Alexandra Berková - Magoria

 

Hmm hmm hmm.
Varsin merkillinen oli tämä Alexandra Berkován kirja (suomennos ja loppusanat Eero Balk), satumaista allegoriaa kerrottiin proosarunouden keinoin. Alaotsikko kirjalle on "tarina suuresta rakkaudesta", ja kirjan läpi kulkeva juonne onkin Kalvosiiven ja Yrjänän rakkaus, joka päätyy kuitenkin ongelmiin kun Yrjänä katoaa, Kalvosiipi sitten vaeltaa seurasta toiseen etsimässä Yrjänää ja sitten kun tämän löytää niin...
Toisena isona tarinana on Jotaarkan nouseminen yhteiskunnan poliittisessa arvoasteikossa kun aiempi naisyhdistyksen johtaja Janinka katoaa.

Kirja on kirjoitettu kommunistisen Tsekkoslovakian vedellessä viimeisiään vaikka se vasta 1991 julkaistiinkin ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyi suomeksi, ja, no, se on luonnollisesti kirjan aiheena (Magoria on maan nimi, suomeksi ilmeisesti lähellä olisi "Hölmölä"). Kerrontaa kuitenkin lainaillaan enemmän satuperinteestä, kiin kansansaduista kuin taidesaduistakin: läheinen yhteys oli Andersenin Lumikuningattareen, ja tätä lukiessa päässä kummitteli myös Pessi ja Illusia ja jotenkin mielikuvani Jotaarkasta näytti kovasti muumien Vilijonkalta (ja kirjailija ajoittain puhuttelee lukijaa "rakkaat lapset", vähän kuin Vaculikin Marsut, ja onhan Tsekkoslovakia ollut mm. lastenanimaatioiden merkkimaita).
Kerronta on tosiaan lähinnä proosarunoutta, eli osin aikamoista "mitäköhän minä oikein tässä luen"-vetoa ja osin ilahduttavan kauniita ilmaisuja (ja mukana on puhutun kielen klangia, eli tämä voisi kuulostaa hyvältä ääneen luettuna). Kääntäjä Balk ei oletettavasti ole alkutekstille orjallisen uskollinen vaan nimenomaan suomentaja.

Tällaisiin teoksiin inspiroi Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste.

Niin: Jotaarkka haaveilee nousevansa Liejukauno Tonkion rinnalle, ja se, että häntä on mahdoton tuhota, olisi myös Jotaarkan rauhan tae. Jotaarkka aavistaa jotenkin, että Tonkio ja hän - että he kaksi yksinkertaisesti - eh, voimakkaita tunteita on vaikea ilmaista sanoin - että he yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, no - ja tulihan se sanotuksi. Jotaarkka lehahtaa purppuraiseksi: niin: Tonkion rinnalla hän punastuu kohti korkeampia päämääriä...
*
Erotamme aikamme modernissa ajattelussa kolme perussuuntausta, nimittäin: kenoon, hyssynmyssyyn ja alakautta koukaten:
teesi: ihminen oppii virheistään.
antiteesi: yksikään oppinut ei ole tipahtanut taivaalta.
synteesi: joka erehtyy, on oppinut, pääsee taivaaseen eikä tipahda.
(ennen kuin professori ehtii loppuun asti, hänet nappaa nokkavarpunen)

Proosa lyhyt kuin yö

Brahenkenttä reilu vuosi sitten. Valotaulu näyttää kellonaikaa.

Blogi ei hiljene juhannukseksi: kun en ole mökkeilemässä tms ja hyllyyn on otollisia kirjoja kertynyt niin ajattelin viettää vuorokauden novellistiikan parissa. Ei varsinaista lukumaratonia (sellaisen aika tulee myöhemmin kesällä) mutta vähän samassa hengessä, eli vietetään aikaa lukien ja tänne luettuja aika ajoin päivittäen.
Ja lukukohteena on nimenomaan novellit ja muu lyhytproosa.

Aloitankin nyt 14:05 Jan Pelcin kirjalla Tarinoita aikuisille.

15.45 on kuusi Jan Pelcin tarinaa luettu. Kirjailija ponnistaa tsekkiläisestä undergroundista (tämä kirja on alunperin julkaistu 1991, Eero Balkin suomennos 1993), ensimmäisessä novellissa kertoja kuuntelee kun nainen kertoo seksifantasiaansa samalla kun vaivaa valtava paskahätä, ja muissakin tarinoissa painitaan fyysisen rakkauden ja sen substituuttien parissa mustan huumorin merkeissä.

-Sinä sitä olet degeneroitunut pässi! Tiedätkö, miten moni nainen antaisi puoli valtakuntaa kunnon panosta? Riittää kun leviää huhu, että olet hyvä karju. Sen jälkeen et ehdi raivata niitä rappusilta. Joka ainut antaisi mielellään, mutta tiedätkö, miksi se ei toimi niin kuin pitäisi?
- No se moraali, niin kuin sanoit.
- Paskat! Rakkaus, kaveri, rakkaus! Se on pirun keksintö. Rakkaus, se on mustasukkaisuutta, ja mustasukkaisuus on seksin syöpä. Niin se on, jyrisi Jaroušek. - Mutta kerran tulee aika, jolloin ihmiskunta kiroaa moraalin ja rakkauden. Uskon niin, muuten ei elämällä olisi merkitystä.

Jahas, jos vaihtaisi välillä johonkin muuhun ennen kuin jatkaa tämän parissa. Kenzaburo Oe lupailee hieman erilaista fyysisyyttä.

19.30
Deep one night he was trimming his nose that would never walk again into sunlight atop living legs, busily feeling every hair with a Rotex rotary nostril clipper as if to make his nostrils as bare as a monkey's, when suddenly a man, perhaps escaped from the mental ward in the same hospital or perhaps a lunatic who happened to be passing with a body abnormally small and meagre for a man save only for a face as a round Dharma's and covered in hair, sat down on the edge of his bed and shouted, foaming,
- What in God's name are you? What? WHAT? So startled that he yanked the clipper from his nose with several hairs still caught between the rotor and the blade, and the pain adding an edge to his anger, he set the Rotox in rotary motion and hurled it at the hairy face, then screamed back, writhing with his chest and shoulders only because the other man's weight on top of his blankets immobilized his legs,
- I'm cancer, cancer, LIVER CANCER itself is me!

