Aleksandr Manzos - Kaikkien aikojen pelit

 

Kun videopelit asemoivat itseään kulttuurin kentällä ja ovat yhä suuremmassa osassa modernissa elämässä, on selvää että pelikulttuuriin ja pelien keskeisiin piirteisiin on syytä tutustua silloinkin kun ei itse aktiivisesti pelaa. Aleksandr Manzos on tarttunut toimeen ja tässä pelikulttuurin peruspaketissa esittelee kolmekymmentä keskeistä peliä vuosien varrelta (alkaen 70-luvun Pongista ja päättyen neljän vuoden takaiseen Papers, Pleaseen).

Valinnoissa ei ole valittu kaikkien aikojen suosituimpia pelejä (joskin niitä on mukana, Pac-Manista Tetriksen kautta Minecraftiin) eikä kaikkien aikojen parhaimpia pelejä (kenen asteikolla sellaiset valitaan, mutta varmaan sellaisiakin on mukana), vaan ennemmin käsitellään erilaisia pelilajeja niiden keskeisten edustajien perusteella, ilmiöitä, teknisiä ja taiteellisia ratkaisuja jotka ovat päätyneet hyvin vaikuttaviksi: eräänlainen "tiedä ainakin nämä pelit"-listaus siis. Joskus valittu teos on ollut alan pioneeri (Pong, Civilization, Doom), joskus lajityypissään keskeiseksi hioutunut teos (Final Fantasy VII, Grand Theft Auto III, Super Metroid).

Omakohtaisesti valikoima olikin kiinnostava, kun jonkin verran pelailua olen harrastanut ja pelikulttuuria seurannut (mm. Pelit-lehdestä, jonka toimittajista Manzos onkin parhaiten osunut omaan pelimakuuni, suosituksistaan on ollut syytä ainakin olla kiinnostunut), niin olen kuitenkin laajemmin alkanut pelailla vasta viime vuosina (käytännössä sen jälkeen kun hankin Steam-tunnuksen), joten en ollut pelannut juuri lainkaan kirjassa listattuja pelejä: niminä ne sen sijaan tunnistin kyllä kaikki, vaikkei kauhean selvää käsitystä ollutkaan mistä jossain Metal Gear Solidissa onkaan kysymys.
Vaikka juuri kyseisiä pelejä en ollutkaan juuri pelannut, niin teksteissä pääsin kuitenkin hyvin kiinni mistä on kyse ja mitä elementtejä erityisen huomionarvoisina näistä peleistä on syytä nostaa huomionarvoisiksi, kiitettävän yleistajuisia esittelyjä siis ainakin minulle (en sitten tiedä miten käy lukijan jonka kokemus rajoittuu johonkin Microsoftin pasianssiin kun pitää selittää metroidvaniaa tai 4X-pelejä tai kuinka hienoa on että Resident Evil -kauhuilussa on kömpelöt kontrollit tai Papers, Pleasen byrokraattisimulaattorissa tylsistyminen on osa kokemusta...)
Sen sijaan kirjan kuvituksesta pitää valittaa, mukana on kustakin pelistä yksi mustavalkoinen kuva, edustava se on ehkä Pongin kohdalla, joidenkin muiden kohdalla siitä saa selvää mutta aika monta kuvaa on lähinnä epämääräisiä suttuja josta ei saa mitään selvyyttä pelistä...

Mutta muuten erinomaisen kiinnostava teos: en välttämättä lähde nytkään kokeilemaan juuri näitä kuvattuja pelejä (paria ehkä) mutta hyvähän nämä on tietää, ihan sen kuuluisan yleissivistyksen nimissä.

Nick Yee - The Proteus Paradox: How Online Games and Virtual Worlds Change Us, and How They Don't

Vaikken tietokirjoista niin paljoa postailekaan, niin kyllä minä niitäkin luen (luin tämän kirjan kanssa rinnan toista kirjaa, jonka sain myös loppuun vähän tämän jälkeen, Kevin Vostin kirjan Albertus Suuresta), joskin tietokirjoja tulee luettua myös enemmän osin selailemalla tai poimimalla vain joitain yksittäisiä kiinnostavia lukuja.
Ja varmaan olisin tämän Nick Yeen kirjan ottanut bloggauksen aiheeksi muutenkin, mutta kun nyt on vielä tietokirjaviikko...Tietokonepeleistä olen blogannut aiemminkin, ja myös peleihin liittyvästä kirjallisuudesta, vaikka miellänkin itseni yhä aika kasuaalipelaajaksi niin aihe on kiinnostava myös tieteellisemmällä tasolla.

Yeen kirja on sopivan populaarilla otteella kirjoitettu teos netissä pelattavien roolipelien (MMORPG, esim. World of Warcraft, Everquest, Dark Age of Camelot, City of Heroes) psykologiasta ja sosiologiasta. Millaisia sosiaalisia rakenteita ja motiiveja peleissä ilmenee, ilmeneekö persoonallisuuspsykologian piirteitä pelityyleissä jne.
Yee on tutkinut aihetta niin virtuaaliympäristöihin keskittyvillä psykologisilla kokeilla kuin haastattelemalla pelaajia (ja pelaamalla myös itse) ja keräämällä dataa peleissä, ja jälkimmäistä peleistä kyllä irtoaa valtavat määrät, kun on mahdollista seurata numeerisina arvoina tuhansien pelaajien tekemisiä pitkällä aikavälillä.
Ja tietysti muutakin psykologista ja sosiologista tutkimusta...

Many aspects of everyday human psychology are well studied and known. Unfortunately, some of the findings are truly depressing.

Varsin usein saatettiin havainnoida, että ihmiset vievät reaalimaailman oletuksia ja piirteitä myös virtuaalimaailmoihin. Yllä oleva sitaatti viittaa tutkittuun havaintoon, että reaalimaailmassa ulkoinen kauneus korreloi hyvin suoraan uskottavuuteen ja arvostukseen muiden silmissä, samoin pituus (pituuden ja keskipalkan välillä on havaittu selvä korrelaatio), ja tämä toistuu myös virtuaalimaailmassa, myös henkilön itsensä kohdalla: kun oma avatar on kaunis ja/tai pitkä, myös oma käytös, itseluottamus jne muuttuvat.

Myös muita reaalimaailman toimintamalleja helposti toistetaan virtuaalisesti, ja joskus jopa vahvistetaan. Kirjan luku, jossa käsitellään taikauskoista käytöstä ja sen synnyttämistä, oli varsin hillitöntä luettavaa, ja opinpahan siitä myös, että ihmiset mm. osoittavat kohteliaisuutta tietokoneille: koehenkilöt ovat tehneet tietokoneella opetuskurssin tehtäviä ja tehtävien jälkeen saaneet ohjelmalta palautteen, ja vähän ajan päästä heitä on pyydetty antamaan tietokoneella palautetta opetuksesta ja tehtävistä, kummalla tahansa huoneessa olevista kahdesta tietokoneesta, niin henkilöt, jotka antavat palautteen samalla koneella antoivat keskimäärin positiivisempaa palautetta kuin henkilöt, jotka käyttivät toista konetta...koska emmehän me nyt halua pahoittaa koneen mieltä liian suoralla kriittisyydellä.

Tai yleistä ennakkoluuloa naisille tyypillisestä "hoivavietistä" ei voi todentaa nettipelien roolien perusteella, mies- ja naispelaajien välillä ei ole havaittavaa eroa parantaja-roolin suosiossa tai parantamisen määrässä suhteessa vahingontuottamiseen (taas kerran, tämä on numeerisesti mitattavaa dataa). Mutta korrelaatio on havaittavissa suhteessa hahmon sukupuoleen, against-gender-hahmoihin: miesten pelaamissa naishahmoissa parantajat ovat tavallista yleisempiä, ja naisten pelaamissa mieshahmoissa taas tavallista harvinaisempia.
Muitakin reaalielämän oletuksia toisennetaan virtuaalisesti, silloinkin kun ne eivät varsinaisesti kestäisi loogista tarkastelua...

And the first fundamental truth of virtual worlds is this: boring people are still boring when they are in 3D.

Toisaalta jotkut asiat toimivat eri tavalla kuin muilla alustoilla: oman lukunsa oli saanut romanttisten suhteiden syntyminen peleissä. Näitä syntyy, ja kiinnostavana piirteenä näissä onkin, että tutustuminen etenee hyvin erisuuntaisesti kuin yleensä muualla: ensimmäisenä havaitaan se, miten henkilö toimii ja käyttäytyy, miten tämä kohtelee muita ihmisiä, ja kun peleistä on kyse, niin käytös nähdään myös stressin alla ja yllättävissä tilanteissa. Vasta tämän jälkeen tutustutaan sellaisiin juttuihin kuin nimi, ulkonäkö, ammatti, yhteiskunnallinen asema jne...käytökseen vaikuttaa myös, että MMORPGien pelaamisen tavoitteisiin ei yleensä kuulu romanttinen parinmuodostus (toiminta muistuttaa siis enemmän työpaikkaromansseja kuin parinhakunettipalveluita kuten Tinderiä).

Kirjassa tulee toistuvasti esiin ajatus, että ihmiset eivät ole kovinkaan hyviä ymmärtämään miksi tekevät asioita niinkuin tekevät ja ovat hyviä valehtelemaan itselleen, ja näitä piirteitä toisinnetaan yhtä hyvin virtuaalisesti kuin tosielämässä (ja tämän jälkeen voi kysyä kuinka paljon havaittu "tosielämä" sitten on todellista), ja näitä piirteitä voidaan käyttää myös manipuloimaan käytöstä (kirjassa on lukuisia esimerkkejä, joiden lukeminen ei lisää mielenrauhaa mutta ymmärrystä kyllä).
Ja toisaalta valehtelun rajallisesta toimivuudesta muille, jopa valenimillä ja kuvitteellisten avatarien takaa ihmiset paljastavat itsestään paljon (mm. Big Five -persoonallisuusmallin osatekijöille löytyy korrelaatteja World of Warcraftin pelaajadatasta...)
Big Dataa kerätään ja käytetään tietysti myös muualla: esimerkkinä Target-kauppaketjun pyrkimys tunnistaa asiakkaissaan suuria elämänmuutoksia, jotta nämä tavoitetaan kohdistetulla mainonnalla ennen kilpailijoita, esimerkkinä pyrkimys havaita asiakkaan raskaus mahdollisimman aikaisin...että tätä voi sitten miettiä seuraavan kerran kun kerää S- tai K-bonukset kortille.

