Marraskuun luetut ja liebster-vastauksia

Boris Akunin - Pelagia and the White Bulldog
Saadat Hasan Manto - Kingdom's End
Snorri Sturluson - Norjan kuningassaagat, osa 1
Adnan Mahmutović - How to Fare Well and Stay Fair
Alphonse Daudet - Tarasconin mestariampuja
Theodor Storm - Immensee

Osamu Dazai - Tsugaru: kulkija käy kotona 
Kirsti Ellilä - Pieni kirja Hemmingistä

 Marraskuussa on luettu kirjoja. FB:ssä on ollut kuukauden ajan käynnissä lukuhaaste jossa luetaan joka päivä vähintään 30 sivua kirjaa, kaunokirjallisuutta tai ei-työ-tietokirjallisuutta. Haaste suorittuu joskin useampana päivänä meni aika rajoille (siinä ennen keskiyötä vedettiin viimeisiä sivuja...)

Tuossa listassa mainittujen kirjojen lisäksi luin parikin runokokoelmaa joista kummastakaan ei saanut oikein mitään irti, toisesta kuitenkin bloggasin nimeä mainitsematta (ja mahdollinen yleinen runojumitus on kyllä taas selättymässä).
Kirjojen luokittelu tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä ei myöskään ollut ihan yksioikoista kun luin kolme kirjaa elämäkertahaasteeseen (yhtä aloittaessani en tosin vielä arvannut sen siihen kuuluvan): Ellilän kirja pysyy vielä selkeästi tietopuolella mutta Dazai ja Snorri molemmat liikkuvat rajoilla, yhdistäen tosihavainnointia ja fiktiota...vaikka Dazai itse kieltää täyden luotettavuutensa laitoin hänet kuitenkin tietopuolelle ja Snorrin taas kaunoon, lähinnä koska käytti niin paljon runomateriaalia (dokumentoivaa mutta kuitenkin).

	mies	nainen	muu
englanti	69	62	1	132
suomi	42	35		77
japani	26	7		33
ranska	23	8	2	33
italia	25			25
ruotsi	16	6		22
saksa	18	1		19
venäjä	11	1		12
tsekki	10			10
norja	9			9
espanja	6		1	7
tanska	4			4
unkari	3		1	4
puola	2	2		4
islanti	1		2	3
serbo-kroatia	2			2
viro	3			3
muu			3	3
arabia	1		1	2
portugali	1	1		2
hollanti	1			1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
	279	124	13	416

--------------------------
FB-sivulla on myös ajoittain ajateltu.

"En ole mitenkään Smiths-fani mutta on nää silti symppiksiä.http://www.huffingtonpost.com/…/this-charming-charlie_n_376… "

"Turun Sanomien haku bloggaajia sisällöntuottajiksi näkyvyyspalkalla on herättänyt ymmärrettävästi närkästystä (ja tämähän ei ole ensimmäinen lehti joka moista harrastaa) https://harto.wordpress.com/…/surullinen-esimerkki-ryhdy-b…/

Myönnän kuitenkin että heräsi pienimuotoinen houkutus hypätä jonkun isomman mediatoimijan siivelle (ei ehkä ihan ilmaiseksi mutta jos lehden vuosikerran ja muuta pientä etuutta tännepäin viskovat) näkyvyyden vuoksi ja keskittyä kirjoittamaan kaikenlaisesta kummallisesta joita yksikään oikea kulttuurisivu ei käsittelisi, esimerkiksi ephemera-kirjallisuudesta (mm. http://hdcanis.blogspot.fi/…/winston-churchill-quotations-l…)

Okei, saattaisi ehkä silti jäädä tekemättä mutta tarjouksia otetaan vastaan (ja harkitaan mielialan ja tarjottujen etuuksien perusteella)"

"

Tänään on kansallinen pelipäivä. En voi pitää itseäni nykyään kovin aktiivisena pelaajana, kaikenlaiset muut harrastukset kuten lukeminen kilpailevat ajasta liian tehokkaasti, mutta kyllähän sitä jonkin verran (alustana PC:llä oleva Steam) ja aiemmin enemmän, ja aihe kyllä kiinnostaa (muutama kirjoitus aiheesta on päätynyt blogiinkin asti).

http://www.pelipaiva.fi/index.php… "

"Maailma on taas aavistuksen pimeämpi: Setsuko Hara RIP http://www.theguardian.com/film/2015/nov/25/setsuko-hara "

------------------------------------------

Ja kaikkea muuta -Minna muisti blogiani Liebster awardilla ja siihen liittyvillä kysymyksillä.

En nyt laita tätä eteenpäin, moni sen ansaitsisi ja monella on tämä ollutkin jo, mutta vastataan:

1. Mistä kirjoittaisit, jos et kirjoittaisi kirjoista tai mistä muusta jo kirjoitat? 

- Jonkin verran kirjoitan jo sarjakuvista (lasken nämä yhä erilleen) ja tietokonepelit ja elokuvat ovat olleet myös käsittelyssä. Jos ei olisi kirjablogia niin saattaisin ehkä pitää elokuvablogia. 

2. Minkä kirjan luit viimeksi? 

- Loppuun tuon aiemmin blogatun Stormin Immenseen. Kesken on pari kirjaa.

