Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia

Sisilialaisen Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjallinen tuotanto ei ollut järin laaja, ja sekin mitä julkaistiin tuli postuumisti: romaani Tiikerikissa on klassikko, ja suomeksi on tullut myös tämä pieni, neljän novellin kokoelma (tai mihin kirjallisuudenlajiin tuon neljännen tarinan sitten sijoittaakaan), suomennos tässäkin Tyyni Tuulion.

Ensimmäiset pari tarinaa eivät mitenkään suurta vaikutusta tehneet. Toinen kertoi sisilialaisesta maanomistajasta, joka on ahkerilla kaupoillaan hankkinut itselleen jo varsin suuren tilan, ja aiheuttanut ylempien luokkien edustajissa (jotka tietysti katsovat maanomistamisen olevan heidän etuoikeutensa joka ei alemmille luokille oikeasti kuuluisi) epäluuloista uteliaisuutta, vähän samoja tunnelmia siis kuin Tiikerikissassa. Toinen taas oli lyhyt tarina köyhästä konttorityöläisestä joka saa vuoden lopulla bonuksena ison joululeivonnaisen...luettavia mutta ansiokkaammat osiot ovat kaksi jälkimmäistä.


Niminovellissa taas nuori lehtimies tapaa baarissa vanhan miehen ja kun molemmat ovat Sisiliasta niin alkaa keskustelu ja pitemmän päälle myös yhteys. Vanha mies, Rosario la Ciura, helleenisen kulttuurin ja antiikin kreikan kielen arvostettu asiantuntija, on mitä viehättävin hahmo, korkeasti sivistynyt ja ylpeän itsetietoinen, mutta sillai karismaattisella tavalla: hän on erikoislaatuinen, tietää sen ja tuo sen esiin, mutta hölmöähän olisi väittää vastaan etteikö hän olisi erikoislaatuinen...niin, ja mikä hänet on sitten erikoislaatuiseksi tehnyt?

Neljäs "novelli" on ennemmin sarja fragmentteja tai kuvauksia kirjailijan lapsuudesta. Ensimmäisessä osassa hän toteaa lapsuuden muistin keskittyvän enemmän yksittäisiin aistivoimaisiin kuviin, joita ei välttämättä voi kovin hyvin sijoittaa mihinkään tunnettuun ajanhetkeen tai keskinäiseen järjestykseen, joten hän ei edes yritä rakentaa varsinaista kronologiaa, vaan seuraavissa seitsemässä luvussa kuvailee paikkoja joissa lapsuudessaan oli tai kävi.

Novellihaasteen lisäksi saan siis näppärästi osuman Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

Primo Levi - A Tranquil Star

 

En ole tähän mennessä blogannut Primo Levin kirjoista mutta puhunut kirjailijasta olen pariin otteeseen, kun puheena on ollut esim. luonnontieteet kaunokirjallisuudessa: Levi ammentaa teksteissään usein omista kokemuksistaan kemistinä, ja muulloinkin aiheissa ja niiden käsittelyssä on oma leimansa...
(yleisemmin Levi tunnetaan tietysti muistelmastaan kokemuksistaan Auschwitzissa, Tällainenko on ihminen)

Molempiin aiheisiin viitataan tässä 17 novellin kokoelmassa, ensimmäisessä novellissa 'The Death of Marinese' päähenkilö tekee sen mitä Levi, vangittuna partisaanina, ajatteli muttei tehnyt, 'The Magic Paintissa' tutkitaan onnea tuottavaa maalia ja sen valmistusta, ja 'The Molecule's Defiance' on lyhyt novelli polymerisaatiosta. Montako on novellia polymerisaatiosta, kun kaikenlaisesta turhemmasta niitä on kyllä kirjoitettu vaikka millä mitalla...

Kokoelmassa tuntuu myös Italo Calvinon henki ja Jorge Luis Borgesinkin, mukana on novelleja ja ideoita jotka voisivat tulla noiltakin tekijöiltä, voimakas spekulatiivisuus ja fantastisuus yhdistyy esseemäisyyteen. 'In the Park'-novellissa omaelämäkerturi pääsee kirjallisuushenkilöiden asuma-alueelle, 'The TV Fans from Delta Cep.'ssa kaukaisen planeetan asukkaat lähettävät fanikirjeen Piero Bianuccille, 'Buffet Dinner'issa kuvataan vaikeuksia osallistua illalliskutsuille kun on kenguru...
Calvinoon ja Borgesiin verrattuna Levi tuntuu kuitenkin selvemmin pessimistiltä, kokemukset ihmisyyden barbaarisesta puolesta epäilemättä tuntuvat ja sitä näkyy myös näissä novelleissa, joissa on paljon rappiota, häviötä, katoamista, epäonnistumista, ja valittujen aiheiden ja mittakaavojen vuoksi ne tuntuvat ihmisyyden epäonnistumisilta.

Erityisen huomionarvoinen on novelli 'The Sorcerers', jossa kaksi tutkijaa ovat kenttätyössä siriono-heimon parissa Boliviassa. Onnettomuuden vuoksi heidän leirinsä tuhoutuu, ja he joutuvat turvautumaan primitiivisen heimon vieraanvaraisuuteen...ensin tehden vaikutuksen heimolle tuntemattomilla teknologioilla kuten tulitikuilla, mutta sitten tuleekin ongelmaksi että eiväthän tutkijat pysty valmistamaan lisää tulitikkuja, ja muissakin mieleen tulevissa mahdollisesti vaikuttavissa tempuissa on sama ongelma, ne ovat sen verran kehittyneitä että tutkijoilta puuttuu materiaaleja, osaamista tai molempia.

Tästä tuli jo mieleen Arthur C. Clarken toteamus, että mikä tahansa tarpeeksi kehittynyt teknologia näyttää taikuudelta, mutta se onkin käännetty nyt myös teknologian käyttäjiä vastaan, ja laajempi ongelma tulee näkyviin kun tuodaan esiin, että sirionot, todellinen nomadinen heimo Boliviassa, eivät kuvattuna aikana tunteneet tulentekoa tai veneenrakennusta, mutta kulttuuristaan käy ilmi että nämä taidot on aiemmin tunnettu, ne on vain unohdettu kun ne eivät silloisessa elinympäristössään ole olleet tarpeellisia: he ovat muistutus että ihmiskunnan kehityksen suunta ei välttämättä joka paikassa ja ajassa ole eteenpäin...

Novellihaaste etenee.

Francesco Petrarca - Sonetteja Lauralle

Alun perin tarkoituksena oli lukea kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen eri kirja mutta parin ensimmäisen luvun perusteella päätinkin lukea sen joskus toiste, ja tilalle tuli sitten toinen teos, joka näppärästi jatkaa perinnettä vaihtaa kielialuetta: saksan, englannin, ranskan ja venäjän seuraksi tulee nyt italia.

Petrarcan Sonetteja Lauralle on varhaisrenessanssin suuria teoksia, teos joka on ollut klassikko kauemmin kuin suurin osa muuta kirjallisuutta on ollut olemassa, ja näkyy paitsi Laura-nimen ja runomitta sonetin suosiossa myös muina viittauksina (mainitsen nyt vaikkapa Juice Leskisen runokokoelman nimeltä Sonetteja laumalle, ja mahtaako Kauko Röyhkäkin teoksen tuntea...): samalla en ole kuitenkaan ihan varma minkä verran tätä enää luetaan kirjana...ja suomeksikin on ilmestynyt vain valikoima, Elina Vaara on valikoinut ja kääntänyt 137 runoa yli kolmesta sadasta.

Varsinaisesti en ole siis minäkään lukenut koko teosta, mutta eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi...kovin runsasta variaatiota ei nimittäin ole luvassa, sonetteja sonetin perään kuinka ihaillaan, rakastetaan ja kaihotaan Lauraa ja tämän vaaleita hiuksia ja kärsitään kun tämä on ihailijalleen viileä ja etäinen, höystetään kielikuvilla laakeripuista ja antiikin myyteistä, toistetaan loputtomasti. Myönnän että tätä lukiessa niin katse kuin ajatukset alkoivat harhailla nopeasti...

On esitetty että Petrarca ei varsinaisesti edes kirjoittaisi todellisesta henkilöstä vaan jostain naiseuden ideaalista tai mahdollisesti runoilijalle sopivasti laakeriseppeleestä. Toisaalta todelliseksi Lauraksikin on tarjolla historiasta esikuva, nuori nainen joka oli naimisissa ja siitä syystä piti etäisyyttä palvovaan rakastajaansa; toisin kuin Danten Beatrice tämä Laura ei kuitenkaan kuollut ihan nuorena, vaan vasta parisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun Petrarca ensi kertaa hänet näki.

