Barbara Pym - Quartet in Autumn

Olen tässä viime vuosinä vähitellen lukenut huomattavan osan Barbara Pymin tuotannosta, tämä Syksyinen seurue oli jäänyt väliin vaikka onkin suomeksi ilmestynyt (ainoana Pymin kirjana), on 1001 Books -listalla ja merkittävä osa uraa myös siinä mielessä, että oli kirjailijauran pitkän tauon ja uudelleenlöytämisen jälkeen ensimmäinen julkaistu kirja, alun perin vuodelta 1977.

Tässä on paljon Pymin kirjojen tuttuja elementtejä (ja pari viittaustakin muihin kirjoihin ja sen henkilöihin), mutta samalla myös merkittäviä eroja. Juoni ei koskaan ole ollut Pymin tuotannossa niin keskeinen asia ja tässä se jää entistä enemmän taka-alalle, keskiössä on henkilökuvat neljästä henkilöstä jotka sattuvat jakamaan työpaikan, toimiston eräässä yrityksessä (ulkopuoliset eivät oikein ole selvillä mitä kyseinen osasto oikein tekee, eivätkä sitä taida kunnolla tietää työntekijätkään).

Kirjan tapahtumat ja henkilökuvat sekoittavat tuttuun tapaan huumoria ja melankoliaa, mutta tällä kertaa painopiste on selvästi enemmän melankolian ja surumielisyyden puolella. Kirjan nimikään ei viittaa tapahtuma-aikaan (kirjan tapahtumat ulottuvat yli vuoden jaksolle), vaan henkilöiden elämäntilanteeseen, kaikki neljä ovat lähes eläkeikäisiä, elävät yksin eikä tulevaisuudelta ole oikein mitään hyvää odotettavaa...
Edwin, ryhmän ainoa leski (muut ovat naimattomia) on aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa, päiviä rytmittää liturginen kalenteri, messut, hetkipalvelukset ja seurakuntien toimet (useamman seurakunnan osalta).
Marcialta on juuri leikattu rinnasta kasvain, ja vaikka on aina ollutkin luonteeltaan ja tekemisiltään varsin eksentrinen, alkaa eksentrisyys korostua entistä enemmän...
Norman on vähemmän eksentrinen muttei välttämättä helpompi ihminen, tunnontarkka, kyyninen ja usein pilkallinenkin...
Ja Letty on tyypillisin Pym-päähenkilö, keski-ikäinen ei kovinkaan huomiotaherättävä nainen, jossa eniten herää tietoisuus yksinäisyydestä ja tunteesta että elämä on mennyt ohi melkein huomaamatta, varsinkin nyt kun tulevaisuudensuunnitelmat, ne vaatimattomatkin, kokevat järkytyksiä...

Näiden neljän henkilön elämää sitten seurataan rinnakkain, ajoittain erillään, ajoittain vähän yhdistyen (koska tietysti se että neljä henkilöä työskentelee samassa toimistossa ei tee heistä varsinaisesti ystäviä, mutta millainen kanssakäyminen muualla sitten on sopivaa tällaisessa tilanteessa...)
Pymin kuvauksissa on tietysti paljon tarkkanäköisyyttä ja huumoria totuttuun tapaan, mutta yleinen tunnelma on sellainen että en tätä ihan ensimmäiseksi tutustumiseksi suosittelisi, vaikka tästä pidinkin.

'I'll get some flowers and take them round - the hospital's not far from where I live,' said Edwin soothingly. 'And I'll get in touch with Letty.'
Norman fumbled in his trouser pocket and produced a fifty pence piece. 'You'd better say they're from all of us, the flowers. Here's something towards it.'
'Thank you. I won't ask to see her, just leave the flowers,' Edwin said. It was a relief that the general embarrassment of the situation had not made them burst out laughing, as he had feared. Perhaps there were still some things, hospitals especially, that were still sacred.
'I wouldn't want to go and see her,' Norman said. 'I did go when my brother-in-law, Ken, was in hospital, but then he had nobody and being the blood-tie and that I felt I had to.'
Edwin was about to point out that a brother-in-law wasn't exactly a blood relation but he thought it best to leave the subject, and if they got to talking about people having nobody it might well be remembered that Marcia also came into that category.