3. Milloin ja millä kuuntelet äänikirjoja? (tai kuunteletko niitä?) 

- En kuuntele...tai olenkohan joskus lapsena kuunnellut jonkun kasettikirjan.

Yleensä sellaisissa tilanteissa joissa voisi kuunnella äänikirjoja kuuntelen mieluummin musiikkia (jossa olen muuten myös tosi huono kuuntelemaan sanoja, eli saattaisi kirjojenkin kanssa olla kovia ongelmia. 

4. Millaista kirjaa et koskaan lukisi?

- Genreittäin tai aihepiireittäin ei ihan helposti kai sellaista löytyisi, jos löytyisi niin sehän pitäisi toki testata :) Mutta testaamisinto putoaa kyllä nopeasti kun sivumäärä kasvaa. Sanotaan vaikka että yli 400-sivuinen omaelämäkerta joka keskittyy täysin kirjoittajan oman erinomaisuuden korostamiseen.

5. Kerro yksi jouluun tai joululomalle sopiva kirja? 

- Traditiokirjoja ei minulla ole, mutta sanotaan nyt vaikka Luukkaan evankeliumi. 

6. Kuka luki sinulle viimeksi ääneen? 

- Ööh. Eilen oli ilmastomarssilla jotain puheita joissa saatettiin lukea myös jotain tekstejä paperista. Lauantaina messussa oli muutamakin lukija, joista viimeksi jotain luki isä Tri. 

Nuo tosin olivat enemmän "luetaan yleisölle"-juttuja, henkilökohtaisella "minä luen nyt sinulle"-tapaamisia ei tule lähiajoilta mieleen...

7. Onko jokin elokuva parempi kuin kirja, johon se pohjautuu? Mikä? 

- Onhan niitä muutamakin. Mm. Maija Poppanen, Rosemaryn painajainen ja Jacksonin Taru Sormusten herrasta -leffat olivat minusta parempia elokuvina kuin kirjoina.

8. Kenen kirjoihin liittyvän henkilön haluaisit kutsua päivälliselle ja mitä hänelle tarjoaisit?

- Ensimmäisenä välähti mielessä pari "ei ainakaan tuota"-nimeä, heidän perässään Loviisa Niskavuori. Menusta en osaa sanoa, arvostaa toki hyvää suomalaista perusruokaa mutta olisiko se sitten hyvä syy tarjota jotain kivaa etnistä...?

9. Kotimaista vai käännöstä? 

- Käännöskirjojahan minä pääasiassa luen. Tai joskus alkukielelläkin.

10.  Millä sinusta saisi teinipojat lukemaan? (Hahaa... ideoita kaivataan!)

- Ideointia on tullut harrastettua, ja pidän yhä tietokirjoja kiinnostavista aiheista ehkä parhaimpina koukkuina.

11. Mitä näit viimeksi teatterissa tai elokuvissa? 

- Taas vaikea, kun en juuri teatterissa käy ja elokuvat tapaan katsoa kotona. Taitaa mennä pääasiallisen repertuaarin ulkopuolelle, Kansallisteatterin tiloissa järjestettyyn Prosak-klubiin jossa oli puhujina Antti Salminen ja Leena Krohn reilu vuosi sitten. 

Theodor Storm - Immensee

...tai jos olisi huomannut katsoa nimiösivua, olisi voinut huomata että kirjan nimi olikin "Immensee ja muita novelleja", tässä Hannes Korpi-Anttilan suomentamassa kirjassa oli siis myös pitempi Linnassa ja lyhyempi Vihreä lehti, ja Linnassa-tarinaa lukiessa ihmettelin kyllä että mitenkäs tämä oikein liittyykään aiempaan ennenkuin huomasin tuon lisämääreen...

Theodor Stormilta olin aiemmin lukenut pienoisromaanin Aaveratsastaja ja vaikka se ei ihan huipputeos ollutkaan niin jätti halun kokeilla myös muutakin. Nämä novellit liikkuvat myös romantiikan seutuvilla, ja nimitarinasta tuli vähän mieleen Nuori Werther: Reinhard ja Elisabeth ovat läheisiä lapsuusystäviä, välillään on rakkauttakin joka ei sen kummemmaksi muutu (Reinhardin käytöksellä on osuutta asiaan), Elisabeth menee naimisiin toisen kanssa ja Reinhard vierailee näiden luona tunteellisten kohtausten merkeissä.
Linnassa-novellissa nuorella neidolla ja kotiopettajalla on jutuntapaista, ja Vihreä lehti on pieni tarina sotarintamalta.

Vähän sama ongelma kuin Aaveratsastajassa, näissä on häivähdystä jostain hyvästä mutta jotenkin en nyt Stormia kohtaa, en ymmärrä miksi näiden piti olla juuri sellaisia kuin ne ovat.

Aiemmin keskusteluissa tuli maininta että Veit Harlan on ohjannut sodan aikana natsismiin päin kallellaan olevan elokuvaversion, tarinassa en varsinaisesti huomannut mikä olisi moiseen tulkintaan johtanut mutta sen sijaan Vihreä lehti vaikutti tarinalta jota fasistit olisivat arvostaneet sellaisenaan. Voitte ottaa tuon kuriositeettisuosituksena.