Vaikutteita on luultavasti saatu keskiajan trubaduureilta, joidne merkitys oli huomattava erityisesti Provencessa, jossa Petrarca pitkään asui. Näiden trubaduurien kontolle on laitettu koko romanttisen rakkauden idean, idealisoinnin ja siihen liittyvän kulttuurin keksiminen ja sen keskeisiä piirteitä oli juuri rakastetun saavuttamattomuus: oli asianmukaista että rakastetun kuului olla tahollaan naimisissa ja että tämä nähdään lähinnä vilahduksina, jotka kuitenkin ovat kuin auringonsäteet kaiken sen pimeyden keskellä mitä on elämä kun rakastettu ei ole paikalla. Pysyvää stabiilia onneakaan ei kuulu olla, rakkauden tulee koko ajan joko kasvaa tai vähetä. Tätä mallia Petrarcakin harjoittaa, ja Lauran käytöksen heilahtelu armoisasta viileään ja takaisin ovat kaikki voimakkaasti koettuja.

Samalla on todettava, että näin nykyvinkkelistä katsottuna tämä yli sadan sonetin nippu (tai siis yli kolmensadan) näyttäytyy vähän, no, arveluttavana, sellaisena jota joku psykoottinen stalkkeri tekisi ja joka olisi hyvä syy hankkia lähestymiskielto tai ainakin pippurisumutetta ja salainen puhelinnumero. Ihan vaikka kuinka olisi humanistisen individualismin airut ja romanttisen rakkauden klassinen ideaali, välittyvä viba on enemmän itsekeskeinen obsessio jossa kohteella, tämän persoonalla, toiveilla, pyrkimyksillä ja elämällä ei ole väliä.
Ehkä tällä huomiolla ei tee oikeutta Petrarcalle, tunteilleen ja niiden ilmaisulle, ehkä tässä välillä kauniit aatteet ovat saaneet korruptoituneemman ilmiasun, koska niiden negatiivisista ilmenemismuodoista on nähty runsaasti huonoja esimerkkejä. Viime aikoina kuultu iskulause "rakkaus on rakkautta" on tautologisuudestaan huolimatta kuitenkin kyseenalainen.

Onko romanttinen rakkaus kuollut?

Ja se, että kuulostan tuota kysyessäni Carrie Bradshaw'lta, ei paranna tilannetta.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Viivi ja Cilla.

   Sadasti, soturitar hurmaavainen,
janoten silmienne rauhan vuota
toin teille uhrin, sydämeni: suotta!
ei teille kelpaa halpa alamainen.
   Jos toivoo sydäntäni toinen nainen,
hän erehtyy: kun itse vihaan tuota
sydäntä, jonka viskasitte luota,
ei voi se olla entisensä lainen.
   Sen karkoitan; jos ei se maanpaon teille
saa hoivaanne ja ei voi yksin olla,
ei kaksinkaan, kun kutsuu muu naishempi,
   sen luonnonjärjestys on tyhjä nolla;
syy lankee meille kummallekin, teille
enemmän, mitä enemmän se lempi.

Susanna Tamaro - Kulje sydämesi tietä

 

Kun kirjan ensimmäisillä sivuilla on viittauksia Pikku prinssiin niin kirjan nimen henkimän estetiikan kera aloin huokailla syvään, että onko tässä sitten taas luvassa rasittavan latteaa teepussifilosofiaa.

Susanna Tamaro kuitenkin skarppaa jonkin verran. Kirja (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) on isoäidin laatimia päiväkirjamuotoisia merkintöjä, jotka on kuitenkin tarkoitettu tyttärentyttärelle, joka on tuolloin toisessa maassa: isoäiti Olgan terveys rapistuu ja kuolema odottelee jo, ja suhde tyttärentyttäreen on ollut hieman ongelmallinen (samoin kuin nyt jo kuolleeseen tyttäreen), ja näissä merkinnöissä Olga avaa omia taustojaan, mitkä olivat suhteensa omiin vanhempiinsa, puolisoonsa, tyttäreensä jne, ja tämä oma tarina onkin kirjan ydin.

Filosofointia, ja osa siitä latteaa, toki on mukana, mutta sitäkin värittää kertojan luonne, tietty suorapuheisuus ja toisaalta välittyvä näkemys että ei tämä Olga nyt niin ihastuttavan viisas ja hyvä ollut, joskus hyvinkin kyseenalainen. Ennemminkin kiinnostava oli kuinka piirteet, suhteet ja ongelmat välittyvät sukupolvelta toiselle, joskus samoina ja joskus vastareaktioina, Olgan hankaluudet oman äitinsä kanssa (ja innokkuus syyttää tätä) heijastuvat Olgan tyttären hankaluuksina (ja innokkuutena syyttää tätä) ja ilmeisesti myös tyttärentyttären...tämä viesti tyttärentytärelle on ehkä vähän epämiellyttävää ("tulet sekaisin olevasta suvusta ja luultavasti toistat itsekin samat virheet") mutta ehkä sitten kuitenkin tarpeellista.
Tuon ympärillä oli sitten niitä "seuraa sydämesi ääntä"-juttuja, populaareja fiilistelyjä, ihan tarpeeksi, kiitos vaan.

En nyt mitenkään ihastunut tähän, oli se parempi kuin pelkäsin ja ihan leppoisasti luettava mutta ilman Frau, Signora & Bibi -haastetta en olisi varmaan tähän tarttunut eikä sekään nyt niin suuri menetys olisi ollut...

Tiziano Scarpa - Silmät halsterissa

Hmm hmm hmm, mitenkähän tähän Tiziano Scarpan kirjaan (suom. Katja Kangasniemi) pitäisi suhtautua.

Itse tarina on varsin yksinkertainen vaikkakaan ei ehkä yksinkertaisesti kerrottu, poika Fabrizio Kuhnuri ja tyttö Carolina Umpisolmu (joka työssään tunnetana myös Maria Grazia Halsterina) tapaavat, mutta suhteessa on ongelmia jonka seurauksena tyttö tapaa kertojan Alfredon joka sitten kirjoittaa tulevalle Alfredolle mitä siinä tytön edellisessä suhteessa tapahtui. Ja siinä ohessa kaikenlaisesta muustakin.

Kunnioitettavasti kirja osuu pariin "mitä arvostan kirjallisuudessa"-kategoriaan, siinä määrin että jos nämä eivät ole jollekulle toiselle lukijalle niin arvostettavia piirteitä (niinkuin ne eivät osalle teistä ole), tämän kirjan kanssa tulee ongelmia.
Ensinnäkin leikkisä esseistisyys: asioita, ihmisiä ja tapahtumia käsitellään analyyttisesti, ja kertoja on selvästi ihastunut listoihin, mutta kirjan yleisilme on kepeän humoristinen, sanoilla ja käsitteillä leikitään ja tikuista tehdään asiaa. Ja viittaillaan Dostojevskiin, Calvinoon, Italian valtionrautateiden juna-aikatauluihin jne. 
Toiseksi fyysisyys, ruumiillisuus, ajoittain vietynä groteskiuteen saakka: harvoinpa on näin suurta roolia kirjassa näytelleet ihmisruumiin moninaiset eritteet. Yhdistettynä edelliseen piirteeseen lopputulos ei kuitenkaan ole mitenkään raskas, vaan ennemminkin abstrakti, jopa absurdi, ja kun ottaa huomioon Maria Grazia Halsterin ammatin, tuo absurdi etäännyttämisefekti on tarkoituksenmukainen. 

Ja vaikka henkilöt eivät olekaan kovin todellisia, Venetsia tapahtumapaikkana on keskeinen.

Oliko tämä vähän kikkailevan ylinokkela? Nojoo, olihan se. Viihdyinkö tämän parissa? Kyllähän toki. Suosittelisinko muille? En ota moista vastuuta.

eta) Kirjastolaitos perustuu siis ruumiin lakkauttamiseen. Tämä sukupuolen asettaminen sulkuihin, tämä systemaattinen orgaaninen ja orgasmaattinen epoché päätyy päinvastoin ylistämään mitä hyvänsä ruumiillista ilmausta: nilkan paljas kehräsluu farkkujen lahkeen alapuolella, toisen jalan päälle nostettu jalka keinuu huomaamattomasti, eteen ja taakse, totellen pullistuvien ja laskevien valtimosyykimppujen sydämensykkeen rytmiä, otsakiehkura, joka sekaantuu kulmakarvan ja silmälasien väliin, eikä halua mistään hinnasta tulla nostetuksi korvan ja ohimon haaraan, huomaamatpn kyljenrapsutus, joka siirtää rintaliivien kuminauhaa, ovat kaikki asioita, jotka pistävät silmään kirjastossa, kuten värilliset yksityiskohdat mustavalkoisessa valokuvassa.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kuuluu kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja: teoksia ei mainita nimeltä mutta tässä on lajityyppinä tärkeässä osassa japanilainen eroottinen mangasarjakuva. 
Haluan mainita myös että nämä Edizioni Artemisian kirjat tapaavat olla myös esineinä miellyttävän tuntuisia, niin tämäkin.

