Helena Anhava - Vuorosanoja

Olen joku vuosi sitten lukenut yhden Helena Anhavan kirjan joka näköjään jäi vähän positiivispainotteisesti ambivalentiksi, nyt sitten toisen.

Muoto on niukkaa, runot lyhyitä joissa häivähdys aforismia, ja toisaalta aika monessa runossa kieli on arkisen juttelevaa, välähdyksiä arkielämästä, ja muutama henkilöä, todellista tai kuvitteellista, suoraan siteeraavakin löytyy. Tyyliä voisi pitää helposti lähestyttävänä, joskus ehkä jopa miettiä että mikä tässä tekee runosta runon...

Aiheissa on hieman perhe-elämää mutta myös aika paljon huomioita poliittisuudesta (siis eri asia kuin poliittisuus), voimakkaita vastakkainasetteluja ja niiden karrikointia. Kun lukemani painos oli myöhempi ja painettu 1983 niin ajattelin että tämä on ehkä kirjoitettu 70-80-luvun vaihteessa jonkinlaisena kommentaarina menneestä vuosikymmenestä, mutta ei, se olikin jo vuodelta 1973 ihan poliittisen kuohunnan ydinajassa.
Ja huomioita lapsuudesta, erityisesti lapsuudesta systeemin hampaissa...

Miellyttävä teos, en ihastunut mutta mielelläni luin.

- En mä sit tiedä mut niiden perhesuhteet taitaa
olla vähä sitä luokkaa kun Eikka Virtanen selitti
meille tähtisumujen tiheyden: niinkuin kolme
mehiläistä Euroopassa. 

Unto Kupiainen - Peeveli ja peipponen

Vielä vähän lisää Unto Kupiaista, vaihteeksi myöhempää tuotantoaan.
Nimikin vihjaa sävystä joka on vähän humoristisempi ja leikkisämpi, vaikka mukana on myös hieman piruilua ja pisteliäisyyttä. Kraaterin itseterapoiva synkistelijä tai vähän myöhempi rakkauskiemuroiden setvijä on kääntynyt vähän seesteisemmäksi vanhenemisen hyväksyjäksi (vaikkei sitä ikää olekaan vielä tässä kuin viitisenkymmentä vuotta) muttei kuitenkaan ihan täysin seestyneeksi, ja itseironiaa heitellään.

Huomionarvoisia ovat jotkut pitemmät runot, Luuharpun kesäaamun ja olemassaolon tunnelmointi, Conceptio Artisin metailu runon kirjoittamisesta, Evoën Bacchus suomalaiskansallisena pontikankeittäjänä...väleissä sitten lyhyempiä purskahduksia.

Kelo

Luomisen päivät taitavat takana olla,
vaikka ehkä entinen jatkuu elo.
Laidassa suon
pursujen tuoksua, tuulien huutoa juon.
Ylväs muukalaisen nähdä on kelo.

Lauri Pohjanpää - Meren kaupunki

Näissä vähän vanhemmissa runokokoelmissa ei ole niin kauhean usein selkeitä teemoja lukuunottamatta kuvauksia siitä ajasta mitä runoilija on juuri elänyt (kuten sota-ajan sota-ajan runokokoelmat), tässä Lauri Pohjanpää on kuitenkin laatinut kokoelman meren kaupungille, Helsingille. 

Myöhäistuotantoa tämä on ja tyylillisesti moneen suuntaan ja aikakauteen ulottuva, kun kirjan aloittaa ylistys Runottarelle ja mukana on runoja joiden juhlava nuotti kuuluu enemmän vuosisadan alkupuoleen (ja joitain aika keveitä riimittelyjä) mutta käytellään myös vapaata mittaa ja 40-50-luvun vaihteen modernimmat tyylit ovat kyllä myös mukana...

Kirjan neljä osaa vaeltavat yleisestä kasvavan yksityiseen tai ehkä kulttuurista kohti luontoa: ensimmäinen osa keskittyy historiallisiin välähdyksiin jossa on mukana niin Kaarle-herttuaa ja Nikolai I:stä kuin arkisempiakin henkilöitä, mutta välähtävistä episodeista huolimatta historiallisessa kontekstissa. 

Tätä seuraavassa osassa ollaan sitten runoilijan nuoruuden Helsingissä, jolle leimansa antavat niin yliopiston ja kulttuuripiirien läsnäolo kuin työläiskorttelien vähän karumpi elämä...

Kolmannessa on impressioita tunnistettavista paikoista tai historiallisista hetkistä, joita kuvataan yhä enemmän itse koettuina, ja neljännessä ollaan jo siirrytty luontorunouden piiriin, joka sekin on toki Helsinki-väritteistä, erityisesti merta korostaen. 

Tämä on vahvasti kokoelmapainotteinen teos, yksittäisistä runoista ei noussut oikein mitää erityisen vahvaa mieleen mutta niistä muodostui kuitenkin miellyttäviä sarjoja.

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.

Ylä-Brondin

Savua niinkuin taistelukentän yllä.

Puhetta niinkuin sateen ropinaa.

Kuppien kodikasta kilahtelua.

Nuorta, pitkätukkaista taiteilijaa.

Ei, on joukossa sentään vanhojakin!

Tuolla itse mestari Sallinen.

Totisten, teräväin prillien takaa haastaa

Kojolle tuossa Joel Lehtonen.

Tuolla Vikstedt, tuolla Larin-Kyösti.

Veljiä täällä on tuttu ja tuntematon.

Toisten nimi jo aikakirjoissa loistaa.

