J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha

Tähän mennessä olen lukenut J.M.G. Le Clézion tuotannosta lyhyempiä novelleja ja lastenkirjan, nyt sitten romaanituotannon pariin (suom. Annikki Suni).

Tämä Kaupunki nimeltä Onitsha edustaa ilmeisesti kirjailijan myöhemmän tuotannon tyyppipiirteitä, lasten näkökulmaa ja Afrikkaa: kymmenvuotias Fintan äitinsä kanssa matkustaa Onitshan kaupunkiin Nigerissä 40-luvun lopulla, kaupungissa asuu jo Fintanin isä Geoffrey...Geoffreylla on työnsä ohella kiinnostus myyttisiä valtakuntia kohtaan, joita jossain Nigerin yläjuoksulla ehkä on ollut, ja Fintanilla ja äidillään on omia ongelmiaan sopeutua paikallisiin brittiläis-kolonialistisiin piireihin, kummatkin menevät vähän epäilyttävän natiiveiksi...

Eli Afrikkaa kolonialistisella kaudella vierailijan silmin katsottuna, siinä määrin kuin kukaan voi pysyä vierailijana, eri asia sitten vain miten kukin päättää paikassaan elää, mutta toisaalta ulkopuolisuuskaan ei unohdu.
Ja aiempien juttujen tapaan Le Clézio maalaa miljöötä mestarillisesti, paikan kuvauksessa konkreettiseen sekoittuu myyttinen ja puoliksi ymmärretty, ja sillä tämä kirja vetää mukaansa: mutta luettujen perusteella novelleista olen kyllä pitänyt enemmän...

François-René de Chateaubriand - Viimeinen abenserragi

Jatkan vanhoilla historiallisilla romaaneilla, tai lyhyt pienoisromaani tämä kyllä on: François-René de Chateaubriandin ranskalaisen romantiikan klassikko on kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella mutta sijoittuu 1500-luvun alkuun (muutaman vuoden takainen suomennos Hanu Salmen).

Tarina on varsin kompakti: maurit on karkoitettu Espanjasta Afrikan puolelle mutta nuori Aben-Hamet palaa vierailulle Granadaan...ja kohtaa siellä ihanan neitosen Blancan: nämä rakastuvat toisiinsa palavasti mutta mitä tehdä kun toinen on muslimi ja toinen kristitty? Ja jos tästäkin päästäisiin yli niin on myös toinen erottava tekijä...

Rakkaudesta ja kunniasta on siis puhe, ja romantiikkaan sopivasti teos on jo tietoinen omasta anakronistisuudestaan, viitataan että tämän ajan kaltaista kunniakäsitystä ei voida odottaa kirjailijan omalta ajalta (eikä kyllä meidänkään), ja kirjailija korostaa jatkuvasti menneisyyttä, Aben-Hamet ja Blanca ovat arvokkaiden sukujensa viimeisiä, ja kohdataan menneen maaiman jäänteillä, raunioiden ja hautausmaiden keskellä...historia on raskas kantaa, mutta samalla se antaa rakkaudelle myös gravitasta, tämä ei ole pientä intohimoa.

Ihan mukava välipalakirja.

Kesälukumaraton 3-4.8.

En ole tänä vuonna ehtinyt muihin yhteiskesämaratoneihin mukaan, mutta tähän sitten, useampina muina kesinä on jo tullut maratoonattua, ja vähän muulloinkin (viimeksi talvella).

Idea pysyy samana, eli 24 tunnin ajan keskitytään runsaasti lukemiseen (yhä aion syödä, nukkua yms siinä ohessa) ja kirjoitellaan tänne miten edistyy. Ajattelin aloittaa jo hyvissä ajoin, eli nyt perjantain puolella 11.30 ja jatkaa huomiseen klo 11.30 jolloin moni muu ei ole varmaan vielä edes aloittanut...
Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat.

Kokeilen taas vähän paksummalla kirjalla, eli Verner von Heidenstamin Folkungien suvulla, reilu 400 sivua, katsotaan miten lähtee luistamaan ja luenko sitten myös jotain muuta...pari alkusivua on jo ehditty vilkaista että kirja on luettava, mutta varsinaisesti uppoudun muinaiseen Ruotsiin...pian.

13.30
Sadekuuro pyyhkäisi ohi, ja reilu sata sivua on luettu Folke Filbyterin vaiheista (suom. Yrjä Kaijärvi): viikinki lopettaa merenkulun ja saatujen rikkauksien turvin hankkii itselleen maata, talon joka on seudun rikkain mutta kun Folke ei käy käräjillä, ottaa lastensa äidiksi (ei siis vapaana ostetuksi emännäksi kuitenkaan) lappalaiskääpiön ja muutenkin elää tavoista välinpitämättömästi saa osakseen myös halveksuntaa, ja tämä äityy isommaksikin riidaksi...
Ja kristinuskokin alkaa tehdä tulojaan, vaikka Folke nyt halveksii kaikkia jumalia.
Historiallinen romaani jonka kirjoitushetkestäkin on jo hyvän matkaa päälle sata vuotta eli sen puolesta ei yritä miellyttää nykylukijaa: saagojen tunnelmaa on mukana, tyyli on hieman kaunokirjallisen laveampi kuin vaikkapa Norjan kuningassaagojen lakoninen toteavuus, muttei kovin paljoa, ja menoa ja meininkiä ja herkullisia yksityiskohtia kyllä riittää: vähän tuli mieleen Game of Thrones.

Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tullut huomanneeksi, että äiti oli niin pieni ja jo niin perin kuihtunut ja peloittavan ruma. Hänkö minut on synnyttänyt elämään? hän ajatteli.
- Ingevald, sanoi äiti vihdoin. - Minä olen toisten orjien joukossa ja kuulin, mitä sinä mutisit hampaittesi välistä. Siksi minä seurasin sinua.
- Pelkäätkö, että minä ruoskin Umasumblaa, kivijumalaa?
- Ei, minä pelkäsin, ettei sinulla olisi rohkeutta siihen. Kosta, poikani. Kosto on lievitys ja ilo maailmassa. Ja opi sitten rakastamaan kaikkea, mikä on kultaa ja hopeaa. Se vain on päivän vaivojen arvoista.
Äiti meni vähän lähemmäksi. Kun hän seisoi siinä aivan pojan vieressä ja pureskeli kallioimarretta ja maiskutti kielellään ja puhui peukaloilla, alkoi poika inhota häntä, niin ettei hän enää voinut sanoa häntä äidikseen.

Jatketaan, tai ehkä piipahdan hetken ulkona.

16.30

Folkungien suvun ensimmäinen puolisko luettu, eli olen sivulla 221. Kunnon sukusaagan tapaan ensimmäinen sukupolvi eli Folke Filbyter saateltiin nyt sitten vanhuuden lepoon ja jälkeläiset ovat eri asemassa erilaisessa maassa, ja yhä tästä tulee päällimmäisenä assosiaationa mieleen Game of Thrones ja muut samantyyliset tv-sarjat, HBO-sarjaksi tähän pitäisi vaan laittaa enemmän alastomia naisia (niitä oli lupaavasti ihan kirjan alussa mutta sinne jäivät).

Kirjailija pelaa aika paljon pareilla joiden välisistä konflikteista ammennetaan aineksia ja tarinaa, oli puhe sitten talonpojista joista toinen on rikas ja halveksittu ja toinen köyhempi ja arvostettu, kuninkaista joista toista seuraa hyvä ja toista huono onni, vaikka onni vaihteleekin, veljeksistä jotka kosivat samaa neitoa toinen kullalla ja toinen raudalla, varakkaasta talonpojasta ja kurjasta kerjäläisestä joista toinen löytää onnensa paremmin kuin toinen...niin, ja tietysti aasoista ja kristinuskosta.
Käyttövoimana tosiaan käytetään saagojen ja tarujen symbolista voimaa, vaikka niitä myös käännetään odottamattomille teille...

- [...] Useimmat onnettomuudet johtuvat siitä, että ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, vaan he tahtova pahalla saada itselleen myötäkäymisiä, silloinkin kun heillä on vastoinkäymisten vuoro. Toisella kertaa svealaiset ehkä ovat yhtä valmiit kutsumaan sinut ja sinun lakisi, kuin he tänä päivänä ovat valmiit kivittämään sinut. Mene takaisin kuninkaantaloon ja anna minun, jolla nyt on onnea, hoitaa arpanappuloita vuorostani. Se on meidän molempien ainoa pelastus.
- Luulin, että sinä olit minun ystäviäni, Sven.
- Niin olinki, Inge, mutta sinun ei tule pyytää enempää kuin voit saada. Jokaisen ihmisen täytyy kokea, että juuri se, mitä hän nuoruudessaan luuli mahdottomaksi, tapahtuu. Hänen parhaimmaksi ystäväkseen tulee se, joka pettää hänet varmimmin.
- Sinä olet viekas mies.
- Sen arvostelun minä ehkä ansaitsen.
- Ja minua kohtaan sinä olet ollut täynnä vilppiä.
- En koskaan teoissa, ainoastaan sydämessä.