Kenzaburo Oen neljän tarinan kirjan Teach Us to Outgrow Our Madness ensimmäinen on pienoisromaanin mittainen The Day He Himself Shall Wipe My Tears Away, jossa mies makaa sairaalassa valmiina kuolemaan maksasyöpään (mutta onko hänellä oikeasti syöpä?) ja puhuen, muistellen lapsuuttaan.
Pelcin tapaan tämä on varsin fyysinen kirja (kuten yllä olevasta aloituksesta käynee ilmi), ja Pelcin tapaan maailmanhistoria painaa leimansa: toinen kirjoittaa kommunismin jälkiä, toinen sodan jälkiä. Tämä on toinen lukemani Oen kirja ja edellisen tapaan kyseessä on lapsen kokemus sodasta, tyylilajina raskaus ja groteskius, Oe kiertää kieltä vääntyneisiin muotoihin ja tämän puolivälissä piti vähän käydä kävelemässä ulkona haukkaamassa happea...eittämättä tehokas on tämä obsessiivisuudessaan mutta nyt tarvitaan jotain muuta.

22.30
Writers tend to undervalue those who praise them, or complain that praise is patronising: whilst at the same time feeling aggrieved if they are not praised. They never win the battle with themselves, which is why, perhaps, they go on writing.

Luin pari novellia Fay Weldonin kokoelmasta Watching You Watching Me, josta tuo yllä oleva lainaus, ja sen jälkeen Pelcin Tarinoiden aikuisille jälkimmäiset kuusi novellia.

Seksin määrä vähenee hieman, huumorin mustuus ei. Shokeeraamaahan se pyrkii ja onnistuu ainakin yllättämään myös minut joka arvelen olevani aika blasé kaunokirjalliselle rankkuudentavoittelulle (tiedän kyllä joitain tuttuja bloggaajia jotka inhoaisivat kaikkia näitä tarinoita, ja joitain jotka inhoaisivat joitain tarinoita, esim. sitä jossa nuori nainen liftaa rekan kyytiin tai sitä jossa juostaan kilpaa...)

Jaahas, jatkaisiko Weldonilla vai hyppäisi takaisin Oen pariin vai kokeilisi Ma Jiania...

10.00
But who will save the people?
I close my eyes and think:
A world without conspirators!
-Choku

Eilen illalla luin vielä Kenzaburo Oen Prize Stockin ja nyt aamulla niminovelli Teach Us to Outgrow Our Madnessin. Prize Stock on taas lapsia-sodassa tarina, tälläkin kertaa pienessä maalaiskylässä jonka lähistölle sattuu putoamaan amerikkalainen lentokone, josta otettua sotavankia ei ihan heti saada siirrettyä muualle. Kyseessä on Oen varhaisimpia tarinoita, ja Akutagawa-kirjallisuuspalkinnon voittajana nosti kirjailijan nimeä. Ja tyylillisesti hieman suoraviivaisempi kuin nämä muut...
Teach Us to Outgrow Our Madness taas kertoo lihavasta miehestä joka huolehtii aivovammaisesta pojastaan ja jolla on varsin kompleksinen suhde vanhempiinsa ja pelko orastavasta mielisairaudesta...tässä oli hyvinkin paljon samoja elementtejä ensimmäisen novellin The Day He Himself... kanssa, päähenkilöiden isät ja näiden kohtalot kuvataan hyvin samanlaisina ja samoin hyvin hankala suhde äitiin löytyy molemmista...tämä olisi varmaan hyvä hetki selvitellä kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa, ovatko nämä tarinat perhesuhteiltaan kuinka omaelämäkerrallisia (sen tiedän että Oella on aivovammainen poika).
Yhä vain raskasta luettavaa mutta palkitsevaa.

Jahas, olisiko sellainen sää että voisi mennä ulos.

13.10

Välissä luin yhden Fay Weldonin novellin lisää. Mutta kun taidan lukea loput joskus myöhemmin, niistä sitten lisää omassa postauksessaan.
Ma Jianin Stick Out Your Tongue luettu. Tämä on yhtenäinen, kerralla kirjoitettu ja julkaistu viiden novellin sarja joista neljä kertoo kiinalaisesta miehestä joka on matkailemassa Tiibetissä ja kohtaa siellä...sekoitusta tosielämää ja myyttejä (viides tarina kertoo Tiibetistä muuten vaan). Lisäksi mukana on käännökseen kirjoitetut jälkisanat.
Ma Jianilla oli jossain määrin romantisoitu käsitys Tiibetistä, mutta matkalla karun köyhyyden keskellä moinen rapisi ja niinpä kirja ei anna mitenkään siloilteltua kuvaa Tiibetistä. Tosin Kiinakin on mukana lähinnä kertojan äänessä, ja ensimmäisessä novellissa mukana varsin itseivallisesti: turisti haluaa päästä seuraamaan ilmahautausta ja lopulta siinä onnistuukin, päästen näkemään kuinka haaskalinnuille syötetään kuolleen ruumista.
Tietysti kirja on myös huomionarvoinen siinä että kun 80-luvun jälkipuoliskolla Kiinassa alkoi kampanja porvarillisen liberalismin karsimiseksi, tämä kirja oli sensorien ensimmäisiä julkisia kohteita (ja sittemmin Ma Jianin muitakaan kirjoja ei Kiinassa ole saanut julkaista), koska sen antama kuva häpäisee sosialistista Tiibetiä. Mutta kuten sanottu, ei se myöskään ihan sovi länsimaiseen romantisoituun, ihmisyyden kieltävään käsitykseen Tiibetistä...

No, siinä onkin minusta jo ihan tarpeeksi syytä lukea tämä kirja :) Ja samalla voi osallistua Kurjen siivellä -haasteeseen.

Jahas, vieläkö lukisi sen viimeisen Oen novellin.

14.30

 

Nonih, Aghwee the Sky Monster luettu, ja siinä on jotain samoja teemoja, eli hulluutta, sairautta ja isyyttä vammaiselle lapselle: nuori mies palkataan pitämään seuraa pankkiirin pojalle, jonkin verran mainetta saaneelle säveltäjälle joka on sittemmin lopettanut säveltämisen ja jonka luona vierailee taivaalla leijuva olento jota muut eivät näe (tarinassa viitataan suoraan elokuvaan Harvey).
Tässä novellissa oli mukana myös hieman huumoria, vaikkakin aika mustaa sekin.
Pitää myöntää Kenzaburo Oe ansiokkaaksi kirjailijaksi, joskin sellaiseksi että ei näitä kirjojaan kovin lähekkäin pitäisi lukea...
Mutta joskus. Varsinkin kun on Kurjen siivellä -haaste.