Osamu Dazai - Tsugaru: kulkija käy kotona

Tienoo on lempeämpää kuin itärannikon Tappi, mutta täälläkin kasvillisuus on jäänyt askelen päähän "maisemaksi" muuttumisesta: se ei antaudu minkäänlaiseen keskusteluun matkamiehen kanssa.

Tässä on kirja jota en ehkä olisi aiheen puolesta valinnut luettavaksi mutta kun tuttu kirjoittaja kirjoittaa ja Kai Nieminen suomentaa...

Toisen maailmansodan aikana Japanissa isänmaallisessa hengessä julkaistiin kokonainen sarja tällaisia kirjoituksia joissa eri kirjoittajat kuvailevat jotain Japanin maakuntaa: Dazai päätyi kirjoittamaan Tsugarun maakunnasta Honshu-saaren pohjoiskärjessä, maakunnasta josta itse oli kotoisin vaikka oli jo pitkään Tokiossa asunut.
Kirjaansa Dazai ei halunnut perustaa vain muistikuviin tai yleiseksi historialliseksi katsaukseksi, joka tässä tapauksessa olisikin ollut vaikeaa, maakunta ei ilmeisesti ole näytellyt kovin merkittävää roolia valtakunnan kohtalonhetkinä, kouluajoilta kirjailija muistaa että Japanin 2600-vuotisessa historiassa Tsugaru mainittiin vain kerran...ei, on lähdettävä matkaan, tavattava vanhoja ystäviä ja perhettä ja kierreltävä myös niillä seuduilla joissa ei ollut aiemmin käynyt.

Ellei maailmassa olisi alkoholia minusta kukaties olisi kehittynyt pyhimys - järjetön ajatus, mutta pohdin sitä täysin vakavissani tuijotellessani junan ikkunasta Tsugarun tasankoa.

Lopputulos on omalaatuinen yhdistelmä matkakuvausta, historiallista katsausta ja nykyhetkeä (Dazai jättää yhden kohteen kuvailun hyvin epämääräiseksi koska se on sotilaallisesti merkittävä kohde, samoin riisin säännöstelystä on paljon puhetta), yleistä luonnehdintoja maakunnasta ja syvää henkilökohtaisuutta, muistoja menneestä ja kohtaamisia nykyhetkessä (kohtaamisia, jotka tapaavat kehittyä varsin kosteiksi...)

Dazain muihin suomennettuihin kirjoihin Ei enää ihminen ja Laskeva aurinko verrattuna Tsugaru erottuukin ilkikurisempana, tosin tämä ei tullut ihan yllätyksenä koska olin lukenut myös Blue Bamboo -novellikokoelman. Toki hilpeys on suhteellista, Dazain itseironia on usein hyvinkin pisteliästä ja kotiseudun ironisessa tarkkailussa nähdään piirteitä itsestä, "pilkkaan näitä koska olen itse samanlainen".

Ja lopullisena ironisena takaporttina Dazai muistuttaa että ei näitä muisteloja ja matkakokemuksia kannata aina ihan kirjaimellisena totena ottaa...ehkä tässä ei lopulta ihan kauheasti kerrota maakunnasta, mutta aika paljon kirjoittajasta.

Uuvun aina Kanakin synnyinkodissani. Tiedän kyllä saavani myöhemmin kärsiä siitä, että kirjoitan näin. Mies joka kirjoittaa omaisistaan ja joka toimeen tullakseen myy sen mitä heistä kirjoittaa, kantaa niin pahan karman taakkaa että jumalat riistävät häneltä kodin.

Alphonse Daudet - Tarasconin mestariampuja

Olen aiemmin lukenut Daudetin tunnetuimman teoksen, "oleskellaan Provencen maaseudulla"-lajityypin huomattavan edustajan Kirjeitä myllyltäni, joskus vuosia sitten. Nyt palataan taas Provenceen, Tarasconin pikkukaupunkiin jonka merkkihenkilöitä on armoitettu metsästäjä ja suuri seikkailija Tartarin. Tosin riistaeläimet ovat oppineet varomaan Tarasconin lähiseutuja joten metsästettävää ei niin paljoa ole, ja Tartarin, laajasta tietämyksestään maailman kaukaisista kolkista, niissä uhkaavista vaaroista ja miten niistä selvitään huolimatta, ei ole koskaan tullut lähteneeksi edes Marseilleen saakka...

Kunnianosoitus Cervantesia kohtaan on selvä, kun Tartarinia kuvaillaan Don Quijoten ja Sancho Panzan yhdistymiseksi samassa henkilössä: Quijoten tapaan hän tietää että hänet on luotu suuriin seikkailuihin, vaaroihin ja romansseihin, mutta Panza-puoli taas järkevästi kaipaa ympärilleen miellyttäviä mukavuuksia vähällä vaivalla, ja usein Panza-puoli pääsee voitolle.
Mutta eräs kerta, melkein pelkkänä lipsahduksena, Tartarin esittää epämäärinen toive lähteä Algeriaan metsästämään leijonia, ja tarasconilaiset tarttuvat tähän ajatukseen sellaisella innolla että matkaanhan sitä on lähdettävä...ja kuinkas sitten kävikään saa lukea kirjasta.