Jees, jatketaan.

19.00

- Olen etsinyt sinua, Valdemar, ja nyt lopulta kuulin, että sinä leikit ja loruilit täällä.
- Se oli tyhjänpäiväistä loruilua.
- Kaikki alkaa tyhjästä, veli. Viha, väärinkäsitys, rakkaus. Tyhjästä kasvoi koko Folkungien puu.

Kirjan toisella puoliskolla, sivulla 331 ollaan, ja tässä tehtiinkin muutaman sukupolven hyppäys ajassa eteenpäin, nyt Folkungat ovat mahtava ja varakas suku, nuori Valdemar on kuningas vaikka varsinaisena hallitsijana onkin Birger-jaarli.

Eli nyt ollaan selvemmin tunnetulla historiallisella aikakaudella 1200-luvun puolivälissä, ja keskeisenä konfliktiparina kuningas Valdemar ja veljensä herttua Maunu, taas hyvin erilaiset ja vaikka veljesrakkautta onkin, niin ristiriita sen kun vahvistuu...
Sympaattisella tavalla edellisen osan Folke Filbyteriin, suvun kantaisään, viitataan pariin kertaan mutta henkilö on verhoutunut historialliseen glooriaan jolla on hyvin vähän tekemistä kirjassa esiintyneen henkilön kanssa, niinkuin kai tapaakin käydä.
Samalla tyylilaji on siirtynyt lähemmäs perinteistä historiallista romaania, mikä on minusta vähän tylsää, kun pidin tuosta saagamaisemmasta sävystä...mutta jatketaan.

21.00

- Mistä sinä tulet? hän kysyi. - Mikä on talosi nimi, ja kuka sinä olet?
- Minä tulen kaikista ilmansuunnista. Minun talojeni nimet ovat sora ja tuhka, ja itse minä en ole mitään muuta kuin ruotsalaisten kuninkaan veli.
- Silloin sinua on odotettu, vastasi mies. - Vahvista itseäsi muutamalla pisaralla, kuningas Henkipatto, mutta älä viivy kauan. En tahdo nähdä Folkungien veren tahraavan näitä portaita. Se on hirveätä verta, ja minä tahdon liikkua linnassa keskellä pimeää yötä pelkäämättä.

Folkungien suku päättyy sivulle 448, Valdemarin ja Maunu Ladonlukon vaiheiden loppuun joita sitten olikin koko jälkimmäinen puolisko kirjasta, yksi ajautuu ongelmiin valtakunnan kanssa naisen vuoksi, toinen hylkää naisen valtakunnan vuoksi...
Mutjoo, ensimmäisestä puoliskosta pidin paljonkin, jälkimmäinen oli perinteisempi vähän vanhanaikainen historiallinen romaani, jossa toki käytettiin yhä hyvin joitain symbolisia elementtejä ja hetkensä siinä oli (ja historiallinen jakso oli tietysti dramaattinen).

Milläs sitten jatkaisi, toista samankokoista kirjaa ei ainakaan ehdi maratonin aikana mutta jotain ohuempaa...

10.15

- Pyhä mies, sanoi hän hänelle, - poikani on isätön, ja minä olen vain köyhä vaimo. En voi tarjota sinulle muuta kuin kiitollisuuteni, mutta...
- Riittää, sanoi ennustaja, - tiedän jo, mitä aiot pyytää. Toivot että poikasi tulisi rikkaaksi, eikö niin? Mitäpä minun apuni olisi siihen tarpeen! Tee pojastasi kauppias ja opeta hänet varastamaan kuten Mansur vanhus, tee hänestä bashi-bosukki, joka ryöstää veljiltään, dervishi, joka imartelee ja valhettelee. Kaikki virheet johtavat rikkauteen, kun ne ovat yhtyneet halvimpaan niistä kaikista - ahneuteen! Kas siinä elämän salaisuus. Jää hyvästi!
- Sitä en tarkoittanut, huudahti beduiinivaimo ihmeissään, - ja on väärin tehdä sillä tavoin minusta pilkkaa. - Pojastani pitää tulla rehellinen mies, kuten hänen isänsäkin oli. Toivomukseni olisi, että hän tulisi onnelliseksi maailmassa.
- Rehelliseksi ja onnelliseksi! sanoi dervishi nauraen kummallista naurua. - Ja minun puoleeni sinä käännyt lausuaksesi tuon toivomuksen! Kunnon vaimo, sinä haluaisit löytää nelilehtisen apilan, jota ei kukaan ole nähnyt Aabrahamin ajoista saakka. Hakekoon poikasi sitä! Kun hän on sen löytänyt, voit olla varma, ettei häneltä ole puuttuva mitään!

Eilen illalla ja tänä aamuna jatkoin vanhojen historiallis-myyttisten tarinoiden parissa, nyt vuorossa Edouard Laboulayen Abdallah, Eli Nelilehtinen Apila (suom. Hilja Walldén).
Laboulayen tunnetumpiin saavutuksiin kuulunee idea lahjoittaa Yhdysvalloille massiivinen soihtua kantavan naisen patsas, jonka olette saattaneet joskus nähdä, mutta tätä kirjallista tuotantoakin löytyy.
Tämä on tyylillisesti kerrotuista saduista ja tarinoista ammentava kertomus kuinka rikas egyptiläiskauppias Mansur saa vihdoin pojan, Omarin ja tätä varjellakseen antaa tämän kasvatettavaksi beduiiniystäväperheeseen, johon on vähän aikaa syntynyt poika, Abdallah.
Mutta kun ennustaja sanoo että Omarin paras ystävä tulee hänen parhaaksi vihollisekseen, Mansur huolestuu ja neuvottelee Eblisiltä kolme toivomusta, että Omarista tulisi rikas kaiken ikänsä, terve kaiken ikänsä ja (huolestuneena ennustuksesta) läpeensä itsekäs...
Ja kun niin nämä kuin Abdallahille toivottu rehellisyys ja onnellisuus toteutuvat niin siitä seuraa sitten kaikenlaista, kirjan 169 sivun verran.

Pidän yhä tällaisesta kerrotun tarinan tyylistä ja jutussa riittää mainioita käänteitä, joten teos oli varsin viihdyttävä (ja tietysti opettavainen). Walldénin käännös on toki vanhentunut, kun puhutaan kameeleista ja oranssitarhoista, ja horjuvuutta näkyi kirjoitetaanko arabi vai arapi, mutta tähän kirjaan vanhentunut kieliasu sopii kuitenkin (tosin siinä missä proosaosiot levittelevät tuhannen ja yhden yön kliseitä mainiosti, ne harvat laulut taas eivät ole tyyliltään tippaakaan arabirunouden kaltaisia...)

--------------------------------------------
Vielä olisi vähän vajaa tunti aikaa jossa voisi lukea novellin tai pari, tai sitten päättää että tämä oli taas ihan hyvä näin. 

Luettu siis kaksi kirjaa,
Verner von Heidenstam: Folkungien suku
Edouard Laboulaye: Abdallah

Yhteensä 617 sivua.

Serge Joncour - Tukalia tilanteita

Ei-kovin-paksussa kirjassa Serge Joncour kertoo 44 tapahtumasta (jutun keskipituus on kolmesta neljään sivua) jossa sinä olet joutunut kiusalliseen tilanteeseen: valitset hienossa ravintolassa viiniä, olet vierailulla ystäväperheen luona huomaten että juuri ennen saapumistasi on selvästi ollut mehevä riita käynnissä, nenäkäs yhdeksänvuotias on juuri matittanut kuninkaasi, maalariystäväsi kysyy mielipidettä uudesta teoksestaan jne.

Vähän tästä tuli mieleen Finnish Nightmares, kuvaukset epämiellyttävistä sosiaalisista tilanteista sillai humoristisesti: tässä tosin ihan mikä tahansa sosiaalinen tilanne ei herätä kauhua vaan tilanteiden pitää kehittyä hieman monimutkaisemmiksi ja kyse on enemmän kasvojen menettämisestä, mutta ei se ole elämä aina helppoa ranskalaisillakaan.

Ja siinä missä Finnish Nightmares -Matti pysyy aika sympaattisena, tämän kirjan laajemmin kehitellyissä tilanteissa myöskään sinä et selviä aina mukavana tyyppinä, monet negatiivisemmat ja häijymmätkin toimintamallit, joihin turvautumista et haluaisi tunnustaa edes itsellesi, tulevat käyttöön.

Yleissävy pysyy kuitenkin varsin kepeänä, mukavana välipalana tai laukkukirjana, mieleen tuli myös esim. Katja Kallion Tyypit. 

Alexandre Astier & Steven Dupré - Kaamelott

Sarjakuviahan tuli tietysti Ranskassa ollessa luettua runsaasti, kun se on yksi sarjakuvan kolmesta keskeisestä kielestä (englannin ja japanin ohella), ja aika monesta voisi blogatakin, mutta tästä ihan pitääkin kun se sopii hyvin Perkeet-lukuhaasteen kohtaan 11. Televisiosarjaan perustuva kirja.

