deverell on suuri fiktiivinen kirjailija (kunhan minun ei varsinaisesti tarvitse lukea hänen kirjojaan), Elizabeth Taylor taas todellinen ja havaitusti taitava tällaisessa hienovaraisessa ironian ja surumielisyyden sekoituksessa (hänen kirjojaan luen mieluusti jatkossakin).
Ja myönnetään, tämä kirja sai omaa väriään siitä että toisaalla tietoisuudessani lepatti monenlaisia keskusteluja kirjailijoista, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kriitikoista, lukijoista yms yms.

Paranoidista lukemisesta

Kun proosa-Finlandian ehdokkaat paljastettiin eilen, valikoima oli kieltämättä yllättävä ja yllättävyys on näissä kuvioissa positiivinen juttu. Samalla sen reaktiona heräsi myös kommentteja perinteisestä lukuromaanista ja vastaavista joitain toisia lukijoita miellyttävistä ratkaisuista.
Itse en osaa asettaa itseäni kovin selkeästi kumpaankaan suuntaan, suhteeni niin kokeelliseen kerrontaan kuin perinteiseen draaman kaareen on moniulotteisempi kuin pelkkä kyllä/ei - on/off -valinta.

Mietin tässä hieman omaa lukumakuani ja hahmottelen itseäni lukijana jatkaen siitä minkä vajaa kuukausi sitten aloitin, olenko Barthesin lukijatyyppien hahmotelmassa "paranoidi lukija".
Tommi Melender nosti aiheen tietoisuuteeni pari vuotta sitten, kirjoittaen enemmän fetisistisestä lukijasta, joka keskittyy enemmän katkelmiin, yksittäisiin lauseisiin ja yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin ja lyhyesti mainiten muut kolme lukijatyyppiä: "Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi tarve laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas heittäytyy ehdoitta tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautumalla tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon."
Hysteerinen lukija lienee siis immersiota jahtaava ja juuri perinteistä lukuromaania suosiva, pakkomielteistä en tästä täysin hahmota mutta vähän kuitenkin (kun jatkan sillä mitä Barthes käännettynä sanoikaan). Paranoidius sen sijaan kuulostaa itsetehtynä diagnoosina hyvältä lähtökohdalta.
Toki myöntäen että jokainen on jossain määrin yhdistelmä noita ja saattaa lukea eri kirjoja eri tavalla (esim. olen huomannut että lukumaratoneilla luen usein immersiivisemmin kuin muuten).

Ensisijaisesti sanoisin että minua kiinnostaa eniten aihe ja lukemani tekstit ovat usein argumentteja tai todisteita. Sillä ei ole niin väliä olenko samaa mieltä, ennemminkin päinvastoin: laaja-alaisesti kootut argumentit tuovat toki parempaa todistusaineistoa kuin että valitsisin heti alkuun suosikkiteoriani ja sitten vain kokoaisin sitä teoriaa puoltavia todisteita.
Tuon mukaisesti minua kiinnostaa kirjallisuus joka lähestyy esseistiikkaa, poikkeavista näkökulmista tulevat tekstit, allegoriat jotka eivät epäröi näyttää olevansa allegorioita, ja myös tendenssikirjallisuus (näistä asioista kirjoitinkin jo linkitetyn Kazakevitšin kohdalla).

Lukeminen on metatietoista, etäännytys on mukana. Tästä ehkä tulee myös kiinnostus mitalliseen runouteen, joka on hyvin näkyvästi keinotekoista kieltä: modernismi pyrki lähemmäs luonnollista kieltä, mikä ei ole ollenkaan niin hauskaa. Myöskin vaikken niin paljoa varsinaista genrekirjallisuutta luekaan, minua kiinnostavat kyllä genrekonventiot ja kirjailijan leikittely niillä, niiden keinotekoisuus ei olennaisesti haittaa. Dashiell Hammett ja Agatha Christie ovat parhaat dekkaristit, ja korkealentoinen satufantasia on myös jees (ja eeppisessä runoudessa yleensä vieras kulttuuripiiri ja keinotekoiset konventiot yhdistetään keinotekoiseen kieleen, ihan huippua).