Gianni Celati - Tasankojen kertojia

 

Joskus puhutaan kirjallisesta alalajista "karttafantasia", fantasiakirjoista joiden ensimmäisellä aukeamalla on kartta kirjan maailmasta ja joissa on syytä odottaa, että kirjan aikana sankarit tulevat käymään kaikissa kartassa näkyvistä paikoista.
Gianni Celatin kirja (suom. Hannimari Heino) on lajityyppiin aika ohut, ja karttakin esittää Po-joen laaksoa mutta kaikissa kartan paikoissa kyllä jollain tavalla käydään kirjan 30 novellissa. Eikä niissä nyt niin paljoa fantasiaakaan ole, mutta luonteeltaan ne kyllä muistuttavat suullisen kerronnan perinnettä jossa päähenkilönä on "eräs parmalainen opiskelija", "eräs parturi", "mies", "nainen", "pojat"...ja kuulija uskokoon mitä uskoo.

Olin aiempaa lukemaani kirjaa nimittänyt Calvino-liteksi ja kyllä sitä tässäkin parissa jutussa näkyy, ja suullisen tarinan tyylistä kun pidän niin tämän luin mielelläni, mutta toisaalta en nyt mitenkään ihastunutkaan, sympaattinen muttei mitenkään erityislaatuinen. Celati tuntuu sijoittuvan minulla "ihan kiva"-kategoriaan.

Novellihaaste etenee kuitenkin 30:lla, yhteismäärä on nyt 173, ja Helmet-haasteessa tämä on 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Giovanni Papini - Gog

No tämä oli aika outo teos.

Viime vuoden puolella yhden divarin ulosheittohintaisten laatikkoa silmäilin ja siellä näkyi joku vanhempi teos italialaiselta tekijältä josta en ollut kuullutkaan. Avasin kirjan ja huomasin kirjan suomentajaksi A. Carlingin, joten tottakai tämä piti ottaa luettavaksi.
Nyt sitten katsoin mitäs huvittaisi lukea seuraavaksi, mikäköhän tämä teos oikein on, käynpä katsomassa josko Giovanni Papini olisi tehnyt jotain muuta josta olisin kuullut. Ei varsinaisesti ollut, mutta monena oli mies ollut eläessään, ateisti, agnostikko ja kristitty, futuristi, fasisti ja fransiskaani, ja ilmeisesti kaikissa muodoissaan aika provokatiivinen tapaus...fasisminsa vuoksi oli ilmeisesti toisen maailmansodan jälkeen tosin aika lailla syrjään siirretty tapaus, mutta tällöinkin arvostajiinsa kuului mm. Jorge Luis Borges, joka myös on minulle kovan luokan suosittelija...

Tämä kirja vuodelta 1931 (eli Papinin "katolinen fasisti"-ajalta) on lähinnä kokoelma parodisia esseistisiä fragmentteja: kehystarinana ja yhdistävänä tekijänä on herra Gog, jonka kertoja sanoo tavanneensa eräässä mielisairaalassa. Gog on alunperin kotoisin Tyynenmeren saarilta, äiti alkuasukas ja isä valkoinen, ja nuorna rahatonna miehenä hän saapuu Amerikkaan, jossa osoitti valtavaa liikemiesvaistoa, kooten muutamassa vuodessa tyhjästä miljardiomaisuuden. Mutta yhtä nopeasti kuin aloitti hän myös lopetti rahanhaalinnan, ja päättikin alkaa käyttää sitä, toteuttaen monenlaisia päähänpistoja ja tutustuen mitä kaikkea maailmasta löytyy. Varsinainen kirja on hyvin sekalainen kokoelma Gogin jälkeenjääneitä papereita jotka hän on jättänyt kertojalle ennen katoamistaan...

Gog on siis mittaamattoman rikas, ja tämä raha myös avaa monenlaisia mahdollisuuksia tutustua mitä merkillisimpiin ihmisiin, ja lisäksi hän on utelias, jokseenkin moraaliton (jopa jossain määrin misantrooppi) ja ajattelultaan ja näkökulmaltaan ulkopuolinen. Ja muistiinpanonsa taas ovat lyhyitä satiirisia näkemyksiä maailmaan, politiikkaan, tieteisiin, taiteisiin, aikakauden merkittäviin vaikuttajiin yms.

Monet ideoissa vedetään absurdiksi reippaasti provoillen, joskin osaa satiireista nykynäkökulmasta tylsyttää se, että ne ovat toteutuneet ja toistuneet sellaisinaan, tai ainakin yrittyneet. Musiikkiesitys joka on pelkkää hiljaisuutta? Freudin tieteellisyyden kyseenalaisuus? Teatteri jossa näyttelijät korvataan tavallisilla ihmisillä jotka tekevät juttuja oikeasti muiden viihteeksi? Valtio joka näyttää olevan itsenäinen demokratia mutta joka itse asiassa onkin ulkopuolisen rahamiehen tiukassa hallinnassa? Kohtaamisessa Leninin kanssa toistellaan samoja ajatuksia joista Orwell myöhemmin kirjoitti pari kirjaa, ja Henry Fordinkin puheissa on tuttua klangia...
Muutamissa on käynyt myös toisin, ainakin toistaiseksi, ja osa on muuten vaan niin outoja juttuja...

Sinänsä ymmärrän kyllä että Borges tästä pitäisi, jotkut ideat voisivat olla ihan suoraan hänen tarinoistaan ja samoin mielleyhtymiä tuli myös Borges-henkisiin, esseemäisien spekulaatioiden kirjailijoihin Italo Calvinosta Leena Krohniin...eli sen puolesta tämä kyllä kolisi minuun hyvin.
Kirjoitusajankohta ynnä maailmanreissaus aiheena näkyvät kyllä rasistisina asenteina ja kirjoittajan fasismi nostaa niitä vielä enemmän esiin (ja lisää myös annoksen antisemitismiä). Mutta juuri aiemmin olin lukenut C.S.Lewisin kirjoittaman esipuheen pyhän Athanasioksen On the Incarnationiin, jossa argumentoi vanhojen kirjojen lukemisesta seuraavaan tapaan:
"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how _could they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the _same_ mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 
Jos on siis sitä mieltä että rasismi ja fasismi voisivat olla hyviä maailmankuvaratkaisuja ja valkoinen herrarotu uujeah niin en suosittelisi Papinia, me muut voimme ehkä hyppiä huonompien ajatusten yli ja keskittyä niihin parempiin kohtiin kun niitäkin on...

Mahdollisesti kiinnostuneille, kirja tarjoaa myös listan maailmankirjallisuuden kaanonista, laitan sen tähän:
- Sankariksi sanottujen ihmisten laumat, jotka kymmenen vuotta peräkkäin raatelevat toisiaan pienen kaupungin muurien juurella vanhan vietellyn naisen takia
- elävän matka kuolleiden suppiloon tekosyyn saamiseksi pahan puhumiseen kuolleista ja elävistä
- laiha hupsu ja lihava hupsu, jotka kulkevat pitkin maailmaa selkäsaunaa etsien
- soturi, joka naisen takia menettää järkensä ja kuluttaa aikaansa kiskomalla maasta metsien tammia
- pelkurilta on tapettu isä, ja kostoksi hän surmaa häntä rakastavan tytön ja monta muuta henkilöä
- ontuva paholainen, joka avaa kaikkien talojen katot näyttääkseen niiden häpeät
- keskikokoisen miehen seikkailut, miehen, joka on jättiläisenä kääpiöitten ja kääpiönä jättiläisten joukossa, aina nolona ja naurettavana- hölmön odysseia, hölmön, joka yhtenäisten, hullunkuristen onnettomuuksien keskellä väittää, että tämä maailma on paras mahdollisista maailmoista
- paholaismaisen professorin keikaukset, professorin, jota palvelee ammattipaholainen
- ikävä historia maalaisesta avionrikkojavaimosta, joka kärsii ikävää ja lopulta myrkyttää itsensä
- profeetan suulaat ja käsittämättömät näyt, profeetan, jolla on seuranaan kotka ja käärme
- köyhä ja kuumetautinen nuorukainen, joka tappaa vanhan akan ja sitten heikkoudessaan ei osaa varkaudestaan hyötyä, vaan kaiken lopuksi antautuu poliisin käsiin. 

Tunnistin suurimman osan ja kirjabloggaajien salaseura paikkasi mitä en keksinyt, kirjailija oletti siis lukijan tuntevan seuraavat teokset: Homeros: Ilias; Dante: Inferno; Cervantes: Don Quijote; Ariosto: Orlando Furioso; Shakespeare: Hamlet; Alain Rene le Sage: Ontuva paholainen; Swift: Gulliverin retket; Voltaire: Candide; Goethe: Faust (tai Marlowen sama, mutta nämä ovat kai suunnilleen aikajärjestyksessä); Flaubert: Rouva Bovary; Nietzsche: Näin puhui Zarathustra; Dostojevski: Rikos ja rangaistus (maalaa hiirellä vastaukset näkyviin).

Ai niin, Helmet-haasteeseen laitan tämän kohtaan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (käännöskirja, kirjan nimi on erisnimi).
Ja samalla uteliaisuuttani katsoin, että Papinin pari muuta kirjaa olisi kirjastossa tarjolla, mutta tätä Gogia ei näköjään Helmet-alueelta löydy edes kirjavaraston kätköistä.  