En tosin tiennyt sitä aloittaessani sarjaa lukea (olen lukenut kolme albumia, tähän mennessä sitä on ilmestynyt kahdeksan albumia), mutta kun minua on aiemminkin kiinnostanut kuningas Arthuriin liittyvät tarinat niin olin huomioinut potentiaalisesti kiinnostavana, näköjään humoristisena tulkintana myytistä, ja eka osa sattui löytymään sopuhintaan käytettynä...

Albumia lukiessa huomasi kuitenkin että hahmoja ja tapahtumia ei juuri esitelty, tarina oli kyllä itsenäinen ja näin ollen ymmärrettävä mutta selvästi odotettiin että jotkut asiat olivat lukijalle ennestään tuttuja, josta sitten huomasin että tämähän on tosiaan ollut ensiksi tv-sarja (jota en ole vielä nähnyt, mutta alkoi luonnollisesti kiinnostaa).

Niin, sijoitutaan siis kuningas Arthurin hoviin jonnekin varhaiskeskiajalle, humoristisia seikkailuja ei leimaa suuri sankaruus vaan useimmiten päinvastoin mutta näissä kuitenkin saadaan luotua ihan kunnollisia seikkailuja, joka albumissa on ollut ihan albumimittainen toimiva juoni (kun joskus nämä huumoriseikkailut ovat enemmän sarja irrallisia gageja). Törmäilyhuumoria toki on, ja anakronistisia vitsejä, ja roolipelien harrastajatkin saattavat tunnistaa jotain elementtejä...

Ensimmäisessä Kaamelottin suuntaan on jo jonkin aikaa vaeltanut yksittäisiä epäkuolleita sotureita jotka yksittäisinä eivät ole koskaan olleet erityisen vaarallisia mutta vähän ärsyttäviä kuitenkin. Toisessa huolena on maagiset esineet, kaksi tuolia jotka ovat yhteydessä keskenään niin että kun yhdelle istuu niin teleporttautuu toiselle, ja kun yksi päätyy Arthurille ja toinen on viikinkisotajoukon hallussa. 

Ja kolmannessa kultakaivokselta ei ole enää tullut vähään aikaan lähetyksiä, onkohan siellä tapahtunut jotakin...

Kuvitusta leimaa, no, funktionaalisuus, se on vähän jäykkää eikä mitenkään ihmeellistä mutta ammattitaitoista ja tehtävänsä täyttävää (vähän kuin jotkut Mustanaamion rivipiirtäjät), ja kun tarinoihin oli jopa ihan panostettukin niin kokonaisuus ei ehkä ole kaikkein mieleenjäävintä sarjakuvaa niin kuitenkin toimivaa viihdettä.

René Barjavel - Les enfants de l'ombre

Ei minulla oikein mitään tietoa ollut kuka on René Barjavel tai millainen tämä kirja olisi, kun lähdin lukemaan, olipahan ohut kolmen novellin kirja (ja näiden minikirjojen tapaan on itse asiassa osa isommasta novellikokoelmasta, Le prince blessé).

Ensimmäinen novelli lähtee kuitenkin sen verran omalaatuisiin maailmoihin että ei tässä mitään arkirealismia olla:

Le prince blessé viittailee Tuhannen ja yhden yön taruihin, joka nyt jostain syystä on jatkunut nykyaikaan asti, ja uskovaisten ruhtinas Bagdadin kalifi Harun al-Rashid jatkaa valtakauttaan. Kalifi tuntee kuitenkin aikansa pian päättyvän ja kantaa huolta jälkeläisestään...prinssi Ali syntyy, ja kasvaa kauniina, älykkäänä ja rakastettuna nuorukaisena ja koulutuksensa viimeisenä etappina hänet lähetetään djinni-opettajan kanssa Pariisiin oppimaan tavoille...ja kaikki sujuukin varsin hyvin siihen saakka kunnes Ali sattuu rakastumaan täysin epäsopivaan naiseen.

Kahdessa muussakin tarinassa liikutaan spefin laitamilla tai ihan sen ytimessä: niminovellissa pikkukaupungin asukkaat omistautuvat pyörittämään terveysvesibisnestä tavalla joka tekee elämästä aika merkillistä, ja Béni soit l'atomessa taas stratobussin kuljettaja ja matkustajat jäävät eloon kun suuri osa sivistyneestä maailmasta tuhoutuu maailmanlaajuisessa ydinsodassa (ja sitten novellia jatketaan hieman Viimeisen kiitoshymnin suuntaan).

Wikipediasta katselin sitten että näköjään Barjavelin muukin tuotanto näkyy olevan spefiä: tämä kolmen novellin läpileikkaus kattaa hyvin erilaisia tyylejä ihan perinteisestä ihan vaan kummalliseen mutta yhtäläisyyksiäkin on (mm. yksi aika omalaatuinen temaattinen linkki hyvin erilaisten novellien kesken). Ensimmäisestä novellista pidin varmaan eniten sen satumaisen kerrontatyylin ja omalaatuisen miljöön vuoksi, täytyy katsoa jos sopivatsi tulisi lisääkin Barjavelin kirjoja vastaan...

Marcel Pagnol - Angèle

Kolmas lukemani Marcel Pagnolin kirja: tässä välissä aloitin vähän matkaa Le château de ma mère'ia, jatko-osaa Isäni kunnian päivälle ranskaksi mutta kun se vaikutti olevan ihan suoraan jatkoa (eikä kyseisen kirjan yksityiskohdat olleet ihan vahvasti muistissa) ja pudotteli sellaista vauhtia metsästysaiheista erikoissanastoa että päätin jättää luettavaksi joskus myöhemmin.

Mutta nyt sitten taas yksi Pagnolin elokuvakäsikirjoituksista, vuonna 1934 julkaistusta elokuvasta. Vähän samoja elementtejä tässä on kuin aiemmin lukemassani Naïsissa mutta huomattavan erilaisessa tunnelmassa, tämä on aikamoista melodraamaa jonka alkupuoli olisi materiaalia jota Teuvo Tulio harrasti myöhemmin: nuori maatilan tyttö, nimihenkilö Angèle, tulee kaupungista tulleen Louisin viettelemäksi ja ajautuu tämän mukana Marseilleen prostituoiduksi, jälkipuoliskolla sitten tapahtuu kaikenlaista muuta.
Leffa ei ehkä ole suurimpia klassikoita mutta nautti ilmeisesti arvostusta ainakin omana aikanaan, ja oli Fernandelin ja Pagnolin ensimmäinen yhteistyö (ja ilmeisesti sulka Fernandelin hattuun, oli alkanut saada jo mainetta koomikkona mutta tässä oli vähän vakavampi rooli): en ole nähnyt mutta noin yleensä ottaen vanhat melodraamat kiinnostavat yleensä ansioituessaan kamera- ja näyttelijätyössään.
Eli käsikirjoitus jäi vähemmän innostavaksi, niin kovin 30-lukulaiseksi melodraamaksi joka ei ole ikääntynyt ollenkaan hyvin (Naïsissa muistan olleen hieman enemmän kepeyttä ja huumoria).
No, kieleltään tämä oli aika helppoa ja sujuvaa joten lukeminen ei ollut mitenkään ponnistelua, ja vähän kiinnosti juonen tasolla että mihin suuntaan tilanne kehittyykään...

Tulipahan luettua.
Vaikkei sisällöllisesti tässä tehdäkään elokuvaa, niin kai tämän voi silti mainita Helmet-haasteen kohtaan 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Dekkariviikko: Boileau-Narcejac - Sueurs froides (D'entre les morts / Vertigo)

Leffakansi! Ja leffanimi: kirjan alkuperäinen nimi on D'entre les morts (= kuolleiden joukosta), mutta minun painokseni kantaa nimeä Sueurs froides (= kylmät hiet), koska sillä nimellä tunnetaan ranskaksi Hitchcockin elokuva Vertigo.

Tämän Boileau-Narcejacin kirjan kanssa päästään siis toden teolla testaamaan teoriaa onko kirja oikeasti aina parempi kuin siihen perustuva elokuva, kun kyseinen leffa on nimetty Sight & Soundin vuoden 2012 kriitikkoäänestyksessä maailman parhaaksi...

Tarina pysyy pääosin samana: mies pyytää ystäväänsä, korkeuskammosta kärsivää entistä poliisia, tarkkailemaan vaimoaan koska tämä on alkanut käyttäytyä oudosti, etsivän ja naisen välille syttyy jonkinlainen yhteys mutta nainen tekee kuitenkin itsemurhan hyppäämällä korkeasta tornista...mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Miljöö on tietysti eri (ja tässäkin, kuten aiemmin lukemassani Les louvesissa, toinen maailmansota jyrisee epämääräisesti taustalla), elokuva on rytmitetty jossain määrin eri tavalla toisaalta tiiviimmäksi paketiksi ja toisaalta joissain kohdissa sopivasti laajentaen ja erityisesti jälkimmäisessä puoliskossa on tehty isompia muutoksia vaikka sama teema obsessiivisesta rakkaudesta kuolleeseen naiseen onkin mukana.