Vaikka kirja keskittyykin MMORPGeihin niin aiheita tosiaan leviää myös paljon niiden ulkopuolelle: jonkinlainen kiinnostus tietokonepeleihin on varmasti kuitenkin tarpeen.
Tosin itse en ole ikinä pelannut World of Warcrafteja ja muita käsiteltyjä pelejä, kokemuksia on runsaasti kuitenkin niiden edeltäjistä MUDeista (joista ainakin se jota eniten pelasin, BatMUD, väisti joitain kuvattuja aiheita, se on tekstipohjainen eli ei avatareja, ja pelin ekonomia pysyi täysin pelin sisäisenä; jotkut muut jutut sen sijaan olivat hyvin tuttuja).
Ja tietysti käytän myös blogissa nimimerkkiä ja vierasta avataria, eri asia sitten minkä verran se vaikuttaa siihen mitä minä kirjoitan...

Epälukumaraton 26.6.

Kun säät ilmeisesti lämpenevät enemmän vasta viikon loppupuoliskolla, ja blogistanian seuraavaan lukumaratoniin on vielä hetki aikaa, niin tässähän voisi vetää vaikkapa perinteisen epälukumaratonin, eli keskittyä tietokonepeleihin seuraavan 24 tunnin ajan.
Toivoen tietysti että Steam ei kaadu kesäkampanjasta tms eikä muitakaan teknisiä häiriöitä tule...

Odottamassa on pari peliä aika loppusuoralla, pari peliä joita olen jo ehtinyt jonkin matkaa aloitella ja odottamassa myös jotain minulle uusia pelejä, menen sen mukaan minne fiilis vie.

Ja aloitan nyt kello 14, ja tarkoitus olisi jatkaa huomiseen noin samaan aikaan (aion kyllä nukkua siinä välissä.
Milläs aloittaisi? Oknytt vai Reigns?

15.00

Aloitin Reignsilla, kasuaalilla hallintapelillä jossa hallitaan kuningaskuntaa, ja tasaisesti tulee vastaan joko-tai-valintoja joilla on sitten monenlaisia vaikutuksia...

Tarkoituksena on pitää niin kansa, kirkko, armeija ja talous (kuvattu ruudun ylälaidan symbolein) riittävän tyytyväisenä, niin etteivät valu nolliin eivätkä myöskään kohoa huippuun, koska kummallakin on huonoja vaikutuksia...ja kun huonot vaikutukset lopulta iskevät niin kuningas kuolee ja uusi tulee tilalle, ja jonkin verran edellisten resursseja ja tavoitteita sitten seuraa mukana.
Jonkin verran toistaa itseään joten on sopiva peli silloin tällöin pelata vähän aikaa, nyt neljä kuningasta kohtasi turmansa, osa nopeammin ja osa hitaammin...rutto, ylensyönti ja armeijan ja markkinavoimien vallankaappaus koitui kohtaloksi.

Sitten kävin hetken siistimässä Quell Reflectiä, pulmapeliä jossa tietyillä liikkumismekanismeilla keräillään pallolla kentiltä helmiä. Olen jo läpäissyt kaikki kentät, mutta kussakin kentässä on siirtolaskuri tunnetulla optimisuorituksella, enkä ole niitä kaikkia ratkaissut. Samoin joka kentässä on piilossa jalokivi: nyt kävin etsimässä viimeiset puuttuneet jaloivet, täytyy katsoa josko jaksan vielä pähkäillä puuttuvat optimisuoritukset.

Olisko sitten se Oknytt.

16.45

Oknyttin toinen luku selvitetty (ekan pelasin aikaisemmin, vielä on muutama jäljellä).
Mekaniikoiltaan aika peruslaatuinen point-and-click-seikkailu, eli tutki paikkoja, juttele muiden henkilöiden kanssa jotka yleensä haluavat jonkun esineen joka on haettava toisesta paikasta että antavat seuraavan esineen jolla pääsee etenemään hieman eteenpäin...

Pelin erikoispiirre onkin aihepiiri, tarina kertoo pienestä olennosta joka seikkailee öisessä mustavalkoisessa maastossa, ja kohtaa skandinaavisaduista tuttuja olentoja, keijuja (siis älvor), Näkin (Näcken), tonttuja yms. Tai vaikka kaivonhaltian.

Tähän mennessä ollut viehättävä ja kun eteneminenkin on mennyt ihan jouhevasti (eli peli ei toimi ihan oudolla logiikalla) niin ollut aika symppis tapaus. On siellä jotain "kokeile kaikkea kaiken kanssa"-kohtia mutta noin yleensä peli etenee, ja on aika viehättävän tunnelmallinen.
Mutta otetaas taas jotain muuta.

18.00

The Deed oli näitä RPG Makerilla tehtyjä pikkupelejä, joissa harrastetaan paljon tarinavetoisuutta yksinkertaisilla mekaniikoilla (aiemmin olen blogannut To the Moonista ja A Bird Storysta). Tämä on varsin tiivis paketti, päähenkilö vierailee isänsä syntymäpäivillä tarkoituksena tappaa sisarensa, sitten talosta pitää vain etsiä hyvä murha-ase ja jotain jolla lavastaa joku muu syylliseksi (ja jutella muiden henkilöiden kanssa että tietää millä tavoin nämä voisivat olla epäilyttäviä).

Nopea, ihan hauska, ja varmaan kohtuullisen määrän uusintapelikertoja kestää että voi testailla eri yhdistelmiä läpi. Mutta samalla turhankin yksinkertaisen, olisi kiva rakentaa monimutkaisempiakin lavastuksia.

Tjooh, olisiko sitten peliklassikko?

20.15
Klassikko on tietysti Baldur's Gate II: Shadows of Amn, AD&D-pelien terävintä kärkeä. Pelailin sitä aikoinaan reilu 15 vuotta sitten tuskin edes puoleenväliin, ja nyt kun se oli restauroitu ja uudelleenjulkaistu niin pitihän siihen tarttua. Ja hauska se on edelleen.

Olin jo aiemmin pelannut hahmoni, puolhaltiabardi Merchgwyntin ulos Irenicuksen vankilasta (siis ensimmäisen, lyhyen luvun) ja nyt lähdin kokoamaan sitä ryhmää jonka halusin. Jotain taustatietoja oli ja kävin selvittelemässä netistä vähän sopivia NPC-hahmoja ja mistä heidät löytää (vähän kompensaatiota sille että bardi ei ole mikään powergamer-valinta hahmoksi) ja nyt sain koolle sellaisen ryhmän jolla voisin nyt lähteä seikkailemaan.

Eli oman bardini seurana Minsc, Jaheira, Anomen, Jan Jansen ja tuon kuvan jälkeen kävin vielä vaihtamassa Yoshimon Keldorniin.

Jaahas, jatkaisiko tuota vai pelaisiko taas välillä jotain muuta.

21.00

Jotain muuta, muutama taso Pythagoriaa. Joka on näitä pieniä pulmapelejä joista pidän, ja tässä ratkotaan geometrisia laskutehtäviä, kuuminta hottia siis.

Minimalistinen toteutus, tasoja sen verran ja sopivasti monimutkaistuen että tämän aivojumpan parissa tovin viettää. Ja nämä ovat juuri sellaisia pelejä joita ei ilman Steamin kaltaisia digijakelualustoja oikein tehtäisi...(vastaus kuvan tehtävään on muuten 9)

22.30

Oknyttin kolmas luku pelattu, kaivosluolista on selvitty eteenpäin. Yhä on viehättävä, ja mitäköhän myyttiolentoja seuraavassa luvussa tulee...

9.45
Illalla pelailin vielä hetken Baldur's Gatea ja Pythagoriaa, nyt aamulla heräämisen ja aamutoimien ohessa lisää Baldur's Gatea.
Tällä hetkellä selvitellää DeArnicen linnan ongelmia, siellä riehuvat peikot ja yuan-ti. Vähän joutui säätämään että pääsi kaupungista pois, muistelin että sillä muinaisella pelikerralla viihdyin pääosin kaupungissa jossa tekemistä riitti myös yllin kyllin, nyt lähdinkin sitten samoamaan muualle. Katsotaan nyt mitä tästä tulee.
Pikkuhiljaa alkavat myös taktiikkakin kehittyä, jos on mahdollista suunnitella taistelut niin miten ne toteutetaan (ryhmässä ei ole yhtään taitavaa hiiviskelijää joten bardini scouttaa ja yrittää houkutella vihollisia yksi kerrallaan muun ryhmän luo...)

11.30

Jatketaan. Kävin kaupassakin kun kylppärin lamppu oli palanut (ostin samalla myös ruokaa).
Steamissa oli aamupäivällä jotain ongelmia, ruutukaappaukset ja achievementit eivät toimineet, eivät myöskään kaikki pelit mutta osa kuitenkin.

Tangled Up on ulkoiselta tyyliltään sellaista blingblingiä josta en niin pidä mutta alkututustumisen perusteella siinä on kuitenkin potentiaalia toimivaksi abstraktiksi puzzlepeliksi.

Eli tarkoituksena ohjailla noita punaista ja sinistä pallukkaa keräämään tähdet ja lopuksi kohtaamaan reittien reittien keskipisteessä alueen reunoilla olevilla varauksilla (vaikutusalueella vastavärinen pallukka siirtyy ruudun lähemmäksi, samanvärinen taas ruudun kauemmaksi). Tähän mennessä kohtuullisen yksinkertainen, saa nähdä millaiseksi kehittyy ylemmillä tasoilla.