Ei tämä nyt ehkä mitään suurta kirjallisuutta ollut mutta miellyttävä, leppoisan humoristinen pikkupala etelämmästä vähän kuin ne myllykirjeetkin. Tämän oli suomentanut Timo Kylmälä (ja joidenkin termien käännökset ovat ainakin vanhentuneet mutteivät häiritsevästi), Daudet on kirjoittanut näköjään myös pari jatko-osaa tarinalle mutta niitä ei vissiin löydy suomeksi...

Mutta kuulkaahan nyt tarkasti. On kerta kaikkiaan aika sanoa painava sana siitä valehtelijain maineesta, jonka pohjoisranskalaiset ovat sysänneet eteläranskalaisten niskoille. Etelä-Ranskassa ei ole valehtelijoita, ei sen enempää Marseillessa kuin Nîmesissäkään, Toulousessa kuin Tarasconissakaan. Täkäläinen mies ei valehtele, hän erehtyy. Aina hän ei sano totuutta, mutta hän uskoo sanovansa sen...Hänen valheensa ei ole valhetta, se on vain eräänlainen kangastus...

Kirjallinen retki pohjoismaissa -kooste

(Lena Ackebo, min favorit)

Vielä olisi pari viikkoa aikaa lukea jotain Annamin järjestämään Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen mutta tällä hetkellä kertyneessä lähiaikoina luettavien pinossa ei nyt juuri sopivia kirjoja ole tyrkyllä, joten laitan haasteen kokoon jo nyt.

Tässä haasteessa olikin sitten jo ihan yrittämistä, en mitenkään kauhean paljoa ole skandinaaveja lukenut, ruotsalaisia harvakseltaan, muita vielä vähemmän, koska puhutut skandinaavidekkarit eivät juuri kiinnosta ja muut ovat ehkä liian lähellä suomalaista kirjallisuutta ollen kuitenkin käännöksiä.
Lähdin kuitenkin varsin aktiivisesti etsimään luettavaa eri maista, keräten kirjaston nettisivujen muistilistalle pitkän listan potentiaalisesti kiinnostavia nimikkeitä ja niitä sitten poimien höystettynä muutamalla satunnaisnostolla (lukulistalla on vielä nimikkeitä joihin palattaneen joskus).

Ja tulihan niitä luettua, ja ennakkoluuloni oli osin perusteltu muttei lopulta kuitenkaan. Luin haasteeseen seuraavat kirjat:

Islanti:
Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja Pohjolasta 
Gunnar Gunnarsson - Silmäpuoli vaeltaja
Snorri Sturluson - Norjan kuningassaagat, osa 1 
Norja:
Frode Grytten - Popmusiikkia
Gabriel Scott - Lähde eli kirje Markus kalastajasta 
Jon Fosse - The Girl on the Sofa 
Tarjei Vesaas - Lehtokurppa
Aksel Sandemose - Alice Atkinson ja hänen rakastajansa
Jon Fosse - Plays One
Tarjei Vesaas - Jäälinna 
Ruotsi:
C.J.L.Almqvist - Käy laatuun 
Wilfrid Stinissen - Rukoushuokauksia
Jonas Hassen Khemiri - Ajatussulttaani
Stig Dagerman - Äidin varjossa
Bruno K. Öijer - Hopeanmustaa
Pär Lagerkvist - Kuolleet, jotka etsivät jumalaa
August Strindberg - Hemsöläiset
J.L Runeberg - Vänrikki Stoolin tarinat
Esaias Tegnér - Fritjofin taru
Carl-Johan Vallgren - Herra Bachmannin esite
Viktor Rydberg - Singoalla
Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär
Adnan Mahmutović - How to Fare Well and Stay Fair
Tanska:
Johannes V Jensen - Kuningas murtuu
Gunnar Gunnarsson - Hyvä paimen

Ja heti alkuun törmättiin luokitteluongelmaan, skandinaavikirjailijat ovat liikkuvaista sorttia. Kaksi saagakirjaa päätin merkitä Islantiin siitä huolimatta että Norjan kuningassaagat käsittelevät Norjaa (ja kyllä niissä ruotsalaisia ja tanskalaisiakin riittää) ja Egill Yksikätinen -kirjankin tapahtumat leviävät reippaan laajalle maantieteelliselle alueelle.
Kolmas Islanti-merkintä ei myöskään ole ongelmaton, Gunnar Gunnarsson on islantilainen kirjailija joka kirjoitti Islannista...asuessaan Tanskassa ja tanskaksi. No, luin herralta kaksi kirjaa ja merkitsin toisen Tanskaan.
Tanskasta kotoisin oleva Aksel Sandemose taas kuuluu selkeästi Norjan kirjallisuuteen...
Ja ruotsalaiskirjailijoiden joukosta yksi on kotoisin Belgiasta ja toinen Bosniasta, kolmas Ruotsissa syntynyt pui mamujuuriaan ja neljäs kirjoittaa Ruotsista Berliinissä asuvin silmin. Ja historiallisena kuriositeettina vielä Runeberg (joka siis myös luetaan yleisesti ruotsalaisen kirjallisuuden kaanoniin, vahvemmin kuin myöhemmät suomenruotsalaiset).

Pohjoismaiden sisäisen kulttuurivuodon lisäksi kosmopoliittisuuttakin siis löytyy ihan kivast: tämä on epäilemättä asia jossa muilla pohjoismailla on Suomeen nähden etulyöntiasema.