Tässä näkyvät myös samat piirteet kuin Les louvesissa, henkilöt jäävät vähän ohuiksi eivätkä kovin miellyttäviksi, ja kerronta on usein melkein hysteerisen korukielistä, joka paikoin onnistuu luomaan kyllä hyvin painostavaa ja obsessiivista tunnelmaa mutta myös epäonnistuu joissain dramaattisissa kohtauksissa...mutta onhan tässä kieltämättä niin hieno koukku että hyvä elokuvantekijä pystyy siitä tekemään loistavan elokuvan. On se leffa selkeästi parempi mutta kyllä tämä oli kuitenkin varsin kiinnostava teos siihen rinnalle.

Pääsinpäs osallistumaan dekkariviikolle.

Renée Vivien - La Dame à la louve

En ollut tästäkään kirjailijasta ennen kuullut vaikka teoksiaan on näköjään käännetty sivistyskielille ja tämänkin blogin lukijoissa on varmaan heitä joita kiinnostaa...

Kirjailija taitaa myös kuulua heihin jossa taiteilijan henkilöllisyys nauttii myös suurta huomiota, ehkä suurempaa kuin varsinainen tuotantonsa...Renée Vivien on salanimi, britti Pauline Tarn muutti aivan 1800-luvun lopulla Pariisiin ja alkoi kirjoittaa ranskaksi salanimellä, ensin R. Vivien, sitten René Vivien ja lopulta Renée Vivien, samalla kun tuli tunnetuksi kirjallisissa piireissä julkilesbona ja muutenkin värikkäästä elämästään (myös kuollen nuorena).

Tämä 17 novellin kokoelma on varsin hämmentävä paketti, lajityyppien kirjo on rajua, mukana on suht perinteisiä novelleja, proosarunoa lähestyviä fragmentteja, legendoja ja conteja, essee, mininäytelmä...käytetyssä kielessä on myös jotain erikoisuuksia, ilmeisesti tarkoituksellisia jo aikanaan vanhahtavaa kieltä muistuttavia piirteitä, ja novelleissakin liikutaan kirjoitushetken ohella vähän historiallisemmissakin miljöissä sekä myös antiikin myyteissä tai Raamatun Vanhassa testamentissa...

Ilmaisumuotojen kirjo on laaja, mutta teemoissa ja aiheissa sen sijaan on yhtenäisyyttä, puheena ovat miehet ja naiset, kertojina usein miehet ja kertomuksena usein tuhoava eros: Vivienin naisten erinomaisuutta korostetaan mutta tähän liittyy läheisesti suuri itsetuhoisuus, ja jos ei itse ymmärrä tuhoutua niin ne miehet auttavat asiaa: teosta leimaa aikamoinen misandria ja tuon naisten kuolemankaipuun ja lajityyppikirjon kanssa lopullinen keitos on kyllä kiinnostavan dekadentti.

Novellihaasteeseen peukutan tässä Le voile du Vasthi -novellin sävyä, novelli kertoo Raamatun Esterin kirjan ensimmäisessä luvussa tapahtuvasta episodista ja kuningatar Vasthista eri näkökulmasta, ja tässä arkaainen, symbolis-dekadentti tyyli sopii erinomaisesti kerrottavaan legendaan.

Michel Tournier - L'aire du Muguet

Tournierilta on tullut luettua suomennettu tuotanto suurelta osin (Perjantai olisi vielä lukematta) ja blogattukin aika monesta, ranskaksi löytyy vielä lisää...

Joihin tämä teos ei kuitenkaan kuulu, pari ekaa sivua tuntuivat tutuilta ja niinpä tämä on yksittäisnide novellista joka on ilmestynyt suomeksi Punainen kääpiö -kokoelmassa nimellä Kielohaka. 

Tarina on novellimaisen tiivis, kaksi rekkakuskia ovat usein tien päällä ja eräs kerta yhdellä pysähdyspaikalla nuorempi, Pierre, kohtaa nuoren Marinetten...mutta aita erottaa nämä kaksi ja yritys tavata muualla ei mene ihan toivotusti...ja mukaan tulee sitten Tournier-maisesti muuta symboliikkaa, vaeltajista ja paikallaanpysyjistä, myyteistä, aavikon karavaaneista ja kuinka näyteikkunan takana asiat näyttävät kauniimmilta kuin ne varsinaisesti ovatkaan.

Ei parasta tuotantoaan mutta ihan mallikas ja tällai nuorisommallekin väestölle sopiva ja valikoitu.

Joskin samalla on todettava että Tournierin kieli ei ole helpoimmasta päästä, sanasto on varsin laajaa joten sanakirjaa kaipaili vähän turhankin usein (ja kaveri oli lukenut yhtä toista Tournierin kirjaa ja totesi saman, paljon outoja sanoja mikä tekee lukemisesta hidasta ja vaivalloista), joten jatkan tuotantonsa parissa ehkä joskus myöhemmin. 

Noin muuten halusin nostaa esiin nämä pienet pokkarit, joita Folio-sarjassa on julkaistu paaaaljon ja muitakin samantyylisiä sarjoja löytyy (ja joitain näitä onkin jo päätynyt blogatuiksi). 

Kustantajien mallit ovat jokseenkin erilaiset, Suomessa suosikkijulkaisumallina tuntuu olevan paksut kovakantiset arvokkaan oloiset teokset joilla on sitten myös kova hinta ja rahat otetaan siis näin harvemmista myydyistä kappaleista, tällaisiksi massapokkareiksi päätyvät yleensä vain teokset jotka ovat olleet jo bestsellereitä. 

Ranskassa (ja mitä olen nähnyt niin ymmärtääkseni myös englanninkielisissä isoissa maissa) taas julkaistaan suurelta osin pokkareita halvalla ja kovakantisena kaunokirjallisuutena näkee lähinnä arvostettujen klassikkokirjailijoiden koottuja/valikoituja teoksia. Näitä yhden tai parin-kolmen novellin valikoimiakin on varsin paljon tarjolla, jolloin voidaan oikeasti jo puhua taskukirjoista. Ja hinta ei tosiaan päätä huimaa, Foliolla on oma kahden euron sarja eikä loppujenkaan hinnat varsinaisesti päätä huimaa...

Tähän liittyy tietysti läheisesti myös kirjojen saatavuus ja mistä ihmiset niitä hakevat. Suomessa on laaja ja kattava kirjastolaitos jonka käyttöön paksut ja kovakantiset sopivat hyvin ja hinnalla ei ole niin väliä, Ranskassa yleinen kirjastolaitos on niukempi mutta kirjakaupat ovat hyvin varustettuja. Täällä siis odotetaan että jos haluaa lukea kirjan, se pitää yleensä ostaa, mutta kun yhden keskihintaisen suomalaiskirjan hinnalla saa täällä helposti 3-10 kirjaa niin onhan se selvää että kirjojen myynti toimii ihan eri logiikalla...

Vaikka kirjastolaitos onkin suuresti hyödyksi lukemisharrastukselle ja sivistykselle ylipäänsä, kirjakaupalle se on vähän kaksiteräinen miekka. 

Jean-Patrick Manchette - Ô dingos, ô chateaux!

Jatkamme viileän ranskalaisen trilleristin Jean-Patrick Manchetten tuotantoon tutustumista, ja aika lailla samoilla linjoilla tämäkin liikkuu kuin kaksi edellistä (ja tästäkin on kai Jacques Tardi tehnyt sarjakuvaversion).
Kansikin näytti tutulta, kun kuvana on sama kuin kolme kuukautta sitten lukemassani Babel-17:ssa, kiitos kansainväliset kuvapankit.

Tällä kertaa päähenkilömme on Julie, nuori nainen joka on viettänyt viimeiset viisi vuotta psykiatrisessa hoitokodissa, mutta rikas arkkitehti Hartog palkkaa tämän pienen veljenpoikansa Peterin hoitajaksi (Peterin vanhemmat ovat kuolleet jokin aika sitten). Rikollisjoukko kidnappaa Peterin ja Julien, tarkoituksena kerätä lunnaat Peteristä ja saada se näyttämään siltä kuin Julie olisi kidnappaaja, mutta varsinainen suunnitelma onkin sitten hieman toinen...Julie ja Peter pääsevät karkuun, mutta rikollisten intresseissä on että nämä kuolevat, hinnalla millä hyvänsä.