Sitten vähän Oknyttia eteenpäin, ja kun Steamin ongelmat selvenivät niin Reigns toimi taas, ja taas pari kuningasta selvitteli ongelmia.

Jaahas, vieläkö testaisi jotain muuta vai jatkaisi Baldur's Gatea tai Oknyttia.

12.30
Oknyttin neljäs luku selvitetty, hyvin etenee.

Vasemmalla on bysen, oikealla lyktgubbe, ja tuon jälkeen lyktgubbe vie yli suon seuraavaan paikkaan.
Mutta olisiko sitten aika laittaa taas bardi laulamaan. Tai ehkä syödä ensin.

14.15

Baldur's Gate II:n parissa vietin maratonin loppusuoraa, de'Arnisen linnassa tapettiin peikkoja ja tutkittiin paikkoja. Katsotaan nyt miten käy kun varsinaiset pomotaistelut tulevat vastaan...

Ja lopuksi kävin katselemassa vähän Quell Reflectin puuttuvia kenttiä, sain pari ratkaistua ja ne loput näyttävät sen verran epämääräisen laajoilta että niiden suhteen taidan suosiolla joko jättää optimiratkaisun etsimättä tai sitten katson jonkun netin neuvokkiohjeen...

Lopetan nyt tältä istumalta, mutta kyllähän tuo Oknytt pitää käydä läpipelaamassa lähipäivinä, ja bardikin saanee laulaa...

Epälukumaraton 22.12.

Jouluvalmistelut ovat aika lailla siinä mallissa kuin niiden pitääkin olla ja Steam-tilille oli taas kertynyt kaikenlaista kokeiltavaa...joten on taas hyvä hetki viettää epälukumaraton tietokonepelien parissa (viimeksihän tälläistä harrastettiin heinäkuussa). Perinteiseen tapaan pelailen ja tiedotan tänne mitä olen pelannut.

Aloitan nyt 14.00 Renowned Explorers: International Societyn parissa, pelin jota olen jo ehtinyt jonkin aikaa kokeilla mutta vielä on tutkittavaa...

15.30
Aloitettu Renowned Explorersissa uusi kampanja, jossa urheat tutkimusmatkailijat Dolores, Kiwi ja Anna seikkailevat jännittävissä paikoissa, keräävät aarteita, mainetta ja tietoa ja kohtaavat monenlaisia vaaroja...

Peli sopii hengeltään oikein hyvin NTK-kirjojen sävyyn, tässä reissataan joskus epämääräisessä historiassa (sanotaan vaikka 1900-luvun alkua) humoristisessa hengessä ympäri maailmaa.
Kolmen hengen joukossa kullakin on omat erikoistaitonsa ja niitä käyttäen sitten edetään vähän valitse-oma-seikkailusi-hengessä jota rytmittävät "taistelut" (jotka muistuttavat vähän Heroes of Might and Magicin vastaavia, kierrospohjaista strategiaa siis, ja osa on oikeita taisteluja mutta tilanteesta ja hahmoista riippuen voi kokeilla myös suostuttelua tai sanan säilää...)
Olen jo aiemmin tätä peliä tosiaan pelannut, nyt kokeillaan taktiikkaa jota en ole niin harrastanut eli tappelua ja tieteen jahtaamista...ja ihan mallikkaasti on lähtenyt homma vauhtiin, ensin etsittiin vanhaa druidien kivikehää ja sitten oltiin Karibialla merirosvoaarteen perässä. Lähtisiköhän seuraavaksi Egyptiin aukomaan pyramideja...

Mutta siihen palataan joskus myöhemmin, kokeillaas jotain muuta.

16.40

Väliin laitettiin paria minimalistista puzzlepeliä, jotka sopivat hyvin juuri kasuaaliin pelaamiseen, ratkaistaan pari kenttää kerralla ja sitten tehdään jotain muuta (molemmat ovat mekaniikaltaan sen verran yksiviivaisia ettei niitä kai kauhean monta kenttää jaksaisikaan).

Ensimmäinen, Hexcells, on paranneltu versio vanhasta tutusta Miinaharavasta, numerot kertovat kuinka monessa naapuriheksassa on sinisiä ruutuja ja sitten ne pitää vain löytää (ohessa on jo kenttää vähän matkaa avattu). Paremmaksi tämän pelin tekee se, että kentät on tehty sellaisiksi että ne ovat kokonaan pääteltävissä auki, Miinaharavassa kun jossain vaiheessa tulee tilanteita että sijainteja pitää arvata (ja kun se on kerrasta poikki niin se on aika turhauttava peli...). Hexcells on ainakin tähän mennessä ollut selkeästi parempi, katsotaan kuinka inhottavia juttuja se vielä onnistuukaan laittamaan...

Toinen peli KNIGHTS on myös mekaniikalta tuttu: nappulat liikuvat kuin ratsut shakissa, ja tarkoituksena on saada punaiset nappulat punaisiin ruutuihin ja siniset sinisiin (keltaiset ovat vain tiellä). Tätä peliä olen jo jonkin aikaa pelaillut varsin leppoisaan tahtiin, nyt ollaan jo kuningatar-vaikeustasolla ja kuningas-tasokin on avattu.

17.50
Renowned Explorersissa käytiin sitten Egyptissä.

Ryhmänjohtaja Dolores sai niskaansa muumion kirouksen mutta noin muuten menee ihan mallikkaasti, aarteita löytyy ja seuraavaksi voisi lähteä taas Karibialle...jahka ollaan taas tehty jotain muuta.
Huomasin nyt että tämä ei ehkä sittenkään ollut paras mahdollinen päivä pelimaratonille, koska Steamin jouluale alkaa tänään ja se perinteisesti tarkoittaa että serveri tulee olemaan ruuhkainen...no, katsotaan miten käy.

19.15
Pelasin tunnin verran yhtä jo jonkin aikaa tililläni odottanutta peliä, Neverendin Nightmaresia.

Joka visuaaliselta tyyliltään muistuttaa aika lailla Edward Goreyn sarjakuvia, yllä on lähtötilanne ja tuosta sitten lähdetään vaeltelemaan pitkin taloa jossa on...jotain outoa. Ja kun tapahtuu tarpeeksi outoja asioita niin sankarimme Thomas herää uudestaan vuoteesta, ja lähtee taas kävelemään pitkin taloa, joka on hieman muuttunut...ja tämä toistuu.

Paljon siis on luvassa pimeillä käytävillä kävelyä, ovien aukomista jne, ja kun talo ei noudata ihan perinteistä geometriaa ja siellä on joukko toistuvia teemoja (mm. samat kuvat seinillä toistuvat uudestaan ja uudestaan eri yhteyksissä...) niin pelissä on tosiaan painajaisten tunnelmaa, ja ilmeisesti psykoanalyysi on toiminut innoittajana (ja unissa talo muistaakseni symboloi unennäkijää itseään...)
Näitä indie-kauhupelejä persoonallisilla toteutuksilla ilmeisesti on tehty kohtalaisen paljon, edellisellä maratonilla pelaamani The Cat Lady kuuluu myös lajityyppiin...
Mutjoo, jotain muuta nyt ettei käy kuin Thomasille.

21.30
Nonih, Renowned Explorers ovat seikkailleet. Dolores, Kiwi ja Anna palasivat Karibialle jonne ilmestyneellä mystisellä saarella oli kakkosretken merirosvo ihan elävänä. Tai ei ihan elävänä...
Ja tämän seikkailun jälkeen oli jo tilanne pisteiden puolesta varsin mallikas, mutta vielä lähdettiin retkelle Himalajalle etsimään mystistä Shangri-Lata. Ja palattiin vielä takaisinkin, and there was much rejoicing.

Pikkuisen lagia näkyi kun ne Steamin alennusmyynnit alkoivat, ja ei varmaan kannata ihan vielä lähteä hakemaan mitään uusia pelejä, mutta onhan näitä vanhojakin. Mitäs seuraavaksi pelaisi.

23.30
Siirryin seuraavaan explorauspeliin, Reveal the Deep.

Pientä kauhuvihjailua on tässäkin, kun sukeltaja liikkuu pitkin uponneen laivan käytäviä ja löytää vihjeitä menneestä. Grafiikka on retroista pikseliä, valolla kikkaillaan ja ensimmäisen luvun (kolmesta) kävin jo läpi: kovin pitkästä pelistä ei kai tässäkään ole kyse.
Saa nähdä mitä vielä tuo tullessaan...
Lisäksi pelasin jokusen kentän Hexcellsiä, ei sekään pitkä ole (hinnoiltaan molemmat ovat siis sellaista euron parin luokkaa, eli kirjakaupasta saisi uutuusromaania samalla hinnalla ehkä parikymmentä sivua...)
Vielä jotain ennen kuin vetäydyn yöpuulle.

9.50
Illalla ja tänä aamuna paria peliä lisää, sen ohella että pelasin Hexcellsin loppuun. Lajityyppinä pidän noista pienimuotoisista pulmapeleistä (kts. myös Hook, LYNE, KAMI, Unium, Quell...) vaikka jotkut jäävätkin vähän harmittavan lyhyiksi, tosin ainakin Hexcellsiin taisi olla myös lisäosia tarjolla...

Detective Grimoire selvittää suohirviöön liittyvässä teemapuistossa tapahtunutta murhaa.

Eli kierrellään paikkaa, etsitään johtolankoja, haastatellaan epäiltyjä, tehdään johtopäätöksiä...humoristista tyylittelyä ja vaikuttaa kiinnostavalta peliltä, mutta tässä vaiheessa on vielä liian aikaista sanoa miten kokonaisuus toimii, tämä on kuitenkin vahvemmin juonivetoinen juttu.

Ja sitten "pelailin" loppuun Metamorphabetin.