Tanska jäi nyt vähän paitsioon, varsinkin kun Jenseninkin kirja jätti jälkeensä enemmän hämmennystä että en oikein tunne tarpeeksi Tanskaa tajutakseni kirjaa...
Ruotsin ja Norjan satsiin olen sen sijaan varsin tyytyväinen, kummastakin löytyi kirjoja monipuolisesti: Norjassa keskityttiin kuitenkin 1900-lukuun, Ruotsista tuli myös aimo annos vanhempaa kirjallisuutta, ja yleensä ottaen taisin keskittyä paljon teoksiin jotka omissa maissaan ovat jonkinlaisessa klassikkoasemassa vaikka eivät ehkä ole kansainvälisesti niin tunnettuja...

Toisaalta lopputulemana monet noista ovat niin omintakeisia teoksia että niitä on hieman vaikea suositella yleisesti kenelle tahansa: sopivasti virittynyt lukija ihastuu Fritjofin taruun tai Hyvään paimeneen tai Fossen näytelmiin, joku toinen ehkä inhoaisi niitä. Omiksi suosikeikseni mainitsisin ehkä Liejukuninkaan tyttären ja Jäälinnan mutta hyviä oli muitakin.

Mukava haaste, tuli laajennettua lukemisia ja jäi houkuttamaan jatkamaan maiden kirjallisuuksien parissa.

Adnan Mahmutović - How to Fare Well and Stay Fair

I had a dream. Midsummer night's dream. I became a real Swede, eating small strawberries in the midsummer rain, leapfrogging in circles around a goat made of hay with a red ribbon around its neck, and fucking a drunken stranger in an unfamiliar house.

Olen aiemmin maininnut jo nämä aiemmin tuntemattomien kirjailjoiden novellikokoelmat? Hyvä.
Mahmutovićin kirja osuu erinomaisen ajankohtaiseksi lukukokemukseksi: kirjailija on Ruotsissa asuva Bosnian pakolainen, joka kirjoittaa englanniksi, ja monet tämän kirjan tarinat keskittyvät Ruotsiin ja bosnialaisiin muslimipakolaisiin (muutamin poikkeuksin), niin sodan ja pakolaisuuden kokemuksiin kuin myös kodin käsitteeseen.

vii.
Actually, two things will change. 1: Your parents' nostalgia will evolve, beyond any of Darwin's predictions, an unprecedented mutation like in X-Men, except it won't make them look cool, and they will not wear spandex, or anything that's not at least two sizes too big. Some will still love those disgusting colourful rustling sweat suits. 2: There will be bullies, also mutated, and unrivalled by anything even the imagination of Stan Lee was able to produce at the top of his game.

Yllä oleva pätkä on nimitarinasta, ohjeistusta pakolaiselle mitä on odotettavissa ja miten kannattaa toimia. Muissa tarinoissa ollaan vaihtelevissa tilanteissa, integraation monenlaisissa vaiheissa: jotkut henkilöt esiintyvät useissa tarinoissa (mm. nuori nainen Almena) ja lyhyissä tarinoissa näkyy myös monenlaista tyyliä ja kerrontaratkaisua.
Tarinoiden lyhyyden ja kerronnan vaihtelun yhdistäminen toistuviin teemoihin ja henkilöihin luo kokonaisuudesta tavallaan jatkuvan mutta hyvin fragmenttisen: pakolaisuuden, entisestä elämästään repeytymisen kokemusta ei ehkä voi esittääkään kovin siistinä ja yksinkertaisena pakettina. Rankoista aiheista huolimatta myös huumori kukkii runsaana, ihmiset ovat ihmisiä ja elämä on elämää...

Taas kerran en oikein tiedä enkä oikein välitäkään kuinka paljon näiden tarinoiden tapahtumia on tapahtunut "oikeasti", arvelen niiden olevan tarpeeksi rehellisiä. Ja tarpeeksi totta myös juuri nyt (myös se että ruotsi on hirvittävän huono kieli kiroilemiseen).
Joo, kyllä te haluatte lukea tämän.

He retorted: You who live abroad just stream back in this country every damn summer. You feel you're coming back home that everything is just hunky-dory. But you don't get that you're foreigners now. You're strangers here.

Tämäkin kirja on kiintoisa osuma Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen, ja taitaa olla viimeinen kirja jonka haasteeseen luen. Summauspostaus myöhemmin.

Snorri Sturluson - Norjan kuningassaagat, osa 1

Snorri Sturluson on eittämättä yksi pohjoismaisen kirjallisuuden Isoista Nimistä, 1200-luvun islantilainen kirjailija ja poliitikko (ilmeisesti jälkimmäisenä vähemmän onnistunut), jonka tuotantoa ovat proosa-Edda, Egilin saaga ja tämä Kringla heimsins tai Heimskringla tai Norjan kuningassaagat, Norjan hallitsijoiden historiikki wanhoilta ajoilta 1200-luvulle.