Kirjan ideassa on siis vähän samaa kuin Länsirannikon bluesissa, henkilö kiskaistaan ilman omaa syytään väkivallan kierteeseen (ja vasemmistolaista kapitalistikritiikkiä löytyy tästäkin). Kerrontakin pysyy samoilla linjoilla, kovaksikeitettyä vähän ironista trilleriä jonka varsin behavioristisena pysyvä kerronta etenee lyhyinä hiottuina lauseina. Hammettit on luettu ja kirjan juoni ei sinänsä tarjoa suuria yllätyksiä, painopiste on kuitenkin ilmaisussa.
Eli aika lailla siis sitä mitä tohdin odottaakin, vaikka jos kirjoja paremmuusjärjestykseen laittaisin niin tämä olisi kolmannella sijalla...ja arvelen yhä että Manchetten tuotannon parissa tulen jatkamaan.

Tekisipä mieli laittaa tämä Helmet-haasteessa kohtaan 33. Selviytymistarina, koska selviytyminen on tässä korostetussa roolissa.
Ja hei, tämä on blogin 900. postaus!

Félix Fénéon - Nouvelles en trois lignes

Kun olin tätä kirjaa alkanut lukea, netissä silmieni eteen nousi juttu jossa Eino Santanen kyseenalaistaa suositun ajatusmallin että kirjallisuus tarkoittaa 300-400-sivuisia romaaneja. Vaikka onkin kirjan muotoon painettu, on kysymys myös Félix Fénéonin, ranskalaisen taidekriitikon ja anarkistin "pääteoksen" asemasta kirjallisuutena myös ehkä haastava.

Sanaleikillinen nimi kertoo jo kirjan sisällön: nämä ovat kolmen rivin mittaisia uutisia jotka ilmestyivät anonyymisti Le Matin -päivälehden sekalaisten pikku-uutisten palstalla vuonna 1906, mutta muotonsa puolesta ne ovat myös pieniä kolmen rivin novelleja (tai ehkä proosarunoja) mitä moninaisimmista tapahtumista, esitettynä vaihtelevilla tyyleillä mutta usein pisteliäällä huumorilla.

Fénéon itse ei ollut kiinnostunut näiden kokoamisesta, mutta kun rakastajattarensa oli niitä koonnut albumiksi niin myöhempi kokoaminen ja julkaisu tapahtui postuumisti, ja sen jälkeen tästä on otettu uusintapainoksia, sisältöä valikoiden: tämä minun lukemani teos on varsin ohut ja kuvitettu versio, jossa on ehkä noin parisataa uutista, laajempiakin kokoelmia on. Ja teos on käännetty myös englanniksi, jos ranska ei nyt satu sujumaan.

Le matelot Renaud s'est suicidé à Toulon avec sa maîtresse. Leur voeu dernier : le même cercueil, ou, du moins, la même fosse.

Le feu, 162, boulevard Voltaire. Un caporal fut blessé. Deux lieutenants reçurent sur la tête l'un une poutre, l'autre un pompier.

Koska kyseessä ovat uutiset, niin novelleissa pitää jotain tapahtuakin, ja erilaiset onnettomuudet ja erityisesti kuolemat ovat tietysti kiinnostavia, niinpä ruumiita tässä kirjassa riittää. Juonista ei novelleissa ole puutetta, joskin juttujen koon huomioon ottaen joidenkin tapahtumien taustat selvenevät vähän enemmän (mutta onko journalistisiin yksinkertaistuksiin luottamista?) ja joskus taas jutut jäävät kaihertavan elliptisiksi: kuka teki mitä ja miksi, kysymyksille jää tilaa.

Le soir, Blandine Guérin, de Vaucé (Sarthe), se dévêtit dans l'escalier et, nue comme un mur d'école, alla se noyer au puits.

Louis Tiratoïvsky a mortellement blessé, à Aubervilliers, Mme Brécourt, et s'est suicidé. L'amour.

Mutta miten näihin suhtautua kirjallisuutena tai teoksina? Yksittäisiä novelleja on hankala käsitellä itsenäisinä teoksina, mutta kokonaisuutena niistä muodostuu eräänlainen balzacilainen teos, ranskalaista yhteiskuntaa vuonna 1906 ja ehkä vähän koko ihmiskuntaa milloin tahansa laaja-alaisesti peilaava ja myötäelävä teos, joka ikuistaa yksilöitä taiteen ikuisuuteen. Tai ehkä tällaisen parodia, kohteet kun tavoitetaan usein heikompina hetkinään ja uutisarvo vääntää kokonaiskuvan irvokkuuden ja mustan huumorin puolelle (ja mitä tämä kertoo journalismista?)

Huomionarvoisena voi ehkä pitää, että Fénéon taidekriitikkona tunnetaan impressionistien ja neoimpressionistien puolustajana, erityisesti Georges Seuratin suosijana: onko tämä kirjallinen vastine pointillismille? Mutta näitä pisteitä ei tekijän toimesta ole asetettu mihinkään keskinäiseen järjestykseen muodostamaan yhtenäistä teosta. Vai onko teos julkaisuprosessi päivittäisenä pienenä annoksena?
Vaikuttaako asemaan taideteoksena anonyyminä toimiminen? Ja se että jos lokerointia harrastetaan niin Fénéon ei ole "kirjailija" tai "taiteilija" vaan nimenomaan kriitikko/journalisti, voiko teos silloin olla taidetta?

Taidepohdintojen sijaan voi tietysti ihan vaan lukea näitä nautiskellen kielenkäänteistä ja kummastellen sattumuksia, toimii teoksena niinkin ja saa ehkä tarkkailemaan muitakin tekstejä erilaisilla silmälaseilla, niillä joilla kirjallisuus ei ole vain 300-400 sivuisia romaaneja. Tämä on kieleltään yhtäaikaa helpohkoa ja vaikeahkoa, toteava sähkösanomatyyli pitää ilmaisun tiiviinä joten yksittäisiä paloja sai luettua näin yhä-vieraalla kielellä mutta onhan se tiivis ilmaisu joskus myös varsin haastavaa enkä ihan kaikkia juttuja oikein tajunnut...

Muni d'une queue de rat et illusoirement chargé de grès fin, un cylindre de fer-blanc a été trouvé rue de l'Ouest.

A Oyonnax, Mlle Cottet, 18 ans, a vitriolé M. Besnard, 25 ans. L'amour naturellement.


Mainitsen tämän novellihaasteessa kategoriassa "sävy": yksittäisiä novelleja ei tässä oikein voi peukuttaa, mutta omalaatuinen, kyynisen toteava sävy kulkee läpi kirjan.







Edit: yritetääs kääntää tässä siteeratut uutiset:
Merimies Renaud tappoi itsensä Toulonissa rakastajattarensa kanssa. Viimeinen toivomus: yhteinen arkku, tai ainakin yhteinen hauta.

Tulipalo, 162 boulevard Voltaire. Korpraali loukkaantui. Kahden luutnantin päähän putosi yhdelle palkki ja toiselle palomies.

Illalla Blandine Guerin, Vaucé (Sarthe), riisuutui porraskäytävässä ja alastomana kuin koulun seinä hukuttautui kaivoon.

Louis Tiratoïvsky on kuolettavasti haavoittanut, Aubervilliersissa, rouva Brécourtia ja tappanut itsensä. Rakkaus.

Rotanhännällinen ja näennäisesti hienolla hiekkakivellä täytetty peltisylinteri on löydetty rue de l'Ouestilta. 

Oyonnaxissa nti Cottet, 18 v., on heittänyt rikkihappoa päin hra Besnardia, 25 v. Rakkaus tietysti.

Georges Simenon - Maigret et le fantôme

En ole aiemmin yhtään Georges Simenonin kirjaa lukenut, vaikka niitä valtavasti onkin, ja erityisesti Maigret-sarja on dekkaripuolella jonkinlainen käsite.
Tämä on uran loppupuolella, 60-luvulta, ja Librarything antaa tälle sarjassa numeron 90; teos vaikuttaa kuitenkin varsin itsenäiseltä, Maigretin poliisikollegoja mainitaan mutta niin merkittävää roolia nämä eivät näyttele että edellisten osien lukeminen suuremmin vaikuttaisi...

Pitkän työpäivän ja lyhyiden yöunien jälkeen Maigretia tullaan herättämään aikaisin aamulla, koska yhtä kollegaa, etsivä Lognonia on ammuttu yöllä ja tämä on sairaalassa leikattavana. Ja käy ilmi että Lognon on viime aikoina ottanut yövuoroja ja viime öinä vieraillut usein erään nuoren naisen asunnossa, jonka edustalla ampuminen tapahtui ja tyttökin on tiessään, ja tätä tapausta sitten lähdetään selvittelemään.

Kirjoitustyyli on varsin hioutunutta, teoksessa ei juuri ylimääräistä ole: tyylistä tulee mieleen amerikkalaiset kovaksikeitetyt dekkarit kun ei tämä mikään kimurantti arvoitusdekkari ole, tapahtumat avautuvat sitä mukaa kun niitä selvitetään, mutta luotava tunnelma on kuitenkin tärkeä ja sitä tässäkin on, mikä sinänsä on ihan saavutus kun ottaa huomioon kuinka tiivistä ja minimalistista tämän ilmaisu usein on...
Mutta samalla on todettava että ei nyt tästä ihan selvinnyt miksi nämä Maigretit ovat niin erityisen arvostettuja, kiva pala ja sellainen että varmaan joskus luen jonkun muunkin osan mutta. (Eli Simenon-fanit voivat nyt kertoa kommenteissa miksi.)