Siinä missä saman tekijän Vectorparkin aikaisempi Windosill (josta olen blogannut aiemmin) oli vielä jotenkin pelillinen, tässä ollaan siirrytty jo vakaasti interaktiivisen animaation puoleen. Eli on aakkosia, ja kun niitä tönii, tökkii, venyttää tai muuten yrittää saada liikkumaan niille tapahtuu juttuja perustuen englanninkielisiin sanoihin (ylläolevassa kuvassa N:n kylkeen on ensin ilmestynyt "naapurit" ja sitten kylkeen iso "nenä". Ja kun lisää tönii niin N:n toinen sakara kasvaa ja siihen ilmestyvä rusetti implikoi "neck"iä).
Leikkikalu, jonka varsinaisena ilmaistuna kohderyhmänä on opettaa aakkosia lapsille, mutta animaationakin on hupi. Ja olin jo joitain kirjaimia selaillut ja nyt sitten osaan aakkoset A:sta Z:aan.

Jaahas, palaisiko etsimään murhaajaa vai sukeltamaan syvyyksiin vai yrittämään herätä painajaisista...

11.30
Reveal the Deepin toinen luku pelattu, ja tässä on selvinnyt jo jotain miksi tämä laiva on uponnut...tietynsuuntaiset kirjallisuusviittaukset tulevat kyllä mieleen (nimikirjaimet H.P.L. osoittanevat suuntaa niille jotka tietää, vaikka suoria viittauksia ei olekaan ollut). Kolmas ja viimeinen luku edessä.
Tässä kakkosluvussa oli kyllä yksi aika ärsyttävä kohta jossa olisi usko mennyt joten piti walkthroughista käydä katsomassa että juu, noin se pitää tehdä mutta ajoitus pitää saada kohdalleen. Ärsyttävä kohta se oli silti. Mutta noin muuten arvostan sitä että pelissä ei näköjään voi varsinaisesti jäädä jumiin, mahdollisuudet etenemiseen ovat koko ajan olemassa vaikka aina ne eivät ole kauhean selkeitä...
Olisko sitten Grimoire?

12.50
Kävinkin harrastamassa parkouria Refunctin maailmassa.

Ideana on liikkua tuollaisessa eri tasoista koostuvassa maastossa, aluksi ne ovat harmaita, mutta kun niillä käy ne muuttuvat vihreiksi. Maasto paljastuu pieni osio kerrallaan, kun pääsee tuollaiselle punaiselle läiskälle joka näkyy kuvassa oikealla niin paljastuu seuraava osio.
Alkaa ihan leppoisasti (kun hyppelyssä kontrollit ovat suhteellisen armeliaita, usein riittää että hypyt menevät edes suunnilleen oikein) mutta on tässä jo pari kinkkisempää kohtaa tullut...
Mutta tämäkään peli ei ole kovin pitkä, pääsin kerralla jo melkein puoleenväliin...

Nonih, nyt sitä Grimoirea (samalla kun syön).

15.20

Meni vähän yliaikaakin kun Detective Grimoiren juoni kulki ihan reipasta vauhtia eteenpäin ja sainpa selvitettyä murhankin ja vähän muutakin (ei edes tarvinnut ihan kaikkia johtolankoja löytää, tärkeimmät riitti). Hauska peli oli tämäkin (vaikka muutama bugikin tuli bongattua...)

Osin vahingossa, osin tarkoituksella tähän valikoimaan on nyt kertynyt paljon sellaisia pelejä jotka voi "pelata läpi" kohtuullisessa ajassa, pelin tavoitteet ovat rajallisia ja kestoaika on tunnista muutamaan: Renowned Explorers ehkä poikkeuksena koska sillä on muita suurempi uudelleenpeluuarvo vaikka yksittäinen sessio on siinäkin rajatun mittainen.
Civilizationin tai Skyrimin tapaiset useiden kymmenien tuntien massiiviset pelit ovat tietty oma juttunsa mutta niin hupinsa on näissä pikkupeleissäkin, erityisesti kun niissä on hyvinkin persoonallisia tarinoita, tyylejä ja toteutuksia (ja arvostan että näiden hinnatkin ovat yleensä varsin sopivia, kahvikupin hinnalla löytyy jo valikoimaa...)

Epälukumaraton 3.7.

Steamin summer salesta on taas hankittu jotain juttuja, ja vanhojakin tietokonepelejä on pelaamatta tai kesken. Ja sääkin on vähän epävakaisen tuntuinen, eli lienee taas hyvä hetki viettää epälukumaratonia viimekesäisen hengessä: seuraavien 24 tunnin aikana pelaillaan ja raportoidaan tänne mitä on tullut pelattua (olettaen tietysti että äkillinen ukkosmyrsky tms ei katkaise sähköjä).
Illalla tietysti pitää ainakin toisella silmällä seurata myös muiden pelejä, kun Ranska ja Islanti pelaavat semifinaalipaikasta...

Aloitan kello 12.00, alottaisiko leppoisasti pulmapeli Uniumilla.

12.25
Uniumia on hyvä pelata lyhyissä pätkissä, jokunen pulma kerrallaan...ainakin tässä vaiheessa kun olen vielä medium-vaiheessa, myöhemmin tulee enemmän kikkailuja. Nyt jos ei suht nopeasti keksi ratkaisua (vaatii ehkä pari yritystä ennen kuin oikea reitti selviää) niin voi hypätä yli ja palata joskus myöhemmin tehtävän pariin, jolloin se yleensä ratkeaa.
Eli ideana on ruudukko jossa on mustia, valkoisia ja harmaita ruutuja, ja kun mustan ruudun yli vetää viivan niin se muuttuu valkoiseksi ja toisinpäin: ideana on vetää yhtenäinen viiva joka muuttaa kaikki mustat ruudut valkoisiksi. Eli kuvina ennen ja jälkeen:

Pienet ja abstraktit pulmapelit ovat yhä symppiksiä.

Mutta sitten voisikin jatkaa parinkymmenen vuoden ikäistä point-and-click-klassikkoa The Digiä, jota olenkin jo ehtinyt käymään läpi kohtalaisen matkaa...

15.15.
Jesh, The Dig on läpipelattu (olin siis jo viikolla seikkaillut hyvän matkaa sen parissa, yhteensä läpipeluu taisi viedä reilu seitsemän tuntia).
Kyseessä on siis Lucas Artsin 90-luvulla tekemä seikkailupeli jota olin pelannut jo silloin, mutta hyvin siihen palasi vielä nytkin (joitain osia pelistä olin unohtanut mutta kyllä sieltä joitain pätkiä yhä muistin, erityisesti pari kohtalaisen kinkkistä pulmaa jota tuli silloin kirottua ahkerasti, nyt kun oli vähän käsitystä mitä oikein oli tekemässä niin hommakin eteni joutuisammin).

Tämä on siis point-and-click-tyylinen scifiseikkailu jossa asteroidi on lähestymässä maata ja sankarimme Boston Low parin työtoverin kera on räjäyttämässä sitä pienemmiksi ja vähemmän vaarallisiksi palasiksi. Mutta pian käykin ilmi että kyseessä onkin muukalaisten avaruusalus ja pienellä "mitäköhän tuosta tapahtuu"-tempulla paiskaudutaan jonnekin päin universumia paikkaan jossa on runsaasti outoa alienteknologiaa, ja sitten sitä varmaan pitäisi opetella käyttämään...

Kuten sanottu, viehättävä peli on yhä, toimintaosuuksia ei juuri harrasteta (pelissä ei voi kuolla, pari tappelua on animoitu tarinan vaatimaan tulokseen, kaikkea voi kokeilla loputtomasti eli peli ei voi myöskään jäädä jumiin) vaan kyseessä on nimenomaan pulmanratkomista ja tutkimista. Ja osa pulmista on hauskoja, osa lievästi sanottuna hämäriä...

Ja tietysti peliä ja tarinaa siivittää myös runsas dialogi, Boston puhuu itsekseen ja työtoverit heittävät huulta. Tietokonepelit ikääntyvät eri tahtia, ulkoinen toteutus ei ehkä ole nykyistä valtavirtaa mutta pelimekaniikaltaan point-and-click-seikkailut puzzleilla on yhä toimiva ratkaisu...
Jahas, mitäs seuraavaksi.

17.30
Pari kenttää Uniumia, sitten lähdin hyppimään Fezin maailmassa (jossa olin jo myös ehtinyt vähän aikaa testailla). Ei kauheasti narratiivisuutta, ideana on liikkua ympäriinsä mielikuvituksellisissa kentissä, tutkia paikkoja ja kerätä maastosta jotain leijuvia kuutioita joilla on varmaan jotain merkitystä jossain vaiheessa: tällä hetkellä lähinnä seikkailen ilman sen tarkempaa suunnitelmaa, varmaan ohittaen joitain jänniä salaisuuksia mutta on tässä nytkin jo tutkittavaa.
En ole mitenkään platform-hyppelyjen suurin ystävä, onneksi Fez on monessa kohtaa aika armollinen, mukaanlukien rajattomat elämät: jos hyppy epäonnistuu niin hahmo syntyy samantien uudestaan, eli tässäkään ei kai voi varsinaisesti juuttua mihinkään kohtaan (vaikka joskus tuntuukin siltä).

Ja kenttärakenne on tosiaan varsin nerokas: kaksiulotteisia kenttiä joilla on erilaisia tasoja, mutta näppäimellä voikin kääntää ulottuvuuden suunnan, jolloin paikoista paljastuu ihan uusia puolia tai jokin kauempana oleva kohde siirtyykin ihan viereen...ja näitä ulottuvuuksia hyödyntämällä pelissä myös edetään.

Hauska peli mutta kokeillaas taas jotain muuta.

19.45
Seuraavaksi oli vuorossa ilmeisen tarinavetoinen kauhupeli The Cat Lady, joka on noussut huomion kohteeksi parin tutun hehkutuksen johdosta...
Peli alkaa päähenkilön itsemurhayrityksellä, Susan Ashworth on vetänyt kourallisen unilääkkeitä ja tajunta sammuu...ja syttyy taas ohrapellolla, josta päästään unenomaisten siirtymien jälkeen keskustelemaan merkillisen henkilön kanssa joka puhuu merkillisiä...ja sitten ollaankin sairaalassa. Ja se saattoi olla vain unta tai saattoi olla olematta. Omalaatuinen peli tähän mennessä, katsotaan miten tarina kehittyy...ja esitystapa on varsin jännän oloista, animaatio on aika rujoa ja unenomaista.