Grazia Deledda - Marianna

Jatkamme Italiassa, joskin Sardinian puolella ja aika on eri, mutta ihmisten kohtaamisen vaikeus on tässäkin keskiössä.
Grazia Deledda on näitä vähän tuntemattomampia nobelisteja, kirjallista tuotantoa on runsaasti 1900-luvun alussa ja muutamia kirjoja on suomeksikin tullut (tämän suomentajana Jalmari Hahl) mutta eipä näitä taideta kovin paljoa nykyään lukea, kirjabloggaajia lukuunottamatta: Tarukirjan Margit tästä on vinkannut ja aikeissa on ollut lukea pitempään (kun italialaisesta kirjallisuudesta olen muutenkin pitänyt), ja nyt kun on tämä Frau, Signora & Bibi -haaste...

Tyylilajissa ollaan realismin äärellä, tai verismiksi tätä tässä yhteydessä kutsutaan. Tapahtumat sijoittuvat Sardinian maaseudulle, nuori Marianna Sirca on vuosien palveluksen jälkeen juuri perinyt varakkaan setänsä ja on nyt itse varakas nainen, mutta uuteen asemaan asettumisessa on oma työnsä...ja pian hän myös kohtaa Simone Solen, joka oli aikoinaan myös ollut sedän palveluksessa jonkin aikaa ja on nyt metsärosvo, varsin vähäisten rikosten pikkurosvo josta ei ole edes luvattu palkkiota, mutta lainsuojaton kuitenkin. Simonen ja Mariannan välillä syntyy yhteisymmärrys ja rakkaus, mutta kaukana ongelmattomasta: kummallekin osapuolelle on palvelijanelämän jälkeen vapaus tärkeää, Marianna haluaa että Simone ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi rangaistuksensa ja tämä taas kuulostaa Simonesta kovin arveluttavalta, ja kummankin väki ei myöskään ole kovin innoissaan suhteesta...

Deleddan tyyli edustaa aikakautensa realismia, ei niin minun suosikkini mutta luettavaa: kun ollaan perusasioiden, rakkauden ja kärsimyksen, parissa, niin maisemakuvaukset eivät tunge eteen mutteivät käy myöskään niin ohuiksi että näyttäisi teatterilavalta. Keskellä ovat kuitenkin ihmiset, tärkeimpänä Marianna, ja näiden kautta esitetty rakkauden, vapauden, rikoksen, omaisuuden ja itsemääräämisen problematiikka (ilmeisesti muissakin Deleddan kirjoissa käsitellään paljon rikosta ja sovitusta, ja kai noita muitakin).

Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen nän ajatuksissaan hän varman itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon, jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta, niinkuin karjatalon hämäräkin.
Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut hänen korvaansa: - Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten ainoastaan: Niin.

Kiinnostava teos, varmaan muuhunkin Deleddan tuotantoon voisi tutustua. Ja Helmet-lukuhaasteesta otan tällä kohdan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja.

Paolo Giordano - Alkulukujen yksinäisyys

 

 (siinä on hintalapun jämät, ei kuulu varsinaisesti kanteen)

Muutaman vuoden takainen bestseller, Paolo Giordano nappasi tällä esikoisromaanillaan Premio Stregan (Italian isoin kirjallisuuspalkinto), Helinä Kankaan suomennos ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja tämä on ollut potentiaalisesti kiinnostavien listalla jo pitkään...

Kahden aika rikkinäisen ja yksinäisen ihmisen, Mattian ja Alicen välille, syntyy eräänlainen suhde, luontainen yhteensopivuus jossa säilyy kuitenkin myös jatkuva etäisyys. Mattia on ehkä jonnekin autismispektrille sijoittuva matemaatikkolahjakkuus, joka lapsuudessaan aiheuttaa kehitysvammaisen kaksoissiskonsa katoamisen, ehkä kuoleman (joskin oikeasti vanhemmat, koulu jne, miten te tämän hoiditte...) ja Alice kolhii itsensä pahasti lapsena lasketteluonnettomuudessa ja tätä seuraa anoreksia ja yleinen päämäärättömyys elämässä...kumpikaan henkilö ei ole erityisen miellyttävä mutta, no, entäs sitten?

Tämän varsin erikoislaatuisten henkilöiden erikoislaatuisen suhteen kehitystä sitten seurataan usean vuoden ajalla, tiettyihin välähdyksiin keskittyen. Kerronta on hillittyä, liikoja ei selitellä (ei mainita ääneen mitään autismia, kehitysvammaisuutta, anoreksiaa, vähänlaisesti viiltelyäkin...) mutta tarina etenee kuitenkin hyvin sujuvasti ja selkeästi. Ja mikä mainioita, ne helpoimmat, sentimentaalisimmat ratkaisut vältetään vaikka niiden suuntaan flirttaillaankin...

Sitten kaikki neljä jäivät sanattomiksi. Tuntui kuin Mattian isä olisi katsellut jotakin Alicen lävitse, ja Alice yritti jakaa painonsa tasaisesti molemmille jaloille näyttääkseen vähemmän rammalta. Hän ajatteli, että hänen äitinsä ei koskaan tutustuisi Mattian vanhempiin, ja se tuntui hänestä vähän surulliselta, mutta vielä surullisemmalta tuntui olla ainoa ihminen, joka ajatteli sellaista.

Kiva kirja, ymmärrettäviä ovat sekä suuri kirjallisuuspalkinto että suosio lukijoiden keskuudessa, minäkin etenin viihtyen hyvin tämän parissa. Muiston pysyvyydestä en tosin uskalla sanoa mitään.

Tässäkin kirjassa sivutaan Muuttoliikkeessä-haastetta mutta taas sen verran marginaalisesti että en ole suoraan tätä siihen ilmoittamassa. Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.
Tätä on myös blogattu aika paljon, linkitän tässä nyt vaikka Kiiltomatoon, Sariin, Mannilaiseen, Hannaan, Nannaan...mutta toinenkin Google-sivu näytti olevan täynnä bloggauksia. Ja näköjään jotkut muutkin ihmettelivät että mihin ihmeen pohjoiseen kaupunkiin Mattia voi mennä, jossa maksetaan euroilla ja jossa voi katsoa auringonnousua Pohjanmeren yli...

Ugo Foscolo - Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet

Joskus aikoinaan olin tämän kirjan bongannut divarista, ja vaikken ollut teoksesta tai Ugo Foscolosta muistanut ikinä kuulleenikaan niin italialaisuus ja julkaiseminen Kariston klassillisessa kirjastossa melkein sata vuotta sitten (Mikko V. Erichin suomennos vuodelta 1919) herätti uteliaisuuden (ja näköjään olen Foscolon runoja pari lukenut Tuhat laulujen vuotta -antologiasta)

Alunperin kirja on kirjoitettu 1800-luvun alussa ja kyseessä on kirjeromaani jonka kirjeet ajoittuvat vuosiin 1797-1799. Ja esipuhe jo vinkkasi, että Foscolon romaanin suurena vaikuttajana on ajan bestseller, Nuoren Wertherin kärsimykset, ja jos sen kirjan on lukenut arvaa jo miten tässäkin käy. Ja kun en mitenkään suuresti ollut ihastunut nuoreen Wertheriin, niin myös Jacopo Ortis sai aikaan runsaasti silmienpyörittelyä ja huokailua.

Perusrakenne siis on sama, kyseessä on kokoelma kirjeitä jotka Jacopon ystävä Lorenzo on vastaanottanut ja toimittanut kokoelmaksi, väliin laittaen myös muuta kommenttia ja selittävää aineistoa. Ja Jacopo on palavasti rakastunut Teresaan joka on kuitenkin jo menossa toisen kanssa naimisiin, ja voi sitä rakkauden tuskan paloa, jonka lievityskin lopulta tapahtuu samaan tapaan kuin Wertherillä.

Foscolo ei kirjoittajanakaan ole Goethe, mutta on kuitenkin kehittänyt kirjaansa muutakin aineistoa...kuvattu aikakausi kun oli Italiassa kovien poliittisten myllerrysten aikaa ja Jacopossa, samoin kuin varmaan Foscolossa, oli myös palavaa kansallisaatetta, Italian yhtenäisyyden edistämistä ja kunnian palautusta. Niinpä Teresa-huokailuja rytmittävät myös ankarat huokailut poliittisesta sekasorrosta, pettymyksestä Napoleoniin, Venetsian luovuttamisesta Itävallalle, sensuurista ja Italian parhaiden mielien sorrosta ja rappiosta.

Nämä kaksi tuskan aihetta eivät varsinaisesti tasapainota toisiaan, sataprosenttisesta Teresa-huokailusta siirrytään hetkessä sataprosenttiseen Italia-huokailuun, mutta yhdessä ne antavat kirjalle sellaista eksistentialistisen ahdistuksen väriä josta 1900-luvun intellektuellit vasta kirjoja tekivätkin, siemenet oli kylvetty.
Samalla oma kiinnostavuutensa oli kuinka romantiikkaan kietoutui hyvin nopeasti kansallisaate, ja kansallisromantiikka muodostuikin monissa maissa varsin tärkeäksi aatteeksi...

