Elokuun luetut

Nikolai Gogol - Taras Bulba
Herta Müller - Ihminen on iso fasaani
John Steinbeck - Hiiriä ja ihmisiä
James Hogg - Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner
Julian Barnes - Flaubertin papukaija
Kristina Carlson - William N. päiväkirja
Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
Juan Ramón Jiménez - Harmo ja minä
Elizabeth Taylor - The Sleeping Beauty 

Juhani Rekola - Kuolemantanssi

Dupuy & Berberian - Jeanin elämää 7, Tietty tasapaino
Pentti Otsamo - Eedenistä pohjoiseen ja muita kertomuksia
Andi Watson - Slow News Day
Peter Madsen - Valhalla 1-5
Loeb & Sale - Superman for All Seasons
Juba - Viivi & Wagner, Vau, kuuma kinkku!
Carey & Fern - Crossing Midnight 1, Cut Here
Kaori Moru - Bride's Story 2


Tämän kuun vahva teema näkyy olevan nobelistit, kuukauden aikana tuli luettua neljää sellaista nobelistia joilta en aiemmin ollut kokonaista kirjaa lukenut.
Derrickus ihmetteli aiemmin että olin Steinbeckiltä ja Hemingwaylta välttynyt, ja kun nuo pari isoa klassikkoa on ollut harkinnassa jo pitempään niin jos ne nyt sitten napsisi pois. Molemmat periaatteessa ihan hyviä kirjoja mutta tuli näistä molemmista vähän sellainen olo, että näitä kirjoja luetaan amerikkalaisessa high schoolissa ja sitten keskustellaan tunnilla että mikä näissä on teema ja miten sitä käsitellään. Vähän kuin Vanhuksessa ja meressä ne hait repivät sen ison kalan palasiksi ja jäljelle jää vain ranka jota se turistirouva voi ihmetellä viimeisellä sivulla. Ihan sympaattisia, sujuvia ja luettavia kirjoja kuitenkin mutteivät säväyttäneet.

Müller tuli lukulistalleni lähinnä sen Eurooppa-haasteen perusteella, kun siitä nousee näpsä Romania-piste, vaikka etukäteistietojen perusteella vaikuttikin että tämä ei ole minun kirjani. Niinkuin ei ollutkaan, mutta senkin sai loppujen lopuksi luettua yllättävän sujuvasti.
Ja Jiménezin Harmo ja minä oli sympaattinen kokoelma pieniä vinjettejä elämästä andalusialaisessa pikkukylässä ja aasi Harmosta (ihan en tiedä oliko tässä mukana koko alkuteos vaiko valikoima, yhtenäistä juonta en huomannut). Jiménez on kai enemmän runoilija ja proosansakin on täynnä hyvin värikkäitä ilmaisuja ja kuvia, ja kokonaisuutena hyvin viehättävä pieni kirja.
Mistäs se ajatus oli tullut että nobelistit ovat jotenkin erityisen vaikeita ja haastavia luettavia?

Pari suomalaista, Rekolan melankolisen meditatiiviset esseet on aiemminkin hyviksi havaittu ja niin myös tämä kokoelma, ja Carlsonin William N. olikin lukuharkinnassa ja kun se vastaan näpsästi tuli niin pitihän se lukea ja hyväksi havaita. Yhden sortin mielensäpahoittaja tämäkin, jyrkkä ja ehdoton ihminen ja ehkä vähän traagisempisikin jos ei olisi niin sarkastinen...pidin.

Toinen semifiktiivinen elämäkerta, Flaubertin papukaija, toimi myös. Barnes esittelee Gustave Flaubertin elämän pääpiirteet monilla eri teemavariaatioilla, ja muoto sallii myös runsaan spekulaation niistä kohdista joissa faktat eivät tue, ja antaa runsaasti pohdittavaa myös elämäkertojen kirjoittamisesta yleensä. Elämäkertoja tulee luettua silloin jos kohteet ovat tarpeeksi eksentrisiä, näköjään myös näitä fiktiota ja faktaa sekoittavia, ja Flaubert ja Nylander molemmat täyttävät eksentrisyysvaatimuksen.