Suomeksi tämä on julkaistu kolmessa osassa (suom. J.A.Hollo ja runot Aale Tynni) tällaisinä tavattoman nätteinä teoksina runsaalla kuvituksella (kuvittajina sekalainen joukko ilmeisesti norjalaisia taiteilijoita, jotka tekevät tuollaista mustavalkoista puupiirrostyyliä josta pidän kovasti): kirjoja olen ulkonäöllisesti ihastellut usein ja lukeakin on pitänyt...
Aloin lukea joskus parikymmentä vuotta sitten mutta silloin jäi kesken, nyt sitten seikkailin läpi ensimmäisen osan joka kattaa saagat Ynglingeistä Halvdan Mustan, Harald Kaunotukan, Haakon Hyvän ja Harald Harmaaturkin kautta Olavi Trygvenpoikaan (k. 1000).

Tyyli on muista saagoista jo varsin tuttua, tapahtumia kuvaillaan varsin suorasanaisesti ja lakonisesti, luvassa on paljon sukuluetteloja (ja Sadan vuoden yksinäisyys -henkisesti Olaveja, Haraldeja, Haakoneita ja Sigurdeja riittää useita, yritä sitten pysyä mukana kuka nyt olikaan kuka), vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sotimista ja ajoittain myös omalaatuista huumoria, joskus varmaan tahallista ja joskus tahatonta. Kertovaa proosaa rytmittävät lukuisat runot joita Snorri siteeraa lukuisilta skaldeilta, osa aikalaisia ja osa myöhempiä, ja ajoittain myös tarinan sankarit itse innostuvat lausumaan runonpätkiä.
Snorri muuten mainitsee jokaisessa runositaatissa siteerattavan nimeltä; tästä voisivat nykyiset Finlandia-ehdokkaatkin ottaa oppia.

Kirja alkaa kenestäpä muusta kuin Odinista, joka hallitsi Aasgardia ja teki kaikenlaisia juttuja jotka olivat mytologiasta tuttuja, paitsi että tämä Aasgard sijaitsi Aasiassa ja Odin oli muutenkin tarunomainen mutta maallinen hallitsija. Aikanaan hoveineen lähti sitten länteen ja valloitteli suvulleen maita Saksasta ja Pohjoismaista, joissa hallitsi kunnes kuoli tautiin, ja hänen jälkeensä tuli sitten muita kuninkaita.
Nämä Odinia seuraavat kuninkaat saavat kukin oman lyhyen luonnehdintansa, usein keskittyen miten kukin kuningas kuoli antaen lopulle Ynglingasaagalle hieman oudon sävyn...varsinkin kun ihmettelin että eikös tämän pitänyt olla kirja viikingeistä, jotenkin alkurähinöitä lukuunottamatta tässä on aika rauhallinen ja leppoisa sävy, kuninkaat kuolevat kuka tautiin ja kuka hukkuen simasammioon. Vihdoin yksi kuningas lähtee sotimaan, varpusen vuoksi mutta kuitenkin, mutta joku maajussi ryntää paikalle ja heittää heinähangon joka osuu kuningasta päähän niin että tämä kuolee. Pohjolan sankarit eivät muutenkaan tässä vaiheessa ihan täysillä vakuuta (okei, aikalaiset ovat ehkä arvostaneet rauhaa jota rytmittää ajoittainen känni-slapstick mutta historia...)

No, loppukirja paikkaa tätä osastoa. Sotia riittää ja mielenkiintoisesti Norja oli yhtälailla viikinkiryöstöretkien kohteena kuin muutkin maat, ja niin vihollisia kuin liittolaisiakin löytyi ympäri Eurooppaa. Samoin kirja käy yksityiskohtaisemmaksi: Halvdan vielä kuitataan muutamalla sivulla mutta Harald, Haakon ja Harald saavat kukin päälle parikymmentä sivua ja lopulta Olavin saaga on melkein 80 sivua pitkä.
Ja toteavasta tyylistä johtuen niille sivuille mahtuu tapahtumia...mieleen tuli useammassakin kohtaa että tuosta tapahtumasta tai noiden henkilöiden kohtaamisesta voisi joku kirjoittaa isommankin tarinan, novellin tai romaanin...ja joistain on varmasti kirjoitettukin.

Vaikka tähän mennessä olenkin maininnut vain miesten nimiä, niin kyllä tässä joukko huomattavia naisiakin on mukana. Haakonin saagassa Haakon soti tanskalaisia Eerikinpoikia vastaan mutta näiden voitettua Harald Harmaaturkin saagassa nimi vaihtuukin Gunnhildinpoikiin (joista Harald on siis yksi), koska näiden äiti Gunnhild on varsin aktiivinen toimija, Olavi Trygvenpojan saagassa taas svealaisten kuningatar Sigrid Suurellinen on huomattava hahmo, ja muitakin riittää...

Ihan mahdotonhan tässä oli pysyä kärryillä henkilölistoista ja sukupuista mutta kun sopivasti antoi mennä niin saagat ovat yhä viihdyttävää lukemista. Kakkososa keskittyy ilmeisesti täysin pyhään Olaviin, siihen pitänee tutustua jossain vaiheessa muttei ehkä ihan heti. 

Tällä kirjalla osallistutaan kahteen lukuhaasteeseen: Reetan Elämäkerta-haasteeseen jonka minihaasteeseen (Norjaan liittyvä elämäkerta) tämä myös sopii, sekä Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa. Jossa voisi taas pohtia että lasketaanko tämä islantilaiseksi vai norjalaiseksi kirjaksi, taidan laskea islantilaiseksi (toinen epämääräisyys on että onko tämä kauno- vai tietokirjallisuutta, rajat ovat joskus hyvin epämääräiset...