Kirjana tämä ehkä kuitenkin on nykyään lähinnä kuriositeetti, akateemisesti kiinnostava jos haluaa tutustua romantiikan kehitykseen Euroopan kirjallisuudessa mutta jos on lukenut Wertherin niin on käytännössä lukenut jo tämänkin.

Attilio Gatti - Saranga, viidakon poika (ja NTK-muistutus!)

Ei kansikuvaa, koska satuin saamaan käsiini NTK-sarjaa edeltävän painoksen vuodelta 1944 ilman kansipapereita, mutta on tästä myös yksi painos NTK-sarjassakin, luultavasti yksi sarjan harvinaisempia teoksia (suom. Sirkka Miettinen, kansi näkyy bloggaushetkellä esim. täällä)

Saranga on jossainpäin keski-Afrikkaa asuva nuori pygmi, kolme jalkaa pitkä ja hampaat ovat juuri viilatut teräviksi vaikka varsinaisesti ei vielä metsästäjien joukkoon lasketakaan. Mutta eräälle metsästysretkelle pääsee kuitenkin mukaan ja tästä lähtee sitten liikkeelle tapahtumasarja joka vie Sarangan uusiin tilanteisiin ja polulle jonka lopussa hän on täysiarvoinen metsästäjä.

Tultuaan niiden luo, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän iski keihäänsä kärjen maahan, muisti vielä seisovansa kalliolla ja kohotti aseensa lujalla liikkeellä ilmaan.
Sitten, kääntyen vain isänsä puoleen, niinkuin nuoren metsästäjän tulee, hän sanoi: "Isä, kaikki on hyvin."

Alussa lukeminen oli hieman tahmeaa, koska kirjan henkilöihin ja tapahtumiin oli hieman hankala päästä sisään (kun en ole viidakossa asuva pygmi), varsinkin kun liiallista tunteiden ilmaisua karsastetaan joten kerronta pysyy tietoisesti aika toteavana, ja merkillistä termistöä vilisevänä.
Uteliaisuus kuitenkin veti eteenpäin: eihän tällaisia kirjoja nykyään enää kukaan kirjoita eikä juuri luekaan, joten tässä lukijakin on pimeässä viidakossa. Ja tarinakin sitten asettui vähän perinteisempään nuortenkirjamalliin, vaikkei kerronta sitä aina tehnytkään (ja hei, tässä poltetaan hasista, onko NTK-sarjassa mitään muuta kirjaa jossa moista tapahtuu?)

Kirjan loppupuolella kävin katsomassa vähän tietoja Attilio Gattista ja ilmeisesti tämä olikin ihan oikeasti ahkera Afrikan reissaaja joka oli tutustunut pygmeihin ja alueeseen jota kuvaa, ja dokumentoinut paljon näkemäänsä, joten tämäkään kirja ei kai ole mitenkään kolonialistifantasia vaan antropologinen osuus pohjaa todellisuuteen...ja täällä mainitut huomiot tekemästään elokuvasta sopivat kyllä tähän kirjaankin, tarina itsessään noudattaa toki formaattia mutta mukana on runsaasti tapojen ja elämän kuvausta, ja henkilöitä kohdellaan arvokkuudella (silloin kun Saranga hölmöilee, se johtuu siitä että on nuori ja kokematon).

Kai sitten oli hyvä että tämän luin.

Tässä yhteydessä muistutan myös, että itselleni asettama NTK-haaste alkaa myös saapua kohti ilmoitettua päätepistettä, vuoden loppua, kirjoitan vielä lähipäivinä oman summauksen haasteesta, muutkin jotka haasteeseen sopivia kirjoja olette lukeneet voitte niistä ilmoitella.
En tiedä luenko tämän vuoden aikana enempää haastekirjoja: niitä olisi kyllä tarjolla kun juuri huomasin lähidivarissa nipun sopuhintaisia kiinnostavia sarjan teoksia ja accidentally niitä muutaman...eli joka tapauksessa luen näitä myös ensi vuonna.

Claudio Magris - Mikrokosmoksia

Messujen keskelle yksi lukukokemus: Claudio Magrisilta olin aiemmin lukenut pienoisromaanin Ymmärrättehän ja siitä pitänyt sen verran että piti tämäkin lukea, mutta, niin, mikäs tämä oikein onkaan?

Alussa oli sana, vasta sen jälkeen tulevat taivas ja maa, samoin metsät ja karhuemot. Metsällä ei ole sanoja, se on alkuperän hämäryyttä joka kutsuu takaisin helmaansa kaikki asiat ja muodot; se on Artemis joka ei osaa katsoa itseään eikä kertoa itsestään. Elämää joka hajottaa yksittäiset elämätä tuntematta kieltä, jolla ilmaista tuota lakkaamatonta muodonmuutosta. Tarina kiinnittyy muotoon, merkitsee sen, irrottaa sen eteenpäin virtaamiselta ja unohdukselta, kiteyttää sen; nuo karhusta kertovat legendat ja kuvitelmat antavat metsän uumenissa vaanivalle pedolle merkityksen ja panevat sen aisoihin, ne ovat kulttuurin voitto metsän hämärästä. 

Tekstien kohteena on joukko paikkoja, pienempiä tai suurempia, suurin osa jossain Triesten seutuvilla: omassa luvussaan kuvataan niin kahvilaa, vuorta, joukkoa saaria kuin puistoakin ja tekstit ovat kuin fiktiota, esseitä ja asiaproosaa olisi pilkottu palasiksi ja palasista sitten punottu uusia kokonaisuuksia antamaan impressioita paikoista ja niiden ympäristöstä. Varsinaista juonta ei harrasteta ja henkilötkin ovat sivussa, tulevat ja menevät...
Triestellä kaupunkina ja alueena on tietysti hyvin kirjava historia, Italian, Slovenian, Jugoslavian, Itävallan jne raja-alueena, ja tätä historiaa kirjassa sivutaan paljon vaikkakin tuollaisessa aika fragmenttisessa muodossa, ja kun keskeisestä rajamaasta (ristiriitainen käsite) on kyse, samalla mukaan tulee aimo annos koko Euroopan kulttuurihistoriaa: vaikka yksittäisistä rajallisista paikoista onkin kyse niin "kosmos" tarkoittaa kuitenkin koko maailmankaikkeutta.

Tuo yllä oleva sitaatti ja kirja muutenkin sointui sopivasti vähän aikaa sitten lukemieni Pikku prinssin ja Voyage au pays des arbresin kesyttämisajatusten kanssa, ikään kuin Magris yrittäisi kesyttää tilaa ja aikaa (ja ehkä päätyy kuvaamaan itseään, kuten kirjan alussa olevat motot myös antavat ymmärtää).

Myönnän olevani sillai tylsä että olisin ehkä kaivannut vähän selkeämmin johdattelevaa rakennetta, esim. niitä juonta tai henkilöitä, mutta näinkin kirjan luki vähän virtaavammalla tavalla, yrittämättä liian tarkkaan takertua että mistäs missäkin yksittäisessä elementissä on kyse. Suomentajana on joidenkin muiden uudempien italialaisten kirjojen tapaan Hannimari Heino.

Mutta pyykkärit rupattelevat ja laulavat uhmakkaasti, vaikka virtaavan veden laulu on alati sama ja se loppu tiedetään; miksi petät, miksi jätät, ennen rakastit etkä ollut tuollainen. Vesi huuhtoo pois plyn, hien ja nesteet jotka virtaavat hiljakseen hajoavassa ruumiissa. Elämä on säiliö, hapettumista, lautaselle hyytynyttä rasvaa ja kynsien alle jäänyttä töhnää, alusvaatteissa näkyvä keltainen viiru, Eroksen haikea sinettu; elämä tarvitsee pesuainetta ja toki siihen kelpaa myös tuo nuorten tyttöjen jynssäämä rosoinen saippua.

Kirjasta on kirjoitettu myös Kiiltomadossa ja Jäljen äänessä. 

Niccolò Ammaniti - Me and You

 

Tällä Ammanitin kirjalla on joitain samoja piirteitä kuin aiemmin lukemallani Minä en pelkää (josta noin ohminennen sanottuna pidin): teinipojalle paljastuu uusia puolia elämästä ja kasvua aikuiseksi tapahtuu. Toki pojat ja perheensä ovat aika erilaisia näissä kirjoissa...
Kirjoille on yhteistä myös rajatapailu ovatko nämä nuortenkirjoja vai eivät, olisivatpa nämä kirjastossa aikuisten tai nuorten osastoilla kirjastoissa niin olisivat vähän erikoistapauksia kummassakin ja syitä käydä ekskuilemassa oman viiteryhmän ulkopuolisilla hyllyillä.

Tämä on aika lyhyt kirja, 150 sivua suht väljää fonttia, ja tarinasta ei viitsi ihan kauheasti kertoa kun sen avautuminen on osa kirjan viehätystä. Mutta perusideana 14-vuotias Lorenzo on lähdössä ystäviensä kanssa viikoksi laskettelemaan, mutta kun vanhemmille on sanottu hyvästi kääntyykin hän salaa takaisin ja majoittuu talon kellariin jossa ei yleensä käydä. Vähän ajan kuluttua kellariin tulee käymään myös vanhempi sisarpuoli Olivia, johon Lorenzolla ei ole aiemmin ollut oikein mitään yhteyttä...

