Aino Kallas - Kuun silta

 

Muutama kuukausi sitten luin Aino Kallaksen Polttoroviolla-runokokoelman vuodelta 1945, nyt sitten sitä edeltäneen kokoelman vuodelta 1943.

Tunnelmissa ja kokemuksissa on paljon samaa, sota on käynnissä, tuolloinen kotimaa Viro saksalaisten hallussa, ja Kallaksen kaksi lasta olivat kuolleet ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana, mutta maanpako tulisi vasta seuraavana vuonna näiden kirjojen välillä.
Tämä antaa luonnollisesti oman leimansa myös runoihin, kirjaa leimaa kärsimys ja suru. Kuitenkin tämän kirjan runojen kärsimys ja suru ovat vielä jotenkin abstrakteja ja ulkokohtaisia ja Kallaksen runot lyyrisen korukielisiä, puhutaan surusta mutta kokemus ei oikein välity: aivan kuin tässä olisi jo yritystä käsitellä kokemuksia mutta varsinaisesti ne jalostuivat runoudeksi vasta pari vuotta myöhemmin.
Tai ehkä tässä yritetään vielä herätellä toivoa, sota oli yhä käynnissä joten kaikesta epätoivosta ei vielä edes voinut puhua.

Ei tämä nyt ansioton ole, mutta vertailua kirjojen välillä en voi välttää, ja siinä tämä häviää.

Uusi vuosi 1943

Katson kauas silmiis, uusi vuosi,
silmiin kuolontotisiin ja syviin.
Tuotko rauhan rikkoneille,
uusi vuosi,
anteeks'annon meille? -
Vaivun unelmiini uusiin, hyviin,
rukoilen: myös mulle paikka näytä
riviin!
Voimat voipuneetkin käytä,
uusi vuosi!

Käskyn kuulen: riviin! -
Kuolon riviin.

Minkäköhän kohdan valitsisi Helmet-haasteeseen? Otetaan 24. Surullinen kirja, ja avataan runohaaste 2018.

Aino Kallas - Polttoroviolla

Olen Aino Kallaksen tuotannosta lukenut aiemmin sen Sudenmorsiamen tietysti, sekä parin kirjan verran novelleja, nyt sitten myös runoja.

Tämä kokoelma julkaistiin 1945 ja vuoden alkuun sijoittuvat myös päivätyt runot: aika on tietysti hyvin raskasta yleisestikin, ja Kallaksen elämässä erityisesti, kahden lapsen kuolema, Viron miehitys, maanpako Ruotsiin, ja se tuntuu myös teoksessa, jossa on surua, kaipuuta ja epätoivoa.

Runot ovat lyhyitä, purskahduksia joissa on ajoittain mukana hieman klassista mitallisuutta, joskin runouden perinteessä Kallas kurottuu kauemmaksi: läpi kirjan kuuluu raamatullinen klangi, psalmien ja profeettojen kielenkäyttö, ja huomattava osa runoista onkin muodoltaan rukouksia, puhuttelua Jumalalle.

Herra, Sinä olet silponut minun rahvaani ruumiin,
Sinä olet jättänyt sen jäsenet myrskyn siipien riepoittaa,
katso, he etsiskelevät toinen toistansa eivätkä löydä,
meren kuljuista he huhuavat,
maan raoista kuuluu heidän rukouksensa,
eivätkä he enää yhdeksi yhtyä taida.
(Silvottu, ote)

Sudenmorsiamessa ja vähän noissa novelleissakin erityisesti Kallaksen kieli tekee vaikutuksen, ja näissä runoissakin se tuntuu, ikiaikaisuuden tuntu, sanat ja ilmaisut jotka ovat kotoisin jostain kaukaa mutta joissa silti on ymmärrettävää tuttuutta, kielen syntaksi joka ei ole ihan totuttu...
Vaikutteita virosta epäilemättä on mukana, tuossa yllä olevassa sitaatissakin "kansan" sijasta puhutaan "rahvaasta", mutta myös vanhasta kansanperinteestä tai hyvinkin suoraan raamatullisesta kielestä ammentaminen antavat oman luonteensa tekstille, ja vaikka yksittäiset runot ovatkin tavallaan yksinkertaisia, hetkellisiä huokauksia, tämän hetken vaikeudet, yleiset ja yksityiset, linkitetään laajempaan, universaaliin kehykseen.

Osallistun kirjalla Runohaasteeseen, ja kas, tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Maanpaossa

Katso, hopeaisiin halaviin ripustamme kanteleemme,
vierellä vieraan virran,
itkupajujen alla,
saineet silmävedet ovat suumme särvin,
ihomme verho vetten kaislain vehreät kuidut.

O, Herra, peitä meidän murheemme alastomuus,
kata katkeruutemme laupeuden sulkkuisella vaatteella,
kolkuta outojen sydänten suljetuille oville,
että ne aukeaisivat orvoille ja maattomille,
niinkuin erämaan ruusut,
sulaa lempeyttä täynnä.

Vie, o, vie, korpivaeltajasi kosteikon vesilähteelle,
että hän elävätä vettä ammentaisi
ja sammuttaisi palavan janonsa polton,
o, maanpakolaisten paimen!

Aino Kallas - Virvatulia

Aino Kallakselta olen aiemmin lukenut pari kirjaa, tietysti sen Sudenmorsiamen sekä lyhyiden juttujen kokoelman Seitsemän neitsyttä, ja molemmista pitänyt. Kun sitten tuli vastaan tämä novellikokoelma niin piti napata mukaan.

Ihan sellaista tarinallisuutta kuin Seitsemässä neitsyessä oli ei tässä ollut kuin parissa tarinassa, enemmän mentiin normaalin novellin suuntaan, ja lyhyistä jutuista tuli aika ajoin mieleen vaikkapa Jotuni tai Kailas, kieli tosin viittaa ajoittain Sudenmorsiamen suuntaan vaikka pysyy toki arkisempana. Tietynlaista temaattisuutta tässä kokoelmassa on, johon kirjan nimikin viittaa: monessa tarinassa henkilöt jahtaavat jotain joka väikkyy näköpiirin rajoissa ja joka saattaa olla todellista tai sitten ei, oli kyseessä sitten tosirakkaus, elämän tarkoitus tai punainen hylje.

Kokoelmana tämä oli kuitenkin aika epätasainen, jotkut novellit olivat kiinnostavia mutta jotkut jäivät fragmentinoloisesti roikkumaan ilmaan tai muuten tuntuivat keskeneräisiltä. Vaikkapa viimeinen novelli 'Suljettujen akkunalluukujen takana', ensin esitellään henkilöt huolellisesti ja sitten näiden välillä käydään yksi lyhyt ja irrallinen keskustelu. Jotkut muut, kuten 'Yhteentörmäys' taas käytti irrallisuutta ja epämääräisyyttä paljon paremmin hyödyksi...