Arvo Valton - Pieni unikirja

Vaikka Arvo Valtonin teosta (suom. Maire Uusitalo) voisikin sanoa novellikokoelmaksi, asettuu se kuitenkin enemmän novellien ja fragmenttisen pitemmän proosan välimaastoon, yksittäisistä novelleista ei ole oikein mielekästä puhua vaan enemmän niiden yhteisvaikutuksesta.

Kirjan kaikissa pätkissä on varsin unenomainen tunnelma, ja osassa esiintyykin varsin perinteistä unikuvastoa, ollaan koulussa tekemässä koetta joka tuntuu jotenkin ihan käsittämättömältä, tai näyttelijänä näytelmässä mutta ei ihan varmoja olla mikä näytelmä, tai äkisti huomataan lentotaito, tai ollaan omissa hautajaisissa...
Näiden väleissä on sitten toisia tarinoita, jotka vaikuttavat todellisemmilta muistoilta, konkreettisessa maialmassa tapahtuneilta, mutta kerronta on yhä unenomaista ja väritys hieman absurdia (ja kun kerrotaan vaikkapa lapsuuden kokemuksista sota-aikana niin saattaa olla vaikea uskoa mikä on totta ja mikä unta ja kuviteltua...)

Jostain syystä lukemani virolainen kirjallisuus on ollut aika surrealistishenkistä, absurdiutta ja unta käyttävää, aiemmin olen lukenut Mati Untia ja Mehis Heinsaarta ja Hasso Krullkin yltyy aika korkealentoisen symboliseksi...onko tämä vain outoa tuuria vai onko siellä sitten vahvempi absurdin perinne kuin vaikkapa kotomaassamme.

No, joka tapauksessa tällä edistetään myös Rakas Viro -haastetta.

Friedebert Tuglas - Felix Ormusson

Kovin monta romaania Friedebert Tuglas ei kirjoittanut, tämä on kahdesta ensimmäinen (suom. Otto Aho), ja tässäkin on aika fragmenttinen luonne, paljon lyhyitä lukuja ja tarinan ohella harrastetaan paljonkin pohdintaa joka hieman muistuttaa aiemmin lukemaani essee-aforismi-kokoelmaa Marginalia.

Mutta juonikin tässä on: nimihenkilö-kirjailija viettää kesää Viron maaseudulla erään ystävän kesähuvilalla, ystävä Johannes on valitettavasti kovasti sidottuna työssään kaupungissa joten huvilaseurana on enemmän Johanneksen vaimo Helene ja näiden pieni poika Juhani sekä Helenen nuorempi sisar Marion.
Felix rakastuu kirjan alkupuolella Heleneen mutta puolivälissä kirjaa kiinnostus siirtyy Marioniin, harmi vain että näiden kiinnostukset etenevät vastakkaisessa järjestyksessä...

Kirja vilisee viittauksia sellaisiin suuriin epätoivoisiin rakastajiin kuin Werther, Jacopo Ortis, Abelard jne kun rakastaja kerran on kirjailija, romanttinen ja ylevähenkinen ja filosofinen. Mutta vähän kuten edellisen bloggauksen Myöhästyneessä maineessa, on kuva reippaasti ironisempi (ja mahdollisesti ammentaa omaelämäkerrallisista kokemuksista...), ja saavatpa sanansa myös Felixin Pariisissa asuvat taiteilijaystävät jotka niinkuin Felixkin on paljon puhetta ja heikosti tekoja.

Felix itse osoittaa tunneheilahteluissa ja niitä rationalisoivissa jyrkästi vaihtuvissa tulkinnoissaan olevansa kaikkea muuta kuin luotettava puhuja, niin ylevä ja filosofinen kuin onkin, ja tämä heijastuu myös kerronnassa, alussa harrastetaan hyvinkin runsasta ja värikästä ympäristön havainnointia ja sen runollistamista mutta kun me ööd on nii valged ja kuluvad ruttu niin kirjan loppua leimaa harmaus ja pimeys...

Mutta omalla tavallaan tämä on hyvin sympaattinen kesäkirja, Tuglasin tyyli viehätti ja ironia huvitti (kun en itsekään ole niin ihastunut Werther-tyyppeihin).

