Jatkamme kirjoilla joita olen poiminut Lukudiplomiin luettavaksi mutta jotka ovat oikeasti olleet epämääräisen mittaisella "lue joskus"-listalla ties kuinka kauan: Yrjö Jylhän Kiirastuli, runokokoelma joka julkaistiin välirahan aikaan 1941 ja jonka teemana on (tauolla oleva) sota.
Jylhän
tuotantoon olen tutustunut aiemmin lähinnä käännösten kautta, luettu on
Shakespearea, Miltonia ja Rolandin laulua, ja samaa nuottia löytyy
monissa näissäkin, muutamista kohdista tuli suoraan muistikuvia Kadotetusta paratiisista
eli mitallista ja tietyllä tavalla vanhanaikaisen lyyristä, vaikka
sisältö olisi mitä. Ja kirjan yksittäisistä runoista ainakin Kaivo oli
tuttu ja varmaan kirjan suosituimpia runoja.
Tietynlaista
kronologiaakin tässä taitaa on mukana, vähiten kiinnostaneet runot
olivat kirjan alussa ja lopussa. Alun runot olivat aika epämääräisiä,
jotain epämääräistä rauhattomuuden uhkaa niissä oli taustalla mutta
tuntuivat melkein tarkoituksellisenkin triviaaleilta, ja lopun
paatokselliset oodit sankarivainajakultille olivat aikalaisille
varmaankin tärkeitä mutta minusta ne tuntuivat aika groteskeilta (ja
taas kerran käy mielessä että onko tämä tarkoituksellista).
Mutta
siinä välissä löytyi sitten paljon vaikuttavia runoja. Tyylillisesti
minua viehättää ristiriita hiotun lyyrisyyden ja sisällön välissä,
vaikea sanoa taipuisiko vapaa mitta tähän. Sodan mielettömyyttä kuvataan
omakohtaisella kokemuksella ja ylevyys on aika niukassa (tästä syystä
lopun runot tuntuvatkin häiritsevämmiltä).
Lukudiplomitehtäväksi
annettiin laatia runoista kortteja ystäville annettaviin lahjoihin.
Nämä eivät kuitenkaan ole oikein sellaisia runoja, mutta laitan tämän
runon tänne saatteeksi kevätpäivälle.
Maaliskuun päivä
Kuka vois tänä päivänä kuolla,
tänä päivänä maaliskuun!
Lumen säihkyvän nään joka puolla,
vesi tippuu oksilta puun.
Yhä metsää koskematonta
latu halkoo ja virralle vie.
Minä muistan kevättä monta,
joit' ammoin eletty lie.
Mikä lintu taivaalla liitää
läpi valkeitten hattarain?
Teräskotka se on, joka kiitää
läpi räjähdyspilvien vain.
Mikä pyrähdys päällä pääni,
Punatulkkujen tiu'utko soi?
Sama hopeanhelkkyvä ääni
myös luodeilla olla voi.
Tulilinjalle taas - jopa siellä
jyly kiihtyykin verkalleen.
Tien varteen hiihdän ja tiellä
näen vastaan liukuvan reen.
Mies kalvaana lepää reessä,
verikääreissä ruhjottu pää.
Kevät kirkas on joillain eessä,
hän ei sitä koskaan nää.
Kuka vois tänä päivänä kuolla,
kuka tappaa ja kuolla vois!
Mikä vartookin mua tuolla,
ohi jospa jo kaikki se ois!