Barbara Pym - A Glass of Blessings

'I saw Rowena's brother today,' I said to Sybil when we were alone in the drawing room. 'He was at St Luke's and we had a few words of conversation. Then I got on to a bus and saw him going into a pub.'
'Oh dear!' Sybil paused and then laughed. 'I wonder why I said that? Isn't there supposed to be something unsatisfactory about him? He must be well into his thirties now. At what age does one start to accept a person as he is? Could a man in his fifties or sixties still go on being labelled as "unsatisfactory"?'
'Perhaps up to thirty, one may still go on expecting great things of people,' I suggested, 'or even thirty-five.'
'Why is Piers unsatisfactory? Because he has had rather a lot of jobs and hasn't yet married? Is that it?'

Tässä jokin aika sitten olin kuulemassa Sinikka Vuolaa puhumassa kirjoista ja kirjoittamisesta, ja hänen mainitessaan että haluaa kirjojensa olevan erilaisia, että ei halua kirjoittaa samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan, mieleeni tuli tämä tuolloin kesken oleva Barbara Pymin kirja: Pymille kun on leimallista käsitellä samoja teemoja hieman samalla tavalla kirjasta toiseen (siinä määrin että kirjoistaan on syntynyt käsite "Barbara Pym moment", "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position"), näissä on idée fixe ja se tulee esiin kunnolla vasta tarkastelemalla samoja aiheita uudestaan ja uudestaan.

Taas kerran meillä on kirja jossa varsinaisen juonen sijaan meillä on joukko kehittyviä ihmissuhteita ja lämmintä mutta pisteliästä huumoria, mukana ovat niin anglikaaniseurakuntalaiset kuin antropologit, perinteisestä loputtomasta teenjuonnista puhumattakaan.
Tällä kertaa keskushenkilömme Wilmet Forsyth on itsetietoinen ja jossain määrin itsekeskeinenkin tyylikäs nainen, naimisissa jokseenkin tylsän miehen kanssa, sellainen jota Pymin perinteiset Excellent Women katsovat ylöspäin ja ahdistuvat (Wilmet on enemmän The Sweet Dove Diedin Leonoran tyyppiä), mutta eipä Wilmetkään ole vapaa arjen banaliteetista, puoliso on "luotettava mutta tylsä"-tyyppiä ja lapsettomana kotirouvana elämä tuntuu usein hieman tyhjältä, ja hyvän ystävän Rowenan aviomies tekee hieman liiallisia huomionosoituksia (ja samaisen ystävän naimaton veli Piers, kiinnostavan renttuinen, taas voisi mitä suosiollisimmin tehdä vähän runsaampia ja selkeämpiä huomionosoituksia...)
Pymin perinteistä excellent womania päästään tarkastelemaan nyt ulkopuolelta, ja Mary Beamishin hyveellisyys ja uhrautuvaisuus aiheuttaa sopivasti samanlaista tunnetta Wilmetissä kuin Wilmetin tapaiset naiset muissa kirjoissa Maryissa, alleviivaten Wilmetin kokemaa tyhjyyttä: arjen banaalius ja eksistentialistinen ahdistus on ikuinen osa, mutta tässä on kuppi teetä.

'And he never used to make his bed. Some days he didn't even cover it up. And he wasn't getting proper food, either. Do you know, Wilmet -' the dark eyes looked so seriously into mine that I wondered what horror was going to be revealed next - 'he hadn't even got a teapot?'
'Goodness! How did he make tea, then?'
'He didn't - he never made tea! Just fancy!'
'Well, one doesn't really associate Piers with drinking tea,' I said.
'He drinks it now,' said Keith, in such a governessy tone that I began to feel almost sorry for Piers.

Tällä kirjalla otetaan Helmet-haasteesta kohta 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta (jepjep, tämä ehkä kuuluisi spoileriksi mutta kun se mainitaan myös kirjan takakannessa, ja spoilerien pelkääjät eivät varmaan muutenkaan nauttisi Pymin tuotannosta)

Barbara Pym - Some Tame Gazelle

 

Leppoisasti etenee Barbara Pymin tuotannon lukeminen, blogattuna tämä on kuudes ja niitä edeltäviä kolme (Excellent Women, No Fond Return of Love ja An Academic Question).

