Sitten "mitäköhän mä just luin"-osastoa.
Alkuvuodesta luin yhden katalaaninkielisen kirjallisuuden suuruuksista, Mercè Rodoredan, ainoan suomennetun kirjan, Timanttiaukion, ja kun tämä viimeisiinsä kuuluva (ja postuumisti julkaistu) teoksensa tuli vastaan niin luetaan.
Kuten Timanttiaukiossa, tässäkin pysytään maantieteellisesti hyvin rajallisella alueella, ahdistavassakin määrin: koko kirja sijoittuu pieneen nimeämättömään kylään, mahdollisesti jossain Kataloniassa (pari sanallista viittausta vinkkaa sinne päin, joskin alkukielellä ne saattavat olla vieläkin neutraalimpia). Ulkomaailmasta ei juuri edes huhuja kuulu: jo ohimenevä mainintakin että yksi kylästä lähtevä tie vie naapurikylään tuntuu häiritsevältä.
Henkilöiden nimiäkään ei mainita, päähenkilö on kirjan alussa 14 ja lopussa ehkä parikymppinen, päähenkilön isä kuolee kirjan alussa, äiti on kuollut jo aiemmin, ja niin päähenkilömme alkaa suhteeseen paria vuotta vanhemman äitipuolensa kanssa (henkilöillä on siis kuitenkin nimet, seppä tekee jokaiselle syntyneelle renkaan ja laatan jotka kiinnitetään kylän vieressä olevan metsikön puihin, kullekin omansa...)
Perinteitä kylässä riittää muitakin: alussa kerrotaan kuinka kylän talot maalataan joka vuosi vaaleanpunaisiksi, ja pian tulee esiin yhä uusia tapoja, traditioita, uskomuksia, ja monet niistä aika groteskeja, makaabereja, synkkiä ja raakoja...kuolema ja väkivalta ovat koko ajan purskahtamassa esiin, ja niitä käsitellään rituaalisten symbolien kautta.
Varsinaista juonta kirjassa en tavoittanut, onpahan matka outouteen: kerronta ja kieli on vahvaa, melkein proosarunoa ja tuo yhden lisäulottuvuuden symbolien ja niiden kohteiden käsittelyyn, ja saa pohtimaan että olisiko tässä luettavissa vielä lisääkin tasoja (kirjoittaako Rodoreda Francon Espanjasta vai yleismaallisesta elämän ja kuoleman kierrosta vai jostain muusta vai kaikista noista).
Merkillinen teos, tässä on mukana kuvia jotka tuskin ihan hetki kaikkoavat mielestä vaikka kokonaisuus onkin vaikea hahmottaa...
Osuma Frau, Signora & Bibi -haasteeseen (ja jostain kummallisesta sattumasta minulla on nyt kesken kolme kirjaa joissa kaikissa ollaan Iberian niemimaalla, joka ei paljasta itsestään kauneimpia puoliaan, kuullette kahdesta muusta lähipäivinä).
Did death die tired from having killed? When skin turned cold, flesh hardened and all grew icy and wooden, where had death gone? If death was each person and each person was death, why don't we refer to "deaths"? The deaths of men and women, deaths waiting inside like the worms of misery. The deaths of children: silent, hidden, ready for the stone to strike. One eye open and laughing. Why not "deaths are coming" instead of "death is approaching"? Death inside trees. Arborideaths - rotted from within - die in the end. The tree that has sheltered death turns very slowly to dust, over time's time. It comes apart. It is like a caterpillar, the prisoner had said. Death lives within the tree, like the butterfly within the caterpillar.