Mutta piti ottaa tauko ruoanlaittoon. Ja ruokailun yhteydessä katselin vähän eteenpäin LYNEä, josta olen puhunut aiemminkin. Tuolloin olin hyvin alussa, ja olen viime aikoina pelannut sitä aika puuskittain kun kentät tosiaan alkavat olla työläämpiä...viimeisellä vaikeustasolla tässä kuitenkin liikutaan ja vielä on tekemistä.

Jaahas, jatkaisiko kissarouvan parissa ennen jalkapallon alkua.

22.00
Cat Lady etenee, se on paikka paikoin aika hämmentävällä logiikalla etenevä seikkailupeli mutta kiehtova myös.

Mutta ei ehkä herkimmille.
Jalkapallo alkaa, sen sivussa saatan leikitellä jotain kivaa kasuaalipeliä joka ei vaadi täyttä huomiota (olettaen että jalkapallokaan ei sitä tarvitse).

00.45
Seurasin Ranska-Islanti-peliä kohtalaisen paljon mutta kun se oli aika nopeasti aika selvä niin siinä sivussa vähän LYNEä, vähän Uniumia ja sitten Cat Ladya. Nyt lienee aika mennä nukkumaan.

10.15
Heräsin ja aamukahvin ääressä herättelin aivoja ensin LYNEllä (varsinaisen pulmasatsin lisäksi siellä on päivittäin vaihtuvat setit, tänään kaksi settiä helppoja pulmia. Tein yhden).
Sitten kävin tutustumassa Full Bore -peliin, jossa pelataan kaivoskuiluja koluavaa villisikaa, ympäristössä tottakai monia erilaisia juttuja joita pitäisi kerätä ja tutkia...

Ensikosketuksella vaikuttaa myös viihdyttävältä dungeon explorerilta, katsotaan miten se jatkuu.

Tosin täytyy todeta nyt että olen maratonilla näköjään keskittynyt paljon erilaisiin explore-seikkailu-puzzle-peleihin eri muodoissa, Dig, Fez, Cat Lady ja tämä Full Bore ovat kaikki hengeltään vähän samanlaisia vaikka pelimekaniikat ja tunnelmat ovatkin erilaisia (ja vastaavasti LYNE ja Unium ovat molemmat abstrakteja puzzlepelejä).
Varsinaisia räiskintäpelejä en nyt niin harrastakaan mutta perinteisiä roolipelejä tai strategiapelejä sentään jonkin verran, mutta ne ovat nyt tänään jääneet pois.

Noh, josko vielä kävisi katsomassa mitä Cat Ladylle kuuluu.

12.00
No Cat Ladylle kuuluu huonoa, mitäs muuta uutta.

Omalla tavallaan tämä point-and-click-vääntö (jossa kaiken lisäksi ohjaus ei tapahdu hiirellä vaan näppäimillä) on sopeutettu aiheeseen sopivaksi, masennus vetää päähenkilöä alaspäin ja niinpä on työlästä keittää edes kupillinen kahvia...

Tämä maratonsessio on saatettu loppuun tältä kertaa, joskin varmaan Susan Ashworthin, Frederick-villisian ja muiden parissa tulee vietettyä aikaa viikolla, onhan niissä selvittämistä.

Freebird Games - To the Moon & A Bird Story

Tietokonepelejä joita olen pelannut parina viime päivänä.

Freebird Gamesin (kanadalainen indiefirma jonka pääjehu on Kan Gao) näitä kahta peliä on kehuttu varsin paljon tarinasta ja tunnelmasta, joten kiinnostuneena kokeilin. Kumpikaan peli ei ole pitkä, To the Moon meni muutamassa tunnissa ja A Bird Story kesti reilun tunnin, ja visuaalisesti niissä on paljon samaa, kumpikin on tehty RPG Makerilla (siinä määrin samaa että ei ehkä ollut hyvä idea pelata ABS heti seuraavana päivänä), suht näppärästi ohjautuvaa pikseligrafiikkaa maalattuihin taustoihin yhdistettynä.

To the Moon on scifistinen tarina jossa muisto- ja mielenmuokkausteknologialla varustetut tohtorit pyrkivät toteuttamaan kuolevan mielen viimeisen toiveen: jostain syystä, olematta varma miksi, hän haluaa matkustaa kuuhun. Tohtorit kulkevat sitten takaperin miehen muistoissa pyrkimyksenä päästä varhaislapsuuteen jossa istutetaan mielihalu ryhtyä NASAn astronautiksi, jolloin myöhemmät muistot muokkautuvat sisältämään uuden ammatin ja kuumatkan. No, tarinassa tulee sitten tvistejä kun selvitetään mistä tässä kuu-jutussa (ja origamikaneissa ja muissa hämäryyksissä) onkaan kyse...
Peli on varsin filmimäinen, jonkin verran pelillisiä ominaisuuksia on mukana point-and-click-hengessä kun etsitään kustakin ympäristöstä muistiviitteitä yms mutta aika kädestä pitäen pelaajaa talutetaan eteenpäin. Mutta olihan tämä kiehtova tarina mainiolla toteutuksella.

A Bird Story taas oli suoraviivaisempi tarina yksinäisestä pojasta joka löytää loukkaantuneen linnun ja hoitaa sen kuntoon...joillekin tämä on ollut kovin tunteikas juttu, minulle turhan suoraviivainen ja ilmeisen sentimentaalinen ja kun mekaniikkakin oli vielä riisutumpaa (käytännössä kyseessä on animaatiofilmi joissa joissain kohdissa vähän liikutellaan itse päähenkilöä maisemassa ja klikkaillaan jotain juttuja) niin en tästä kauheasti vaikuttunut (mutta kokeilkoot itse ketkä tahtovat, toteutus sinänsä on ihan tyylikäs ja varmaan se mitä haetaan on saavutettu).

Olen aiemmin jo maininnut että narratiivisuus tietokonepeleissä on minusta hyvin kiinnostava aihe, ja näissä kahdessa pelissä arvostan että kun tarinavetoisuus on nostettu keskiöön niin se todellakin on keskiössä, eikä yritetä laittaa liikaa pelillistettyjä suoritushaasteita mukaan.
Mutta. Vaikka To the Moonin tarinasta pidinkin ja toteutus sinänsä oli tehty pieteetillä, saattaa ylläolevasta huomata että en kuitenkaan ole ihan valtavan innoissani näistä.

Videopelipiireissä on näkynyt keskustelua ja halukkuutta tulla tunnustetuksi myös taidelajina siinä missä kirjallisuus ja elokuvat, ja erityisesti indiepuolella onkin nähty monia esimerkkejä peleistä jotka venyttävät kovasti pelin käsitettä.Siihen keskusteluun nämäkin pelit asettuvat, mutta samalla ainakin minusta osoittavat suunnan joka on taiteellinen umpikuja.
Nämä pelit muistuttavat lähinnä animaatiofilmejä joissa on klikkailtavaa, ja vaikka ne olisivatkin ihan ansiokkaita filmejä niin ne yrittävät hakea uskottavuutta kopioimalla toisen taidelajin ratkaisuja sen sijaan että yrittäisivät kehittää sellaisia itse: ne johdattavat lineaarisen tarinan läpi (myös To the Moon on lineaarinen, vaikka siinä aikamatkaillaankin) mikä ei minusta vastaa sitä mitä pelien narratiivisuus voi olla.

Bloggaamistani peleistä pidän yhä onnistuneempina ja kiinnostavampina tapauksia Traumaa ja Dear Estheriä. Jälkimmäinen ei lopulta tarjoa sen enempää vaikutusmahdollisuuksia kokonaisuuteen kuin nämä Freebird Gamesin pelit, ei myöskään Trauma jos haluaa pelata sen "läpi", mutta kummassakin näissä lineaarinen tarina (joka molemmissa kyllä löytyy) on aika taka-alalla ja ne tarjoavat lukukokemuksensa hyvin fragmenttisesti, yksityiskohdilla, tekstinpätkillä, kuvilla ja paikoilla jotka saattavat liittyä yhteen tai ei, mutta lopulta kokonaisuus syntyy pelaajan ja pelin yhteisvaikutuksessa, ei itse pelissä. Pelit tapaavat vaatia suurempaa aktiivisuutta osallistujalta kuin kirjat tai elokuvat, joten pelaajien kykyä käsitellä myös huomattavasti epätäydellisempää narraatiota ei pidä aliarvioida.

Jos (video)pelit ovat taidetta, niin väitän että taidelajina lähimpiä vertailukohtia eivät ole kirjallisuus tai elokuva, vaan ennemminkin tanssi, teatteri yms. Teoksena on ennen kaikkea esitys, pelaamisen kokemus, eikä niinkään itse peli irrallaan pelaajasta katsottuna: pelin merkitys on siinä kuinka se kykenee vuorovaikutukseen pelaajan kanssa.
Vaikka toki kirjallisuudessa ja elokuvissakin vastaanoton merkitys on tärkeä, taidearvostelma ei voi olla täysin objektiivinen vaan sisältää aina jonkin verran subjektiivisuutta, niin peleissä tämä on korostunut, teoksen ja kokijan raja on hämärtyneempi.

Tämän huomioinnissa nämä Freebird Gamesin pelit epäonnistuvat. Mutta ne onnistuvat olemaan ihan sympaattisia filmejä joita aika ajoin klikkaillaan eli sopii niitä silti vilkaista.

Lukumaraton 2015-16

Pinon päällimmäinen -Sanna ehdotti näin vuodenvaihteen tienoille Rauhaa maailmaan -lukumaratonia jota on jo muutamassa blogissa ollutkin käynnissä ja osassa on juuri nytkin. Ja päätin minäkin lähteä mukaan näin vuodenvaihteen yli.
Maratonaikaa on 42 tuntia eli kun aloitan nyt kello 12 niin päätös tulee 2.1. kello kuudelta (jolloin aion kyllä olla nukkumassa mutta kuitenkin). Ja suunnitteilla on pitää muutenkin maraton hyvin vapaamuotoisena, en ole valinnut sen kummemmin kirjoja enkä aio niin intensiivisesti vetää kuin kesäisillä 24h maratoneilla. Ja varmaan jossain vaiheessa teen myös ekskursioita epälukumaratonin puolelle. Mutta pyritään nyt painottumaan lukemiseen ja huudellaan tänne edistymisiä.