Toisten lehti on kirjoittamaton.

Ikkunain takaa katsoo tyly ja kylmä

luonnon ja elämän hyinen marraskuu.

Täällä on valoisaa, lämmintä ja turvallista.

Laskut ja maksut ja nälkä unhottuu.

Pöydän marmoriin taideteosta tuossa

nuori, kalpea poika piirtelee.

Siinä se hetken hehkuu. Tarjoilijan

käsi sen illalla pois siitä pyyhkäisee.

Tuolla soi nauru. Käy väittely kuuma ja kiivas,

vuorosanojen salamat sinkoaa.

Täällä ei kynttilää panna vakan alle,

täällä se räiskyy ja loistaa ja leimuaa.

Homeiset klassikot kuulevat kunniansa.

Polttakaa-museot-tunnelma tiivistyy. -

Yrmeät sanat vain panssari on, jonka alle

nuoruuden kaipuu ja pettymys kätkeytyy.

Mut mitä nyt? Mikä hälinä portaitten puolla?

Ruokokoski, boheemein kuningas,

tulee kuin tuulispää, joka solussansa

nero ja tarmo ja into riehakas.

Taulun hän myynyt on poroporvarille.

Hyvän sai hinnankin! Eläköön! Kuulittehan!

Meidän on maa ja meidän on tulevaisuus!

Pojat, on aihetta pieneen juhlahan!

Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu

Lisää Unto Kupiaista, tätä tuotantoa on blogissa käsitelty jo runsaasti...nyt ollaan vuodessa 1945, sota on päättynyt ja kokoelmassa riittää tunteiden lainehdintaa moneen suuntaan.

Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.

Monet uskovat: kuolema vapauttaa. 
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.

Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...

Marjatta

Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.

Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.

Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.

Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.

Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?

Oiva Paloheimo - Pan kuuntelee virttä

En ole sitä Oiva Paloheimon tunnetuinta teosta, Tirlittania, lukenut, enkä kyllä muutakaan, nyt sitten tämän runokokoelman.
Painopiste on kristillisessä runoudessa, mukana on niin raamatullista apokryfiaa Jeesus-lapsesta kuin tuonpuoleisen läpäisemää arkisuutta, huumorikajeen ollessa mukana, kohdistuu se sitten ulkokultaiseen tekopyhyyteen tai kyvyttömyyteen havaita pyhää...ja tietty ulkopuolisuuden sävy on mukana niin kuin kokoelman nimiruno jo kertookin, mutta toisaalta jos ensimmäiset ovat viimeisiä ja toisinpäin niin ehkä se mikä näyttää ulkopuoliselta ja vähäiseltä onkin suurempaa.

40-luvulla ollaan eli mitallisuus on lähinnä viitteellistä mutta rytmi on kyllä keskeinen elementti, ja modernismista ei ole vielä kaikujakaan, sen verran runsaasti on kerronnallisuutta.

Loppuruno (ote)

Olen nähnyt ja puhunut näkyjen mukaan.
Mikä sitten on se, joka näkyjä tahtoo,
joka harhoja seurata, uskoa tahtoo.
Sydän sittenkään ei olla se saata,
sillä sydän on elämäntoivoa täynnä,
veren lämpimän itkunhyrskettä täynnä.
Ja itku on ainoa, joka on totta,
ja tosi ei harhojen turhuutta seuraa.
Mutta - entä jos ovatkin itkumme kaikki,
tämä kuolemanpelkomme toivoton nyyhke,
se jos onkin harhojen tähden saatu,
se jos onkin itkua siitä, että
ikiautuus itkuton harhaa onkin,
ja petosta toivo, koska se tuokin
rajatonten ja syvien vetten päälle
loputonten pettymystemme illat?
Tai ehkä tää kaikki on aivan toisin,
ja sekin taas tuhansin tavoin toisin?
Sitä tiedä en. Todistaa tahdo en, tohdi.

Aale Tynni - Balladeja ja romansseja

Tällä kertaa jäi välistä bloggaajien klassikkohaaste, muut kiireet estivät otolliseen aikaan harkitsemisen minkä ison klassikon haluaisinkaan napata tällä kertaa, mutta tämä Aale Tynnin runokokoelma omalla tavallaan sopii teemaan.

Kun Tynnillä on kokemusta vanhemman runouden kääntäjänä (Eddat ja muut vastaavat) niin tässä oman tuotantonsa teoksessa myös harjoitetaan historiallista tyyliä, runot tosiaan ovat laulumaisia balladeja ja romansseja vaikka mukana on modernimpaakin otetta.
Sisältökin viittailee historiaan, myytteihin ja tarinoihin eli kertovia elementtejä on mukana, mutta ihan perinteistä epiikkaa tässä ei kuitenkaan harrasteta, enemmänkin ollan viittauksen ja symbolin tasolla: osan lähteistä ja viitteistä tunnistin ja osaa varmaankaan en, ja osa runoista varmaan toimii hyvin vaikka viitteitä ei tunnistaisikaan ja osa ehkä ei...mutta tietty perehtyneisyys tarinoihin varmaan auttaa. Ovatko sitten vaikka Tam Lin tai satu aasinkorvaisesta kuninkaasta klassikoita? Kai ne ovat jos niihin voidaan näin vain viitata.

Narrin laulu

Kun katolla pääskyset helistävät
perintörahojaan,
minä rikkauttani helistän,
teen linnan Espanjaan.
Mikä kimmellys onkaan tarhassa,
kun kukkivat kirsikat,
kuin kultavitjat viserrykset
puista riippuvat.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun oksat tuulessa pyörivät,
kun puissa huminoi,
minä käännyn myös, minä pyörin myös,
en mitään sille voi.
Ja kun vuorenrinta rapautuu,
kivi vierii alaspäin,
minä myöskin kuperkeikan teen,
teen monta peräkkäin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans.