Nimeämätön Kirjailija - Nimeämätön kirja

Ettei totuus unohtuisi, ilmoitan että luin eilen yhden runokokoelman mutta koska se ei herättänyt juurikaan ajatuksia, tunteita, reaktioita ja unohtui sitä mukaa kun sivuilla siirryin eteenpäin, niin ei minulla oikein ole siitä mitään sanottavaa. Tällaisia tulee joskus, yleensä olen niistä hiljaa ja tälläkin kertaa päätin olla mainitsematta mikä kirja on kyseessä. Jossain runossa satoi ja se oli jotenkin niin

Taannoisessa Image-lehdessä (10/2015) Aleksis Salusjärvi mainitsi kirjablogit piristysruiskeena kirjallisuuskentällä, mutta luonnehti niiden olevan usein fiilistelyä. Epäilemättä hyvässä hengessä, mutta hieman jäin pyörittelemään tuota fiilistely-sanaa kun ei se oikein omalta vaikuta.
Voin toki myöntää että ensisijainen tavoitteeni on, sanoisinko, vangita impressioita: antaa kirjan luoda vaikutelmia ja sitten tarkastella niitä, ja jos impressioita ei synny (kuten tämän Nimeämättömän kirjan kohdalla) niitä ei keinotekoisesti lähdetä etsimään. Koska jos oikein pinnistelee niin kyllähän niitä syntyy kun vain jaksaa etsiä, mutta silloin niitä tuotetaan jo itse, ja yhtä hyvin voisi lukea vaikka IKEA-kataloogia kuin jonkun runoilijan runokirjaa.
Ehkä se on fiilistelyä tai ainakin näyttää siltä.

Imagen jutun samassa lauseessa mainittiin myös että kritiikin tehtävä on asettaa teos laajempaan kehykseen, mikä epäilemättä pitää paikkansa, mutta jo männävuoden puolella arvelin että siitä sekä perinteinen kritiikki että blogit ja lopulta kaikki taidearvostelmat asettavat teoksen laajempaan kontekstiin: eihän arviointi ole muuten edes mahdollista. Ennemminkin saattaa olla että arvionnin kohde on eri: onko kyseessä kirjoitettu kirja vai luettu kirja. Koska useimmat kirjat (eivät kaikki) ovat kirjoitettuja, on niitä mielekästä tarkastella kirjoittamisen ja kirjallisuuden näkökulmasta. Harvemmat kirjat ovat luettuja mutta luettuja kirjoja on lopulta enemmän kuin kirjoitettuja, jokaista Sofi Oksasen kirjoittamaa Normaa kohti on tuhansia Sofi Oksasen luettuja Normia, ja jotkut (eivät kaikki) voisivat väittää että luettu kirja validoi kirjoitetun, asemoi sen osaksi maailmaa ja maailman kokemista.
Kirjabloggaajat toki yleensä lukevat paljon, joten heille käy usein ihan luonnostaankin vertailla luettua kirjaa toisiin luettuihin kirjoihin koska kirjat ovat olennainen osa heidän maailmankokemustaan.

Mutta joskus tosiaan käy niin että joku Nimeämätön kirja on luettuna täysin jälkiä jättämätön teos.

Saadat Hasan Manto - Kingdom's End

I looked at Chatta. Tears were floating in his eyes like corpses in a river.

Olen joskus aiemmin maininnut että saatan ottaa tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia luettavaksi aika impulsiivisesti, se on minulle hyvä tapa tutustua uusiin kirjailijoihin tai jopa kulttuureihin. Niinpä tämäkin tuli bongattua divarin hyllyssä: jos sanoisin että tätä edeltävät tietoni urdunkielisestä kirjallisuudesta ovat olleet suuremmat kuin "sitä ehkä on olemassa", valehtelisin.

Saadat Hasan Manto oli ilmeisesti varsin tuottelias kirjailija, ura ei vuosissa ollut valtava mutta teki näitä noin kymmenen sivun novellejaan hyvää tahtia (esipuheessa mainittiin että monet tarinansa kirjoitettiin yhdellä istumalla eikä kirjailija niitä yleensä sen jälkeen editoinut), ja tähän on sitten valittu ja käännetty melkein kolmekymmentä.

Pari ensimmäistä novellia antoi odottaa jo hyvää, mutta siinä neljännen, viidennen tarinan lopulla oli selvää että nyt ollaan mestarin luona, sen verran päädyin haukkomaan henkeä että mitä olinkaan juuri lukenut.
Manto kuvaa elämiä ja maailmaa ymmärtävästi ja pyrkien totuuteen (sijoittaen ajoittain itsensä suoraan tarinoihin kertojaksi: ovatko nämä novellit kertomuksia oikeista tapahtumista tai ei, en tiedä, mutta ne ovat tapahtumia jotka olisivat voineet tapahtua, ja jossain epäilemättä tapahtuivatkin), sekoittaen fyysisyyttä ja henkeä, huumoria ja raadollisuutta, parasta ja pahinta...