Minun täytyi taas katsoa ikkunaan, mutta sne takana on sysimustaa. Ei näy mitään. Ei niinkään paljoa kuin sysimustasta neekeristä säkkipimeässä kellarissa.
Ja äkkiä luulen taas löytäneeni uuden totuuden:
Elämä ei ole esteettinen eikä eettinen ilmiö. Se on vain koominen. Ottakaamme se sellaisena vastaan.
Tämänöinen valvominen näyttää minua sittenkin karkaisevan. En ole tahtonut mitenkään pettää itseäni. Ei todellakaan ole katkerampaa lääkettä kuin totuus.
Jos ei voi olla lähellä itseään, on parempi olla oikein kaukana.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja Perkeet-lukuhaasteessa tämä tekisi mieli sijoittaa kohtaan 7. Mökki- tai mietelausekirja kun tämä on vähän molempia vaikkei ehkä sillä tavalla kuin haetaan.
Ja pääsinpäs osallistumaan myös Rakas Viro -haasteeseen.

Friedebert Tuglas - Marginalia

 

Virolainen kirjailija Friedebert Tuglas ei ollut aiemmin tuttu, mutta tämä Marginalia-kokoelma (suom. Johanna Laakso) vaikutti kiinnostavalta teokselta, kirjan täydeltä fragmentteja jotka sijoittuvat jonnekin aforismin ja esseen välimaastoon, kappaleen tai parin mietteitä: muotonsa puolesta osa teksteistä sopisi vaikkapa bloggauksiksi tai Facebook-julkaisuiksi...

Aiheita on monia, ja niiden käsittelyssäkin sijoitutaan aforismin ja esseen välimaastoon, joskus lausutaan yleisiä totuuksia (tai joskus hahmotelmia totuuksiksi, ja reippaan subjektiivisesti), joskus puidaan jotain tarkemmin rajattua aihetta. Suosittu teema on tietysti kirjallisuus tai taide yleisemminkin, mutta kun elinaikaan sijoittuu Viron ja maailman historiassa varsin dramaattisia vaiheita, niin Virosta ja maailmastakin puhutaan (ja näiden yhteyksistä). Sivistys ja viittausten aiheet ulottuu laajasti yli Euroopan (ja suomalaisetkin ovat luonnollisesti edustettuina) vaikka, myönnetään, osa vuosisadan alkupuoliskon taiteilijanimistä ja heidän merkityksistään olivat minulel tuntemattomia ja jotkut vain niminä tuttuja, ilman että ymmärsin mitä heistä haluttiin sanoa.
Aika suuri osa kirjan mietteistä oli kuitenkin tarpeeksi ymmärrettäviä, muodoltaan ja ilmaisultaan miellyttäviä ja aiheiltaan kiinnostavia. Joskus Tuglaksen kanssa oli samaa mieltä, joskus eri, ja vaikkei jokainen miete nyt mikään kultajyvä ollutkaan niin mukana oli myös ainesta oivalluksille tai pohdinnoille.

Osassa mietteistä on maininta vuodesta, aika monesta ei, eikä kirjassa muutenkaan käy mitenkään selvästi ilmi onko tekstien valinta ja järjestys suoritettu miten...

Hyvä kirja ei paljasta luojansa sielua vain lukijalle vaan myös luojalle itselleen. Suuren teoksen valmistuessa ei yksikään kirjailija ole enää sama kuin sitä aloittaessaan. Sitä luotaessa koetellaan monta outoa tapaa elää. Se on iloista matkantekoa uudessa maassa nuoren auringon alla. Se on vankilan hämärää, ahdistusta ja epätoivoa. Se on itsensä kadottamista ja löytämistä kerran toisensa jälkeen, itsensä luomista tuhannesta ajatuksen ja tunteen sirpaleesta. Toisille lahjoittaessaan lahjoittaa ennen muuta itselleen!