---------------------------------
Jahas, tämä sessio taitaa päättyä tähän. Aika kohtuullinen suoritus olisi lukumaratoniksikin, yhteensä noin 500 sivua. Olen aiemmilla maratoneilla huomioinut että pidän niissä enemmän tiiliskivistä kuin useammasta ohuemmasta kirjasta, mutta kyllä nämä novellitkin toimivat, ne eivät yleensä toimi niin vahvasti immersiolla kuin romaanit ja tavallaan rohkaisevatkin hyppimään kirjailijasta toiseen, että tyyleihin saa sekoitusta. Vaikka tavallaan kaikissa lukemissani oli myös yhteistä, fyysisyyttä ja raakuuttakin, mutta käsittelytavoissa oli sopivasti variaatiota.
Ja aurinko paistaa, kohta pelataan taas jalkapalloa ja samoin pitänee lähteä jossain vaiheessa kohti Henkkaa (jossa lienee nyt enemmän turisteja kuin seurakuntalaisia).

Hanna Knapp - Me kolme pöhköä

 

Taas kombotetaan kirjahaasteita, Hanna Knappin kirja kuuluu sekä NTK-sarjaan että Leningrad - Ost-Berliniin ollen vuonna 1977 suomennettu tsekkiläinen lanukirja (suom. Kirsti Siraste).

Kolme pöhköä ovat Marekin sisarukset Marjaana, Danka ja Pip, ja kirja kuvailee hieman episodimaisesti eloa koulussa ja kotona, välissä Marjaana sitten kommentoi kertojatyylisemmin tapahtumia ja ihmisiä. Laajempia tarinakaaria kuitenkin harrastetaan, Marjaana tulee hieman paremmin sinuiksi itsensä ja epävarmuutensa kanssa, Pipillä on ongelmallinen kiusaamiseen taipuvainen luokkatoveri Jarda, Pavelin polkupyörä on kadonnut ja sanotaan että Jarda on sen varastanut, ja sisarusten äiti on kovin huolissaan vähän kaikesta, nämä ovat talvivaatteissa pitkälle kevääseen jotteivät vilustu, eikä heitä voi oikein laskea myöskään millekään retkille tms koska loukkaavat itsensä (mutta äiti on ollut keskitysleirissä ja sen takia niin pelokas...no, ovat Jardan ja Vašekin kotiolot myös aika merkilliset).

Tiedän kyllä että kaikki tapahtumat ovat historiaa, mutta kuulittehan mitä täti kertoi. Joskus historiaa on enemmän, joskus vähemmän ja joskus taas liian paljon, niin että ihminen rupeaa pelkäämään. Jos hänellä on lapsia, hän pelkää eniten heidän puolestaan. Koska heille voi sattua mitä tahansa.

Ihan symppishän tämä oli, tietyistä synkistä realiteeteista huolimatta mukana on paljon huumoria, henkilöt ovat värikkäitä (usein hieman karikatyyrisesti) ja asiatkin ratkeavat sillai sopivan opettavaisesti mutta mukaan jätetään tilaa myös omille huomioille.
Taas kerran mukana oli myös kiinnostavaa ajan ja paikan kuvaa, ja esim. tuota keskitysleiri-elementtiä ei kyllä nykykirjoissa käsiteltäisi noin (toisaalta vastaava tilanne saattaa olla jollain nykylapsilla joiden vanhemmat ovat tulleet pakolaisina kriisialueilta...). Ja tsekkiläinen ala-aste heijastelee myös omaa aikaansa, vaikka kuten Marjaana toteaa, joka luokalla on kuitenkin oma Libansa ja Barboransa ja Martininsa...
Mutta tuo kirjan kansi ei kyllä omaa esteettistä silmääni kauheasti miellytä. No, onhan se värikäs.

Jáchym Topol - The Devil's Workshop

What do they think? You can't have pits of corpses lying around in Europe: don't be silly! This all has to be cleaned up.

Tähän viileähköön säähän viileähkö kirja: suositus Topolin kirjalle tuli huomattua joskus Librarythingissa ja kun se tuli jossain vaiheessa vastaan divarissa niin otin hyllyyn ja nyt luettavaksi.

Noin 150 sivuun on pakattu aimo annos eurooppalaista historiaa ja nykyhetkeä katseltuna nimettömäksi ja vähän persoonattomaksi jäävän päähenkilön silmin. Poika elää lapsuutensa Terezinissä, pienessä tsekkikaupungissa jossa toisen maailmansodan aikana toimi Gestapon kuolemanleiri, ja käytännössä suoraan tämä päälle sitten rakennettiin kommunistiajan armeijakaupunki. Erään onnettomuuden vuoksi poika päätyy vankilaan (jossa toimii teloitusten avustajana) ja kun pääsee vankilasta on kommunismi kadonnut, samoin armeija Terezinistä ja jäljellä on aavekaupunki jossa on jäljellä vain vanhuksia, hulluja ja muita syrjäytyneitä joilla ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. Kaupunkiin on tarkoitus myös jättää pienimuotoinen kuolemanleirin muistomerkki ja poistaa muut epätoivotut jäänteet kaupungista puskutraktoreilla...

Tämähän ei miellytä Leboa, vanhempaa miestä joka on syntynyt sodan aikana Terezinissä ja jolla on obsessio säilyttää kaupunki kokonaisena, jokainen pieni esine ja jäänne joka maanalaisista kammioista ja parakeista löytyy...ja saa tähän innostettua muitakin (päähenkilömmekin tulee mukaan toimintaan) ja alkaa kerätä massiivista maailmanlaajuista mediahuomiota, turistivirtoja ja myös ihmisiä jotka tulevat pitemmäksi aikaa oleskelemaan Terezinin yhteisöön (suuri osa "bunk seekereita", nuoria ympäri maailmaa joiden sukulaisia on kuollut keskitysleireillä).
Päähenkilömme on saanut tässä vaiheessa haltuunsa hyvin tietotaitoa ja yhteyksiä aiheesta, sen verran että valkovenäläinen headhunttaaja tekee tarjouksen samantyylisestä projektista...ja kun Terezinin yhteisö joutuu vastatuuleen matka vie Valko-Venäjälle, jossa Tereziniin, Dachauhun, Auschwitziin ja muihin verrattuna sodan kauhut ovat olleet moninkertaisia (ja kauhuja riittää nykypäiväänkin asti), nyt pitää saada turismi vastaavalle tasolle...