Päähenkilö Lorenzo on kiinnostava hahmo, hänellä on mahdollisesti narsistinen persoonallisuushäiriö jonka seurauksena hän ei ole erityisen kiinnostunut muista ihmisistä mutta on sujuva valehtelemaan ja esittämään mitä ei oikeasti ole (vanhemmat ovat harvoja ihmisiä joista hän välittää ja näitä ilahduttaakseen hän on kehitellyt fiktion että ystävät olisivat pyytäneet hänet mukaan laskettelemaan). (maalaa teksti hiirellä näkyviin)
Olivia sen sijaan jäi vähän juonielementiksi oikean henkilön sijaan, ehkä tarkoituksella, mutta sen seurauksena alkupuoli kirjasta toimii paremmin mutta loppupuoli ei ihan lunasta annettuja lupauksia.
Viihdytti mutta Minä en pelkää on parempi. 

Lukumaraton 2015-16

Pinon päällimmäinen -Sanna ehdotti näin vuodenvaihteen tienoille Rauhaa maailmaan -lukumaratonia jota on jo muutamassa blogissa ollutkin käynnissä ja osassa on juuri nytkin. Ja päätin minäkin lähteä mukaan näin vuodenvaihteen yli.
Maratonaikaa on 42 tuntia eli kun aloitan nyt kello 12 niin päätös tulee 2.1. kello kuudelta (jolloin aion kyllä olla nukkumassa mutta kuitenkin). Ja suunnitteilla on pitää muutenkin maraton hyvin vapaamuotoisena, en ole valinnut sen kummemmin kirjoja enkä aio niin intensiivisesti vetää kuin kesäisillä 24h maratoneilla. Ja varmaan jossain vaiheessa teen myös ekskursioita epälukumaratonin puolelle. Mutta pyritään nyt painottumaan lukemiseen ja huudellaan tänne edistymisiä.

Kello 12 siis lähdetään liikkeelle, varmaan se olisi...tuo kirja.

14.30. Tuo kirja on siis Alain-René le Sagen melkein yhdeksänsataasivuinen Kavaljeerin muistelmat, jota olen lukenut pätkissä lokakuusta lähtien, ja nyt aletaan olla loppupuolella, kun reippaasti maratoonasin 102 sivua. Aika nopealukuisia ja huvittavia nämä Gil Blas de Santillanan seikkailut ovat, mutta kun näiden draaman kaari on aika olematonta (tapahtumat, sisätarinat ja muut seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa) niin pitemmissä pätkissä epäilemättä kävisi tympeäksi.
Nyt Gil Blas oli taas jättänyt Madridin taakseen, tapasi uusia ja vanhoja tuttuja, meni naimisiin ja palvelijansa Scipio kertoi elämäntarinansa.
Jatketaan tästä joskus toiste, ja vaihdetaan kirjaa.

17. 00. En ole nyt ihan varma siitä että ovatko nämä lukemiseni nyt erityisen "rauhaa maailmaan"-edistäviä. Luin nyt myös aiemmin tutun Leonardo Sciascian kahden pienoisromaanin yhteisniteestä ensimmäisen puoliskon eli The Knight and Deathin (nimi viittaa tuohon ylläolevaan Dürerin teokseen). Kyseessä on rikosromaani, arvostettu lakimies Sandoz on tapettu ja nimetön päähenkilömme alkaa selvitellä tapahtunutta, mutta koska maana on Italia ja mukana on sisilialaisia, on selvää että syyt ja seuraukset eivät mene ihan perinteisten dekkarien mukaan näpsäkästi paikalleen, niiden suhteet ovat, sanoisinko, korruptoituneet...syylliseksi väitetään erästä uutta terroristijärjestöä jonka olemassaolosta ei ole kuitenkaan kovin paljon varmuutta paitsi tietysti sitten kun se vuotaa julkisuuteen, sitten se on olemassa liittyi se sitten tapaukseen tai ei...
Hämmentävä, painostava, kimurantti teos mutta eittämättä kiehtova ja tehokas. Sivuja tässä oli 54 (fontti oli aika pientä) eli en ole mitään sivumääräennätyksiä tosiaankaan tekemässä...
Lukenen tuon toisenkin pienoisromaanin kohtapuoliin mutten ihan heti, jatkan jollain muulla. Vai vaihtaisiko joksikin aikaa pelimoodiin?

19.15. Jatkamme ei-kovin-rauhallisissa merkeissä, eli pelaten vähän matkaa eteenpäin Path of Exileä.

Path of Exile on nopeimmin luonnehdittuna selkeä Diablo-klooni ja ylpeä siitä, mutta jos varastaa niin kannattaa varastaa parhailta ja laittaa homma toimimaan, eli paljon on tuttua Diablo II:n pelaajille mutta mukana on kaikenlaista nokkelaa parannusta ja kikkailua.
Tarinaa on taas mukana lähinnä nimeksi, jotain quest-juttuja ja flavor texteja mutta maailmassa on ihan kivasti karuutta (ja viittauksia ilmeisesti ainakin Australian suuntaan) ja meno on vanhaa kunnon "mennään paikkaan, tapetaan monsuja, kerätään expaa ja equa, vielä vähän matkaa eteenpäin". Ja joidenkin muiden pelaajien kokonaispeliaikoja katsellessa Diablo II:n "pahempi kuin heroiini"-koukuttavuuttakin on näköjään mukana.

20.15. Laitoin ruokaa tulemaan, valmistumista odotellessa pelasin vähän matkaa LYNEä. Joka on ilmeisesti alunperin täppärille laadittu pulmapeli mutta kyllä se PC:ssäkin pyörii.

Ideana on siis yhdistää ruudulla näkyviä muotoja toisiinsa niin että kaikki tulevat peitetyiksi mutta linjat eivät mene ristiin (ykköskuvassa alkutilanne, kakkosessa vedetään vielä viiva keskeltä oikealle niin homma on suoritettu). Yksinkertainen ja aika intuitiivinenkin peli joka ei tässä vaiheessa vielä ole ollut ylettömän työläs tai vaikea (vähän hakemista joskus pitää tehdä) mutta varmaan sieltä jotain tulee myöhemmin...

Myönnän fanittavani tällaisia minimalistisia pulmapelejä, hyviä tällaisia on aina ilo löytää kun yleensä jos pelipiireissä puhutaan suosituista pulmapeleistä niin ne ovat jotain Portalin kaltaista pseudo-actionia tai Bejewelediä, kun minulle lajityyppi taas on tämä LYNE tai English Country Tune tai RUSH tai SpaceChem tai Fish Fillets 2 (viimeisin mainittu ei ole kovin minimalistinen mutta jota olen pelaillut tuntikaupalla viime aikoina, hieman lapsellisen ulkokuoren ja hönön huumorin alla on tiukka puzzlepeli jonka vaikeustaso liikkuu kinkkisen ja sadistisen välimaastossa...näyttää lastenpeliltä, mutta kärsimättömimmät hajoavat jo tutoriaaliin)

Jahas, ruoka. Sen jälkeen voisi taas lukea jotain.

00.20. Vuosi vaihtui. Kuten voi ehkä päätellä en mitenkään innokkaasti juhlista vuosien vaihtumista, tänä vuonna olen sentään hereillä, mitä ei aina tapahdu :)
Tässä välissä olen lukenut Alessandro Bariccon Ocean Sea -kirjaa, nyt olen sivulla 145 (eli yhteissivumäärä tällä hetkellä 301). Joukko erikoisia ihmisiä on kokoontunut meren ääreen ja nyt pitää katsoa miten käy, ei tämäkään ihan mahdottoman pitkä kirja ole...Bariccon Silkki teki aikoinaan vaikutuksen ja Verta vuodattamatta -kirjasta pidin myös, tässä on samaa tekijää vaikka kirja eteneekin aika fragmenttisesti ja osittain tajunnanvirtaisesti (josta kerrontatapana en vieläkään niin pidä).
Katsotaan nyt luenko tämän loppuun ennen nukkumaanmenoa vai aamulla.

10.30. Kävin sitten vielä tuon kirjoittamisen jälkeen vähän kikkailemassa Fish Fillets 2:ssa

ja mm. hoksasin miten tämä kenttä läpäistään: ideana on siis saada nuo kaksi kalaa ulos kentästä, tässä tapauksessa vasemmasta alhaalta. Ulkonäöstä huolimatta kyse on vain tietynmuotoisten palikoiden liikuttelusta tiettyjen sääntöjen mukaan (kalat voivat vain työntää esineitä eteenpäin tai nostaa niitä päällään ylöspäin (eli esim. alimmalla lattialla olevia esineitä ei voi nostaa), kaikki muut paitsi nuo vihreät levälautat putoavat alaspäin, kumpikaan kala ei kestä esineen putoamista päälleen, vain isompi kala voi liikuttaa noita metallisia putkenpätkiä)
Ja nyt aamulla luin luin Ocean Seata vähän matkaa eteenpäin.