Arvostelu ei edes voi olla oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuus syö arvostelusta voiman ja mehun. Lohduttakaamme itseämme sillä, että arvostelun epäoikeudenmukaisuudessa voi piillä uusi totuus.
Arvostelussa pitää olla aktiivisuutta ja liikettä. Parempi joutua harhaan kuin polkea paikoillaan. Kiihkeässä valheessa on enemmän edistystä kuin veltossa totuudessa.

"Älkää tutkiko kirjoja vaan elämää!"
Mutta eivätkö kirjatkin sitten ole elämää? Huonokin kirja on fakta, huono fakta nimittäin.
Kirjat ovat tiiviimpiä kuin elämä. Niissä on elämän uutetta. Ne ovat valittuja lehtiä elämästä: elämän syvyyttä ja kauneutta, elämän tyhjyyttä ja latteutta.
Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme.

Triin Soomets - Olemisen ompelet

 

Olen tähän mennessä painottanut Frau, Signora & Bibi -haasteessa proosaa, mutta otollisia runoilijoitakin tietysti löytyy, kuten vaikka tämä virolainen Triin Soomets jonka tuotannosta on käännetty valikoima (suom. Varja Arola ja Anniina Ljokkoi).

Runot ovat kohtalaisen lyhyitä, useimmiten välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia ei käytetä mutta joskus, samoin tehdään runojen otsikkojen kanssa.
Linkissä mainittua filosofisuutta ja sanoilla leikittelyä havaitsin minäkin, joskus turhan paljonkin: kovin suosittuja ovat runot joista puhutaan yleisesti "asioista" tai vedetään peräkkäin lyhyitä johdannais- ja/tai vastakkainasettelulauseita, joissa on usein paradoksaalisuutta...mutta joista jotkut tuntuvat kyllä myös enemmän sormiharjoitelmilta "aforismin alkeet"-kurssille ("runo ei ole runollinen / suuri ei ole suurellinen / raita ei ole raidallinen / tuuli ei ole tuulinen [...]")

Joissain runoissa esiintyy myös sarjallista rakennetta jossa runo päättyy "jne.", ikäänkuin jatkuvaksi mantraksi. Muutamassa kirjan alkupuolella olevassa runossa tulee myös esiin edestakaisen virtauksen teema ja rytmi, ikään kuin korostaen sisään- ja uloshengitystä, joten jonkinlaista meditatiivisuutta tässä huomasin.
Ja joitain kiinnostavia ajatuksiakin. Minulle jäi kokoelma hieman epätasaiseksi, paljosta en nyt erityisemmin innostunut mutta kyllä joukossa oli kiinnostaviakin runoja...

kun olet selittänyt sen auki
selitä uudestaan kiinni
muuten vuotaa
ei pysy
ei hyydy
vaikka miten sidot
vaikka miten selität
ei auta
ei auta
ei auta
ei selitä

Mati Unt - Hyvää iltaa, rakkaat vainajat

 

Ja sitten näytelmä virolaiselta Mati Untilta, 80-luvulta eli tässähän kombotetaan näppärästi Leningrad - Ost-Berlin ja Lukuharjoituksia -haasteet.

Lyhyt näytelmä sijoittuu Lydia Koidulan kotimuseoon, jossa museonvalvoja on sulkemassa kun paikalle saapuu Aino Kallas, ilmeisestä kuolemastaan huolimatta. Ja pian kolmantena joukkoon liittyy myös itse Lydia Koidula.
Näiden kahden kirjailijan kohtalot ovat jossain määrin kietoutuneet yhteen vaikkeivät oikeasti ikinä tavanneetkaan (Koidula kuoli Kallaksen ollessa kuusivuotias): Lydia Koidula oli Viron nuoren kansan kansallinen herättäjä, runoilija ja kirjailija jolla oli myös yhteyksiä suomalaiseen kansallisromanttiseen kulttuuriväkeen, mutta jonka avioliitto (vieläpä saksalaisen kanssa) vei Kronstadiin Viron ulkopuolelle.
Ja Aino Kallas taas suomalainen kirjailija jonka avioliitto ja kulttuurinen elämä vei Viroon ja joka kirjoitti Koidulasta romaanin...