Nikolai Gogol on se Ukrainan toinen lahja maailmankirjallisuuden kaanonille (ja kulttuurisesti myös osuvampi kuin se viimekuinen Conrad), ja Taras Bulba oli nopea kirja, reipasta seikkailua ja Shakespeare-henkistä tragediaa.
Hoggin Justified Sinner oli kovasti outo kirja, sekoitus goottikauhua, satiiria, teologis-filosofista pohdintaa ja ties mitä. Kovin epätasainen kirja, Frankensteinin tyyliin koostuu fragmenteista ja sisäkkäisistä kertomuksista joista osa oli aika vaikeaselkoisia (ja ajoittaiset pätkät skotlanniksi eivät helpottaneet lukemista)ja tietysti lukijan tulee osoittaa edes jonkinlaista kiinnostusta predestinaatiota ja joitain muita teologisia kiistakysymyksiä kohtaan, koska niistä puhutaan ja paljon, mutta kuten kirjan esittelyssä luvattiin, yksi henkilöistä on todellakin kirjallisuuden parhaita paholaiskuvauksia.
Tayloria (englantilainen kirjailija, ei amerikkalainen näyttelijä) suositeltiin minulle jossain vaiheessa kun Muriel Sparkia ja Barbara Pymiä olen lukenut, mutta Sleeping Beauty ei mitenkään suoraan tehnyt minusta fania. Ihmissuhdekuvioita englantilaisessa pikkukaupungissa, hienovireistä melankoliaa sävytettynä kuivalla huumorilla, joukko henkilöitä jotka ovat kaikki omalla tavallaan vähän epämiellyttäviä ja ainakin päärakkaustarinan puoliskot ovat kyllä kiitettävän epätyypillisiä, periaatteessa kaikin puolin positiivinen paketti mutta jokin jäi nyt kuitenkin puuttumaan (mm. loppu, vaikka avoimet loput ovatkin ok niin tämä jäi roikkumaan liiaksi ilmaan). Sen verran hyvä kuitenkin että Tayloria pitää kyllä lukea jatkossa lisää.


Ja lisäksi iso nippu sarjakuvia, joista tuossa mainittu joitain valikoituja.

Tua Forsström - Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Niin, tuossa alkukuusta tuli jo luettua yksi toinen runokirja mutta se ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, ja kun sitten vierähti muutama päivä ennen kuin olin aloittamassa siitä bloggaamisen, niin huomasin että siitä ei ollut jäänyt oikein mitään mielikuvia. Siitä siis hiljaisuus.

Mutta, nyt tuoreempaan lukukokemukseen, Tua Forsström ja suomentajana Caj Westerberg. Jonkinlaista laajempaa kudosta täällä näkyi, esim. siinä että useassa runossa puhuteltiin Andrei Arsenjevitsiä, joka ilmeisesti viittaa Andrei Tarkovskiin (tämän tuotoksista on myös siroteltu otteita sinne tänne). No, Tarkovskiin ei ohjaajana minulla ole minkäänlaista suhdetta, ja tuon ajatuksen viitata henkilöön käyttämättä koko nimeä voisi vielä sivuuttaa jos kirja ei vilisisi samantyylisiä kikkailuja. Esimerkiksi löytyy runo jonka nimi on Plumeria acutifolia, jonka viimeiset säkeet ovat "Eikä ollut petosta ei teurastamoita / Oli vain Plumeria acutifolia, sateessa". Tiedättekös, minä en oikeastaan edes halua tietää mikä on Plumeria acutifolia. Sovitaanko että Erkki Vuokila hoitaa tällaiset jutut kun on niissä parempi, ja runoilijat eivät lähde hyppimään hänen tontilleen?

Oli tässä kirjassa pari sellaista runoa jotka olivat ihan siedettäviä mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi lähinnä epämääräinen ärsyyntyminen. Ja yleisesti ottaen kiinnitin huomiota siihen että tähän mennessä kokemukseni suomenruotsalaisesta runoudesta (Forsström ja Ågren) ovat olleet vähemmän antoisia kun taas proosansa (Andersson) oli ihan nautittavaa. Onko suomenruotsi niin herkkä kieli että sen lyriikka ei kertakaikkiaan kestä suomeksi kääntämistä vai päteeko tuo mainittu vakaumus että suomenruotsalainen runous on huonoa proosaa? No, myönnetään että otos ei ole kauhean suuri...

Enkelit Karjaalla

Kulkevat liian ohuissa
kengissä helmikuussa

Karjaan rautatieasemalla
edestakaisin ja polttavat

Junia saapuu ja lähtee
Huomenna on aivan samaa

Sataa lunta kevyesti ja kimmeltäen
Sataa lunta kevyesti heidän silmäripsilleen

He hengittävät alumiininkevyesti
He tuntevat Jumalan hylkäämät seudut

He nauravat! Mikään ei niin meitä kauhistuta
kuin heidän naurunsa

Mikään ei niin meitä kauhistuta
kuin Jumalan hylkäämät seudut

Ja se, mikä on punareunaista