Kello 12 siis lähdetään liikkeelle, varmaan se olisi...tuo kirja.

14.30. Tuo kirja on siis Alain-René le Sagen melkein yhdeksänsataasivuinen Kavaljeerin muistelmat, jota olen lukenut pätkissä lokakuusta lähtien, ja nyt aletaan olla loppupuolella, kun reippaasti maratoonasin 102 sivua. Aika nopealukuisia ja huvittavia nämä Gil Blas de Santillanan seikkailut ovat, mutta kun näiden draaman kaari on aika olematonta (tapahtumat, sisätarinat ja muut seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa) niin pitemmissä pätkissä epäilemättä kävisi tympeäksi.
Nyt Gil Blas oli taas jättänyt Madridin taakseen, tapasi uusia ja vanhoja tuttuja, meni naimisiin ja palvelijansa Scipio kertoi elämäntarinansa.
Jatketaan tästä joskus toiste, ja vaihdetaan kirjaa.

17. 00. En ole nyt ihan varma siitä että ovatko nämä lukemiseni nyt erityisen "rauhaa maailmaan"-edistäviä. Luin nyt myös aiemmin tutun Leonardo Sciascian kahden pienoisromaanin yhteisniteestä ensimmäisen puoliskon eli The Knight and Deathin (nimi viittaa tuohon ylläolevaan Dürerin teokseen). Kyseessä on rikosromaani, arvostettu lakimies Sandoz on tapettu ja nimetön päähenkilömme alkaa selvitellä tapahtunutta, mutta koska maana on Italia ja mukana on sisilialaisia, on selvää että syyt ja seuraukset eivät mene ihan perinteisten dekkarien mukaan näpsäkästi paikalleen, niiden suhteet ovat, sanoisinko, korruptoituneet...syylliseksi väitetään erästä uutta terroristijärjestöä jonka olemassaolosta ei ole kuitenkaan kovin paljon varmuutta paitsi tietysti sitten kun se vuotaa julkisuuteen, sitten se on olemassa liittyi se sitten tapaukseen tai ei...
Hämmentävä, painostava, kimurantti teos mutta eittämättä kiehtova ja tehokas. Sivuja tässä oli 54 (fontti oli aika pientä) eli en ole mitään sivumääräennätyksiä tosiaankaan tekemässä...
Lukenen tuon toisenkin pienoisromaanin kohtapuoliin mutten ihan heti, jatkan jollain muulla. Vai vaihtaisiko joksikin aikaa pelimoodiin?

19.15. Jatkamme ei-kovin-rauhallisissa merkeissä, eli pelaten vähän matkaa eteenpäin Path of Exileä.

Path of Exile on nopeimmin luonnehdittuna selkeä Diablo-klooni ja ylpeä siitä, mutta jos varastaa niin kannattaa varastaa parhailta ja laittaa homma toimimaan, eli paljon on tuttua Diablo II:n pelaajille mutta mukana on kaikenlaista nokkelaa parannusta ja kikkailua.
Tarinaa on taas mukana lähinnä nimeksi, jotain quest-juttuja ja flavor texteja mutta maailmassa on ihan kivasti karuutta (ja viittauksia ilmeisesti ainakin Australian suuntaan) ja meno on vanhaa kunnon "mennään paikkaan, tapetaan monsuja, kerätään expaa ja equa, vielä vähän matkaa eteenpäin". Ja joidenkin muiden pelaajien kokonaispeliaikoja katsellessa Diablo II:n "pahempi kuin heroiini"-koukuttavuuttakin on näköjään mukana.

20.15. Laitoin ruokaa tulemaan, valmistumista odotellessa pelasin vähän matkaa LYNEä. Joka on ilmeisesti alunperin täppärille laadittu pulmapeli mutta kyllä se PC:ssäkin pyörii.

Ideana on siis yhdistää ruudulla näkyviä muotoja toisiinsa niin että kaikki tulevat peitetyiksi mutta linjat eivät mene ristiin (ykköskuvassa alkutilanne, kakkosessa vedetään vielä viiva keskeltä oikealle niin homma on suoritettu). Yksinkertainen ja aika intuitiivinenkin peli joka ei tässä vaiheessa vielä ole ollut ylettömän työläs tai vaikea (vähän hakemista joskus pitää tehdä) mutta varmaan sieltä jotain tulee myöhemmin...

Myönnän fanittavani tällaisia minimalistisia pulmapelejä, hyviä tällaisia on aina ilo löytää kun yleensä jos pelipiireissä puhutaan suosituista pulmapeleistä niin ne ovat jotain Portalin kaltaista pseudo-actionia tai Bejewelediä, kun minulle lajityyppi taas on tämä LYNE tai English Country Tune tai RUSH tai SpaceChem tai Fish Fillets 2 (viimeisin mainittu ei ole kovin minimalistinen mutta jota olen pelaillut tuntikaupalla viime aikoina, hieman lapsellisen ulkokuoren ja hönön huumorin alla on tiukka puzzlepeli jonka vaikeustaso liikkuu kinkkisen ja sadistisen välimaastossa...näyttää lastenpeliltä, mutta kärsimättömimmät hajoavat jo tutoriaaliin)

Jahas, ruoka. Sen jälkeen voisi taas lukea jotain.

00.20. Vuosi vaihtui. Kuten voi ehkä päätellä en mitenkään innokkaasti juhlista vuosien vaihtumista, tänä vuonna olen sentään hereillä, mitä ei aina tapahdu :)
Tässä välissä olen lukenut Alessandro Bariccon Ocean Sea -kirjaa, nyt olen sivulla 145 (eli yhteissivumäärä tällä hetkellä 301). Joukko erikoisia ihmisiä on kokoontunut meren ääreen ja nyt pitää katsoa miten käy, ei tämäkään ihan mahdottoman pitkä kirja ole...Bariccon Silkki teki aikoinaan vaikutuksen ja Verta vuodattamatta -kirjasta pidin myös, tässä on samaa tekijää vaikka kirja eteneekin aika fragmenttisesti ja osittain tajunnanvirtaisesti (josta kerrontatapana en vieläkään niin pidä).
Katsotaan nyt luenko tämän loppuun ennen nukkumaanmenoa vai aamulla.

10.30. Kävin sitten vielä tuon kirjoittamisen jälkeen vähän kikkailemassa Fish Fillets 2:ssa

ja mm. hoksasin miten tämä kenttä läpäistään: ideana on siis saada nuo kaksi kalaa ulos kentästä, tässä tapauksessa vasemmasta alhaalta. Ulkonäöstä huolimatta kyse on vain tietynmuotoisten palikoiden liikuttelusta tiettyjen sääntöjen mukaan (kalat voivat vain työntää esineitä eteenpäin tai nostaa niitä päällään ylöspäin (eli esim. alimmalla lattialla olevia esineitä ei voi nostaa), kaikki muut paitsi nuo vihreät levälautat putoavat alaspäin, kumpikaan kala ei kestä esineen putoamista päälleen, vain isompi kala voi liikuttaa noita metallisia putkenpätkiä)
Ja nyt aamulla luin luin Ocean Seata vähän matkaa eteenpäin.

13.00. Luin Ocean Sean loppuun ja kävin ulkona.

Bariccon kirja sijoittuu jonnekin 1900-luvun vaihteeseen jommallekummalle puolelle pieneen majataloon meren rannalla jonne on kertynyt joukko ihmisiä: maalari joka haluaa maalata meren muotokuvan mutta ei oikein tiedä mistä alkaa, tiedemiehen joka haluaa mitata missä meri päättyy, nuoren neidon joka tulee paranemaan sairaudestaan meren äärellä (tai kuolemaan siihen, kummin vain), rouvan jonka miehensä on lähettänyt syrjäiseen maankolkkaan tämän uskottomuuden vuoksi...

"Do you know something? I would have thought that admirals stayed at sea..."
"I would have thought that priests stayed in church."
"Oh well, you know, God is everywhere..."
"So is the sea, Father, so is the sea."

Kuten ylempänä mainitsin, kirja on aika fragmenttinen, osin unenomainen ja tajunnanvirtainen ja paikoin hyvin tarinallinen ja konkreettinen. Itse asiassa mieleen tuli Perecin Elämä: käyttöohje, ja kun yhden henkilön nimi oli Bartleboom (vrt. Perecin kirjan keskeinen henkilö Bartlebooth), yhteys lienee tarkoituksellinen. Perecin omalaatuista huumoria (siinä missä ajoittaista turhauttavuuttakin) on mukana.
Tässä oli ansionsa ja hetkensä, vaikka Silkki onkin yhä Bariccon se kirja.
Sivuja 241, siis kokonaissivumäärä tällä hetkellä 397 eli aika leppoisasti tässä edetään aiempiin maratoneihin verrattuna.

16.00. Sitten vähän kevyempää kirjallisuutta, NTK-haasteen puitteissa tyrkylle tullut Lasten Toivekirjaston teos, E.L.Konigsburgin Ystäväni noitatyttö.

Elisabeth on muuttanut uuteen naapurustoon eikä hänellä vielä oikein ole ystäviä kun hän eräänä kekriaattona kohtaa samanikäisen Jenniferin, joka ilmoittaa olevansa oikea noita, ja päättää ottaa Elisabethin noitaoppilaakseen. Noitaopinnot etenevät ja tytöt alkavat valmistaa lentovoidetta kun...

Juttelimme entisajan noidista ja Cotton Mather -nimisestä miehestä, joka halusi hirttää noitia. Juttelimme hyönteissyöjistä, kasveista jotka pyydystävät ravinnokseen hyönteisiä. Puhuimme eräästä taiteilijasta, jonka nimi oli Van Gogh, ja joka leikkasti itseltään korvan. Puhuimme Ranskan vallankumouksesta, siitä millaista olisi haaksirikkoutua ilman vettä autiolle saarelle, puhuimme täistä ja paiserutosta ja muista mielenkiintoisista asioista.