Topol sekoittaa fiktiota ja faktaa (mainiten jälkisanoissa viitteitä suoriin lainauksiin) ja sanotaanko että jos tässä ei olisi mukana aimo annos pikimustaa huumoria ja yleisasenne säilytetty viileänä niin tämä olisi varsin sietämätön kirja.
Keskeisenä dilemmana on muistamisen ja unohtamisen välinen ristiriita. Toisaalla on tahoja jotka haluavat siivota epämiellyttävän historian pois silmistä ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan (ja jotka saattavat jättää huomiotta että vaikka jonkin paikan historia olisi läpeensä epämiellyttävä, asuu siellä silti ihmisiä jotka ovat eläneet ihmiselämänsä siellä...) ja toisaalla sitten kauhuturismi, historian tragedioihin obsessoituminen, niillä mässäily ja niiden kaupallinen hyödyntäminen lieveilmiöineen, vaikka tekijöiden alkuperäinen tarkoitus olisi kuinka hyvä tahansa. Steven Spielbergistä valkovenäläiseen sananlaskuun että jos kaivaa auki vanhoja hautoja, särkee elävien luita...

Hankala kirja jossa riittää paljon ajattelemisen aihetta ja pureskeltavaa (mikä voidaan kehuksi nostaa).

Tämä kirja ei varsinaisesti kuulu Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piiriin koska on alunperin julkaistu 2009 ja tapahtumat sijoittuvat post-kommunistiseen aikaan, vaikka menneisyyden painolasti onkin luonnollisesti keskiössä. Mutta silti haasteessa on vähän samaa ideaa, ehkä tuohon neuvostoajan kirjallisuuteen suhtaudutaan myös vähän samaan tapaan että voitaisko leikkiä että sitä ei oikeasti julkaistu isoja kasoja ja varmaan luettukin ja että sen olemassaolosta on ihan hyvä herätellä...ja toisaalta että siihen ei suhtaudu pelkkänä kauhutrippinä, että ihmiset elivät, kirjoittivat ja lukivat myös tuolloin mm. ihmiselämästä.

Jaroslav Seifert - The Early Poetry of

Luin jokin aika sitten tsekkiläisen nobelistirunoilija Seifertin suomennettua myöhäistuotantoa, kokoelman Ruttopylväs. Tarukirjan Margit sitten lainasi minulle tämän kirjan johon on Dana Loewy englanniksi toimittanut ja kääntänyt runoilijan neljä ensimmäistä kokoelmaa 20-luvulta: City in Tears, Sheer Love, On the Waves of TSF ja The Nightingale Sings Poorly.
Näiden ja tuon Ruttopylvään kirjoittajan välillä on siis vuosissa eroa enemmän kuin minulla ikää...

Nuori Seifert ei niin paljoa rakkauden ja kuoleman teemoja meditoinut, kokemukset olivat akuutimpia ja vaikuttajat selvempiä. Ainakin käännöksissä mitallisuutta ei harrastettu vaikka ensimmäisissä kokoelmissa on tiettyä klassisuuden henkeä, Sheer Love alkaa ylistyksellä muusalle vaikka futurismin sähköisyyteen verhottuna:

Electric Lyre (ote)

Before I begin to sing in a frantic rush
about things that are and that I adore,
through the din of cars, bells, chimes and wires,
before I begin to sing of the beauty of propellers,
advancing in the supple caress of clouds with force[...]

(onko olemassa 20-lukulaisempaa ilmausta kuin "beauty of propellers"?)
Muissakin kirjoissa harrastetaan selvää kokoelman aloittavaa esittelyrunoa ja myös lopussa Seifert kiittää ja kuittaa.
Futuristien ohella huomattavaksi palvonnan kohteeksi nousee Guillaume Apollinaire, ja molemmat ovat vahvimmin läsnä kolmannessa kokoelmassa On the Waves of TSF jossa huomattavaan asemaan nousevat myös typografiset kokeilut ja kuvarunous.
Ja sitten on tietysti kommunismi: ensimmäisessä kokoelmassa on useita runoja vallankumouksesta ja kyllä siihen ja kommunismin autuuteen viittaillaan myös myöhemmin. Jälkiviisaasti tässä on tietysti hieman irvokkuutta kun katselee maan myöhempää historiaa...
Tuo ensimmäinen kokoelma onkin vakavin ja poliittisesti tietoisin näistä, myöhemmissä on vielä yhteiskunnallisuutta mukana mutta mukaan on tullut myös runsaasti leikkisyyttä ja huumoria, erityisesti tuossa kolmoskirjassa: kuinka paljon enemmän sitä olisi sitten alkukielessä, ilmeisesti sanaleikit ja äänteelliset leikittelyt olivat runsaita.

Poet

he sang and sang of sadness
of youth which is dead
while on his chin there were still traces
of the milky way

Vallankumousta odotellessa matkustetaan mm. Pariisiin ja Moskovaan ja ollaan muutenkin kiinni aikakauden eurooppalaisessa avantgardessa, ja toki myös yhtenä sen huomattavana edustajana.
Ei Seifert nyt vieläkään nouse suosikkieni joukkoon, mutta oli tässäkin hetkensä ja varmaan muuhunkin aikakauden runouteen pitäisi tutustua paremmin (alkaen nyt vaikka sieltä Apollinairesta).

Lenin (ote)

Open the windows.
Pain closes the eyes
in the background of red fabrics.

They have lifted the deceased
and the grave is opening,
Dead is Lenin.

The multitudes have stirred.
Step slowly.
The claw of grief will hew.

For the sorrow of the world,
my dear poet,
nightingales sing poorly.

Václav Havel - Largo desolato

Jatkamme Václav Havelin näytelmätuotantoon tutustumista, aiemmasta Temptation-näytelmästä olikin juttua Faust-paketissa.
Näytelmä on alun perin vuodelta 1984, mutta kantaesitettiin Tom Stoppardin englanniksi kääntämänä 1986.

Leopold: What possibilities in particular did you have in mind?
First Sidney: Well, that would require some discussion, of course -
Leopold: Well, at least tell me what direction we ought to be taking.
First Sidney: Different directions all at the same time. Surely no one knows that better than you! In short, it seems to us that it's time to take the initiative - something that would make them sit up.