Tämä teos on ensimmäinen julkaistu vuodelta 1950, ja ilmeisesti varhainen versio on jo 1930-luvulta (mikä ehkä selittää, että kirjassa ei juuri sodan vaikutuksia näy siinä määrin kuin esim. pari vuotta myöhäisemmässä Jane and Prudencessa): ilmeisesti kirjassa on myös spekulatiivisen avainromaanin piirteitä, parikymppinen Barbara Pym on visioinut millaisia hän ja muutama ystävänsä tulevat olemaan viisikymppisinä...

Vaikutteita otetaan Elizabeth Gaskellin Cranfordista mutta Pymin tuotannon myöhemmät piirteet ovat myös jo paikallaan: maalaisseurakunnan seurapiirien keski-ikäisiä hieman eksentrisiä ja hössöttäviä neitejä, seurustelua teen ääressä, yksipuolisia rakkauksia ja unelmien sekoittumista banaaliin arkeen vähäeleisen ironisesti. Ja vähän myös antropologiaa Afrikasta.

Omalla tavallaan tämä tuntui kuitenkin hieman, no, synkemmältä ja pisteliäämmältä kuin moni myöhempi teoksensa. Kirjan nimi on Thomas Haynes Baylyn runosta jonka sitaatti kertookin olennaisen pointin: "Some tame gazelle, or some gentle dove: / Something to love, oh, something to love!" Ajatus on vähän sama kuin Jefferson Airplanen kappaleessa mutta korostetummin ironisesti, yksipuolista omistavaa halua rakastaa korostavaa. Päähenkilö Belinda on vuosien ajan ihaillen rakastanut arkkidiakoni Henryä (joka ei ole aikeissa erota kunnianhimoisesta muttei kovin rakastettavasta Agathasta) kun taas Belindan sisar Harriet kohdistaa huomionsa vaihtuviin kappalaisiin, eivätkä nämä ole suinkaan kirjan ainoat henkilöt jotka etsivät, useimmiten turhaan, rakkautta ja arvostusta...mutta tässä kirjassa henkilöt tapaavat olla hyvinkin juuttuneita yksipuolisiin rakastamisiin eivätkä niitä tunne edes haluavan muuttaa konkreettisemmiksi tai vastavuoroisemmiksi, ja rakkauksien kohteetkaan eivät oikein ole sen arvoisia (myöskään Belinda tai Harriet kun sellaisen kohteeksi päätyvät).
Lopputulos on tosiaan hieman myrkyllinen ja synkeä, vaikka sinänsä lämpimästä huumorista pidetäänkin kiinni: vaikka Pym rakkaudesta kirjoittaakin, ei häntä erityisen romanttiseksi voi sanoa.

The socks not quite long enough in the foot, which the Bishop had so unkindly mentioned, had been worrying Belinda. She had suddenly seen Agatha as pathetic and the picture was disturbing. Now she know that there could never be anything pathetic about Agatha. Poised and well-dressed, used to drinking champagne, the daughter of a bishop and the wife of an archdeacon - that was Agatha Hoccleve. It was Belinda Bede who was the pathetic one and it was so much easier to bear the burden of one's own pathos than that of somebody else. Indeed, perhaps the very recognition of it in oneself meant that it didn't really exist. Belinda took a rather large sip of champagne and looked round the hall with renewed courage.

Barbara Pym - Less Than Angels

It is often supposed that those who live and work in academic or intellectual circles are above the petty disputes that vex the rest of us, but it does sometimes seem as if the exalted nature of their work makes it necessary for them to descend occasionally and to refresh themselves, as it were, by squabbling about trivialities. The subject of Miss Clovis's quarrel with the President [of a Learned Society] was known only to a privileged few and even those knew no more than that it had something to do with the making of tea. Not that the making of tea can ever really be regarded as a petty or trivial matter and Miss Clovis did seem to have been seriously at fault.

Barbara Pym -bloggauksien sitaattivalinnoiksi tuntuu tulevan näitä teeaiheisia pätkiä, koska jotain olennaista niissä tavoitetaan. Jos pitäisi laittaa vain hyviä lauseita niin voisin siteerata puoli kirjaa...