Kun vaahteranhedelmät irtoavat
ja lentävät siipineen,
minä siipiä poimin ja itselleni
pitkän nenän teen.
Se on hauska leikki ja harjoitus,
niin oppii sydänkin
sitä palkkaa vastaanottamaan,
mikä saadaan varmimmin.
Mitä surette mustissa vuokseni,
sanoi Charles d'Orleans,
sillä harmaa väri on halvempaa,
sanoi Charles d'Orleans. 

Olli Heikkonen - Jakutian aurinko

Jonkinlainen juoni tästä Olli Heikkosen esikoisrunokokoelmasta löytyy, tai ainakin selkeä rakenne, matka halki Venäjän (ilmeisesti Siperian radalla). Liike ja matkanteon rytmi tuntuvat kirjassa (niin oma kuin kerrotut viittauksen Spunikiin, Laikaan yms) mutta niille vastavoimana on myös nähtyjen ja koettujen ympäristöjen pysätyneisyys ja historian eri kerrostumien sekoittuminen: Neuvostoliitto on entinen mutta samalla yhä läsnä, ja viittauksia on kauemmaskin.
Kun tarpeeksi kauas mennään niin ihmiset ja ympäristö alkaa elää omaa rytmiään johon historialliset juonteet liittyvät hitaasti ja poistuvat yhtä hitaasti...

Venäjä- ja Siperia-mielikuvia heitellään sen verran tiheästi että alkaa mietityttää onko pohjalla kokemuksia vai tehdäänkö matka puhtaan fiktiivisesti, juurikin mielikuvien verkkoa punoen (ja onko sillä sitten niin väliäkään? Ehkä, ottaen huomioon lukijan taipumuksen omaksua fiktiotakin faktana). Toisaalta mielikuvien verkko kannattaa hyvin, teokseen ja sen matkalle on varsin helppoa päästä mukaan (tätä helppoutta ovat jotkut näköjään vähän kritisoineetkin).

Teosta on luettu Kiiltomadossa ja parissakin blogissa.

Hei vaan. Maisema ei vaihdu.
Täällä vanha filmi pyörii. Sama rahina
aamusta iltaan. Täällä hammas kasvaa
vinoon, ja niin rakennukset kopioivat toisiaan.
Siellä täällä lammas pakenee horisonttiin.
Eivätkä nämä tuoksut sinusta muistuta: salami,
seljanka ja joku muu, pistävämpi. Eivät loputtomat
puheet, kuten "reformi on viimein pantava toimeen"
ja "Tšeljabinskin Traktor pysyy sarjassa tänäkin vuonna".
Silti jokainen kiskonväli on isku.
Että pääsen lähemmäs asemaa, että pääsen lähemmäs
sinua. Edelleen filmi pyörii, mainoskatkot kelataan.
Edelleen lampaat pakenevat horisonttiin.
Kunnes niitä ei ole.

Timo Töyrylä - Kenttäharmaa nuoruus

Näitä sodanaikaisia ja välittömästi sitä seuraavia runoteoksia on tulllut luettua useampikin, Jylhää, Kupiaista, Koskenniemeä, Uurtoa, Kallasta...ja tähän joukkoon liittyy myös Timo Töyrylä esikoisrunokokoelmallaan vuodelta 1943.

Seurastaan Töyrylä kuitenkin eroaa varhaismodernismillaan, mitta on vapaata ja kielessä on jo pyrkimystä luonnollisuuteen erikoistuneen runokielen sijaan.
Myös aiheessa ja kuvastossa liikutaan vähän maltisillemmissa tunnelmissa kuin Jylhä, Kupiainen tai Uurto, sotilaan mielentunnelmista on puhe mutta kirjan nimi kertookin hyvin mistä on kyse, puhe on sodan riistämästä nuoruudesta ja väsymyksestä mutta liiallista makaaberiutta vältellään: Töyrylä on tämän kokoelman ilmestyessä 22-vuotias ja ehkä nuorempana ei sitten vielä tule niin voimakkaasti ajatelleeksi omaa kuolevaisuuttaan? Runon kokija on usein "me", ehkä kokonainen sukupolvi, jossa kuolema jää usein kuitenkin tilastolliseksi tapahtumaksi? (Tai ehkä se on hämäläisyys.)

Harmaudesta ehkä johtuu että teos ei ole jäänyt samalla tavalla tunnetuksi kuin moni muu sotatarina, vaikka ehkä tässä tavoitetaan myös realistinen kokemus joka ei ole mahtipontinen sankaritarina eikä myöskään makaaberia kauhua...
(Kirjassa on myös viehättävä Tapio Tapiovaaran kuvitus).)

Värit ovat kauniit -

Hänen ainoa veljensä kaatui Tuulosjoella
pitkän rantaheinän keskelle,
ja kun häntä siitä muistutettiin,
vastasi hän totisesti:
- Niin kuulemma teki -
Kolmeentoista vuoteen
hän ei ole käynyt kotonaan Pohjois-Hämeessä,
missä nyt saisi liikkua isäntänä
- eikä aio käydäkään enää.

Mutta noiden vuosien aikkana
hän on kuljettanut salakuljetusvenettä
Pohjanlahden sysipimeässä,
ajelehtinut tukkilautoilla,
kuokkinut vieraille soita,
- rikkonut paljon, ja kärsinyt unohtaessaan.