Yhden näytöksen näytelmä sijoittuu yhteen huoneeseen jonne filosofi Leopold on erakoitunut, entisenlainen kirjoittaminen ei oikein suju hermopaineissa ja alkoholia ja lääkkeitä kuluu...valtion agentit käyvät painostamassa Leopoldia kieltämään omat poliittisesti arveluttavat kirjoituksensa, virallisesti tunnustamalla että ne on kirjoittanut joku muu samanniminen, että Leopold ei ole se Leopold joka on kirjoittanut ne...ystävät ovat huolissaan fyysisestä ja henkisestä kestosta (varsin nalkuttavaan tyyliin), rakastajatar riitelee emotionaalisesta etäisyydestä ja tutut ja tuntemattomat painostavat Leopoldia ottamaan kantaa, näyttämään niille, ryhtymään toimenpiteisiin, mutta vain epämääräisillä käsityksillä mikä se kanta ja ne toimenpiteet mahtavat olla, miten ne tehdään, keitä ne ovat ja miksi ne reagoisivat...
Niin, ja repivässä ristiriidassa Leopold lopulta päättää kieltäytyä valtion agenttien vaatimuksista, tulkoon mitä tulee, mutta tällöin nämä sivuuttavat toimenpiteet, ne ovat tarpeettomia koska Leopold ja hänen mahdolliset kantansa ovat merkityksettömiä.

Lucy: The simple truth is, you're ashamed of loving me!
Leopold: Phenomenology has taught me always to beware of teh propositional statement that lies outside demonstrable experience. I prefer to say less than I feel rather than to risk saying more -
Lucy: You think loving me is not a demonstrable experience?
Leopold: We may mean different things by the word love. Perhaps, though the difference may be small the word denotes, for me, something on a higher plane than for you -

Havelin teksti henkii pikimustaa huumoria, teksti on monessa kohtaa hyvin hauskaa mutta kokonaisuus toki myös umpisynkkä. Neuroottinen tunnelma saadaan hyvin luotua keskusteluilla jotka eivät etene mihinkään vaan pyörivät ympyrää jota rytmittävät vain kohteliaisuusfraasit joita toistetaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan niin että ne menettävät merkityksensä...
Myönnän että näytelmää lukiessa tuli mieleen muutaman nykyisen kirjailijan kitkerät kommentit siitä kuinka pelkkä kirjoittaminen ei riitä vaan pitää myös edustaa kaikella persoonallaan ja olla mielipideautomaattina asiasta kuin asiasta, tai myös mediassa vellovat keskustelut (tai Havelin tapaan "keskustelut") asioista, kuinka pitää Ottaa Kantaa, Näyttää Niille, Ryhtyä Toimenpiteisiin. Näppärästi media on ottanut itselleen kaikki muut roolit, sekä painostaa mielipiteisiin että tuhoaa mielipiteistä tai jättää ne huomiotta.
Myönnän että näytelmää lukiessa tuli mieleen että Tsekkoslovakian tie on myös meidän tiemme.

Jaroslav Seifert - Ruttopylväs

Tällainen löytyi kirjastosta, tsekkiläisen Seifertin ilmeisesti ainoa suomennettu teos, myöhäistuotantoaan joka kai julkaistiin Nobelin jälkiaaltona (suom. Hannu Ylilehto).

Yksittäiset runot linkittyvät sarjoiksi, kuvaillen jotain paikkaa, tapahtumaa tai vaikka lehtileikettä. Vaikka Seifert sanookin haluavansa kirjoittaa runoja yksinomaan rakkaudesta niin aika paljon puhutaan myös kuolemasta (jos niillä nyt niin paljon eroa on), monet ystävät ja runoilijatoverit ovat kuolleet ja kuoltu on entisinäkin aikoina, antiikissa ja keskiajalla. Tyyli vaihtelee paljon, joskus ollaan toteavia, joskus värikkään lyyrisiä.
En tähän nyt ihan valtavasti ihastunut vaikka on täällä jotain varsin hyviäkin pätkiä joukossa...

Kirja on luettu myös Kirja-aitassa. 

(ote)
Runoni voit repiä
ja heittää riekaleet tuuleen.
Kirjeeni voit rutistaa
ja työntää mytyn liekkeihin.

Vaan minne panet pääni,
sen himmeään metalliin valetun,
joka katseli sinua hellittämättä
aina kun laittauduit levolle
tai kampasit hiuksia aamuisin?
Se muotokuva sinun on kannettava
edes jätesäiliöön.

Ja niin vielä kerran, vielä viimeisen kerran,
pitelet päätäni
käsiesi välissä.

Josef Škvorecký - Luutnantti Borůvkan murheet

Aikaisemman Kadare-postauksen yhteydessä mainitsin että nämä keski-itä-Euroopan dekkarit alkoivat kiinnostaa, erityisesti asia tuli mieleen kun mietin että olen pääsääntöisesti pitänyt lukemistani tsekkiläiskirjoista ja ne ovat olleet hyviä sellaisella tavalla että siltä alueelta voisi tulla myös hyviä dekkareita. Ja sitten huomasin tämän: Škvoreckýlta, jolta viime kesänä olin lukenut mainion Ihmismielten insinöörin, on ilmestynyt myös Sapon julkaisema kirja (suom. Kirsti Siraste).

Kirjastonhoitaja kauhisteli makaaberia kantta kun tätä haetutin kirjavarastosta ja onhan tuo tosiaan, no, aika verinen...sisällöltään tämä on vähän leppoisampi 12 novellin kokoelma. En koskaan ole ollut suuri dekkarinovellien ystävä ja tässäkin on vähän samaa ongelmaa, että on vaikea toteuttaa novelli joka on kokonainen kiinnostava dekkariongelma sekä tarinana toimiva. Škvorecký on päätynyt painottamaan tarinoita, joista moni myös liittyy toisiinsa, aikaisemman tarinan henkilöitä ja motiiveja päätyy myöhempään tarinaan ja luutnantti Borůvkan työpaikan ihmissuhteet etenevät novellien varrella (Borůvkasta ja työpaikastaan tuli vähän mieleen Donna Leonin Guido Brunetti ja venetsialaisen yhteiskunnan kuviot lienevät usein yhtä outoja kuin 60-luvun Tsekkoslovakiankin. Borůvka on kuitenkin melankolisempi ja Škvorecký ironisempi).

