Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elizabeth Taylor. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elizabeth Taylor. Näytä kaikki tekstit

12.11.17

Elizabeth Taylor - Angel


Angelica Deverell on yksi kirjallisuushistorian suurista fiktiivisistä kirjailijoista.

Gilbright and Brace had been divided, as their readers' reports had been. Willie Brace had worn his guts thin with laughing, he said. The Lady Irania was his favourite party-piece and he mocked at his partner's defence of it in his own version of Angel's language.
"Kindly raise your coruscating beard from those iridescent pages of shimmering tosh and permit your mordant thoughts to dwell for one mordant moment on us perishing in the coruscating workhouse, which is where we shall without a doubt find ourselves, among the so-called denizens of deep-fraught penury. Ask yourself - nay, go so far as to enquire of yourself - how do we stand by such brilliant balderdash and live, nay, not only live, but exist too..."
"You overdo those 'nays'," said Theo Gilbright. "
She does not."
"There's a 'nay' on every page. M'wife counted them."


Gilbright ei tiedä mitä kirjailijalta odottaa, ei ainakaan toimistoon ilmestyvää pikkukaupungista tulevaa 15-vuotiasta tyttöä, jossa täydellinen huumorittomuus yhdistyy vankkumattomaan itsetietoisuuteen: eräänä päivänä näytellessään sairasta ettei tarvitsisi mennä kouluun, Angel Deverell alkoi kirjoittaa kirjaa ja on nyt täysin tietoinen että hänen tulevaisuutensa, ei, vaan hänen kohtalonsa on olla suuri kirjailija.
Gilbright ehdottaa joitain muutoksia, shampanjapulloa ei avata korkkiruuvilla, ja se kortinpeluukohtaus on hieman, no, uskalias (eletään 1900-luvun alkua, viktoriaaninen aika on juuri päättymässä). Angel kieltäytyy muuttamasta sanaakaan.
Kirja julkaistaan silti, kriitikot pilkkaavat mutta se myy varsin hyvin, samoin kuin seuraavatkin joita Angel suoltaa maanisesti, samalla kuin suurempi omaisuus ja tunnettavuus mahdollistaa näkyvämmän eksentrisen ja ekstravagantin käytöksen. Angel ei juuri lue kirjoja, ei kuuntele ihmisiä, ja jos maailma ja hänen mielikuvituksensa joutuvat joskus ristiriitaan, maailma todetaan ikävystyttävämmäksi ja sivuutetaan, ja ne pilkkaavat kriitikot ovat vain kateellisen pahanilkisiä tai pelkästään pohjattoman typeriä kun eivät kykene ymmärtämään hänen nerouttaan.
Ja aikanaan Angel Deverell menee pois muodista, yleisö unohtaa ja ristiriita Angelin olosuhteissa päänsä sisä- ja ulkopuolella kasvaa, tähän verrattuna Norma Desmondilla oli tiukempi ote todellisuudesta...

Love and wine transformed her. As she was now he wanted to paint her - not staring him out in defiance, as she had done; but glowing, uncertain, with thoughts crowding in, some of them, he could tell, disturbing.
"I read one of your books," he said, sounding as if it were rather a surprising thing to do.
She blinked, jolted by what he had said. She always supposed that everyone had read all her books and had them nearly by heart, that they thought about them endlessly and waited impatiently for the next one to appear.
"My landlady lent it to me. I sat up until I had finished it."

Angelica Deverell ei juuri muistuta Elizabeth Tayloria, tarkkaavaista ja pohjattoman hienovaraista kirjailijaa. Kirjan alku muistuttaa parodiaa, Angelin hahmo on kohtuuttomuudessaan, maanisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään niin tolkuton että tähän on vaikea suhtautua vakavasti.
Mutta siinä missä alkuosa on humoristinen, Taylor onnistuu kääntämään kirjan suunnan: Angel on tarpeeksi menestynyt kyetäkseen toteuttamaan unelmansa, ja ne unelmat muuttuvat kultaiseksi häkiksi, rappioksi ja valheeksi, mutta Angel ei periksiantamattomuudessaan ja ehdottomuudessaan voi koskaan sellaista myöntää. Päähenkilöä ei tehdä tippaakaan miellyttävämmäksi tai inhimillisemmäksi, mutta pateettiseksi kyllä, ja se taitavasti luotu paatos sai kuitenkin lukijan myötätunnon kaapattua puolelleen...

No one seemed about. She wondered where Nora and Esmé were, and, feeling suddenly as if she had been deserted when she most needed company, she hurried to finish dressing. The end of her work, to which she had advanced so determinedly, so eagerly, came with a sense of anti-climax. She had emerged from it at last, to a perfectly dull evening with nothing exceptional in the least likely to happen, no fanfare of trumpets, not a glass lifted in salutation, or even any sensation within herself other than tiredness and a certain shrinking from the world.

Angelica Deverell on suuri fiktiivinen kirjailija (kunhan minun ei varsinaisesti tarvitse lukea hänen kirjojaan), Elizabeth Taylor taas todellinen ja havaitusti taitava tällaisessa hienovaraisessa ironian ja surumielisyyden sekoituksessa (hänen kirjojaan luen mieluusti jatkossakin).
Ja myönnetään, tämä kirja sai omaa väriään siitä että toisaalla tietoisuudessani lepatti monenlaisia keskusteluja kirjailijoista, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kriitikoista, lukijoista yms yms.

7.10.13

Elizabeth Taylor - Hyvien ihmisten hotelli




Olen pari muuta Elizabeth Taylorin (yhä vaan brittikirjailija, ei elokuvatähti) kirjaa lukenut ja niistä pitänyt ja nyt sattui käteen osumaan yksi kirjansa suomennettuna, joten pitihän tämäkin lukea.