Sodassa saamansa vapaudenristin
hän luovutti pantiksi suuressa pelissä
puhuen hiljaa:
Värit ovat kauniit - jos elämäkin olisi kaunis.

Viljo Kajava - Siivitetyt kädet

Tämä Viljo Kajavan teos asettuu kiinnostavaan hetkeen (vuonna 1949), modernismi ja vapaarytmisyys on tulossa muttei ihan vielä asettunut, joten vanhaa runokielistä ja mitallista runoa tässä ei tehdä mutta ei kieli ihan vielä luonnolliseksikaan, arkisesta puhumattakaan, ole vielä asettunut.

Käsien, siipien, sulkien kuvat kiertävät runosta toiseen, puhutaan enemmän luonnosta kuin yhteiskunnasta mutta luontorunoudelle tyypillisempää ajattomuutta ja universaaliutta ei tässä myöskään ole, mukana on kulttuuriviittauksia (jotka omalla tavallaan sijoittavat teoksen omaan aikaansa) ja kokijoitakin, joskus runollisesta minästä siirrytään jo roolirunouden puolelle, ja vähän myös yhteiskuntaa.

Aika miellyttävää, kiinnostaisi lukea lisää teoksiaan niin vähän ennen kuin jälkeenkin. Ja lisäosuma Runo18-haasteeseen.

Kun on asunut
takkukarvaisen vuokraemännän huoneessa
kahdeksan vuotta,
kun palkasta jää
varaa nylonsukkiin kaksi kertaa vuodessa,
kun kaasukeittiön haju
on lähtemätön päällysvaatteissakin,
kun mies,
jonka edessä on riisuuntunut, on mennyt toisen luo,
kun on lukenut kirjan,
jossa kerrotaan sinisistä vuorista,
kahdesta alasti uivasta ihmisestä ja Onnesta,

kun on huonosti permanentattuun päähänsä
saanut nimet: Riviera, Jean Gabin ja Arletty,
kun on alkanut u n e k s i a -
ei ole ihme, että jonakin sumuisena yönä
hyppää kuin siivekäs lintu
kaupungin halki alati virtaavaan kuolemaan,
missä ui virtsa ja lukemattomia samanlaisia kohtaloita.

Anja Vammelvuo - Totuuden iskut

Eipä ollut Anja Vammelvuokaan ennestään tuttu kirjailija muuten kuin ajoittain nimen nähden runohyllyjä selatessa...

Tämä on suht myöhäistä tuotantoaan, ja kokoelman alussa olevissa runoissa käsitellään leskeyttä, puolison kuolemaa, henkilökohtaista ja usein akuuttia kaipausta ja surua. Tämän jälkeen siirrytään yhteiskunnallisille areenoille, poliittisesti tunnustetaan voimakkaasti punaista väriä mutta samalla katsellaan nuorempaa polvea (vuosi on 1973, kuohuvaa aikaa), itse pitkän linjan vasemmistorunoilijana hieman sivusta ajoittain hymähdellen muttei vailla ymmärrystäkään kun on ehkä itse ollut samanlainen...

Vähän tästä tulee mieleen Arja Tiainen, ei ehkä samanaikaisena mutta samanikäisenä. 

Kirkkaimmillani uljaimmillani olin paljolti väärässä.

Sen totuuden iskut pitävät minut elossa,

kun sukupolveni luutuu.

J.K. Ihalainen - Sytykkeitä

Pitkän linjan tekijä näkyy tämä J.K.Ihalainen olevan, vaikka en muistakaan aiemmin tuotantoaan lukeneeni, mutta nyt tämän uusimman Sytykkeitä.

Temaattisesti kirja jakautuu näppärästi kahtia, eroottiseen ja poliittiseen puoliskoon. Ensimmäisessä ollaan tai ei enää olla parisuhteessa tai muuten käsitellään erosta, joka joskus sytyttää ja joskus polttaa. Jälkimmäisessä taas puhe on yhteiskunnasta, poliittisista tilanteista, digitalisaatiosta ja sen kritiikistä. Ristivetoa näiden välillä on vähän vaikka olisi voinut olla kiinnostava enemmänkin nähdä...

Parhaimmillaan Ihalainen on kahdessa pitkässä runossa, joihin kumpaankin saadaan toistuvilla elementeillä miellyttävä rytmi, ensimmäisessä intensiivisempi ja toisessa vähän keinuvampi ja pyörähtelevämpi. 

Muuten rakkausrunoissa on kiinnostavia kielikuvia vaikka jotkut runoista jäävätkin vähän hajanaisiksi...yhteiskunnallisessa osuudessa taas vaivaa hieman aiheiden ja niiden käsittelyn ilmeisyys ja sitä kautta helppous, ei ole mitenkään erityisen originellia olla epäluuloinen Facebookia kohtaan (eikä se ollut sitä myöskään pari vuotta sitten kun tämä ilmestyi) mutta tässäkin osuudessa löytyy sitten ne pari erinomaisen oivaltavaa fraasia...