Tarinoissa harjoitetaan toki lajityypin, arvoitusdekkarin, perinteitä vaikka aika ajoin tunnutaan lajityyppiä ennemmin parodioivan, esim. ensimmäinen tarina on mainio shaggy dog -tarina jossa Borůvkan alainen on tullut ensimmäisenä tapahtumapaikalle, aikaansaanut massiiviset etsinnät, todistajalausuntojen kokoelman, ultratarkan aikataulutuksen ja niin edelleen kunnes Borůvka saa lopussa poikkipuolisen sanan väliin ja esittää yksinkertaisen kysymyksen joka ratkaisee koko jutun...(ja huomasin kirjoittajan julkaisseen pari muutakin dekkarinovellikokoelmaa, joista seuraavassa otetaan käsittelyyn isä Knoxin laatimat kultakauden dekkarin kymmenen käskyä, ja kymmenessä novellissa rikotaan ne yksi kerrallaan)
60-luvun Tsekkoslovakia on tietysti myös varsin omanlaisensa miljöö, vaikkei näissä kovin paljoa yhteiskunnallista kommentointia epäilemättä voitukaan harjoittaa, mutta vähän kuitenkin.

Viihdyttävä kirja ja erinomaisen suositeltava kaikille dekkarien ja keskieurooppalaisen kirjallisuuden ystäville. Nyt pitää katsoa josko niitä myöhempiäkin Borůvka-kirjoja sattuisi löytymään jostain (suomennettu niitä kai ei ole).

Karel Čapek - R.U.R.

Čapekin näytelmä R.U.R. (Rossumin Universaalit Robotit) on lunastanut paikkansa scifi-kaanonissa ainakin sillä että toi yleiseen kielenkäyttöön sanan "robotti". Tämän niteen on muutama vuosi sitten suomentanut Eero Balk, vanhempiakin käännöksiä ilmeisesti löytyy (kun tämän ensimmäinen suomenkielinen esitys tapahtui jo 1924).

Itse näytelmä sijoittuu tuntemattomassa paikassa olevalle tehtaalle joka tuottaa robottityöläisiä kaikkialle maailmaan, ideaalina ollen että ihmiset voivat näin vapautua raatamisesta ja yleinen elintason kasvu vapauttaa ihmiset keskittymään henkiseen kasvuun. Robotit itse ovat biologisia koneita jotka ulkoisesti muistuttavat ihmisiä vaikka ominaisuuksia onkin yksinkertaistettu, erot ovat enemmän käytöksessä, tuntemuksissa ja tahdossa...vaikka termi "uncanny valley" onkin myöhempää perua niin siellä nämä robotit sijaitsevat.

Ja kun pohjana on Golem-myytti niin arvaahan sen että asiat menevät pieleen, ja asiat menevät pieleen katastrofaalisen laajassa skaalassa. Tavallaan kyse on teknologisen singulariteetin vastineesta, tilanteesta jossa tekoäly on ohittanut ihmisen ajattelukyvyn ja näin kehittyy itse paremmin kuin ihmisen kehittämänä, tavoilla joita ihmismieli ei pysty ennakoimaan (joskin tässä tapauksessa tekoäly ja singulariteetti ovat hieman vajavaisia, mutta silti tarpeeksi tehokkaita). Tai kapitalistinen vastine "me vain tottelimme käskyjä"-puolustukselle, "me vain vastasimme kysyntään", silloinkin kun kysyntä ja vastaus ovat riistäytyneet käsistä...

Ei tämä oikein mestarillisen Salamanterisodan rinnalle noussut mutta näytelmässä esitetyt probleemat ovat kyllä kovin tuttuja näin melkein sadan vuoden päästäkin.

Faustus, Foustka, Faust & Ankka

Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...

Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...

Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...

Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.

Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.

Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.

F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.

(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)

Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.

Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).

Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...

Ludvík Vaculík - Marsut

Selailin kirjaston hyllyjä katsellen mitäköhän lukisi seuraavaksi, katselin selkämyksiä, kansia ja takakansia, tuossa olisi joku nevöhööd aika ohut Keltaisen kirjaston kirja, jaa, tsekki...alkulause sai sitten haluamaan kokeilla pitemmälle: Prahassa asuu yli miljoona ihmistä joita en haluaisi tässä nimetä. Jatkokin oli sitten omalaatuisen huumorin siivittämää...

Tässä välissä Vaculíkin nimi tuli vastaan juuri maratoonaamassani toisessa tsekkiläiskirjassa Ihmismielten insinööri, sen mukaan salainen poliisi otti yhteyttä ulkomailla asuviin tsekkiläisiin kirjallisuusihmisiin useimmin Vaculíkin nimissä, joskus Havelin tai Hrabalin mutta yleensä terveisiä välitettiin Vaculíkilta. Ja ilmeisesti tämäkin teos on ollut samizdat-kirjallisuutta, ja tekijätiedoissa mainitaan kirjan olevan "suomennettu tsekinkielisestä käsikirjoituksesta" (suom. Kirsti Siraste).

Mutta älkäämme puhuko poliittisesta historiasta, lapsukaiset, puhukaamme kirjasta koska sillä on alku ja loppu. Päähenkilömme asuu vaimonsa ja kahden poikansa kanssa Prahassa vaikka on alunperin kotoisin maalta, ja ollessaan luonnollisesti huolissaan poikiensa heikentyneestä luontosuhteesta hankkii kotiin lemmikkieläimeksi marsun (Cavia porcellus). Päähenkilömme on myös töissä valtionpankissa jossa työntekijät varastavat ja vartijat nappaavat nämä ovella ja takavarikoivat varastetut setelit, mutta tuntuu että paikassa on myös jokin toinen rahan kiertokulku joka uhkaa koko talousjärjestelmää...ja miten tuo amerikkalainen taloustieteilijä E.A.Poe liittyy kaikkeen? Päivisin päähenkilö yrittää selvittää näitä mysteerejä, öisin tutkii marsun ja myöhemmin marsujen käytöstä...

Kirjan alkupuoli on arkea absurdin humoristisella kertojaäänellä, mutta tuotapikaa huumoriin tulee huomattavasti synkempi ja ahdistavampi vire, hilpeää parodiaa maustetaankin aimo annoksella Kafkaa. Ja tottakai tässä on lapiokaupalla yhteiskunnallista kommentointia omalaatuiseen symboliikkaan verhottuna, arvatkaa vain mihin Vaculík passiivisia kanssakansalaisiaan vertaa...

