Paavilainen näkyy tämän teoksen perusteella olevan myös sellainen runoilija jolle on tärkeää tuoda esiin se että hän on runoilija, tai muu kirjallisuuden ammattilainen. Alkusivujen namedropping on runsasta, muut kirjailijat toki erityisessä suosiossa, ja lisäksi löytyy tekstejä kirjoittamisesta ja tilasta jossa kirjoitetaan...jos kehuisi, kehuisi havainnointia ja keskustelevuutta, jos haukkuisi, huomauttaisi että "kirjoita mistä tiedät"-periaatteen kääntöpuoli on "älä vahingossakaan kirjoita mistään muusta", ja lopputuloksena on sisäsiittoista degeneraatiota.
Sinänsä sääli, koska "kirjoittaja kirjoittaa"-kliseen sisällä tämä on ihan mainio teos, joitain hyviä havaintoja ja oivalluksia oli saatu sujuvin sanoin paperille.
Tässä on taas sellaista 70-80-luvun vaihteen estetiikkaa kannen designissa ja muussakin...
Tietenkin maailma pitäisi ottaa niin kuin se on
eikä olla moksiskaan.
Mutta kun minä olen ruvennut ahdistumaan
ja varmaan sen vuoksi ruvennut käymään entistä useammin
kirkoissa.
Miettiessäni taiteen kohtaloita
olen katsellut alttaritauluja ja seinämaalauksia,
hautapaasia ja patsaita.
Ja sieltä se lohtu tuli myös nykyaikaan.
Tosin vähän, mutta kumminkin.
Vanhojen maalareiden somat helvetit lystikkäine piruineen
tekivät valtavan vaikutuksen:
sinne minä olisin mennyt kuin omaan kotiin.
Ja romantikko kun olen aloin uskoa,
että taide on edellä aikaansa myös silloin,
kun se on siitä satoja vuosia jäljessä.