Näistä syistä suhtaudun periaatteessa positiivisesti kokeelliseen kerrontaan, jossa mahdollisuuksilla leikitellään, ja "realistinen" kerronta jossa edetään draaman kaarta näppärästi alusta loppuun ei ole ainakaan mikään myyvä tekijä. Samalla muistutan kuitenkin aiheesta, kerronta joka keskittyy kokeiluihin kielen ja muodon kanssa mutta jolla ei ole mitään (kiinnostavaa) sanottavaa ei tuo nautintoa. Ja niin kuin hyvä argumentti, hyvä kirja on myös napakka eikä jaarittele turhia.

Argumenttien ja todisteiden kanssa kannattaa olla epäluuloinen, kyseenalaistaa tarvittaessa niin toiset kuin itsensä. Varsinainen kirjallinen mukavuusalue on hyvin venyvä käsite, koska vaikka yllä mainitsinkin mieltymyksiä, niin mukavinta on lukea jotain uutta, ja liian tiukasti yhdessä asiassa pysyminen ei tuo tätä, paraskin argumentti muuttuu jankutukseksi.
Yleiseen suosioonkaan ei kannata liikaa luottaa suuntaan tai toiseen: kirjassa joka nauttii laajaa suosiota on eittämättä jotain kiinnostavaa juuri siksi että se nauttii niin laajaa suosiota, mikä se jokin on? Vaikka samalla näissä on myös runsaasti kirjoja joissa riittää toisen käden tiedot, varsinainen lukeminen on tarpeetonta (ja ovatko suositut kirjat yritystä aivopesuun, yritys jonkin sellaisen argumentin normalisointiin joka olisi kuitenkin syytä haastaa?).
Ja toisaalta ilahduttaa tutkia kuriositeetteja, unohdettuja kirjoja, omituisuuksia juuri siksi että ne ovat kuriositeetteja (mestarietsivä ei jätä johtolankaa huomiotta vain siksi että se on pieni ja huomaamaton), ja näistä ei helposti saa toisen käden tietoja.
Suhtaudun myös myönteisesti lukuhaasteisiin, koska ne ovat hyvä johdatus lukemaan jotain muuta, ehkä jopa sellaista jota ei muuten lukisi (jotkut parhaista kirjoista ovat kirjoja joita ei muuten lukisi), ja kiinnitän joskus huomiota kirjojen välillä oleviin yhteyksiin koska olen ne lähekkäin lukenut; ovatko kirjailijat olleet toisistaan tietoisia on samantekevää. 

Ei, en ole ihan varma mikä on se rikostapaus jota varten kerään näitä todisteita ja argumentteja, mutta mysteeri sanan kaikissa merkityksissä se eittämättä on (jotenkin se liittyy ihmisenä olemiseen maailmassa tai jotain). Katsotaan miltä tilanne näyttää viimeisen luvun parlour scenessä, onko mysteeriin saatu enemmän selvyyttä.

Alan Garner - Red Shift

Jos sanoisin, että Alan Garner kirjoittaa nuorten spefiä, puhuisin totta. Mutta vaikka lukemani kirjat (tätä ennen Mustan tornin portilla/Elidor ja Huuhkajalaakso/The Owl Service) ovatkin olleet ansiokkaita, ei ainakaan tämä kirja taitaisi olla kauhean hyvä "vähän lukevat nuoret lukemaan"-täky.

Kerrontaratkaisu ei nimittäin ole kauhean helppoa sorttia, ekspositiota ei liiemmin harrasteta ja suuri osa kirjasta etenee pelkkänä dialogina, joka poukkoilee nopeasti ja lyhyinä kommentteina henkilöltä toiselle niin että on ajoittain vaikea pysyä kärryillä siitä kuka milloinkin puhuu. Ja iso osa dialogista on myös aika viitteellistä, puhujat puhuvat toistensa ohi, selittely on heikoille (jossain vaiheessa aloin miettiä jokin aika sitten lukemaani Harold Pinteriä, tässä oli vähän samaa).
Ai niin, kirjan tarina etenee yhtaikaisesti kolmessa eri aikatasossa joiden välillä on ehkä yhteyksiä tai ehkä ei, ainakin tapahtumapaikka on sama (Cheshiren Mow Cop ja sen ympäristö).Ja kirjan päättää koodilla kirjoitettu kirje, ja koodin murtaminen ei ole ihan triviaalia kun sen avainta ei ole annettu...ei se Huuhkajalaaksokaan nyt niin helpolla lukijaansa päästänyt mutta tässä on silti ihan omanlaistaan yritystä (ja piti erikseen käydä tarkistamassa että kyllä, tämä on määritelty nuortenkirjaksi, kyllä, tämä on määritelty fantasiaksi. Kuka kirjoittaa tällaista nuortenfantasiaa?)