Herätti sekä ajatuksia että tunteita, laidasta laitaan, hyvä kirja. Lukekaa.

Lukumaraton IV 16.7 - Josef Škvorecký: Ihmismielten insinööri

Ja taas on aika lukumaratonin, tämänkertaisen yhteismaratonin emännöijänä toimii Emmi, sieltä myös muita osallistujia.

Aikaisemminhan on jo muutama kerta maratoonattu, ja tällä kertaa kokeillaan taas tiiliskiveä. Eli tavoitteena on lukea ainakin mahdollisimman paljon Josef Škvoreckýn kirjaa Ihmismielten insinööri (suomentanut englannin kautta Leevi Lehto). Alaotsikko lupaa "lukemista vanhoista kunnon aiheista: elämästä, naisista, kohtalosta, unelmista, työväenluokasta, salaisista agenteista, rakkaudesta ja kuolemasta", ja tätä riittää siis päälle 600 varsin runsaannäköisen sivun verran.

Pientä hasardia tässä tietysti on kun en ole herralta aiemmin mitään lukenut, eli tämä saattaa olla ihan väärä kirja minulle tai tällaiseen lukemiseen. Sen verran valmistauduin että luin kokeeksi etukäteen kirjan viisi ensimmäistä sivua ja kun ne eivät olleet ihan kauheita niin kokeillaan.

Noin keskipäivällä olisi tarkoitus aloittaa.

14.00 Pari minuuttia yli keskipäivän aloitin ja nyt on ensimmäinen luku, Poe, takana.
"Tämä on romaani. Se on suuri taideteos, sillä se on kirjoitettu kirjan muotoon." (sori, oli pakko)

Viihdyttävä kirja. Tässä on varmasti reilusti mukana "kirjoita mistä tiedät"-materiaalia eli päähenkilömme on Danny Smiricky, tsekkiläinen kirjailija ja kirjallisuuden opettaja torontolaisessa yliopistossa...kerrotaan siis nykyarjesta, amerikkalaisopiskelijoista joita ehkä kiinnostaa tai sitten ei, turisteiksi naamioituneista salaisista agenteista joita ainakin kiinnostaa, emigranteista joita kiinnostavat ehkä muut asiat jne. ja palataan myös menneeseen, sota-aikaan Messerschmitt-tehtaaseen ja vastarintatoiminnan liepeillä pyörimiseen. Tarinoita riittää ja niissä on varsin ironinen vire, ja kirjallisia ja kulttuurisia viittauksia vilisee, osan tunnistan, osan ehkä, osaa en (sattumalta minulla on kesken myös toinen tsekkiläinen kirja, jonka kirjoittaja Vaculíkista oli tässä juttua...)

Seuraavaksi toinen luku, Hawthorne.

16.15
"Minä pidin siitä kovasti. Kaikki taide joka saa meidät ajattelemaan on arvokasta."
"Ajattelemaan?" Hän on utelias. "Niinkuin mitä?"
"Kaikkea", minä sanon. "Mitäpä muutakaan ajattelemista meillä olisi."

Toinen luku luettu, takana siis 158 sivua. Yhä hyvä, yhä ironinen, yhä vaeltelee asiasta ja ajasta toiseen.

Seuraavaksi Twain. Tai ulkonakin voisi tietty poiketa.

19.30
Mílanin tupaantuliaisvieraat nauroivat tarinalleni siitä miten olin vastannut kolleegioitteni Bill Hogarthin ja Sugar Schwartzin laitoksellamme levittämään kiertokirjeeseen. Heidän kysymykseensä "Jos Edenvale Collegeen perustetaan marxilainen opintokerho, olisitko kiinnostunut tulemaan jäseneksi?" vastasin erään Sugarin lempikirjan viimeisellä lauseella: "Olen ollut siellä jo."

Kolmas luku, Twain, luettu, olen siis sivulla 254. Tämän kirjan parissa ei siis sivumääräennätyksiä tehdä :) Kävin kyllä myös ulkona kävelyllä ja kahvilan terassilla kahvikupin ääressä luin myös 12 sivua kevyemmin mukana kulkevaa Sillanpään Elokuuta (josta tulee oma postauksensa jahka saan sen loppuun).

Kirjan nimi selitetään alkulauseessa, kyseessä sanotaan olevan Stalinin määritelmä kirjailijasta: kuten insinööri rakentaa koneen niin on kirjailijan rakennettava Uuden Ihmisen mieli. Kirjallisuus ja siitä opettaminen ovat isossa osassa, kuten myös musiikki, teatteri ja taidefilosofia yleensäkin, mutta toki myös muu elämä (40-luvun muistoissa ei ole puhetta juuri lainkaan kirjallisuudesta tai taiteesta paitsi Janin kirjeissä...)

Neljäs luku on nimeltään Crane, joka on allekirjoittaneelle tuntemattomin näistä seitsemästä lukuotsikoissa mainituista kirjailijoista.

21.35
Neljäs luku, Crane, luettu, olen siis sivulla 328. Kulttuuriviittausten ja aikahyppyjen lisäksi lukemista tekee haastavammaksi varsin runsas määrä saksankielisiä lausahduksia joista huomattava osa on jätetty kääntämättä. Oma saksantaitoni sentään selviää suuresta osasta näistä ja eivät ne loput varmaan niin keskeisiä ole tarinan kannalta...englantia, venäjää ja latinaakin sinkoilee pienissä määrin (englanti on aika helppoa, venäjä sai rinnalle käännöksen ja latina, no, ei toivottavasti ollut kivon tärkeää). Ja tietysti ajoittaisia purskahduksia humanistijargonia.

Sitten Fitzgeraldin pariin.

00.50
"Niin kauan kuin meidän kokemuksemme rajoittuu pelkkään teoriaan, me käyttäydymme kuin eläimet. Vasta kun nenäämme hierotaan vereen me alamme oksentaa kuin ihmisolennot."
tai
"Svensson" minä sanon, "ole hyvä ja pidä mielessäsi tämä truismeista banaalisin: uskomattomimmat komediat ovat elämän itsensä kirjoittamia."