Eripari-ihmiset (ote)

Kerronpa teille vielä eripari-ihmisistä

harhailevista ja ajelehtivista ihmisistä

joilla on heti aamusa tuhkanharmaat kasvot

ja kortisoninkelmeä katse

sinnikkäistä ihmisistä

joissa on merensiniset raidat

itsepäisistä ihmisistä

jotka menevät aina rullalle

ja eriperin olohuoneen nurkkaan

itsestään paikalle siunaantuvista ihmisistä

jotka ilmestyvät parittomina

kuin sukat tyhjästä pesukoneesta

ja ihmisistä joiden parit

ovat kaiken aikaa eksyksissä lomamatkalla

tai kadonneet jäljettömiin Kallion yöhön

parittomista ihmisistä

jotka yksintanssivat tuulitunneleissa

kun parilliset ihmiset keinuvat

Tallinnan laivan tanssilattialla

ja kerronpa teille eripuraihmisistä

jotka asettuvat kyltteineen

pitkään jonoon vastamielenosoitukseen

ja toisista jotka sillan vastapuolella

asettuvat vasta-vastamielenosoitukseen

ne huutavat herjoja ja sloganeita toisilleen

ja niiden välissä sillalla seisovat poliisivoimat

joita ei voisi vähempää kiinnostaa

ja selfiet sinkoilevat ilmakehässä kuin tiiliskivet

ja Lidlin roskalava sytytetään tuleen

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa, ja on lisä Runo18-haasteeseen.

Aarni Kouta - Aurinkohäät

Satunnaisesti löydettyjä runokirjoja kirppikseltä, kirjoittaja Aarni Kouta ei ollut ennestään tuttu ja muutenkin saattaa olla tunnetumpi mm. Nietzschen, Strindbergin ja Ibsenin kääntäjänä kuin omasta tuotannostaan...

Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Kolmannessa on sellaista ylevää käyttörunoutta jota on laadittu juhlallisiin tapahtumiin 20-luvun alun tuoreenitsenäisessä Suomessa, mutta joka ei suoraan sanottuna ollut kovinkaan kiinnostavaa,  tällaisia varmaan moni aikalaisrunoilija kirjoitti mutta ei välttämättä vaivautunut laittamaan mihinkään varsinaiseen kokoelmaan, ja keskimmäisessä taas kirjoitetaan uskonnollis-filosofista runoutta jossa ainakaan uskonnollinen osuus ei niin innostanut, sitäkin vaivaa sellainen pölyinen ylevyys.

Ensimmäisen osion rakkausrunot ovat lopulta kiinnostavinta ainesta, en nyt niihinkään varsinaisesti ihastunut, kliseitä ja sellaista korostetun runokieltä josta suunnilleen kaikki merkittävämmät 1900-luvun runoilijat ovat halunneet päästä irti (vinkki: "kuudan" on aina vältettävien sanojen joukossa), mutta on niissä kuitenkin jotain sympaattista...

No, tulipahan luettua, ja Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin.

Aurinko-impi

Oma impeni valkea, kirkkaampi oot
kesän auringon korkeeta rataa.
Povehes kukat loistavat puhjetkoot,
sylihis sätehet suven sataa!
Kuhun jalkasi valkea koskettaa,
vihannoi heti nurmi, ja nuortuu maa,
ylenee sinun askeltes alla yrtit,
polulles pyhät puhkeevat morsiusmyrtit.

Olet morsian valkea valkean yön,
olemukses on valoa pelkkää,
tulokset tuon sulle ma laulun ja työn,
suloas suven kanteleet helkkää.
Kalevan tulet päällä pääs salamoi,
hääsoittoas sinikellot soi,
sinun morsiustelttaasi murheet kantaa.
Levon, ah, kätes siunaava sielulle antaa.

Minut sairaaksi tehnyt on rakkautein,
sinun tultasi tuleni halaa,
sinä kaikkesi annoit, ma kaiken vein,
sydämein ikilieskana palaa.
Hekumaa sinun henkesi huumassa join,
olentoos joka hetki ma hukkua voin,
minut tuollepuolen viet riemun ja huolen,
sinun jalkojes juureen ma siunaten kuolen.

Marianna Kurtto - Tristania

Kun joskus kysytään, että mihin maailmankolkkaan haluaisi mieluiten matkustaa, on vakiovastaukseni ollut jo pitempään Tristan da Cunha, pieni saariryhmä etelä-Atlantilla: ei sillä että olisin laittanut tikkua ristiin edistääkseni matkasuunnitelmia, tämä on toistaiseksi pysynyt haavekuvana.

Aikoinaan opiskeluaikainen kämppikseni minut saareen tutustutti, löydettyään saaren paikallisoloista kertovan nettisivun joissa kerrottiin yleistiedon ohella paikallisista uutisista. Tämä inspiroi etsimään lisää saatavilla olevaa tietoa saaren elämästä ja muistakin etelä-Atlantin saarista, Ascensionista, St Helenasta, Falklandista, South Georgia & South Sandwichista yms. mutta Tristan, siinä on kuitenkin ihan oma hurmansa.

Tämä juontona miksi Kulttuuri kukoistaa -Arja antoi tämän kirjan minulle, pakkohan oli lukea kun Marianna Kurtto on suosikkipaikastani romaanin kirjoittanut.

Kirjassa kerrotaan saaren elämästä 60-luvun alussa muutaman henkilön silmin: Lars on tehnyt yhä pitempiä ja pitempiä työmatkoja Englantiin kunnes ei enää haluakaan palata, vaimonsa Lise ja poikansa Jon elävät saarella samoin kuin naapurin Martha ja Bert, nuori pariskunta jonka rakkaus on myös nopeasti kuihtumassa. Ja sitten saaren tasaista ja rajattua elämää järkyttää tulivuorenpurkaus, joka pakottaa saarelaiset evakkoon...