Konigsburgilta olin joskus aikoja sitten lukenut toisen suomennetun teoksen Vanhan rouvan salaiset paperit (ja kirjailijan nimi oli jäänyt mieleen kun olin joku vuosi sitten ihmetellyt jossain alkukielellä tolkuttoman nimistä kirjaa joka nautti kuitenkin selvää klassikkomainetta, kunnes hoksasin että minähän olin lukenut sen). Tämäkin oli sympaattinen kirja, Jennifer oli kiinnostava hahmo, selvästi älykäs lapsi joka prosessoi yksinäisyyttään tahalliseen eksentriyteen ja kovaan ulkokuoreen, ja Elisabeth lähtee tähän mukaan ja oppii näitä taitoja mutta samalla myös näkemään Jenniferin kuoren läpi.
Ja moderni suomalainen aikuislukija voi tietysti kiinnittää huomiota myös kiinnostaviin kulttuurillisiin yksityiskohtiin, siihen mitä Konigsburg kertoo ja myös minkä jättää kertomatta tai mikä menee ohimenevänä mainintana läpi...tai siihen miten kääntäjä Marikki Makkonen selviää amerikkalaiseen kulttuuriin keskeisesti liittyvistä ilmiöistä jotka eivät ehkä vuoden 1971 lapsille olleet niin tuttuja, kuten Halloween.
105 sivua ja tekijän kuvitusta mukana, eli aika nopealukuinen kirja tämä oli (kävin välissä myös vääntämässä yhden tason lisää LYNEssä). Kokonaissivut siis 502.

19.50 Kävin reippailemassa kirkolla, siitä onkin aika pitkä aika kun olen viimeksi ollut englanninkielisessä messussa Henkassa (ja kamera unohtui, olisi voinut kuvata kivoja näkymiä Espan puistossa). Takaisintullessa luin ratikassa pari Luis Negrónin novellia, kerron niistä sitten kun saan koko kirjan luettua. Mutta 18 sivua lisää kokonaissaaliiseen siis.

23.00 Luin sen toisen Leonardo Sciascian pienoisromaanin, One Way or Anotherin, ensimmäisen luin eilen ja kirjoitin siitä tuolla ylempänä.

Tässäkin tarinassa murhataan joku, mutta on huomattavasti monimutkaisempaa selvittää onko joku sitten murhaaja, näissä ei noudateta selkeitä dekkarilinjauksia (ja molemmissa tarinoissa heitetään myös ohimennen piikkiä dekkareita kohtaan).
Tämänkertainen protagonistimme on taidemaalari, nimekäskin, joka sattumalta päätyy hotelliin/hengelliseen vierasmajaan jossa on juuri alkamassa retriitti jonka osallistujissa riittää valtakunnan kermaa ja päättää jäädä seuraamaan tapahtumaa, ei vähiten erityislaatuisen hotellijohtajan don Gaetanon vuoksi. Pienoisromaanin alkulauseena on pitkä lainaus Dionysius Areopagitaa ja jutut liikkuivat muutenkin aika sfääreissä, kun maalari ja don Gaetano käyvät filosofisia keskusteluja...Lopulta ei ehkä The Knight and Deathin veroinen mutta kiehtova tämäkin.
Lisäsivuja tuli 101, eli yhteissivumäärä on 621, ja luulen että lopetan maratonajan lukemisen tähän, kolme kirjaa kokonaan ja kahta pätkiä ja kokonaissivumäärä suunnilleen samoja luokkia kuin normaaleilla intensiivisemmilläkin maratoneilla (lisätunteja oli paljon mutta lukeminen katkonaisempaa ja osa kirjoista vähän työläämpiä kuin toiset). Taidan mennä tästä pelaamaan jotain.

1.15. Maratonaikaa tosiaan jatkuu vielä kello kuuteen mutten minä ihan niin pitkään taida pysyä hereillä...kävin tahkoamassa Path of Exilessä pari aluetta, ja sinänsä olisi houkuttanut käydä katsomassa Machinariumia tai To the Moonia mutta en taida nyt jaksaa. 

Double Fine - Costume Quest & Costume Quest 2

Fat & Dumpy -kaupan edessä Repugiassa. 

Ryhmänä Jefferson, klovni ja velho.

"'tis not the season"-hengessä tulin pelanneeksi Halloween-aiheisen pelin jatko-osan läpi nyt joulukuussa (ykkösosassa saa tuonnimisen Steam-achievementin suoritettua kun pelaa peliä jouluna...) ja olihan se sen verran viihdyttävä että bloggauksen ansaitsee (ja liitetyt kuvat ovat siis CQ2:sta).

Kyseessä on siis Double Fine -firman tekemät seikkailupelit, firman jonka keskeisiä aloja tuntuvat olevan hieman omalaatuiset, eivät kauhean vakavat seikkailupelit. Costume Quest yhtenä esimerkkinä, seikkailupeli jota leimaa vahva teema ja hieman hönö huumori, ja vaikeustaso on sellaisella koko perheen tasolla, paikka paikoin oli hieman haastetta mutta yleistaso on leppoisa ja tarinavetoinen, ei tarvitse olla 15-vuotias grindaajajonne.

Ensimmäisen pelin alussa kaksoset Reynold ja Wren (pelaaja päättää kumpaa pelaa, mutta varsinaista eroa näiden välillä ei ole) ovat muuttaneet uuteen naapurustoon ja lähtevät halloweenina karkkikierrokselle naapurien ovia kolkuttamaan...mutta kaikki ei ole ihan kunnossa, naapurustossa on jotain outoja hirviöitä jotka näköjään myös keräävät karkkeja, ja nappaavat mukaansa epähuomiossa myös sen kaksosen jota et pelaa. Ja kun sinut laitettiin vastuuseen niin kai se sisarus pitää käydä pelastamassa.

Matkan varrella joukkoon liittyy sitten muita lapsia, suoritetaan halloween-aiheisia tehtäviä ja otetaan selvää mistä näissä hirviöissä oikein on kyse. Pelin keskeinen juju ovat asut joihin lapset ovat pukeutuneet, eri puvut antavat lisävoimia jotka auttavat tehtävien suorittamisessa, paikkojen tutkimisessa ja juonen etenemisessä. Ja kun aika ajoin päädytään tappelemaan hirviöitä vastaan, muututaan jättikokoisiksi versioiksi puvun esittämistä hahmoista (tappelut hoidetaan japanilaisroolipeleissä harrastettuna rivitanssina, kukin henkilö vuorollaan suorittaa haluamansa hyökkäyksen tai puolustuksen: mukana on siis jonkin verran taktista elementtiä ja mukavasti tämä ei ole mitään hyökkäsnapin naputtamista tai puhdasta reaktiotestiä).
Ja kun paikkoja kiertää niin vaihtoehtoisia asuja tulee lisää, samoin muuta tavaraa ja kokemuspisteitä karttuu, sekä pelivaluuttana käytettyä karkkia.

Sama ryhmä taistelumoodissa. Kohta klovni bodyslammaa grubbin magusta.

Useampi tunti menee että kaikki paikat saa tutkittua, maan karkit toisen ulottuvuuden jättirohmuilta pelastettua ja sisarus pelastettua.

CQ2 alkaa tuotapikaa siitä mistä edellinen jäi: ulkonäkö ja pelimekaniikka ovat pysyneet aika lailla samoina (joitain muutoksia tehty taistelusysteemiin), samoin suoritettavat tehtävät ovat aika lailla samantyylisiä, mutta juoneen on laitettu lisää tvistiä: hammaslääkäri Orel White DDS inhoaa halloweenia ja aikamatkailun ja magian avulla hävittääkin koko juhlan, joten Reynold ja Wren joutuvat myös matkustelemaan niin menneisyyteen kuin tulevaisuuden hammashygienia-utopiaan (joka muilta osin on lähempänä totalitaristista cyberpunk-dystopiaa) laittaakseen ajan virran taas kuntoon ja pelastaakseen halloweenin.

Pakenemme scifivankilasta. Ryhmän koostumus yhä sama, mutta nyt minun Reynoldini on 

pukeutunut velhoksi ja Halley Jeffersoniksi koska tarvitsen velhon loistesauva-kykyä.

Peli on toteutettu värikkään sarjakuvamaisesti ja vaikka siinä onkin toisteisuutta aika runsaasti (siinä määrin että en suosittelisi pelaamaan pelejä peräkkäin, tai koko peliä läpi yhdellä istumalla) niin se kuitenkin etenee hyvin, missään kohdassa ei tarvitse jumittaa kohtuuttoman pitkään.
Ja yleinen vaikeustaso on tosiaan mukavan leppoisa kun vähän ajattelee mitä tekee (mikä on myös ihan hyvä sen puolesta että ainakaan PC-näppiksellä ohjattavuus ei ole ihan huippua, joskus haasteena on osua oviaukkoon tai liikkua portaita ylös...)
Tutkittavaa riittää kivasti, animaatioita katselee mielellään (erityisplussa tyylikkäästä lopetuksesta kakkospelin krediittilistan toteutuksessa) ja muutenkin tämä on seikkailupelien ystäville oikein mainio hyvän tuulen peli.

Epälukumaraton 10.7.

Kuten on joskus ollut puhetta, ajoittain tulee harrastettua myös muita kulttuurimuotoja kuin lukemista, ja vaikka tietokonepelit eivät olekaan ihan ykköskiinnostuskohteita niin on niissäkin viehätyksensä.
Ja nyt kun Steam-tililleni on tullut joskus hankittua muutama peli joita ei ole tullut vielä edes kokeiltua, ja muutama peli joita myös pitäisi pelata vähän lisää, päätinkin toteuttaa lukumaraton-hengessä tällaisen epälukumaratonin.
Idea on sama, eli 24 tunnin aikana keskitytään pääasiassa pelaamiseen ja ajoittain päivitetään tänne miten on edistytty. Koneella odottaa muutama peli, sekä niitä aiemmin kokeilemattomia että muutama vähän tutumpi, katsotaan nyt mikä vetää.
Ja luonnollisesti ajattelin nukkua välissä, ja ehkä käydä ulkona jossain vaiheessa, ja tiedä mitä muuta. Ihan täysin kirjoitta ei tietenkään myöskään olla...

