Ajoittaisena jalkapallon penkkiharrastajana ja siihen liittyvästä kulttuurista kiinnostuneena on tullut hyllyyn hankittua myös tällainen kimpale, kuutisensadan sivun mittainen kirja italialaisesta jalkapallosta läpi vuosisadan.
Ja olihan tässä luettavaa. Suuria tunteita, kyynisyyttä, rahaa, politiikkaa, juonitteluja, väkivaltaa, huumeita ja seksiä (itse asiassa yllättävän vähän seksiä mutta kuitenkin). Ja välillä potkitaan myös palloa. Huvitti hieman kun jo ensimmäisessa luvussa tuntui olevan enemmän poliisioperaatioita kuin keskimääräisessä Donna Leonin dekkarissa (siis parin vallankumouksen ja maailmansodan lisäksi).
John Foot, Italiassa asuva britti raportoi sopivasti ulkopuolisesta näkökulmasta (tietysti kommentoiden runsaasti brittipelaajien seikkailuja Italian joukkueissa) eikä välttämättä aina kovin positiivisessa hengessä. Toisaalta materiaalia negatiivisempien puolien käsittelyyn on myös varmasti riittänyt, sivumäärältään luku "Scandals" on kirjan pisin (63 sivua, maajoukkue saa 62 sivua) ja väkivalta (erityisesti faniväkivalta) on saanut myös runsaasti huomiota osakseen.
Tämä uusi painos on tehty vuonna 2007 jolloin Italia oli juuri paitsi voittanut maailmanmestaruuden myös läpikäynyt massiivisen korruptioskandaalin Calciopolin ja Catanian väkivaltaisuudet sekä usean joukkueen talousvaikeuksia ja "luovaa" kirjanpitoa, mikä ehkä omalta osaltaan lisäsi kyynisyyttä...
Mutta toisaalta, jalkapallo.
Kirja on jaoteltu 16 lukuun tarkastellen eri aiheita, tuomareista pelaajiin ja valmentajiin, maajoukkueesta mediaan, skandaaleihin, väkivaltaan, faneihin, politiikkaan...toisin kuin ylempänä linkkaamani Winnerin kirja, Foot keskittyy paljon yksittäisiin henkilöihin, otteluihin ja tapahtumiin, monia näitä kuvaillaan varsin yksityiskohtaisesti (ja jos siis jalkapallo ei lajina kiinnosta yhtään niin ei tämäkään kirja tilannetta muuttane). Tämä tuo tietysti myös vähän sekavuutta ja hajanaisuutta kirjaan, esim. Il Grande Torinon tuhoutuminen Supergan lento-onnettomuudessa käsiteltiin laajasti mutta kesti aimo tovi ennen kuin paremmin kävi ilmi miksi tuolloinen Torino oli Il Grande (ja tätä puolta, joukkueita ja taktiikoita laajemminkin, olisi voinut käsitellä enemmänkin). Tai monia maajoukkuepelaajia oli tietysti käsitelty yksilöinä jo kirjan alkupuolella ja maajoukkue-luvussa piti sitten muistella että kukas oli tämä Paolo Rossi (se että luin kirjaa aika leppoisaan tahtiin parin kuukauden ajan ei tietenkään helpottanut tilannetta). Tai että yllämainittuun Calciopoliin viittailtiin useasti ennenkuin mistä siinä kokonaisuudessaan oli kyse käsiteltiin.
Mutta joo, olihan tämä dramaattinen ja viihdyttävä kirja, jossa Italian hämmentävyys maana ei tee poikkeusta jalkapallonkaan parissa.