"I don't like this chapel," said Jan. "Go now?"
"What's wrong with it?"
"Perhaps it's that dead her."
"Perhaps."
"Perhaps perhaps perhaps perhaps -"
"It's life," said Tom. "There's flux for you. Continental drift, five centimetres a year, and that -"
"Do buildings change, or is it us?"
"Both?"

Tuosta huolimatta, ja vaikka kirja epäilemättä avautuisi paremmin toisella lukukerralla, henkilöihin ja tapahtumiin ainakin pintatasolla pääsi aika hyvin kiinni, ja omalaatuiseen tunnelmaankin.
Kirjan keskustarinassa nykyajassa Tom ja Jan ovat nuoret rakastavaiset Cheshiressä, Jan lähtee opiskelemaan sairaanhoitajaksi Lontooseen ja Tom taas pysyy kotona, etäisyyttä eivät lievitä kirjeet ja muutaman viikon välein tehdyt tapaamiset, Tom on yksinäinen ja jumissa elämässään ja mielenterveytensä on varsin kyseenalainen...
Tähän limittyvät roomalaisaikaisen Maceyn ja Englannin sisällissodan aikaisen Thomasin elämät, paikka on sama, onko henkilökin, jonkinlainen yhteys näiden välillä kuitenkin on...
Fantasia-osuudesta Garner pysyy epämääräisen vihjailevana, mikään tapahtuma ei moista lopulta paljasta vaan enemmän yleinen tunnelma, kummitusjutun tai Tam Linin legendan hyvin väljä uudelleentulkinta, hyvin tavallinen elämä kietoutuu legendaan...

Merkillinen teos, Garneria pitänee lukea lisääkin (ja tämä teos varmaan joskus uudestaan).

Koko Hubara - Ruskeat tytöt

Luin Koko Hubaran esseekokoelman Ruskeat tytöt.

Koska en ole ruskea tyttö, en sen tarkemmin pureudu suureen osaan siitä mitä Hubara sanoo (valkoisuuteni on lajia joka menee paikallisesta normista pitkin pohjois- ja keski-Eurooppaa, Välimeren rantamilla alan erottua muualta tulleeksi myös olemalla keskimääräistä pitempi. Tietysti erotun myös avattuani suuni mutta se on eri asia).
Mutta koska olen myös lukuisten eri identiteetinpalasten intersektio, kiinnitin toki huomiota joihinkin aiheisiin joista Hubara puhuu.
On tietysti klisee että valkoinen mies ei tykkää kun puhutaan jostain muusta kuin valkoisesta miehestä, näin en tee. Samalla minulla kuitenkin on syytä puhua ensisijaisesti omista kokemuksistani.