Guillaume Apollinaire - La Chanson du Mal-Aimé

Miten "mal-aimé" käännetään suomeksi? Netin käännöskoneet tarjoavat "rakastamatonta" mutta se jättää epäselväksi että puhutaan nimenomaan rakkauden kohteena heikonlaisesti olemisesta. Sanakirja ehdottaa "hylättyä" joka on tarkempi muttei silti ihan tyydyttävä..."rakastettamaton" lienee muodollisesti pätevä sana muttei kovin sujuva.

Guillaume Apollinairen Alcools-suomennoksessa (suom. Jukka Kemppinen) tämä runo on ilmeisesti käännetty nimellä "Köyhän rakkauden laulu". Luin tämän nyt kuitenkin ranskaksi (antaen Google Translaten auttaa joissain kohdissa): kyseessä on siis oikeasti Alcools-kokoelmaan kuuluva pitkä runo, joka on julkaistu myös tällaisena yksittäisenä aika ohuena niteenä: kuusikymmentä viisisäkeistä säkeistöä, joka on yhtenäistä runoa vaikka onkin alaotsikoin jaoteltu, ja päälle hieman kuvitusta...

Aiheena on tietysti rakkaus, ja nimenomaan kurjassa jamassa oleva rakkaus. Aiemmin lukemani Apollinairen kirjan tapaan tämäkin vaeltelee mana ja taivaan välissä ja tuo mukanaan lukuisia rooleja ja viittauksia historiaan ja myytteihin, kuvia ja symboleja heitellään kovaa vauhtia, myös aika karuja...mutta on tässä joitain aika hienoja pätkiä.

Un soir de demi-brume à Londres
Un voyou qui ressemblait à
Mon amour vint à ma rencontre
Et le regard qu'il me jeta
Me fit baisser les yeux de honte

Je suivis ce mauvais garçon
Qui sifflotait mains dans les poches
Nous semblions entre les maisons
Onde ouverte de la Mer Rouge
Lui les Hébreux moi Pharaon

Oue tombent ces vagues de briques
Si tu ne fus pas bien aimée
Je suis le souverain d'Égypte
Sa soeur-épouse son armée
Si tu n'es pas l'amour unique

Au tournant d'une rue brûlant
De tous les feux de ses façades
Plaies du brouillard sanguinolent
Où se lamentaient les façades
Une femme lui ressemblant

C'était son regard d'inhumaine
La cicatrice à son cou nu
Sortit saoule d'une taverne
Au moment où je reconnus
La fausseté de l'amour même

Otan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, koska en minä ranskaa nyt niin hyvin osaa että runouden lukeminen ihan triviaalisti sujuu...

J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel

Olen J.M.G. Le Cléziota lukenut aiemminkin ja kirjailija on ollut tarpeeksi kiinnostava, että tutustumista sietää jatkaa.

Tuotannossaan kun sanotaan olevan myös useita eri suuntia joskin myös toistuvia teemoja, ja näiden puitteissa tämä teos kuuluu myöhempään tuotantoon joskin sen varhaisiin edustajiin: novellikokoelma Mondo ilmestyi 1978 ja siitä on poimittu tähän omaksi niteeksi kaksi novellia, Peuple du ciel ja Les bergers (joskin jälkimmäinen melkein sadan sivun mittaisena ja lukuihin jaettuna menisi ehkä myös pienoisromaanista). 

Yhtäläisyyksiä näissä novelleissa on, kummankin näkökulmahenkilö on lapsi, ja kummassakin keskiössä on paikka: paikkaa ei sijoiteta mitenkään perinteisen maantieteen mukaisesti vaan novellit keskittyvät sen kokemiseen (kummastakin syntyy toki varsin afrikkalainen mielikuva...)

Peuple du cielissa sokea tyttö Petite Croix istuu aurinkoisella mäenrinteellä ja ympäristö koetaan muiden aistien voimin ja niiden herättämin mielikuvin. Taivas on sininen, mutta mitä on sininen? Ja mitä on taivaalla?

Les bergersissa Gaspar-poika on hiekka-aavikolla: mitä ilmeisimmin on väärässä ympäristössä mutta miten hän on sinne päätynyt, sitä ei kerrota. Aavikolla Gaspar kuitenkin tapaa neljä lasta, jotka paimentavat vuohilaumaa, ja liittyy näiden joukkoon vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, ja lapset asettuvat elelemään joksikin aikaa keitaalle.
Tässä novellissa tehdään enemmän mutta silti keskeisenä on paikan kokeminen: aisteja on käytössä enemmän mutta ymmärtäminen on silti rajallista, vieraassa ympäristössä irrallaan kontekstista.


Aiemmin lukemieni kanssa näissä on yhtäläisyyksiä, kovin juoni- tai henkilövetoisesti Le Clézio ei kirjoita, tärkeämpää on aistimukset, kokemukset, impressiot. Mutta ilmeisesti tässä myöhemmässä tuotannossaan kokijoina ovat useimmiten juuri lapset (ja auringon paahtama autiomaa suosittu ympäristö).

Novellihaasteen lisäksi otan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Boileau-Narcejac - Les louves

Ranskalainen jännäriparivaljakko Pierre Boileau ja Thomas Narcejac taitavat nykyään olla tunnetumpia kirjojensa elokuvasovituksista kuin itse kirjoista. Mutta kun niihin sovituksiin kuuluu trillerigenren kaksi armoitettua klassikkoa, Clouzotin Pirulliset/Les Diaboliques ja Hitchcockin Vertigo (joka, kuten muistetaan, nimettiin vuoden 2012 Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä maailman parhaaksi elokuvaksi)...

Tämä Les louves (suom. naarassudet) on myös versioitu elokuvaksi, jota en ole nähnyt, mutta käsittääkseni sekin on omassa lajityypissään ihan arvostettu vaikka jääkin jälkeen noista isommista nimistä.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Kaksi ranskalaista sotavankia, Bernard ja Gervais, ovat paenneet saksalaiselta stalagilta suuntana Lyon, jossa asuu Bernardin kirjeystävä Hélène: miesten on tarkoitus piiloutua Hélènen luo ja kirjeystävyys on edennyt niin pitkälle että avioliittokin kiinnostaa Bernardia. Gervais lähinnä seuraa mukana eikä ole ollenkaan innostunut Bernardin tulevaisuudensuunnitelmista...
Lyonin asemalla Bernard kuitenkin kuolee onnettomuudessa ja Gervais on pulassa, mutta ottaa kuitenkin suunnaksi Hélènen kodin ja siellä omaksi turvakseen sanoo olevansa Bernard (tämä kun ei ollut lähettänyt itsestään kuvia kirjeiden mukana). Hélène uskoo Gervaisia mutta nuorempi sisarensa Agnès on epäilevämpi, ja pian kun Bernard-Gervaisin kuolema tulee ilmi huomaa Gervais-Bernard että ei voikaan niin vain tunnustaa totuutta tai paeta ilman että näyttäisi että hän olisi tappanut ystävänsä ja ilmapiiri Hélènen ja Agnèsin kotona on lievästi sanottuna painostava...

Tätä lukiessa huomais kyllä hyvin että Boileau-Narcejac kirjoittaa elokuviin sopivasti: tarinassa riitti vahvoja koukkuja ja tvistejä, muutamassa avainkohtauksessa pystyi kuvittelemaan hyvin miten se olisi kuvattu 50-luvun trillerin tapaan...
Kirjassa oli myös vahvan ahdistava tunnelma, taustalla maailmansodan aikainen miehitys ja sen tuoma jatkuva uhka ja kotona taas tukahduttava painostus, jossa kaikki tarkkailevat kaikkia ja epäilevät mitä toiset mahtavat suunnitella tai tietää...
Samalla on kuitenkin todettava että henkilökuvat jäivät aika ohuiksi, varsinaisesti miellyttäviä henkilöitähän tässä ei ollut (paitsi ehkä Bernard joka kuolee nopeasti alussa) mutta muutenkin taitaa tarvita näyttelijän tulkintaa muuttamaan nämä henkilöt paremmin eläviksi.
Tarinan rytmityskin tuntui olevan vähän hankalaa, joissain kohdissa viivyteltiin liioitellusti (mukaanlukien viimeisen luvun laajasti tapahtumat selittävä kirje, vaikea uskoa että sitä olisi noin kirjoitettu) ja toisaalta jotkut toiminnalliset kohdat olivat piiloitettu isoihin korukielisiin kappaleisiin joista tajusin vasta jälkeenpäin että mitä niissä tapahtui...ehkä jos osaisin paremmin ranskaa olisin niitä arvostanut, tai sitten ne olisivat silti tuntuneet vanhentuneen korukielisiltä.
Mutta kuitenkin, lukihan tämän ja oli tässä niitä kivoja koukkuja ja tunnelmaa. Ehkä se Vertigo pitää lukea kanssa...