Tristanilaiset muodostavat oman pienen yhteisönsä jossa melkein kaikista käytetään vain etunimiä (vähän kuin saaren paikoistakin, kun sanotaan perunapelto niin kaikki tietävät mistä paikasta on kyse) ja tiiviissä yhteisöissä on omat hyvät ja huonot puolensa, keskinäistä huolenpitoa mutta myös tiettyjen ongelmakohtien välttelyä silloinkin kun ei ehkä pitäisi...
Ja puhe on myös ihmisen ja paikan suhteesta, kuinka asuinpaikka muokkaa asukkaitaan, voiko asuinpaikkaansa todella jättää taakseen vai säilyykö jokin yhteys.

Kurtto ei anna suoria vastauksia, kirjan proosa on kuulaan hiottua, jonka kuvakielessä kuitenkin kuuluu että kirjoittajalla on taustaa myös runoilijana, ja vaikka ei nyt mistään jännäristä voikaan puhua niin kirjan tapahtumat veivät kuitenkin hyvin mukanaan, siinä määrin että luin melkein koko kirjan yhden lentomatkan aikana (ja oman värityksensä lukemiselle antoi lukeminen lentokoneen kaltaisessa epäpaikassa kun vielä kysymykset yksilöstä, paikasta, lähtemisestä ja jäämisestä ovat myös omakohtaisesti ajankohtaisia).

Helmet-haasteeseen tämä sopisi pariinkin jäljelläolevaan kohtaan, valitsen 10. Ystävän sinulle valitsema kirja.

Tätä on luettu aika paljon blogeissa, Arjan ohella Kiiltomato, Riitta, Suketus, Tuomas jne.

Juha Siro - Musta runokirja

Huomaan päätyneeni pohtimaan kirjailijan vaikuttimia. Mitä en yleensä kovin mielelläni tee.

Tämä on Juha Siron toinen runokokoelma, olen aiemmin lukenut myöhemmän teoksen (ja siitä blogatessani ajautunut sivuraiteelle) ja sen yhteydessä kiinnittänyt huomiota runsaaseen intertekstuaalisuuteen. Sitä löytyi myös tässä, mutta muutakin.

Kun olen lukenut runoudesta viisaammin kirjoittavia (hei vaan Penjami ja te muutkin) niin nämä usein mainitsevat runouden tradition, joka olisi hyvä tuntea ja johon uudet runokirjat sitten ovat jossain suhteessa. Tämä Siron kirja tuntui ihan nimeä myöten olevan kovin tietoisesti runokirja.

Kirja jakautuu neljään vuodenaikateemaiseen lukuun, ja yksittäisissäkin runoissa näkyi jotenkin kovin paljon tuttuja elementtejä, sellaista miehen varman kokemuksellista runoutta (niin, runokirja musta), rohkenisinko sanoa "kliseitä" tai ainakin melkein-sellaisia? Juuri sen verran että en ole varma onko tämä ihan vakavissaan tehty ja runoilija on vain vähän liikaa kiinni olemassaolevissa traditioissa vai onko kyseessä jo metaleikittelyä kliseillä. 

Sinänsä lukukokemus on molemmissa tapauksissa miellyttävä, mutta hieman eri tavoilla ja eri määrin.

Stiiknafuulia

Tunnistan kuninkaan kruunusta

                   ja herrasmiehen mustasta knallista,

pyhimys ilman sädekehää

voi olla saatanan sukua.

Minusta piti tulla taiteilija ja boheemi,

joka käyttää kaulaliinaa sisällä.

Valitsin naisen ja leipää,

             on mahdoton tulla kaltaisekseen menttämättä.

Olen viinissä lionnutta lihaa,

kadehdin kahden päivän ikäistä

              joka ei pysty kurottamaan käsiä päänsä ympäri.

Se on ainoa asia, jossa olen sitä etevämpi. 

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.

Aaro Hellaakoski - Huojuvat keulat

Jo pitempään on pitänyt tutustua Hellaakosken tuotantoon enemmänkin kuin yksittäisinä runoina siellä täällä, ja tämä myöhäiskauden teos sattui luettavaksi osumaan (ja sitäpaitsi nimi on kiva). 

Kirjan alkupuoli ei suoraan sanottuna tehnyt erityistä vaikutusta: taitavaa sanankäyttöä mutta ei niistä oikein saanut oikein mistään kiinni, tuntuivat olevan runoja ei-mistään, sellaista muodollista lyyrisyyttä jonka seuraavat runoilijapolvet innokkaasti unohtivat, ja ehkä ihan hyvästä syystä. 

Seuraavissa osioissa vähän parannetaan, vaikka niissäkin tuntuu että taitoa ilmaista on enemmän kuin ilmaistavaa; joskus näinkin päin. Toki sieltä löytyy pari tuttuakin runoa (ja epäilemättä Hellaakosken kuuluisimmat säkeet "Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki"), mutmut...

Oikeastaan ansiokkaimmillaan tämä kokoelma on sarjassa uskonnollisia runoja, rukouksia tai muita vastaavia, niissä ainakin katse on kääntynyt johonkin suuntaan riippumatta siitä mitä tavoittaa tai ei.

Jooh, jotenkin ei nyt Hellaakoski säväyttänyt ehkä tuota allaolevaa runoa lukuunottamatta, pitää varmaan jatkaa Jääpeilillä.

Ääni läheltä

Niin, tilasin puhelinsoiton

hyvin kaukaisen, hyvin loiton,

luo Herramme istuimen.

En tiedä, jos yhdistettiin,

en tiedä, jos ymmärrettiin.

Sain vastauksenko? En.