Jokin aika sitten kirjallisuuspiireissä Hubara herätti huomiota kommenteillaan Laura Lindstedtin Oneiron-kirjasta ja kulttuurisesta omimisesta. Tästä aiheesta eivät nämä Hubaran esseet juuri puhu, mutta kun aihe lienee yhä monille ongelmallinen niin siitä on kuitenkin hyvä puhua.
Oma anekdootti viime kesältä: Vantaan ev.lut. seurakunnat jakeli eräillä kesäfestivaaleilla värikkäitä rukousnauhoja kaulakoruiksi. Kyseiset nauhat olivat kiinteästi katoliseen rukousperinteeseen kuuluvia viiden dekadin ruusukkoja, joiden kohdalla korostetaan voimakkaasti että ne eivät ole koruja, vaan nimenomaan rukousvälineitä (ja mariaaniseen hengellisyyteen liittyvinä niiden rukouskäytön ei edes kuuluisi olla luterilaisten oppien mukaista). Tämä luonnollisesti herätti närkästystä katolilaisten keskuudessa, että meille tärkeä hengellisyyden muoto tuolla tavalla irrotetaan noin vain kontekstistaan kivannäköiseksi blingblingiksi.
Kun valitin tästä asianomaisille, sain vastaukseksi pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu.
Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi.
Toki voidaan sanoa kauniita sanoja sananvapaudesta, mutta olen aikaisemmin jo pitänyt sitä ongelmallisena argumenttina, koska se vaatii hyvin paljon, luultavasti liikaa, kohteeltaan: lukijan/kuulijan velvollisuus on lukea/kuulla kaikki argumentit, vaikka kuinka hiljaiset ja kuinka paljon omien mieltymysten vastaiset, jopa ne argumentit joista vaietaan. Muussa tapauksessa "sananvapaus" heijastaa liian usein yhteiskunnan valtasuhteita, ne jotka saavat äänensä kuuluviin peittävät alleen ne jotka eivät saa.

Muutenkin näissä Hubaran esseissä koin eniten tuttuuden havaintoja juuri uskonnon kautta: joskus muistakin ja joistain asioista saatoin sanoa että tuo ei ole minun kokemukseni millään tavalla.
Kokemuksissa on huomattavia eroja, mutta siinä missä Hubara on selannut Instagramista jemeninjuutalaisuuteen liittyviä kuvia, olen minäkin tutustunut historialliseen arkistomateriaaliin saadakseni parempaa ymmärrystä mitä on olla katolilainen Suomessa (arkistot eivät ole laajat eivätkä aina niin selkeät tai hyvässä järjestyksessä, mutta niitä kuitenkin on, koska en selvästikään ole ensimmäinen, joka tätä etsintää tekee. Enkä varmaan viimeinenkään).

Samoin tutulta tuntui Hubaran kokemus journalistina että ruskeus on asia josta joko pitää vaieta kokonaan tai nostaa jutun pääaiheeksi: tämä lokerointi on hyvin tuttua, erityisesti nykyaikana jolloin uskonnot, jos sellaisia nyt välttämättä ylipäänsä pitää olla, pitäisi olla jonkinlainen sentimentaalinen epämääräinen affekti ja täysin yksityisasia.
Kyseinen asennehan on lähtökohtaisesti absurdi, eihän metafysiikka, etiikka, käsitys ihmisestä ja maailmasta ole mitään yksityisasioita vaan asioita joiden kuuluukin vaikuttaa näkyvästi tapaan jolla ihminen on olemassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Samalla on pidettävä mielessä, että sekulaari materialismi ei ole mitenkään "neutraali" asenne joka yksin on normi ja kaikki muut poikkeuksia, ei myöskään etiikan puute tai haluttomuus metafysiikkaan.
Mutta nykyisessä kulttuurissa on vaikea löytää kieltä jolla puhua, koska se on norminvastaista. Ja kokemus on osoittanut, että mitä luultavimmin tätäkin tekstiä klikkasi lukemaan henkilöitä jotka lakkasivat lukemasta jotakuinkin heti kun mainitsin "Vantaan ev.lut. seurakunnat" tai muun johonkin uskontoviitteen (kiitos sinulle, joka luet tätä riviä).
Toki on totta, että tuollaista lokerointia harjoitetaan myös uskontojen sisällä, tunnen esim. kristittyjä joista mikä tahansa sellainen joka ei ole todella näkyvästi leimautunut kristilliseksi on vähintäänkin epäilyttävää jos ei suoranaisesti tuomittavaa, ja varmaan heitä löytyy myös muista uskonnoista. Ja heitä kohdatessani huokaan sisäisesti koska en jaa näkemystä, ja he voivat olla yhtä rasittavia kuin tiukimmat "uskonnot ovat yksityisasia, en halua kuulla!"-ihmiset. Mutteivät yhtään enempää.