Jean-Patrick Manchette - Le petit bleu de la côte Ouest

Noin vuosi sitten luin Jean-Patrick Manchetten viileän jännärin Fatale, ja nyt sitten toinen kirjansa, joka myös nauttii jonkinlaista kulttiasemaa kovaksikeitetyn dekkarin puitteissa (tässä painoksessa on mukana myös James Sallisin esipuhe).

Eräänä yönä palatessaan kotia kohti Georges Gerfaut, erään firman toimihenkilö, sattuu paikalle jossa auto on ajanut ulos moottoritieltä. Kuljettaja on elossa mutta loukkaantunut, joten Georges ajaa hänet sairaalaan mutta kun kello on lähempänä neljää niin ei jää sairaalaan odottelemaan vaan poistuu paikalta.

Kolme päivää myöhemmin Georges Gerfaut yritetään tappaa.

Tästä lähtee sitten pako ja ajojahti, josta ei vauhtia puutu ja ruumiitakin tulee useampi...keskeisenä ideana juuri että aivan tavallisen tyypin elämä muuttuu yllättäen ja radikaalisti kun sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, ja kyllä siitä aivan tavallisesta tyypistä kuoriutuu aikamoinen badass kun sopivasti tyrkitään...

Fatalen tyyliin yleinen tunnelma on yltiöcool (muutama vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen se on filmattu ja pääosassa "tietysti" Alain Delon), paljon lyhyitä lauseita ja behavioristista kerrontaa, paljon ulkonäön ja tekemisten kuvailua muttei juuri lainkaan peilailla sisäisiä tuntoja. Ja tietysti ironiaa ja vähän huumoriakin ja fiilis että sanoja ja ilmaisuja on kyllä hiottu, pyrkimyksenä juuri tunnelman luominen (tarinan juoni sinänsä on aika simppeli): Manchette seuraa kyllä tiukasti Dashiell Hammettin perinteessä mutta kirjoittaa hyvin itsetietoisesti, eli joitain saattaa ehkä ärsyttääkin tämä vaikutelma "cooliuden harjoitelmasta", mutta jos laji kiinnostaa niin kannattaa tutustua (alkukielellä tai englanniksi, ei näitä suomeksi ole tullut).

Näin kieltenopiskelun kannalta tämä on suht mukavaa tekstiä juuri siksi, että tarina etenee varsin suoraviivaisesti, kirjassa ei jaaritella ja luvut ja lauseet ovat lyhyitä, joskin haasteeksi tulee runsas määrä puhekielisyyttä (näistä oppii kyllä hyvän valikoiman kirosanoja ja muita törkeyksiä). 

MarikaOksa on lukenut tästä Jacques Tardin tekemän sarjakuvasovituksen (ja tämän kirjan lopussa oleva teosluettelo kertoo Tardin sovittaneen myös kolme muuta Manchetten kirjaa sarjakuviksi...)

[...] et les casiers à disques où l'on trouvait des disques de musique symphonique et d'opéra et de jazz West Coast pour une valeur de quatre ou cinq mille francs; et les rayons de teck encastrés dans le mur et soutenant plusieurs centaines de volumes, c'est-à-dire presque tous les meilleurs écrits produits par l'humanité et aussi des merdes. 

Koska kirja sijoittuu kerronnallisesti "nykyhetkeen" ja se ilmestyi alunperin 1976, saan tällä Helmet-haasteesta kohdan 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

Faïza Guène - Hällä väliä huomisella

15-vuotiaalla Dorialla ei mene kauhean hyvin, vanhemmista isä on häipynyt takaisin Marokkoon kun ei äiti saanut muita lapsia kuin yhden tytön, ja äiti raataa hotellisiivoojana kun ei lukutaidottomana oikein muuta työtä edes voi etsiä, ja Dorialla itsellään ei ole kovinkaan suuri luottamus ulospääsyyn ranskalaislähiön kurjista oloista, ainakaan koulutuksella, vaikka toisaalta unelmia ja haaveita toki on...

Tämä Faïza Guènen kirja (suom. Reita Lounatvuori) vertautuu lukemissani Khemirin Ajatussulttaaniin, toisen polven siirtolaisena elävän arabiteinin kokemuksia Euroopassa. Ranskan siirtolaislähiöt ovat karumpia kuin Ruotsin, ja Dorialla on kyynisempi ja toivottomampi suhtautuminen identiteettietsintään tai omaan itseensäkään, mutta tekstissä on kuitenkin räväkkyyttä ja huumoriakin, ei tämä kuitenkaan ole mikään kurjuudessarypeminen. Ennemminkin sanoisin että teos on monella tapaa jopa varsin perinteinen nuortenkirja tyttökirjojen perinteessä, päähenkilö ja miljöö toki määrittävät tapahtumia (ja ovat siis hyvä syy lukea kirja vaikkei tyttökirjoja ehkä muuten niin lukisikaan...)

Sitten mä ilmestyn ruutuun, kasvot hämärrettyinä ja ääni muutettuna piirrettyjen ääneksi. Käännyn kameraan ja alan tilittää:
 "No siis mitä järkee elää? Mulla ei oo vielä rintoja, mun lempinäyttelijä on homo, maailmassa on turhia sotia ja epätasa-arvoa ja sokerina pohjalla: Hamoudi säätää Lilan kanssa eikä mainitse asiasta sanallakaan! Joo-o...elämä on paskaa, ei voi mitään..."
Silloin kuvaan astuu dokumentin lukija, ja taustalla soi sairaan surullinen musiikki.
"Tyttö on oikeassa...Niin juuri, elämä on paskaa, taidankin lopettaa tv:n taustaäänenä, on tämä niin syvältä, me emme saa mitään tunnustusta, eihän meiltä kukaan pyydä kadulla edes nimmaria, ei tässä tule kuuluisaksi, ankea ammatti. [...]" 

 Kirjan on lukenut myös Mari A ja Salla. Ja otan sillä Helmet-haasteesta kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin ("Mulle telkkari on tämän päivän köyhän Koraani.")

Roger Vailland - 325000 frangia

Hassuja löytöjä divarista: nätti kansi, Roger Vailland on Goncourt-voittaja (eri kirjalla) ja hei, Kansankulttuurin julkaisema niiltä ajoilta kun meillä oli kunnon vassareita ennen kuin porvarinkakarat tuli pilaamaan kaiken 60-70-luvun vaihteessa (tämän teoksen suomennos Leila Adler).

Bernard Busard on bionnasilainen nuorimies, amatöörikilpapyöräilijä ja Marie-Jeannen kosija: Marie-Jeanne kantaa kuitenkin sen verran huolta tulevaisuudesta että haluaa pois Bionnasista, koska siellä Busardilla ei ole oikein muuta tulevaisuutta kuin jumittua Plastoform-muovitehtaaseen ruiskupuristimen käyttäjäksi. Suunnitelmaksi tulee hankkia tienvarteen pikaruokala joka on uusi kasvava ala, mutta nykyisten säästöjen lisäksi tarvitaan lisää rahaa, tarkalleen ottaen 325000 frangia...jonka Bernard päättää hankkia yhdessä tuttavansa kanssa tekemllä työtä Plastoformissa pyörittämässä ruiskupuserrinta kahdestaan neljän tunnin vuoroissa, kolme vuoroa päivässä kumpikin, 187 päivän ajan...Plastoformin omistajalle tämä myös sopii joten työhön aletaan.

Kuten kustantajasta ja aiheesta saattaa päätellä, on poliittinen valveutuneisuus kirjassa pääroolissa, henkilöt vedetään aika yksinkertaisin vedoin vaikka eivät miksikään ilmeisiksi karikatyyreiksi jääkään. Ja kirjan alusta on jo aika selvää että tässä tulee käymään huonosti, kyse on vain siitä tarkalleen miten ja milloin (ja "milloin"kin on lopulta selvä, kirjan lopussa tietysti), mutta jännitettä silti pidetään hyvin yllä: kirja alkaa polkupyöräkilpailun kuvauksella ja miehen ja koneen kamppailussa on sama kilpailun draivi niin että "miten" säilyttää yhä kiinnostavuutensa...ja samoin kuin urheilukisassa saavutukset mitataan numeroilla. 