Eli taas vaelletaan Pym-maahan, yksittäisen päähenkilön sijaan meillä on ensemble jonka elämien käänteitä ja keskinäisiä suhteita selvitellään arjen ironian värittäminä.
Tällä kertaa keskiössä ovat monissa muissa kirjoissa sivussa vilahtaneet antropologistit, joten kirjan henkilöt eittämättä osoittavat suurta kiinnostusta sosiaalisia konventioita kohtaan, mutta sopivalla etäisyydellä tietysti. Pym itse oli aikoinaan työskennellyt International African Institutessa, jossa on alaan tutustunut, ja kun antropologijoukon lisäksi kirjassa on henkilöinä myös romanttiseen viihteeseen erikoistunut kirjailija ja lähiörouvia, niin Pym selvästi ammentaa tässä kirjassa runsaasti omista kokemuksistaan...

Akateemisen tutkimuksen ja opiskelun piirteistä osa on ehkä hieman muuttunut mutta sanotaankonoin että aika moni asia kuulosti myös kovin tutulta, ja antropologin tapaan Pym käsittelee kohteitaan tarkasti mutta ulkopuolisesti ja reflektoivasti, joten ironialta ei välty kukaan...
Varsinaista juonta tässä ei tosiaan ole, hieman keskeisemmässä roolissa on nuori väikkärintekijä joka on viettänyt aikaa Afrikassa ja palaa sinne ehkä pian takaisin, mutta ehtii kyllä aiheuttamaan sekaannusta parinkin naisen elämässä...ja kirjan lopusta on vähän vaikea sanoa että onko siinä vain kiirehditty vetämään nopeasti langat kokoon vai kuvastaako se laajemmin tiettyjen tapahtumien perimmäistä banaaliutta, "oikea" lopetus olisi sellainen jonka joku muu kirjailija tekisi mutta se ei sopisi Pymin itsereflektoivaan laatuun...

Perinteiseen tapaan erinomainen kirja, ei Pymin parhaimpia (yhä vaan Excellent Women ja The Sweet Dove Died) mutta hyvä kuitenkin. Lukekaa ihmiset.
Helmet-haasteeseen tämä alkaa olla vaikeammin sovitettavia (jos huomioin että nuo kannessa ovat koruja eivätkä eläimiä), sanotaan nyt sitten 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (kirja sijoittuu julkaisuaikaansa 1950-luvulle)

Barbara Pym - Jane and Prudence

 
"What a nice idea to have refreshments," said Mrs Crampton as the rattle of china was heard outside the door. "We never had them in Canon Pritchard's time."
"Well, it seemed a good idea," said Jane from the open doorway, "I always think when I am listening to some of these tense, gloomy plays on the wireless, Ibsen and things like that, oh, if only somebody would think of making a cup of tea!"

Barbara Pymin varhaisia romaaneja, tämä oli kolmas julkaistu romaani ja Pymin tuntomerkit ovat paikallaan: epämääräinen joukko henkilöitä joiden tekemisiä kuvataan lämmöllä mutta ironisesti, osoittaen ristiriitaa odotusten ja kuvitelmien ja banaalin todellisuuden välillä. Ja teetä juodaan (sodan jälkeinen aikakausi taas näkyy langattoman lisäksi mm. suurella huomiolla ruoan säännöstelylle, lihan ja kananmunien syömisestä on suht paljon juttua).
Nimihenkilöt ovat kaksi opiskeluaikaista ystävystä, vanhempi Jane on papin rouva jonka sopeutuminen rooliinsa on hieman horjuvaa yrityksestä huolimatta, ja nuorempi Prudence taas viehättävä nuorempi nainen (muttei niin nuori ettei naimattomuudesta pitäisi osoittaa jo lievää huolestumista) joka on taas kerran ihastunut täysin väärään mieheen...