13.00. Luin Ocean Sean loppuun ja kävin ulkona.

Bariccon kirja sijoittuu jonnekin 1900-luvun vaihteeseen jommallekummalle puolelle pieneen majataloon meren rannalla jonne on kertynyt joukko ihmisiä: maalari joka haluaa maalata meren muotokuvan mutta ei oikein tiedä mistä alkaa, tiedemiehen joka haluaa mitata missä meri päättyy, nuoren neidon joka tulee paranemaan sairaudestaan meren äärellä (tai kuolemaan siihen, kummin vain), rouvan jonka miehensä on lähettänyt syrjäiseen maankolkkaan tämän uskottomuuden vuoksi...

"Do you know something? I would have thought that admirals stayed at sea..."
"I would have thought that priests stayed in church."
"Oh well, you know, God is everywhere..."
"So is the sea, Father, so is the sea."

Kuten ylempänä mainitsin, kirja on aika fragmenttinen, osin unenomainen ja tajunnanvirtainen ja paikoin hyvin tarinallinen ja konkreettinen. Itse asiassa mieleen tuli Perecin Elämä: käyttöohje, ja kun yhden henkilön nimi oli Bartleboom (vrt. Perecin kirjan keskeinen henkilö Bartlebooth), yhteys lienee tarkoituksellinen. Perecin omalaatuista huumoria (siinä missä ajoittaista turhauttavuuttakin) on mukana.
Tässä oli ansionsa ja hetkensä, vaikka Silkki onkin yhä Bariccon se kirja.
Sivuja 241, siis kokonaissivumäärä tällä hetkellä 397 eli aika leppoisasti tässä edetään aiempiin maratoneihin verrattuna.

16.00. Sitten vähän kevyempää kirjallisuutta, NTK-haasteen puitteissa tyrkylle tullut Lasten Toivekirjaston teos, E.L.Konigsburgin Ystäväni noitatyttö.

Elisabeth on muuttanut uuteen naapurustoon eikä hänellä vielä oikein ole ystäviä kun hän eräänä kekriaattona kohtaa samanikäisen Jenniferin, joka ilmoittaa olevansa oikea noita, ja päättää ottaa Elisabethin noitaoppilaakseen. Noitaopinnot etenevät ja tytöt alkavat valmistaa lentovoidetta kun...

Juttelimme entisajan noidista ja Cotton Mather -nimisestä miehestä, joka halusi hirttää noitia. Juttelimme hyönteissyöjistä, kasveista jotka pyydystävät ravinnokseen hyönteisiä. Puhuimme eräästä taiteilijasta, jonka nimi oli Van Gogh, ja joka leikkasti itseltään korvan. Puhuimme Ranskan vallankumouksesta, siitä millaista olisi haaksirikkoutua ilman vettä autiolle saarelle, puhuimme täistä ja paiserutosta ja muista mielenkiintoisista asioista.

Konigsburgilta olin joskus aikoja sitten lukenut toisen suomennetun teoksen Vanhan rouvan salaiset paperit (ja kirjailijan nimi oli jäänyt mieleen kun olin joku vuosi sitten ihmetellyt jossain alkukielellä tolkuttoman nimistä kirjaa joka nautti kuitenkin selvää klassikkomainetta, kunnes hoksasin että minähän olin lukenut sen). Tämäkin oli sympaattinen kirja, Jennifer oli kiinnostava hahmo, selvästi älykäs lapsi joka prosessoi yksinäisyyttään tahalliseen eksentriyteen ja kovaan ulkokuoreen, ja Elisabeth lähtee tähän mukaan ja oppii näitä taitoja mutta samalla myös näkemään Jenniferin kuoren läpi.
Ja moderni suomalainen aikuislukija voi tietysti kiinnittää huomiota myös kiinnostaviin kulttuurillisiin yksityiskohtiin, siihen mitä Konigsburg kertoo ja myös minkä jättää kertomatta tai mikä menee ohimenevänä mainintana läpi...tai siihen miten kääntäjä Marikki Makkonen selviää amerikkalaiseen kulttuuriin keskeisesti liittyvistä ilmiöistä jotka eivät ehkä vuoden 1971 lapsille olleet niin tuttuja, kuten Halloween.
105 sivua ja tekijän kuvitusta mukana, eli aika nopealukuinen kirja tämä oli (kävin välissä myös vääntämässä yhden tason lisää LYNEssä). Kokonaissivut siis 502.

19.50 Kävin reippailemassa kirkolla, siitä onkin aika pitkä aika kun olen viimeksi ollut englanninkielisessä messussa Henkassa (ja kamera unohtui, olisi voinut kuvata kivoja näkymiä Espan puistossa). Takaisintullessa luin ratikassa pari Luis Negrónin novellia, kerron niistä sitten kun saan koko kirjan luettua. Mutta 18 sivua lisää kokonaissaaliiseen siis.

23.00 Luin sen toisen Leonardo Sciascian pienoisromaanin, One Way or Anotherin, ensimmäisen luin eilen ja kirjoitin siitä tuolla ylempänä.

Tässäkin tarinassa murhataan joku, mutta on huomattavasti monimutkaisempaa selvittää onko joku sitten murhaaja, näissä ei noudateta selkeitä dekkarilinjauksia (ja molemmissa tarinoissa heitetään myös ohimennen piikkiä dekkareita kohtaan).
Tämänkertainen protagonistimme on taidemaalari, nimekäskin, joka sattumalta päätyy hotelliin/hengelliseen vierasmajaan jossa on juuri alkamassa retriitti jonka osallistujissa riittää valtakunnan kermaa ja päättää jäädä seuraamaan tapahtumaa, ei vähiten erityislaatuisen hotellijohtajan don Gaetanon vuoksi. Pienoisromaanin alkulauseena on pitkä lainaus Dionysius Areopagitaa ja jutut liikkuivat muutenkin aika sfääreissä, kun maalari ja don Gaetano käyvät filosofisia keskusteluja...Lopulta ei ehkä The Knight and Deathin veroinen mutta kiehtova tämäkin.
Lisäsivuja tuli 101, eli yhteissivumäärä on 621, ja luulen että lopetan maratonajan lukemisen tähän, kolme kirjaa kokonaan ja kahta pätkiä ja kokonaissivumäärä suunnilleen samoja luokkia kuin normaaleilla intensiivisemmilläkin maratoneilla (lisätunteja oli paljon mutta lukeminen katkonaisempaa ja osa kirjoista vähän työläämpiä kuin toiset). Taidan mennä tästä pelaamaan jotain.

1.15. Maratonaikaa tosiaan jatkuu vielä kello kuuteen mutten minä ihan niin pitkään taida pysyä hereillä...kävin tahkoamassa Path of Exilessä pari aluetta, ja sinänsä olisi houkuttanut käydä katsomassa Machinariumia tai To the Moonia mutta en taida nyt jaksaa. 

Italo Svevo - The Nice Old Man and the Pretty Girl

"Then the sin of an old man is equal to about two sins of a young man."

Lukumaratonin jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen kuten vaikka italialaisiin pienoisromaaneihin. Italo Svevolta olen lukenut aiemmin yhden kirjan johon en niin suuresti ihastunut, ja tässä käsitellään vähän samoja teemoja eli vanhenevaa hyvin toimeentulevaa leskimiestä joka ihastuu nuoreen naiseen, mutta tyylilajina proto-modernistinen tajunnanvirta on vaihtunut sarkastiseen kylmyyteen. Mikä minulle tietysti kelpaa hyvin.

Vanha mies on toki hyvin tietoinen iästään ja sen eroavaisuudesta tytön nuoruudesta ja alkaa kehitellä laajempia ja teorioita vanhuuden ja nuoruuden suhteesta, mikä on näiden yhteydet ja erot ja millaisia suhteita näiden välillä on ja pitäisi olla. Ja kun tyttö pikkuhiljaa etääntyy omille teilleen, teoriat yltyvät entistä abstraktimmiksi ja yleismaailmallisemmiksi.
Mitä vanhuus on oikeutettu odottamaan nuoruudelta? 

Svevo ei tosiaankaan ironiassa säästele (osittain varmaan itseironiassa, oli tämän ilmestyessä muutaman vuoden vanhempi kuin noin kuusikymppinen päähenkilö) ja samaan tapaan kuin päähenkilön mietteet tavoittelevat abstraktia yleispätevyyttä, ovat henkilötkin omalta osaltaan redusoitu abstraktioiksi, vanha mies ja nuori nainen ovat mitä ovat, nimiin ja sen sellaisiin ei niin kiinnitetä huomiota.
Viehättävä teos, kannattaa ehkä kuitenkin välttää jos potee ikäkriisiä :)

Carlo Lucarelli - Almost Blue

Tämä Carlo Lucarellin moderni dekkari (suom. Tapani Kilpeläinen) tuli vinkatuksi joskus, siispä kokeiluun.