Tuohon liittyy myös piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota näin käännynnäisenä: uudet sosiaaliset suhteet ovat painottuneet merkittävässä määrin muihin katolilaisiin, samalla kun aiempia tuttuja näkee vähemmän ja suhteetkin ovat usein etäisempiä. Vaikka tuttuni ovatkin olleet varsin myönteisiä (he jotka olettavat minun tulleen hulluksi tai epäilevät aivopesua ovat olleet diskreetisti hiljaa minun ollessani paikalla, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut) niin tuo normi että uskonnoista tai mistään niihin liittyvästä ei pidä puhua luo silti eräänlaisen henkisen miinakentän, silloinkin kun ei pitäisi, kun taas omien luona voi olla normaalisti, me puhumme edes suunnilleen samaa kieltä (silloinkin kun emme puhu: suomalaisista katolilaisista alle puolien äidinkieli on suomi).
Näin ihan sen kummemmin suunnittelemattakin: paljon on puhuttu sulkeutuneista uskonnollisista yhteisöistä, mutta minusta näyttää että sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa...
Tuo eroaa Hubaran kokemuksista ruskeana tyttönä: tämä ei näy päällepäin, joten en toimi henkilökohtaisena kohteena tuntemattomien aggressioille (toki ei-henkilökohtaisesti päätyy kuulemaan ihan riittävästi yleisesti ihmisryhmiä koskevia aggressioita), mutta tämä vaikuttaa sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen, myös sukulaisten ja perheenjäsenten (toisaalta käännynnäisenä on aikuinen, epävarmempana lapsena tai nuorena nämä ongelmat ovat isompia).

Viimeviikkoisilla Helsingin kirjamessuilla kuulin Sofi Oksasen puhumassa kirjallisuuden kapenevasta tilasta medioissa: kulttuuripalstat ovat oma aiheensa mutta myöskään muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirjat eivät näy. Jos oikein ymmärsin niin samaa aihetta käsittelivät jotkut muutkin kirjailijat. Heitä en kuullut, ja Oksasen pointti on jo tärkeä.
Kirjamessujen yhteydessä äänekkäästi vastustin myös ajatusta että kirjallisuuden julkinen vastaanotto pitäisi tapahtua vain ammattikriitikoiden toimesta etabloituneissa, toimitetuissa medioissa: käytin moisesta ajatuksesta mm. sanoja "teknokraattinen" ja "sivistysvihamielinen". Ne ovat minusta osuvia myös tällä viikolla. Tämän ajatuksen ongelma on juuri se, että se lokeroi kirjallisuuden omaksi pieneksi alueeksi jolla ei ole mitään merkitystä kirjallisuuden ulkopuolella, edistäen sitä toista puolta huolesta josta Oksanen puhuu: kirjallisuuden pitää näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, jolloin kirjalliset teokset pitää ottaa vastaan myös muista näkökulmista.

Koska kirja on kirjallisuutta, on toki mielekästä tarkastella sitä myös, ja joskus erityisesti, kirjallisuutena, mikä on sen paikka ja sen arvo kirjallisuutena, osana jatkuvaa kaanonia. Koska kirja on kaupallinen kulutustuote (on se, sori vaan), on sitä mielekästä markkinoida massamedioissa selkeästi kirjallisuudeksi kategorisoituna ostaville ihmisille, tietysti mieluiten keskittyen uutuuskirjoihin jotka ovat juuri nyt kaupoissa ja mahdollisesti keskittyen mieluummin kiinnostavaan henkilöön kirjan takana kuin itse tuotteeseen, jos se vain lisää myyntiä.

Mutta riittääkö tuo? Ei.
Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta (jos joku on tästä asiasta eri mieltä, en pystyne sitä pitävästi todistamaa, siksi "uskon". En tiedä onko joku tästä eri mieltä). Tästä syystä on syytä tarkastella kirjallisuutta myös tavoilla joihin perinteinen kirjallisuuskritiikki ei mene, ja myös sellaista kirjallisuutta joka ei perinteisen kirjallisuuskritiikin kannalta ole relevanttia. Toki ammattikriitikko joskus pystyy myös tuohon, mutta ei olennaisesti paremmin kuin joku muu, ja usein huonommin kuin joku muu asianomainen.
Toiseksi massamediat ovat käytännössä näkökulmiltaan rajoittuneita, tietynlaiset ihmiset ja heidän näkökulmansa, kokemuksensa, norminsa ovat edustettuja, ja toisenlaiset ovat parhaimmillaan kohteita (jotka esitetään normien mukaisissa konteksteissa) ja pahimmillaan näkymättömiä. Näin kerrotaan, että kirjallisuus kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, toiset pysykööt poissa.
Toinen pointti ei rajoitu vain massamedioihin ja kirjallisuuskritiikkiin, vaan myös kirjallisuustutkimukseen.