Taas kerran teos on viihdyttävä mutta samalla jotenkin muodoton, vaikka kaikissa kirjoissaan on aina mainioita ensemblejä niin huomion jakaminen tasaisesti kahdelle keskushenkilölle ei tässä toimi, kumpikin jää lopulta vähän tyngäksi. Joitain elementtejä on kierrätetty aiemmin kirjoitetusta mutta postuumisti julkaistusta Crampton Hodnetista, sen kaksi keskushenkilöä on tässä sivuhenkilöinä ja nimistöä on myös käytetty uudestaan...(ja sinänsä minusta neidit Doggett ja Morrow olivat kiinnostavampia keskushenkilöitä)
Hauskoja tilanteita ja erinomaisia sitaatteja toki riittää mutta sanoisin kyllä myös että tämä on heikompia lukemiani Pymin kirjoja, enemmän kompletisteille (satunnaiset lukijat lukekoot ennemmin vaikka Excellent Womenin tai The Sweet Dove Diedin). 

"Yes, it seems suitable that things like that should go on in London," Jane agreed. "It is in better taste somehow that a man should be unfaithful to his wife away from home. Not all of them have the opportunity, of course."
"Poor Constance was left alone a great deal," said Miss Doggett. "In many ways, of course, Mr Driver is a very charming man. They say, though, that men only want one thing - that's the truth of the matter." Miss Doggett again looked puzzled; it was as if she had heard that men only wanted one thing, but had forgotten for the moment what it was.

Barbara Pym - An Unsuitable Attachment

'There's a cup of tea in the vicarage,' said Sophia. 'Is there ever not?'

Jos Barbara Pymin tuotanto pitäisi tiivistää yhteen riviin niin tuo olisi aika hyvä.

Kirja alkaa varsin Ylpeys ja ennakkoluulo -henkisellä tavalla, pohjoiskensingtonilaiseen naapurustoon on muuttanut uusi mies joka vaikuttaa poikamieheltä ja näin ollen herättää alueen naimattomien naisten ja tällaisia tuntevien huomion. Rupert Stonebird tosin on enemmän työlleen omistautunut ja muuten sosiaalisesti vähän hukassa oleva antropologi kuin Austen-sankari, mutta eivät naisetkaan ole niin klassisen esikuvansa mukaisia...
Eli aika lailla samaa linjaa kuin muissakin Pymin kirjoissa, romanttisten käsitysten ja banaalin arkisuuden ristivetoa kuvataan lämpimän humoristisesti kun sekalainen joukko henkilöitä kokee monenlaisia tapahtumia ja jotain joita jota voisi erehtyä pitämään tunnekuohuina. Teetä tietysti juodaan, joskus myös sherryä.

It was disquieting, though, the way he seemed to have to make these excuses to himself, as if his conscience which he had, so he thought at the age of sixteen, successfully buried, had suddenly reawakened to plague him, not about the fundamentals of belief and morality but about such comparative trivialities as whether or not one should attend the church bazaar. Was it to be like this from now onwards? he wondered apprehensively.

Tämä oli ensimmäinen Pymin hylätty kirja (toisesta olen blogannut aiemmin) muutaman hyvin menestyneen kirjan jälkeen, hylkäyspäätöksistä seurasi pitkä julkaisutauko ja tämä kirja julkaistiin lopulta vasta kirjailijan kuoleman jälkeen.
Ja tavallaan ymmärrän kirjan ongelman: vaikka se onkin hyvin viihdyttävä, se käsittelee hyvin paljon samoja aiheita kuin Pymin aikaisemmatkin kirjat ja on jotenkin hahmoton: henkilöitä on paljon, tapahtumat jotenkin vain seuraavat toisiaan ja varsinainen päätarina (johon kirjan nimi viittaa) ei oikein toimi kunnolla. Pymin maailmaan on aina ilo loikata ja tästäkin voisi nostaa esille kaikenlaisia herkullisia sitaatteja mutta kirjana tämä ei ole esim. Excellent Womenin tai The Sweet Dove Died'in veroinen.

Barbara Pym - The Sweet Dove Died

Leonora Eyre on ah niin elegantti ja tyylikäs lontoolaislady, joka on järjestänyt elämänsä hyvin miellyttäväksi ja jolla lisääntyvistä ikävuosista huolimatta on riittänyt suosiota seurapiireissä ja miellyttäviä herrasmiehiä ihailijoina. Kerran huutokaupassa hän sattuu kohtaamaan kuusikymppisen antiikkikauppiaan Humphrey Boycen ja tämän parikymppisen veljenpojan Jamesin, joka myös opettelee ammattiin. Tästä kohtaamisesta seuraa nopeasti ystävyys sivujuonteella: Humphrey haluaa Leonoran, Leonora haluaa Jamesin, mutta mitä James haluaa?
Tätä kolmiota maustaa Pymille hyvin sopiva joukkio mainioita sivuhahmoja ja juonenkäänteitä joissa juodaan teetä ja ollaan näyttämättä suuria tunteita.