Aloitan kello 12. Aloituspeliä ei ole vielä päätetty.

14.00
Aloitin reippaasti hack'n'slash-hengessä, seikkailemalla Dungeons of Dredmorin syövereissä. Peli on lajityyppiä roguelike eli seikkaillaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti laadituissa luolastoissa, kerätään kokemusta ja esineistöä ja tapellaan sekalaisia hirviöitä vastaan, pyrkimyksenä edetä syvemmälle ja syvemmälle...ja jos (kun) kuolo korjaa, luodaan uusi hahmo joka aloittaa alusta ja katsoo josko kävisi tällä kertaa paremmin. Ja kuolohan korjaa.
Tosin toisin kuin lajityyppinsä tunnetuimmissa edustajissa kuten Nethackissa, tässä pelissä on ihan grafiikkaakin eli ascii-merkkien (sankari usein @, esineet ja hirviöt eri kirjaimia jne) sijaan tässä on sellainen retroileva pikseligrafiikka, ja tässä hahmo kestänee hieman pitempään kuin esim. Nethackissa, ainakin jos osaa varoa niitä kaikkein epäreiluimpia juttuja (kuten sinistä portaalia josta siirrytään sivudimensioon jossa voi olla ihan mitä tahansa...kuten loppupelin monsuja siinä vaiheessa kun itse on tasolla kolme...)
Ja olen aiemmin jo pelaillut tätä normaalisti, nyt huvitti lähteä tutkimaan mitä sieltä alimmilta tasoilta oikein löytyy, eli nössöilin ja poistin asetuksista permadeathin: nyt hahmon kuollessa voi ladata vanhan talletuksen :)

Peli vilisee omalaatuista nörttihuumoria, fantasiakliseitä ja populaarikulttuuriviittauksia vilisee ilmiöissä ja kuvauksissa (tässä on siis kuitenkin lopulta aika paljon luettavaa), ja erikoishirviöiden ja -esineiden nimet ovat nekin satunnaisgeneroituja absurdein seurauksin.
Samassa hengessä nimesin tämän nykyisen sankarini Raskolnikoviksi, koska tämän suosikkiase on kirves ja taitoluettelosta löytyy mm. magiatyyppi emomancy (yksittäisinä loitsuina mm. Love Will Teleport Us Apart, The Cure ja My Chemical Explosion).

Mutta kunnon tolkuttoman hack'n'slashin tapaan tätä ei jaksa ihan loputtomasti pelata kerralla vaan mieluummin pätkissä, eli sitten jotain muuta.

15.20
Jotain muuta: hassu point-and-click-seikkailu Windosill on aika lyhyt (tunti tässä meni) eikä kovin hankala peli, enemmän esteettistä fiilistelyä hassunnäköisessä maailmassa.

Tuolta näyttää toinen ruutu: kentän ideana on saada etualalla näkyvä pikkuauto rullattua vasemmalta ovelta oikealle. Ja oikea ovi pitää saada avattua etsimällä valkoinen kuutio oven yläpuolella olevaan reikään. Suunnilleen kaikkea ruudussa näkyvää voi klikkailla ja ne tekevät asioita, joskus ihan vaan heiluvat, joskus jotain muuta. Ja kun juttuja manipuloi niin kuutiokin putkahtaa esiin (tässä tapauksessa se on tuolla i:n pisteenä).
Kirjaimia voi myös töniä nurin tai käännellä, tosin jos liikaa häröilee niin tulee käsi joka nostelee ne pystyyn:

Tämä on vähän suoraviivaisempi ja selkeämpi kuin lajityyppiin erikoistuneen Amanitan pelit (esim. Samorost ja Botanicula) mutta samaa leppoisaa surrealismia tässäkin on, kun tutkitaan outoa maailmaa. Tunnelmapala.

20.15
Edellisten jälkeen piti pelata sitten jotain vähän laajamittaisempaa, ja mikäpä sen mukavampi kuin vanha kunnon Civilization, jonka viitososasta en ole vielä saanut kyllikseni, erityisesti lisäosissa on vielä näkemättömiä juttuja.
Marokko lähti rullaamaan ihan reipasta tahtia, satuin sellaiseen nurkkaukseen että olen aika rauhassa voinut kehittää valtakuntaani, rahaa tulee, tiede edistyy, uskontokin on saatu perustettua (Marrakesh on nyt ortodoksisen kirkon pyhä kaupunki, muut olivat ehtineet käydä nappaamassa jo katolisen kirkon ja islamin). Tällä hetkellä tuntuu suunta olevan vahvimmin diplovoiton suuntaan, koska luultavasti tulen spammaamaan karavaaneillani rahaa sellaisia määriä että voin ostaa kaikki kavereikseni...

21.30
Sitten taas vaihdettiin johonkin erilaiseen ja peliin jota ei ollut vielä tullut kokeiltua, eli Thomas Was Alone. Abstrakti tasohyppelypuzzle jossa pitää saada henkilömme (eriväriset ja erikokoiset neliskulmiot) kuljetettua kentän läpi, mutta kyvyissäkin on huomioonotettavia eroja. Tähänastisista nähdyistä hahmoista John (keltainen ja pisin) on paras hyppijä (ja hyvin ylimielisen tietoinen siitä), Chris taas pienin ja heikoin hyppijä (ja aika kitkerä) mutta mahtuu joistain koloista joista muut eivät pääse, ja Thomas on siltä väliltä (ja luonteeltaan lähinnä utelias tarkkailija).

Joo, hyvin abstraktia peliä on höystetty tekstipätkillä joilla liikkuviin osiin saa sisäistä henkilökemiakuvausta...
Mutta siinä vaiheessa kun on vähän matkaa kuljettu niin tämä taitaa olla paras pieninä annoksina, kun peliä voi selvittää kenttä kerrallaan, ja toisaalta kun omat hyppelykontrollini eivät ole ihan veitsenteräviä niin säätöä pitää tehdä ja peli väsyttää jo tällaisessa tunnin rupeamassa. Mutta pitää toki jatkaa tästä.

(kas, kolmoskanavalta alkaisi tunnin päästä Aliens, sarjan kolmanneksi paras osa mutta varmaan yksi eniten tietokonepeleihin vaikuttaneista leffoista...saatan ehkä laittaa telkan päälle vaikka peleihin keskitynkin)

23.00
Pikainen hyppäys taas Dredmorin luoliin, Taas mentiin vähän eteenpäin (ja permadeathin poisto kannatti taas, muuten olisi vaellus jo päättynyt...kova näkymätön joka ampuu kaukaa areaefektiä, "kiitti").

Mitäs sitä vielä ehtisi.

1.20
Tutustuin vielä hetken aikaa Stackingiin. Double Finen toinen seikkailupeli Costume Quest oli sen verran viihdyttävä, että tähänkin piti tutustua: seikkaillaan yhä, tällä kertaa steampunk-maatuskoilla (ja tarinaa eteenpäin vievät cutscenet on toteutettu mykkäfilmityyliin tekstikorttien avulla).
Costume Questin tapaan mukana on aimo annos omalaatuista huumoria, ja peli näytti varsin hienolta, vaikka kontrollit ja erityisesti kamera olivat vähän horjuvan oloisia (tai sitten se olin minä) ja paikka paikoin piti enemmänkin ihmetellä että mitäköhän tässä pitäisi tehdä, mutta kyllä siinä sitten sai jotain selviteltyä...

10.10
Menin nukkumaan, heräsin ja aamukahvin kanssa jatkoin Stackingin parissa. Kamera pyörii yhä vähän miten sattuu mutta muuten peli etenee. Sankarimme Charlie Blackmore lähtee pelastamaan sisaruksiaan jotka ovat lähteneet oppipojiksi ja -tytöiksi mutta ovatkin päätyneet varsinaisiin orjatöihin, ensimmäisenä ratkottiin lakkoa rautatieasemalla ja nyt toista sisarusta etsitään höyrylaivan luksusristeilyltä...

Mutjoo, mitäköhän Ahmad al-Mansurille Civissä kuuluu.

14..00
Ahmadille kuului ihan hyvää, sinne yhden tienoille pelasin ja sitten söin ja pyörähdin pikaisesti ulkona.
Yhä on kärkimaiden joukossa, joskin Roomat vähän arveluttavat: Bysantin Theodora kehittyy kovaa vauhtia ainakin uskonnollisten juttujen parissa, saa nähdä näkyykö kehitys sitten muissa asioissa mutta joka tapauksessa sieltä tullee jossain vaiheessa harmia...ja Länsi-Rooman Augustus ei myöskään ihan huonosti pärjää, ja tällä hetkellä sanoisin että jos jonkin kanssa päädytään isommin sotimaan niin Augustuksen kanssa (kummallekin toisen alue olisi se ensimmäinen suunta josta lebensraumia lähdetään hakemaan). Indonesia jossain kaukana on ilmeisesti myös aika hyvin kehittynyt...

Mutjoo. Tulipahan pelattua, paria tutumpaa peliä ja kolmea uutta joista yksi minipeli käytiin jo läpikin ja kahdesta muusta tuli ainakin joku käsitys että mistä niissä on kyse (ja jatkaa pitänee lähipäivinä). Mukana on pelejä joita on kivoin pelata lyhyissä pätkissä ja toki myös tuo yksi jossa tapaa tulla halu katsoa vielä se seuraava vuoro ja seuraava kunnes tulee ähky...
Noin muuten sanoisin että koko päivän pelimaratonit on minulle ehkä vähän liikaa, myöhemminkin voi näitä harrastaa mutta parempi keskittyä ehkä 12 tunnin satseihin...