Tietysti Manto myös eli ja kirjoitti mielenkiintoisina aikoina. Iso-Britannian vallan poistuminen Intiasta on suosittuna taustana, mutta erityisesti sitä seurannut Intian ja Pakistanin jakautuminen on selvästi ollut hyvin traumaattinen tapahtuma: Manto päätyi muuttamaan Pakistaniin mutta koki olevansa yhtälailla intialainen, ja novelleissa muslimien, hindujen ja sikhien väliset konfliktit ovat monesti keskiössä, kuinka naapuri kääntyy naapuria vastaan, kollega kollegaa, ystävä ystävää...ja puolensa joutuvat valitsemaan niin mielisairaalan asukkaat kuin kashmirlainen koirakin. (Kirjan niminovellissa sen sijaan on kyse erilaisesta kuningaskunnasta. Tai ehkä sekin on lopulta sama.)

Toinen Manton suosikkiaihe on seksi, oli muotona sitten aviorakkaus enemmän tai vähemmän toimivana, heräävä seksuaalisuus tai prostituutio (erityisesti prostituoitujen ja sutenöörien määrä kirjassa yllätti, heistä riittää juttua). Ja ajoittain toki seksin ja sodan teemat kietoutuvat yhteen...tabuaiheiden käsittely toki aiheutti aikoinaan runsaasti ongelmia mutta: "If you find my stories dirty, the society you are living in is dirty. With my stories, I only expose the truth."

Tällaisten kirjojen vuoksi kannattaa lukea ajoittain myös nevöhööd-impulssilöytöjä. Lukekaa.

Boris Akunin - Pelagia and the White Bulldog

Kirjan tapahtuma-aika on 1800-luvun jälkipuolisko ja paikka pieni venäläiskaupunki Zavolzhsk. Alueen piispa Mitrofaniille on kertynyt jonkin verran mainetta monimutkaisten ongelmien selvittäjänä: hieman harvemmalle on tiedossa että ratkaisijana on itse asiassa useammin vaatimaton ja hieman köpelö nunna, sisar Pelagia.
Nyt Mitrofanii on saanut pyynnön eräältä alueen rikkaalta leskirouvalta että joku yrittää tappaa hänen rakkaita bulldogejaan, yksi myrkytettiin ja muutkin ovat vaarassa. Vaikka viesti kuulostakain liioittelulta, lähtee sisar Pelagia kuitenkin katsomaan tilannetta...ja kun matkalla törmää jo kahteen ruumiiseen joilta on leikattu päät irti, vaikuttaa siltä että jotain muutakin on tapauksen takana...

Boris Akuninilta olen aiemmin lukenut kolme Erast Fandorin -kirjaa ja yhdestä blogannutkin. Paitsi historiallisesta miljööstä, Akuninin kirjat ovat huomionarvoisia niiden pastissiluonteen vuoksi: vaikka ovatkin dekkareita niin dekkarien alagenrejä on useita ja Akuninin eri kirjat ovat eri genrejen edustajia. Aiemmin lukemani Fandorin-tarinat olivat poliittinen trilleri, vakoojaseikkailu ja brittiläisen kultakauden whodunnit, tämä kirja taas määrittyy cozy-alatyyppiin. Zavolzhsk on vähän kuin Christien St Mary's Mead, Pelagia neiti Marplena, varsin idyllinen pikkukaupunki jonka pinnan alla onkin kaikenlaista kuohuntaa ja pahuutta (ja täsäs kirjassa onkin tapahtumia joita Christie ei olisi Marple-kirjoihinsa laittanut...)

Mutta jos lukee tätä pelkästään cozy-dekkarina tai sellaisen pastissina, saa ehkä pettyä (ja kun lueskelin Librarythingin kommentteja kirjasta, osa olikin pettynyt), koska Akunin oli päättänyt sekoittaa mukaan toistakin kirjallista ainesta, aikakauden venäläisiä klassikoita. Perinteiseksi dekkariksi kirjan kaikkitietävä kertoja päätyy aika ajoin hyvinkin äänekkääksi ryhtyessään kuvailemaan kaupunkia ja siellä ja sen ulkopuolella vaikuttavia ihmisiä, ryhmiä ja aatteita ja näiden välisiä suhteita ja kirja viittaa jatkuvasti itsensä ulkopuolelle (tämä ei ole ensimmäinen omituinen rikosjuttu jota Pelagia ja Mitrofanii ovat selvittelemässä, niin sarjan ensimmäinen kirja kuin onkin, ja lopussa ollaan jo aloittamassa seuraavan kirjan tapahtumia). Ja mitä tulee Zavolzhskin suhteelliseen idyllisyyteen tulee, kirjassa myös esitellään ne yhteiskunnallis-eettis-filosofiset periaatteet joilla tilanne on muodostettu, joten pettymystä ei tuoteta niillekään lukijoille jotka Anna Kareninan parissa kestivät sivukaupalla jatkuvia selostuksia Annan sentimentaalisesta hömpästä voidakseen lukea Levinin mietteitä maanviljelyksestä. (Jotkut ovat tietysti myös lukeneet kirjasta kommentteja Venäjän nykytilanteesta, epäilemättä sellaisia joita sinne on laitettu).

Mutta dekkarinakin tämä on kiitettävän kimurantti, ja kirjasta nauttiminen luultavasti vaatii että pitää myös Marplesta ja vastaavista kirjoista; toisaalta jos lukee vain niitä niin kirja saattaa muilta osin käydä tuskastuttavaksi...