Luku Fitzgerald takana, sivuja 430. Tässä vaiheessa ollaan aika ajoin vähän liian innokkaita tarinoimaan siitä kuinka omituista kommunismivallan alla eläminen onkaan, aijaa. Mutta kyllä tätä yhä ilokseen lukee, vaikka nyt taidan kuitenkin mennä nukkumaan ja samalla haudata toiveet saada koko kirja luetuksi maratonin aikana, vielä olisi kaksi lukua ja päälle parisataa sivua jäljellä, aamupäivällä voisi ehtiä lukemaan yhden luvun eli Conradin.

12.25
 "Koska vanhan yhteiskunnan raakalaismaiset tavat voidaan hävittää ainoastaan väkivallan avulla", huutaa Hakim. "Ja tämä on tieteellinen havainto. Uskoa on olla vakuuttunut, että sitä ei voi tehdä millään muulla tavalla."

Kuudes luku, Conrad, luettu, meni vähän yliajalle. Aloin lukea noin yhdeksältä aamulla, ja keskipäivällä olin sivulla 550 ja siihen päälle 12 sivua Elokuuta, joten maratonin lukusaldoksi tulee 562 sivua.
Pitkä ja hieman painostava luku, joka kuitenkin sisälsi muun ohella Pimeyden sydämestä tulkinnan joka oli kiinnostavampi kuin itse kirja...

Voisi pitää tauon, luen viimeisen luvun, Lovecraft, sitten myöhemmin ja kommentoin tänne vielä lisää.

20.00
Lopussa ollaan, seitsemäs luku, Lovecraft, takana. Aktiivista lukuaikaa 671 sivuun meni noin 18 tuntia eli olisi onnistunut vuorokaudessa jos olisi jättänyt nukkumatta, mitä en kuitenkaan taida suositella...(ja laskeskelin että tässä oli pienempi fontti, sivulle mahtui 44 riviä kun ylempänä mainitussa Vaculikin Keltaisen kirjaston kirjassa sivulle meni 34 riviä...)

Normaalisti kyllä välttelen näitä tiiliskiviä ja suosin lyhyitä romaaneja, mutta onhan toki hauskaa lukea tällaista moneen suuntaan levittäytyvää teosta, laajuudessaan melkein ensyklopedistista: ainakin aika iso osa 1900-lukua ja sen aatesuuntia saatiin katettua. Ja tällaisessa tiiviissä lukemisessa oli toki se hyvä puoli että pysyi jotenkin kärryillä lukuisasta joukosta sivuhenkilöitä ja voi edes suunnilleen yrittää asetella järjestykseen myös niitä poliittishistoriallisia kuvioita joita ei niin hyvin tuntenut...
Vaikka tuntuihan tässä parissa kohtaa että olisi voinut vähän karsiakin, mutta ehkä se olen vain minä.

Kirja ilmestyi alunperin näköjään 1977 ja kuvattujen tapahtumien nykyhetki sijoittui 70-luvun puoliväliin, joten aikalaisviittauksista moni jäi luonnollisesti aika obskuureiksi, joitain tiesin suunnilleen nimiltä ja osa meni varmana ihan ohi. Ja onhan tosiasia että yli puolet elämästäni Neuvostoliitto on ollut menneisyyttä ja maailma on muuttunut. Omalla tavallaan iso osa tästä on siis yhtä anakronistista kuin Hester Prynnen iso A (/ironia).

Hyvä kirja, alaotsikko piti kutinsa, mukana oli elämää, naisia, kohtaloa, unelmia, työväenluokkaa, salaisia agentteja, rakkautta ja kuolemaa. Kirjan takakannen laatija ei sen sijaan ole tuntunut lukeneen ihan samaa kirjaa kuin minä...

Karel Capek - Kotiinpaluu

Kappaleessani Karel Čapekin Kotiinpaluuta (Hordubal, suomentanut Reino Silvasto 1937) on etusivulla kirjoitettu maininta että se on ollut XV palkinto Kouvolanseudun J-osastojen välisessä 20 km hiihdossa 2.4.44. Mahdolliset kansipaperit ovat tippuneet jonnekin matkan varrelle, siksi en ottanut tästä kuvaa.

Čapek on tuttu parista muusta kirjastaan, Salamanterisota ja R.U.R. ovat scifi-klassikoita ja Puutarhurin vuosi viihdyttävä pakinakokoelma. Kotiinpaluu sen sijaan on raskaammanpuoleista realistista draamaa, lyhyehkö romaani maanviljelijä Juraj Hordubalista, joka on ollut kahdeksan vuotta Amerikassa kaivosmiehenä, lähettänyt rahaa kotiin ja kerännyt säästöjäkin mukavan summan pienestä palkasta, ja nyt palaa kotiin 15 vuotta nuoremman vaimonsa Polanan ja tyttärensä luo (liikoja ei ole yhteyttä pidetty koska kumpikaan Juraj tai Polana ei osaa lukea tai kirjoittaa). Kotiinpaluu ei kuitenkaan ole kovin auvoinen, Polana on hyvin tottunut itsenäiseen emännöintiin ja onhan hänellä myös nuori renki Stepan apuna. Ja tytär ja kyläläisetkin vierastavat palaajaa.
***Juonipaljastuksia***
Niinhän tämä tarina sitten menee juuri niin kuin saattoi arvellakin, Polanalla ja Stepanilla on ollut pitempään suhde, kyläläisetkin sen tietävät mutta Juraj ei halua tätä uskoa, juorujen hälventämiseksi ensin pyrkii toki selvittämään Stepanin asemaa talossa paremman näköiseksi ja lopulta toimittaa tämän matkoihinsa. Ja sitten tulee murhatuksi vuoteeseensa, ja loppuosa kirjasta keskittyy oikeudenkäyntiin.

Mietin enemmän tuota vuotta 1944 kuin kirjoitus- tai suomennosvuotta. Sodan loppuvaiheessa ja pian sen jälkeen tulivat elokuvissa muotiin nk. kuppaelokuvat, joissa käsiteltiin varsin melodramaattisin keinoin haureuden (tässä yhteydessä mitä sopivin sana) seurauksia ja synnin jälkiä. Miehet olivat olleet rintamalla, naiset kotona, kuka olikaan tehnyt mitä kenenkin kanssa tänä aikana oli ajankohtainen aihe...vähän samanlainen mielikuva tuli tästä kirjasta, varsin raskasta draamaa joka meni juuri niin kuin vain alkutilanteesta arvasi.
Ehkä XV palkinto oli ihan sopiva sijoitus tälle.