Luin tässä Markku Soikkelin esseekokoelmaa Hyvästä on helppo pitää (2007), joka muuten toki on tämän blogin aiheen ulkopuolella mutta siitä löytyy essee nykyrunoudesta, ja erityisesti kiinnostava on kappale "runousoppia fyysikoille", eräänlainen vastine Kari Enqvistin muutaman vuoden takaiselle oppaalle 'Suhteellisuusteoriaa runoilijoille'. Tämän tarkoitus olisi esitellä runouden tärkeimmät periaatteet niin että fyysikkokin tajuaa...
No, en ole fyysikko mutta tunnen toki sekä ajattelutavan että kielen, ja on todettava että minusta Soikkeli epäonnistuu. Tämä on runousoppia kirjallisuuden fukseille tai joillekin mutta runollinen epämääräisyys, sanojen pyörittely ja kehäpäätelmät eivät sovi eksaktin luonnontieteen piiriin. Sinänsä sääli, koska minä haluaisin lukea sen kunnollisen "runousoppia fyysikoille", ja Soikkeli on muualla kirjassa terävämpänä ja selkeämpänä kuin tässä...
On kuitenkin mielenkiintoista että Soikkeli sanoo saman asian eri sanoin kuin josta minä aiemmin valitin, että runous itsessään on merkityksetöntä vaan sen on tarkoitus toimia vain tekosyynä "aktivoida lyyrinen ymmärrys omassa päässään", mutta kuten totesin sama efekti voidaan saavuttaa vaikkapa satunnaisgeneraattorin arpomilla sanoilla tai millä tahansa tekstillä. Myöhemmistä kohdista olen lukevani ajatuksen, että runo on runo, kun runoilija on sen kirjoittanut, mikä on kestämätön kehäpäätelmä.
Emme saa vastausta mikä on runo, paitsi epämääräisiä vertauksia, tai miksi on runo, paitsi plasebo. Jos joku haluaa selventää, tervehdimme ilolla.