Tosin ihmisen ajatuskaava

hänt' ei ole kiinni saava,

ei nyt, eikä milloinkaan,

mut sinua vaikka en tunne,

minä kysyä tahdoin: kunne

veit toivon lapsilta maan?

Sinä, hahmossa ihmisteuraan

liet joskus astunut seuraan,

jota lienet säälinyt.

Tule taas, välimatkojes takaa,

tule tahtonethan jakaa

tämän Golgatamme nyt.

Niin korisin puhelinsoiton

hyvin kaukaisen, hyvin loiton,

ja huusin, ja muutkin huus.

En tiedä, jos yhdistettiin.

En tiedä, jos ymmärrettiin.

Mut humisi hiljaisuus

ja ympäri kipeän pääni

soi aivan likeltä ääni:

mua katso, ja hiljene vait.

Tuo kärsijän kouriin vaivas.

Näet: syntyy laulu ja taivas.

Mua liian kaukaa hait.

Aari Surakka - Sielulitania

Olen aiemmin lukenut yhden Aari Surakan runokokoelman, ja tässä on aika lailla samoja aiheita, hetkellisiä tunnelmia ja mietteitä, rukouksiakin.

Surakan tuotannossa tuntuu korostuvan ajankierto, tässäkin kirjassa on lukuisia runoja otsikolla "... aika": Paaston, pääsiäisen, leivosen, elokuun, joulukuun, ja näissä limittyvät vuodenajat, se mitä luonnossa näkyy, ja kirkkovuoden eteneminen. Muissakin runoissa tulee kyllä esiin kirjoittajan tausta ortodoksipappina, siinä määrin että ei-ortodoksina muutamat viittaukset menivät yli hilseen, mutta aika paljon kyllä myös ymmärsin. 

Tässäkin kirjassa on hetkensä.

Litania I

Oi Herra,

miten yksinkertaiseksi muutit elämäni

yksinkertaiseksi ja yksinäiseksi

niinkuin kuivahtaneen oksan

sateen harmauteen tuulen viimaan pakkasen koetukseen

tänä aamuna kuultaa aurinko rannalla

kuultaa mutta ei näy

harmaata ruskeaa punertavaa okraa

on meren hiljaisuus ikkunan takana

kuulen miten nuoret äänet

laulavat vanhaa alkumelodiaa

vierain sanoin arvoituksen kaltaisin

ja mietin tomuun palajamisen arvoitusta

johon ei ole vastausta

vain varmuus.

Arvi Kivimaa - Passacaglia

Tässä Arvi Kivimaan kokoelmassa onkin jotain vähän samaa kuin edellisen bloggauksen Getsemanessa: yhtenäinen runojen sarja jossa päähenkilö vaeltaa pitkin Eurooppaa.
Tiettyä surumielisyyttäkin ja katoavuuden tunnetta on mukana, vaikka vähän eri lähteistä: Kivimaan Eurooppa kun on muutama vuosi aiemmin kulkenut läpi hajottavan suursodan jonka syitä tai oikeutuksia on vaikea nähdä tai hyväksyä...

Kokoelma on varsin yhtenäinen, runot on vain numeroitu nimeämisen sijaan ja jotkut kuvat, kuten vihreän veden laineet, toistuvat runosta toiseen. Kivimaa ei harrasta Branderin tapaista kuvapommitusta, vaan suosii enemmän abstrakteja käsitteitä (ja myös vertikaalista katsetta ylöspäin ja ikuisuuteen), joskin samalla on pakko sanoa että runojen kieli ja kuvat ovat aika usein aika kuluneita...

Helmet-haasteeseen tämä kuuluu kohdaksi 9. Kirjan kansi on yksivärinen (en laske noita tekstivärejä tähän). Ja Runo18-haasteeseen tämä tietysti kuuluu.

Vihreä vesi kohisee minulle:
kumarru maahan.
Kylmään multaan paina otsasi,
levitä kätesi sitä vasten.
Pian olet mullan pimeydessä,
pian olet hävinnyt,
jäljettömiin pyyhkäisty.
Ihmiskäsilläsi tajua katoamisesi.
Ota mullan imu huokosiisi -
pimeys on ympäröivä sinut.
Marmorinen oli muotosi,
kiveen hakattu ja kova:
pettymyksesi olit panssaroinut,
ankaraan kuoreen kätkenyt
                    kärsimyksesi ja kipusi.
Katoavaa ovat nekin.
Vain pahat tekosi jäävät,
kun liu'ut pimeyteen, palaamatta.

Yhä huudan sinua, Jumala.

Juhani Brander - Getsemane

Vaikka yhteydet ovatkin joskus väljät, niin tämä Juhani Branderin kokoelma on nimenomaan kokoelma, runojen sarja joissa minähenkilö, joka on ehkä Danteksi luettavissa, vaeltaa etsimässä Beatricea ympäri modernia Eurooppaa, ja sävyltään, tunnelmaltaan ja keinoiltaan on sarja myös yhtenäinen.

Runojen säkeet vyöryvät hengästyttävän runsaina: modernistisia kielikuvia tässä viljellään ja moni niistä tuntuu hyvinkin kiinnostavalta, mutta siinä vaiheessa kun joka säkeessä alkaa olla omat ilmaisunsa, kuvansa, viittauksensa niin ehkä lukija voi vain epäonnistua. Lukea jokaista yksittäistä riviä maistellen, joka käy niin hitaasti että kokonaisuuksista ei saa enää mitään käsitystä, tai heittäytyen kuvien ja signaalien virtaan, josta joitain signaaleja nousee esiin ja aika monta jää myös kohinaksi...