Bolognassa on käynnissä omalaatuinen murhasarja jossa opiskelijoita murhataan hyvin raa'asti, mutta vähäiset todistajanlausunnot potentiaalisesta murhaajasta tuntuu aina kuvaavan eri henkilöä...joka merkillisesti näyttää aina edellisen murhan uhrilta. Tätä juttua selvittelemään laitetaan nuori naispoliisi Grazia Negro jota kollegat ahkerasti tytöttelevät.
Grazian etenemistä jutun parissa kuvataan kolmannessa persoonassa, tämän lisäksi näkökulmansa saavat mukaan minä kertojina myös sarjamurhaaja lempinimeltään Leguaani ja sokea mies Simone joka sattumalta on kuullut Leguaanin äänen ja kykenee siis sen tunnistamaan...jos henkilö vain löytyisi laajasta kaupungista.

Sokeasta todistajasta tuli heti mieleen pari aiemmin näkemääni elokuvaa, Dario Argenton giallo-klassikko Il gatto a nove code ja sitä (ja paria muuta genren klassikkoa) ansiokkaasti matkiva Sergio Pastoren Sette scialli di seta gialla, joissa käytettiin samaa kikkaa. Ja kun vähän matkaa olin kirjaa lukenut ja kulmia kohotellut niin huomasin että näköjään ensiassosiaationi onkin oikea, ei tämä ole tavallinen dekkari, tämä on gialloa. Tarina laukkaa kuin hirvi ja sisältää kimurantteja juonenkäänteitä, paljon verta ja räikeän roskahtavaa estetiikkaa, jossa tunnelman rakennus on paljon tärkeämpää kuin ovatko henkilöt uskottavia tai onko tarinassa kauheasti järkeä.

Sinänsä oli kiinnostava nähdä kuinka genren tyyppiominaisuudet on sovitettu kirjaksi, mutta myönnän että pidin enemmän leffoista. 

Kirjan ovat lukeneet myös Mette, Arde ja Piia

Italo Calvino - The Path to the Spiders' Nests

Suuresti arvostamani kirjailijan esikoisteos, tämän kirjoitti nopeasti sodan jälkeen reilu parikymppinen Italo "keskinkertainen neorealisti" Calvino josta vasta myöhemmin tuli Italo "Italo Calvino" Calvino. Kirja nautti ilmeisesti ilmestyessään kohtalaista suosiota mutta myöhempiin uusintapanoksiin kirjailija teki muutoksia ja lisäsi laajan esipuheen kommentoiden teoksen taustoja: tähän vuoden 1964 versioon tämäkin käännös perustuu.

Kirja sijoittuu sotavuosiin, Italiassa vallitsee sotatila fasistien ja saksalaisten ja partisaanien välillä. Nuori poika Pin varastaa pistoolin saksalaissotilaalta joka vierailee Pinin prostituutiota harjoittavan sisaren luona, kätkee sen paikkaan jossa hämähäkit tekevät pesiä, ja tästä seuraavien tapahtumien vaikutuksesta päätyy partisaanien joukkoon.

Pin on kiinnostava hahmo, rääväsuinen katupoika joka hakee hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta johonkin vaikkei niin paljon asioita ymmärräkään, paikkaa yhteiskunnassa ja tämä jonkin suuren aatteellisuuden sijasta vie hänet myös partisaanien joukkoon. Eräänlainen kasvukertomus tässä kirjassa siis on ytimessä, Pin ei varsinaisesti muutu aikuiseksi mutta jotain kuitenkin kokee...

Partisaaneissa tuntuu olevan idulla joitain Calvinon myöhempiä aatoksia, varsin omalaatuista joukkoa joiden kuvauksissa on idullaan jotkut myöhemmät novellit (ja kirjailija oli itse partisaani joten tietänee mistä puhui, vaikka esipuheessa nimeääkin erään toisen kirjan siksi suureksi partisaaniromaaniksi jonka kaikki he halusivat kirjoittaa). Kun fokushenkilö oli Pin niin nämä näyttäytyvätkin varsin epämääräisinä, vaikeasti ymmärrettävinä ja ristiriitaisina hahmoina joista monet vaihtavat puolta miten sattuu, eilisen fasisti on nyt partisaani ja tämän päivän partisaani on huomenna fasisti.

Ei tämä nyt huono kirja ollut mutta ei kyllä myöskään millään tavalla edustava otos kirjailijan tuotantoa, tulipahan luettua.

Erri de Luca - Vasemmalla ylhäällä

Vuoden vaihtuessa olin lukemassa kirjaa josta kuullemme lähipäivinä mutta vuoden ensimmäinen loppuun luettu on tämä de Lucan kokoelma lyhyitä ja vielä lyhyempiä novelleja (noin sataan sivuun mahtuu 12 novellia).

Erri de Lucalta olen aiemmin lukenut yhden romaanin joka jätti vähän ristiriitaisen fiiliksen, se oli hetkittäin hyvä tai erinomainen, mutta kömmähteli myös pariin otteeseen. Näissä usein varsin lyyrisissä tunnelmapaloissa (suom. Elina Suolahti) oli vähän samaa, mukana oli pari hienoa esitystä, muutamassa muussa löytyi ainakin hyviä pätkiä mutta muutamasta en saanut oikein mitään irti (mutta kun tarinat olivat lyhyitä ei heikommatkaan haitanneet). Monissa novelleissa viitataan työhön, politiikkaan, väkivaltaan (sekä henkilökohtaiseen fyysiseen että instutionaaliseen uhkaan) sekä myös rakkauteen ja muihin ihmissuhteisiin (ja tietysti Napoliin).


Minua viehättivät niin Paneelin suorapuheisuus (koululuokka vastustaa joukkona epäoikeudenmukaisuutta, kommentoi aika suoraan niin vuotta 1968 kuin mafiaakin...), Eräänlaisen juoksuhaudan ahdistavuus (sekatyömies kaivaa viemäriputkea työmaalla jossa ei olla niin tarkkoja työturvallisuudesta) kuin Varhaisen sadon lyyrisyyskin (hiihtoa ja sotaa vuorilla).

Marco Malvaldi - Viiden korttipeli

Olin tämän kirjan laittanut kirjamessuilla muistiin mahdollisesti luettavana kevyenoloisena dekkarina, ja oli tämä kerännyt myös joitain positiivisia blogiarvioita taannoisessa Italia-haasteessa (Marika, Tuulevi, Annami...) joten kun kirjastossa oli tyrkyllä niin nappasin mukaan.

Pinetan rannikkokaupungissa Pisan lähellä löytyy roskalaatikosta nuoren naisen ruumis, ja pikkukaupungissa kun ollaan niin aiheesta tulee paikallisen hyvin tehokkaan juorumyllyn ykkösaihe. Erityisesti keskustellaan Bar Lumessa jossa kaikkea mahdollista kommentoi vanhojen ukkojen kreikkalainen kuoro baarinpitäjä Massimon ärsytykseksi...ja Massimo nyt sattuu huomaamaan kaikenlaista ja vaikkei haluaisikaan sekaantua niin asiat jäävät vaivaamaan sen verran että pitää mennä huomauttelemaan havainnoista ja ajatuksista poliisille...

Kyllä, leppoisa, viihdyttävä ja usein hauskakin dekkari Christien hengessä (ei tosin kielenkäytön osalta) jossa varsinaisen murhajutun ohella löytyy paikallisväriä vaikkei tämä henkilöissään tai tarinassaan kovin syvälle menekään. Lukija ei ehkä onnistu selvittämään syyllistä ilman villiä arvausta, mutta eipä tuo haittaa. Seuraavankin osan voisi lukea mielellään, toivottavasti idea kantaa tai jopa kehittyy.

Gianni Celati - Neljä novellia näennäisyyksistä

Ja yhä vaan kirjastosta tehtyjä "tää näyttää kiinnostavalta"-poimintoja. Celatin kirja (suomennos Hannimari Heino) sisältää neljä pitkähköä hivenen absurdiin taipuvaa novellia. Yhdessä mies yhtäkkiä päättää lakata puhumasta (ja käyttäytyy muutenkin omalaatuisesti), toisessa mainosmaalari fiilistelee valosta, kolmannessa kirjallisuudenopiskelija haluaa tietää mitä ne kirjat oikeasti tarkoittavat (ja professorit ja kriitikot ja muut silloin kun puhuvat kirjoista) ja neljännessä miehellä on harmia täysikasvuisesta pojastaan joka ei ymmärrä lähteä omilleen...

Huomasin LibraryThingissa jonkun luonnehtineen tätä Calvino-liteksi joka onkin varsin sopiva kuvaus. Vähän samoja piirteitä näissä on, tavallinen elämä karkaakin jonnekin absurdin puolelle ja tapahtumat esitetään aika pelkistetyn humoristisesti. Ihan kivoja ideoita ihan kivasti toteutettuna mutta jotenkin en nyt jaksanut suuremmin innostua, olen nähnyt samaa aiemminkin ja paremmin tehtynä.

Mutta vielä yksi osuma Pasto italianoon.