Kolmen roolin mukana myös kolme aikatasoa kohtaavat: Koidula puhuu elämästään kirjailijana, naisena, kansakunnan symbolina, Kallas taas puhuu omasta näkökulmastaan ja myös hyökkää Koidulan elämänvalintoja kohtaan (ja hieman siinä sivussa myös omiaan) ja paikalla on myös museon nykyhetki, jossa Koidulan kirjeetkin ovat näppärästi luettavissa ja eriteltävissä samoin kuin lasten myöhemmät elämät arkistokorteista...ja kaikki puhuvat tietysti myös Virosta, ainakin menneisyydestä (nykyhetkestä vähemmän, miksi tämä tapahtuukaan museossa...)

Eva Lillen suomennos ilmestyi 1986, kannen kuva on Tampereen teatterin esityksestä (valvojana Seppo Mäki, Kallaksena Tuija Vuolle, Koidulana Inkeri Mertanen)

Hasso Krull - Meter ja Demeter

Tämä tuli napattua myös luettavaksi taannoisen epiikkakiinnostuksen yhteydessä ja vaikka Hasso Krullin teos ei ehkä perinteisintä eeppistä runoutta olekaan, niin kyseessä on kuitenkin laaja kokonaisuus joka tarkastelee maailman tilaa myyttien välityksellä.

Kirja koostuu sadasta runosta jotka on jaettu kahteen osaan, Meterin ja Demeterin osioihin. Meterin (joka tunnetaan myös Kybelenä) osion ensimmäisessä runossa kerrotaan Prometeuksesta jolle tuli on jo vanha juttu ja joka aikoo nyt hukuttaa maailman vedenpaisumukseen. Demeterin hengitys taas tuottaa ilmaa ja Demeter hengittää sisään Prometeuksen pilviä...(kai huomaatte että puhe on hiilidioksidista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta merenpinnan noususta?)
Meter viittaa nimellään mittaukseen ja kulttinsa ekstaattisuudesta voi ehkä johtaa ajatuksia kulutukseen, sillä maailma kuluu ja mitä enemmän mittaa, sitä vähemmän on, ja samoin runot lyhenevät, ensimmäisen runon 49 riviä vähenevät 49:n runon yhteen ja osion loppuun.

Demeter-osion nollannessa runossa on samoin yksi rivi ja samaan tapaan rivimäärä kasvaa, Demeter luo tyhjästä jotain ja luominen etenee ja kasvaa kunnes päästään taas alkua vastaavaan laajuuteen.
Molemmissa osioissa mukaan sekoitetaan runsaasti myös muita myyttejä, Meterin osiossa vedenpaisumuksista ja Demeterin luomisista, ja esitetään myös laajempi ajatus jumalattaresta joka sekä luo että hävittää luomustaan yhtaikaisesti...samalla sitoen yhteyksiä arkiseen materiaaliseen nykymaailmaan, siitähän myytit koko ajan puhuvat...

Kun virosta kääntää niin mukana on varmasti hieman kotikenttäetua, Anu Laitilan käännöstä oli hyvä lukea vaikken alkukieliseen vertailla voikaan.
Erot perinteiseen epiikkaan ovatkin huomattavia, mutta kiinnostavaa oli kuitenkin nähdä kuinka modernimpi runous taipuu näin laajoiksi kokonaisuuksiksi, ja vaikka mitallisesta narratiivisesta runosta pidänkin niin tämän symbolinen ja myytillinen kudelma oli myös mielenkiintoinen (en lähimainkaan kaikkea ymmärtänyt mutta tästä riittänee ammennettavaa, ja kirjan sisäinen muoto osoittaa jo reduktionismin mahdottomuuden).

8 (ote)

unet ovat vain lahjoja
lahjat ovat vain unia

jokaisen tlingit-päällikön tuli antaa elämänsä aikana
vähintään kahdeksan potlatchia
minä näen joka yö vähintään
kahdeksan unta

kaksi olkavarsiluun kaksi kyynärvarsiluun
kaksi reisiluun ja kaksi sääriluun unta

olkavarsiluun unissa
nousen ilmaan ilman siipiä
ja puiden latvojen kohdalla
liu'un kohti merta katsellakseni kalaparvia
kuutamon jokien läpikuultavassa vedessä