Hubara kirjoittaa ruskeiden tyttöjen näkyvyydestä medioissa, niin kohteina kuin tekijöinä, ja on toisaalla nostanut esiin miten Lindstedtin Oneiron näyttää erilaiselta teokselta vaikkapa jemeninjuutalaisen naisen lukemana. Montako on ruskeaa tyttöä kirjallisuuskriitikkona?
Eikä tämä sinänsä rajoitu voimakkaisiin yhteiskunnallisen vallan epätasa-arvoihin. Olen lukenut kollegaltani Primo Leviltä esseen, joissa hän pohtii kemistin ammatin vaikutuksia kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen. Olen lukenut sisareni Flannery O'Connorin esseitä joissa hän pohtii kristillisenä kirjailijana kirjoittamista pääosin sekulaarissa kulttuurissa, ja katolisena kirjailijana kirjoittamista pääosin protestanttisessa maankolkassa (hänen kohdallaan USAn etelävaltioissa), ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen.
Sekalaisten muiden identiteettini palasten merkitystä suhteessa kirjallisuuteen on myös puitu ja jos ei ole, ehkä syytä olisi (mukaanlukien mitä on olla valkoinen kirjailija/lukija tai mieskirjailija/lukija, aiheiden tarkastelu negaatioiden kautta ei riitä), kaikkien noiden intersektioista puhumattakaan.

Massamediat toimivat omilla, yleensä talouden, laeillaan, ja näistä johtuen Hubara esittääkin toiveen "meiltä meille"-medioista. Suomen kokoisella kielialueella valitettavasti on niin että aika moni "me"-näkökulma joutuu rajoittumaan varsin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten vaikka nollabudjetilla pyöritettäviin yhden hengen projekteihin, esim. itsenäisiin blogeihin, tai olemaan kokonaan hiljaa. Silloinkin kun massaa on tarpeeksi pyörittää jotain isompaa (kun olen käyttänyt katolisuutta esimerkkinä, on Suomessa hiippakuntalehti, pari seurakuntalehteä, pari kustantamoa, muutamia nettikanavia joissa tämä on fokuksena) niin niiden rinnalle on kuitenkin hyvä muodostua myös laajempaa verkostoa (koska esim. hiippakuntalehti ei voi keskittyä kirjallisuuteen niin paljon kuin yksittäisen harrastajan blogi, pienemmilläkin medioilla on omat realiteettinsa).

Miten tämä blogi asettuu "meiltä meille"-mediaksi? Olen yrittänyt pitää "me"idän määrittelyn epämääräisenä. En voi keskittyä täydelliseen intersektioon koska yleisö-me rajoittuisi tarkalleen minuun, mutta en ole myöskään halunnut keskittyä vain yhteen osa-alueeseen tai luentatapaan (samalla olen toki sitä mieltä että joku toinen voisi niin tehdäkin, ja se voi tuottaa hyvinkin kiinnostavaa tulosta, joskus myös heille jotka ovat keskitetyn "me"n ulkopuolella).
Siirtelen hieman luentatapaa aiheesta riippuen, joskus saattaa korostua että olen suomalainen, joskus että olen mies, joskus että olen katolilainen, joskus että olen valkoinen, joskus että pidän eeppisestä runoudesta jne. Ja silloinkin kun en tietoisesti korosta mitään noista, niin ne kuitenkin vaikuttavat siihen mitä luen, miten luen ja mitä lukemastani kirjoitan tai jätän kirjoittamatta. Tästä on syytä olla tietoinen.
Minua ja oletettua yleisöäni yhdistää olla "kirjallisuudesta kiinnostunut", muista aspekteista voi sitten poimia itselleen relevantteja kosketuspintoja ja kiinnostuksen kohteita, ja jos sellaisia ei löydy yhtään niin sitten ei kai myöskään jää lukemaan blogia vaikka muuten olisikin kirjallisuudesta kiinnostunut. Vaikka oletankin että täällä saattaa olla niin lukijoita joita kiinnostaa asia X mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta Y kuin lukijoita joita kiinnostaa asia Y mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta X...