Leonora ei päähenkilönä ole ihan tyypillinen "excellent woman", monella tapaa varsin ärsyttäväkin itsekeskeisyydessään, viileydessään ja ylenkatseessaan, mutta on kuitenkin Barbara Pymin kirjan henkilö ja sellaiselle luvassa on tietty määrä lämpöä ja ymmärrystä mutta myös hienovaraista ironiaa ja on turha odottaa että kohtaloa olisi mitenkään sentimentalisoitu (kirjailija on saanut oman määritteensä, "Barbara Pym moment" on "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position.")
Ja tätä riittää kyllä, kun on niin paljon helpompaa hyväksyä tietty arkinen banaalius ja juoda kuppi teetä.

Oma ironinen tasonsa tulee myös kirjoitusolosuhteista: kuuden suhteellisen hyvin menestyneen kirjan jälkeen tätä edeltävä ja tämä kirja alunperin hylättiin koska kustantaja piti Pymin tyyliä vanhanaikaisena, ja niinpä tämä odottikin julkaisua pöytälaatikossa vuosia (tuli kuitenkin julkaistuksi kirjailijan uudelleenlöytämisen jälkeen 1978, onneksi muodit muuttuvat).
Ja tällä kertaa koomisuus onkin huomattavan hienovireistä ja vähän traagistakin, vähän kuin Austenin Viisasteleva sydän verrattuna Ylpeyteen ja ennakkoluuloon.

Barbara Pym - Crampton Hodnet

Barbara Pymin kirjat ovat varsin arkkityyppistä brittiläistä "juodaan teetä oikeanlaisissa hansikkaissa"-kirjallisuutta. Ja tyyli ja aiheet ovat paikallaan jo tässä varhaisteoksessaan, joka taitaa olla varhaisin valmiiksi kirjoitettu romaaninsa vaikka julkaistiin vasta kuolemansa jälkeen lähes 50 vuotta kirjoittamisen jälkeen. No, Pymin kirjat ovat sen verran ajattomia että ei tämän 30-luvun ajankuva olennaisesti eronnut vaikkapa An Academic Questionin 60-70-luvun vaihteesta, ihmiset juovat teetä ja juoruilevat.
Kirjan varhaisuuden huomaa lähinnä siinä että tässä Pym ei ole nostanut ketään varsinaista päähenkilöä kirjan keskelle, näkökulmahenkilöitä on useita ja samoin juonia. Ja tämä ei täysin toimi, kirja on vähän sekava ja jakaantuu selvästi kahteen osaan, ja lukuisat henkilöhahmot ja sivujuonet jäävät alikäytetyiksi. Onneksi pisteliäs mutta lämmin huumori on jo hallussa, parempaa oli tulossa mutta heikompikin Pym on viihdyttävä.

Kirjassa on kaksi pääjuonta: Neiti Morrowin, ankaran neiti Doggettin seuraneidin, ja uuden kuraatin herra Latimerin välille muodostuu epämääräinen yhteisymmärrys, ja neiti Doggettin sisarenpoika Francis Cleveland, naimissa oleva Randolph Collegen opettaja, on nähty viettämässä paljon aikaa oppilaansa Barbara Birdin kanssa ja tämän jopa on kuultu tunnustaneen rakkautensa British Museumissa. Koska kirjoittaja on Barbara Pym, suuren skandalöösin melodraaman ja kielletyn intohimon sijasta luvassa on keskiluokkaista arkea jossa kaikki tuntuu tapahtuvan jossain muualla aivan muille ihmisille.
Latimer jopa kosii koska "he could do worse than marry Miss Morrow", ja Cleveland karkaa romanttiselle matkalle Pariisiin, mutta arjen ironiasta on vaikea vapautua...