Kirja kertoo vanhasta leskirouvasta Laura Palfreysta joka asettuu pysyväksi asukkaaksi lontoolaiseen Claremont-hotelliin, ainoa tytär asuu kaukana Skotlannissa ja vaikka tyttärenpoika asuukin myös Lontoossa niin ei oikein ehdi isoäitinsä luona vierailemaan. Niinpä rouva Palfreyn sosiaalinen piiri rajoittuu pieneen joukkoon muita hotellin vanhoja pitkäaikaisasukkaita, tokihan kaupungissa järjestetään kaikenlaista mutta jotenkin ei juuri tule lähdettyä minnekään paitsi pienille kävelyille...
No, eräänä päivänä rouva Palfrey sattuu tapaamaan nuoren kirjailijanalun Ludon, joka päätyy näyttelemään rouva Palfreyn tyttärenpoikaa (koska muut hotellin asukkaat ovat alkaneet ihmetellä miksei hänen Desmondinsa koskaan tule käymään...)

Vähän samanlaisesta tilanteesta olen aiemmin lukenut Dorothy Parkerin ja Arnaud d'Usseaun näytelmän Ladies of the Corridor, jossa siinäkin kuvataan hotellin pysyvien asukkaiden hiljaista elämää, ja siinäkin kuvataan vanhemman naisen ja nuoremman miehen välille syntyvää suhdetta, joskin Taylorin hotelliasukkaat ovat vanhempia ja suhde isoäidin ja lapsenlapsen.
Ja Taylor on myös vähemmän raadollinen, keskiössä on sama ihmiselon epävarma yksinäisyys mutta lämpimämmin ja hivenen humoristisemmin kuvattuna, vaikka onhan tämä toki melankolinen kirja, hiljaisempi ja surumielisempi kuin nuo pari muuta lukemaani (ja tämä näkyykin olevan viimeinen Taylorin elinaikana ilmestynyt teos).

Kirjan suomenkielistä nimeä en oikein ymmärtänyt koska eivät nämä nyt mitenkään niin erityisen hyviä ihmisiä minusta olleet, toisaalta alkukielinen "Mrs Palfrey at the Claremont" on toki sellaisenaan käyttökelvoton käännösnimeksi.
Antero Tiusasen suomennoskin kyllä aika ajoin tökki, kalasta ja perunalastuista puhuminen on ihan selvä virhe ja muutenkin kirjassa oli fraaseja joiden kohdalla aloin miettiä miten ne oli luultavasti sanottu englanniksi, ja tämähän on aina huono merkki.
Mutta Taylor on toki mestarillinen.

2.6.13

Elizabeth Taylor - Palladian


Ei se Elizabeth Taylor joka oli Kleopatra ja kissa kuumalla katolla vaan brittiläinen kirjailija 40-70-luvulla. Tämä on toinen kirjansa jonka olen lukenut (Sleeping Beautyn luin viime vuonna) ja Taylorin kirjoista kiinnostuin alunperin kun etsin samantyylisiä kirjoittajia kuin Barbara Pym, Muriel Spark jne, brittinaisia jotka kirjoittavat humoristisesti ihmiselon perimmäisestä hapuilevasta yksinäisyydestä.

Cassandra Dashwood, nuori nainen joka lukee paljon, etsii isänsä kuoleman jälkeen työtä, ja eräs ystävä järjestääkin hänelle kotiopettajattaren paikan kartanossa nuorelle tytölle jonka äiti on kuollut. Koska Cassandra on Brontensa lukenut, on hän päättänyt rakastua tytön isään jo menomatkalla. Tosin tässä tapauksessa myös kartanonherra Marion Vanbrugh tuntee Jane Eyren vaikkei varsinaisesti herra Rochesteria muistutakaan. Ja kartanon ilmapiiri on varsin painostava kiitos Vanbrughin omalaatuisten sukulaisten.

Tämä oli aika merkillinen kirja. Se vilisee kirjallisia viitteitä, päähenkilön nimi viittaa Austenin Järkeen ja tunteisiin ja luonne ja kirja muutenkin Northanger Abbeyyn. Jane Eyren lisäksi tarinassa on myös aimo annos Humisevaa harjua ja Rebekkaa, Ann Radcliffe ja Tristram Shandy vilahtavat ja varmaan mukana on myös muita (nettikommentit mainitsivat ainakin Thomas Hardyn ja Ivy Compton-Burnettin).
Mutta vaikka Northanger Abbey onkin perusideana, Taylorin huumori on salavihkaisempaa kuin Austenin ja kirja surumielisempi ja realistisempi; melankoliset haamut, jotka elävät enemmän kirjojen kautta, näyttelevät Brontea ja yrittävät olla oman elämänsä päähenkilöitä. Ironisesti Taylor jättää Cassandran ja Marionin varsin värittömiksi verrattuna talon muihin asukkaisiin, Margaretiin, Tomiin, Sophyyn, Tinty-tätiin, Nannyyn...ja kuitenkin tämä on tiivistä proosaa, oikea romaani eikä mikään kokoelma osoittelevia metavitsejä.

"'In books, death is just a sad chapter, and then you turn the page and go on with the next. But really it can't be left behind quite like that. It goes on and on, a sort of nagging parenthesis, coming in brackets at the end of everything that happens...' She fancied she saw her life spread out in handwriting on a page and again and again in the recurring brackets 'My father having died.'
'A parenthesis?' thought Tom. Death had not been that to him. It was his life which went into brackets.
'What about your Greek lessons? Do you still have them?'
She looked glad and yet confused when she nodded.
'What does she want, a tutor or a young man?' he wondered, not remembering what it was like to be twenty nor that the answer was 'both'."