Hyönteisdokumentti-blogissa minun pyrkimykseni on kirjoittaa niin hyvin Hyönteisdokumentti-blogia kuin mahdollista.
Teen sitä jo nyt paremmin kuin kukaan muu.

Mm. näitä ajattelin kun luin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.
(Sitä on luettu monissa muissakin blogeissa, viimeaikaisia mm. Mai, Hanna, Katri...

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet

Divarihyllyjä selatessa Reiner Kunzen kirja kiinnitti huomion kiinnostavan fragmenttisella rakenteellaan: kirja koostuu lyhytproosasta joka on hioutunut tiiviiksi, usein vain kappaleen tai kahden mittaisiksi teksteiksi. Takakannessa oli Heinrich Böllin blurb, mutta ei muuta tietoa sisällöstä, mutta mitä sitä enempää tarvitseekaan.

Ja kas, olinhan tästä kuullut aiemminkin ja kiinnostavana huomioinut Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piirissä kun Ketjukolaaja oli tästä blogannut. Kunze, itä-saksalainen dissidentti, tarinoi varsin tavallisesta elämästä rautaesiripun takana: lyhytproosa ei asetu varsinaisiksi novelleiksi, vaan pysyy fragmentteina, jotka muodostavat sarjoja jotka muodostavat jonkinlaisen ikkunan aikaan.
Erityisesti huomion kohteena ovat nuoret: yhdessä sarjassa isä puhuu tyttärestään ja näissä huomioissa limittyvät yleiset kokemukset teini-ikäisen kasvattamisesta ja yhteiskunnasta jossa postikortti Tokiosta on vihamielistä propagandaa ja keskijakauksen kuuluu olla suorassa (näistä tuli omalla tavallaan mieleen Marjane Satrapin Persepolis), ja monissa muissakin nuoret ovat niinkuin nuoret tapaavat olla, mutta eri asia on saavatko olla.

Loppupuolen taas täyttää sarja kokemuksia jotka liittyvät Prahan kevääseen 1968, kun muiden joukossa myös itäsaksalaiset sotilaat palauttivat Tsekkoslovakiaa ruotuun, ja niistä ristiriitaisista tunteista, joilla myös tavalliset itäsaksalaiset asiaan suhtautuivat. Tähän osaan oli otettu myös joitain sensuroitujen tsekkiläisten runoilijoiden runoja (muun kirjan on kääntänyt Aarno Peromies, nämä runot Kirsti Siraste).

Kirjassa saattaa olla kohtalainen määrä fiktiivisyyttä, mutta myös paljon sellaista joka on joskus tapahtunut ainakin jollekulle. Oma annoksensa huumoriakin tapahtumia ryydittää, mutta siinäkin on puolet hirtehisyyttä, ja muuten toteava-mutta-sirpaleinen kuvaus alleviivaa olojen absurdiutta...

Hän oli lukenut "Vankileirien saariston". Vastoin minun neuvoani. Mutta häntä eivät vainonneet selostukset fyysisistä kidutuksista. -Oletsä lukenut sen kohdan Ira Kalinasta? hän sanoi. En voinut muistaa. -Butyrkan, erään kauttakulkuvankilan asemalla muuan ostaja sanoo, huomattuaan seitsemäntoistavuotiaan Ira Kalinan: No, näyttäkääpäs, tavaranne! Hänet tuodaan alastomana katsastettavaksi.
- Kun kuvittelee, että kaikki voi yhdessä yössä taas muuttua tuollaiseksi, hän sanoi, -juoksenteleehan täällä ihan riittävästi noita tyyppejä -, kun sitä kuvittelee, alkaa ihmetellä, minkä takia ei sittenkään häivy täältä. Saisivat vaikka tärskäyttää kuoliaaksi, parempi sekin.