Busard vartioi punaista valoa.
- Mitä minä täällä teen? hän kysyi ääneen itseltään.
Hän mietti edelleen kahden maxiton-pillerin vaikuttaessa jatkuvasti. Ehkä myös pohjalla tuntuvan väsymyksen vaikutuksesta. Hän ajatteli, että hän tuli halvemmaksi kuin automaattilaite. Toisaalla työntökampa ja sähkösilmä, toisaalla Bernard Busard, hänen iso laiha ruumiinsa, hänen kilpapyöräilijän lihaksensa, hänen aivonsa, hänen rakkautensa Marie-Jeanne Lemercieriin; ja Bernard Busard oli halvempi.
Hän oli kuitenkin hiukan kalliimpi kuin ruiskumäntä ja apumoottori, joka panee sen käyntiin, koska käsipuristin oli korvattu puoliautomaattipuristimella. Mutta hän oli halvempi kuin puoliautomaattisen puristimen ja kokonaan automaattisen laitteen hinnat yhdessä. Hänen hintansa oli merkitty kahden täsmällisen rajan välille. Hän olisi voinut laskea tarkalleen, mitä hän maksoi rahassa.
- Minä olen itse huora, hän sanoi ääneen.
Hän nousi, otti ulos, laski, katkaisi, eroitti, heitti, odotti. Ja jatkoi miettimistään.
Jos kokonaan automaattisten puristinten hinnat laskisivat, putoaisivat hänen hintansa alapuolelle...Yhdeksällä kymmenestä työläisestä ei enää olisi työtä, ja ettei menettäisi paikkaansa, kymmenes työläinen suostuisi työskentelemään alle hintansa. Miehen tuntihinta laskisi. Siis Bernard Busard olisi vielä hiukan vähemmän arvoinen rahassa. Eivätkä isä ja poika Morel voisi, vaikka koko sydämestään sitä haluaisivat, arvioida häntä uudelleen, sillä jos he nostaisivat kustannushintaa, heidän kilpailijansa saattaisivat heidät perikatoon.
- Mitään ei ole siis tehtävissä, hän sanoi ääneen.
Hän katkaisi, eroitti, heitti, odotti.

Helmet-haasteesta otan kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallisa epäkohtaa. Tietysti.

Henri Alain-Fournier - Suuri seikkailu

Suuri seikkailu alkaa aika nuortenkirjamaisesti, kun kirjan kertojan, 15-vuotiaan maalaisopettajan pojan François Seurelin kotiin ja kouluun majoittuu uusi poika, Augustin Meaulnes, joka vetovoimaisella persoonallaan kerää pian koulun oppilaiden huomion ja arvostuksen (jota kuvastaa kirjan alkukielinen nimi, Le grand Meaulnes).
Eräänä päivänä Augustin vaeltaessaan lähiseuduilla päätyy vieraaksi kartanoon jossa vietetään merkillisiä juhlia ja tämä kokemus muuttaa Augustinin elämän pysyvästi, palattuaan kotiin haluaa löytää kartanon (ja kartanon nuoren neidon Yvonnen) uudestaan mutta kun alun perin päätyi sinne eksymällä, tämä ei olekaan niin helppoa, ja koko kokemus on kovin unenomainen mutta silti todistettavasti todellinen...
Tähän etsintään tulee Françoiskin mukaan, vaikka moni muu suhtautuukin siihen varsin pilkallisesti, ja aikanaan Yvonne löytyy mutta mitä sitten tapahtuu...

Vaikka kirjassa onkin juoni, tapahtumia ja henkilöitä, on sen leimaa-antavin piirre kuitenkin tunnelma, unenomaisen sumuinen jossa ei ole ihan täyttä varmuutta mikä onkaan totta ja mikä ei, tosi, uni, haaveet ja muistot sekoittuvat toisiinsa.
Korkealentoisen romantiikan sijasta tarinaa sävyttää tietty surumielisyys ja toivottomuus, kertoja François on varsin passiivinen sivustakatsoja ja Augustinille taas haavekuva ja etsintä käyvät niin voimakkaiksi että kun Yvonne löytyy niin tuntuu kuin onni pitäisi tarkoituksella torpedoida, hakeminen on tärkeämpää kuin päämäärä ja menneisyyden haaveeseen takertuminen kuin se mikä on edessä. Henkisesti tässä tunnutaan kommentoitavan saksalaistyyppistä romantiikkaa kitkerämpään sävyyn...mutta sen verran epämääräisyyttä säilytetään että tulkinnanvaraa henkilöissä ja näiden toimissa tuntuu olevan (ilmeisesti moni lukija suhtautuu Augustin Meaulnesiin varsin ihailevasti, mitä en nyt itse tavoittanut, ehkä kirja pitää lukea joskus uudestaan).

Kun Henri Alain-Fournierin ainoaksi jääneen kirjan olen nähnyt mainittavan siellä täällä ranskalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena, niin nostin luettavaksi, ja sopivasti tämä kirja osuukin klassikkohaasteen aikaan. Mutta miten tämä täyttää "klassikon" mitat?
Itsehän en halua laskea mitä tahansa vanhaa kirjaa klassikoksi, osa on ihan vaan vanhoja kirjoja ja ehkä kirjallisesti ansiokkaitakin, hyviä, viihdyttäviä jne. ilman että tohtisin nimittää niitä klassikoiksi.
Ja tosiasiahan on, että jos minulta olisi kysytty tästä kirjasta vaikkapa kymmenen vuotta sitten niin en olisi varmaan ikinä kuullutkaan (ja suoraan sanottuna oletan että tämänkin bloggauksen lukijoissa on aimo joukko heitä jotka eivät kirjaa tunnista eivätkä muista siitä ikinä kuulleensa). Väittäisin kirjaa siis Suomessa jokseenkin tuntemattomaksi.

Kuitenkin kirja on käännetty suomeksi kolme kertaa, mikä on aika vahva klassikon tunnusmerkki, vanhin muutaman vuoden viiveellä 1910-luvulla, tämä minun lukemani Jaakko Ahokkaan käännös 1963 ja tuorein 2000-luvulla. Hämäävästi tosin joka kerta eri nimellä (Ihmeellinen seikkailu, Suuri seikkailu, Ensirakkaus) ja tuoreinta käännöstä ihmeteltiin Kiiltomadossa että miksi tämä kirja nyt piti kääntää ja julkaista uudestaan...
Ruotsiksi tästä on samoin tullut kolme käännöstä, ja englanniksi ilmeisesti useampi (ja eri nimiä niissäkin harrastetaan, alkukielinen kun ei käänny kovin sujuvasti suoraan).

Kirjan alkusanoissa tämä kuitenkin mainitaan teokseksi jonka "kaikki ranskalaiset ovat [...] lukeneet" ja kun kysyin ranskalaistutultani tästä kirjasta, hän kyllä nimesi tämän klassikoksi, josta voi odottaa että kaikki ainakin tietävät sen, ja jos listattaisiin vaikkapa 50 keskeistä teosta ranskalaista kirjallisuutta niin tämä kyllä kuuluisi niihin...
Muualla tämä vaikuttaa myös vähän rajatapaukselta, sitä ei löydy Boxallin 1001 Books You Must Read Before You Die -listalta mutta joiltain vähän vastaavilta kyllä (esim. Guardianin 1000 Books -joukossa) ja kun lueskelin kommentteja LibraryThingissa, niin amerikkalaiset taitavat tuntea teoksen ensisijaisesti vaikuttajana heidän omaan klassikkoonsa, F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyyn (joka toki tunnetaan muuallakin, mutta kun USAssa sitä luetaan paljon kouluissa, siellä "kaikki ovat lukeneet").
Kirjannimen Fitzgerald tästä nappasikin, ja tuntui kirjoissa muitakin yhtäläisyyksiä olevan (mukaanlukien jättämänsä tunne että en nyt oikein tavoittanut kaikkea sitä mikä tekee teoksesta niin arvostetun, vaikka sellaista ehkä onkin).

Mutta tämä onkin kirjaryhmä joka minua on usein kiinnostanut ja josta olen joskus aiemminkin blogissa puhunut, kirjat joita itse nimitän B-sarjan klassikoiksi: teokset jotka eivät ihan yllä universaaliin tunnettavuuteen ja arvostukseen, teokset joiden klassikkoasema on ehkä joskus tunnustettu mutta jotka ovat luisuneet unohduksiin tai joita arvostetaan suuresti jossain kulttuuripiirissä mutta ovat jääneet lähes tuntemattomaksi joissain toisissa. Tähän piiriin kuuluu tietysti melkein kaikki monen pienen maan kirjallisuus (kuten Suomen), mutta kun Ranskasta kuitenkin tulee myös Flaubert, Hugo, Baudelaire, Camus jne. niin miksi sitten tällainen teos matkustaa huonommin, mitä se kertoo teoksesta, Ranskasta tai Suomesta (toisesta vastaavasta, kokonaan kääntämättä jääneestä Les malheurs de Sophiesta, olen kirjoittanut aiemmin).


Ainakin huomaan niin itseni kuin Kiiltomadon Aino Rajalan ja kirjan myös lukeneen Jokken keskittyvän kirjan melankolisen haihattelevaan resignaatioon eikä kukaan juuri arvosta Augustin Meaulnesia ihmisenä, siinä missä Librarythingissa näkemissäni kommenteissa romanttisuus ja ensirakkaus tulevat enemmän esiin...