Mutta ehkä se on ominaista Getsemanen Euroopalle ja modernin Danten etsinnälle, yleinen tunnelma on rappion ja päämäärättömän harhailun ja mistä saa kiinni hajoaa...niin materialistista kuin kuvasto onkin, konkreettisuus käy illuusioksi, kulttuuriviittauksetkin hajottavaksi ja uskonnonkin kielellä puhutaan enää vain kaupallisuuden voimista.

(tässä kohtaa voisin sitten miettiä miten sen entisen Danten etsintä eteni vertikaalisesti ja modernin horisontaalisesti ja kummalla niistä päästään Beatricen luo menestyksekkäämmin, ja mitä tästä voisi päätellä)

Kirja osuu Runo18-haasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Tynnyri (ote)

suurten laivojen aikaan kannoin taskussani

                    roomalaista korvaa

maa maata, tulta ja tuhoa, suuri harmaa teatteri

                    kaupunkien öissä kuuli vain ilveilijöiden huudot

                 suuria kertomuksia ei ollut

kuljen tässä, eikä huomista ole

ohimenevä tuuli tai jumalan suu

tuhlaajapojan tavoin totean, en paljon pyytänyt

vain silmät taivasta varten, kivitaulujen liinat

appelsiininkuoreen pyyhimme kudosnesteet, kuolleet solukot

totesin ajattelun illuusion

kuluneiden meikkien rajatapaukset, haamukuninkaat

höyhenpukukutsujen vangitut kyyhkyt

senaatin miehet ja otsia kolhivat kivet

Unto Kupiainen - Mustan linnun puu

Blogattuja Kupiais-kokoelmia on tämän myötä nyt kymmenen, ja kun en yhäkään lue näitä järjestyksessä niin tämä kuuluu alkupään tuotantoon, sodanaikaisiin runoihin.

Varsinaisia sotarunoja tässä ei tosin juuri ole, kun se aineisto juuttui sotasensuuriin liiallista sotaväsymystä osoittavana ja morbidina, tai olikohan yksi tai kaksi samantyylistä runoa päässyt mukaan vähän eri muodossa?
Ei tämäkään aineisto nyt suoranaisesti hilpeää ole, intohimoja liikkuu ja osa niistä synkempiä, huulia suudellaan vaikka ne ovat toisten kuin sinun, minun vuokseni hän oppii että rakkaus on valhetta, aavistusten tummat laivat saapuvat satamaani jne, elämän vimmaa on ja pelkoa että se on tyhjää...

Mutta ei Kupiainen vielä tässä ole parhaimmillaan, aika monta tuntuu enemmän kisällin työnäytteiltä kuin varsinaisesti kypsiltä teoksilta, muodollisesti päteviltä mutta vähän mitäänsanomattomilta tai sellaisilta joita ei olisi jo tehty paremmin, joissain tapauksissa iskelmäsanoituksina...
Epätasaisessa kokoelmassa on kuitenkin mukana myös joitain onnistumisia...

Soutaja

Vieras on virta, ja vieras on vene,
eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo;
illasta aamuun on ihmisen souto.
Illasta aamuun on yöllistä matkaa;
jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Taapäin tuijotat, soudat eteen
outoa venettä outoon veteen.

(tämä taisi olla se runo jota kaipailtiin samannimisen kokoelman yhteydessä?)
Kirja osuu Runo18-haasteeseen.

Aila Meriluoto - Sairas tyttö tanssii

 

Varhaista, joskaan ei ihan varhaisinta, Aila Meriluotoa. Aikaisemmat antologiaselailut olivat vinkanneet että voisi tutustua, ja tällä kirjalla oli paras nimi.

Olin ennakkokäsityksissäni ajatellut Meriluotoa modernistina mutta ei näissä alkupään teoksissaan näköjään sitä ollutkaan, paitsi joskus: klassisempi runokieli on vahvasti mukana, vaikka venyykin jo, ja kun kirjan nimessä ja osassa runojakin mainitaan tanssi, niin sen rytmi ja vimma kuuluvat tietysti asiaan, mutta fyysisiä ollaan staattisinakin, puina ja patsaina.

En nyt sitten tiedä. Viimeisen luvun Rainer Maria Rilke -käännökset eivät oikein minua hetkauttaneet, sitä edeltävissä omissa runoissa sitten löytyi parempaa ja huonompaa, tanssin pyörteissä minusta sitä parempaa.

Kuolema (ote)

kuin aurinko se myös, mut outo: melu
sen kohotessa kuoli. Ääntä millään
ei ollut enää, raju ajattelu
vain. Ja hän ajatteli jäsenillään,
vyötäröin, sormenpäin kuin kiihkein aivoin,
ja ajatteli: länsi, pohja, itä,
ja ajatteli: piha mustin kaivoin,
ja tanssi sen ja oli itse sitä
ja oli maisema, se vieras, aava
ja täynnä hirvittävää hiljaisuutta,
vaan muuttuva ja joka hetki saava
ja joka askeleella uutta, uutta.

Aurinko tanssin leimus kaiken yllä
ja kaiken valaisi: maan kukittuneen,
nyt talon kukkulalla hyljätyllä,
sen, joka joskus on noussut uneen,
ja puutarhat, ne suljetut, ne joita
ei koskaan ollut, ennen eikä nytkään.
Ja järkkyi maa ja aukes onkaloita,
ei salaan jääneet syvään-kätketytkään,
ei tympein suokaan, joka pimeänä
pohjalla vaani lahonnein puunjuurin.
Hän tanssi, tanssi, yhä syvempänä
hän tanssi itsensä,