Yasunari Kawabata - The Master of Go

Honnimbo Shusai, go-mestari pelaa jäähyväisottelunsa heinä-joulukuussa 1938 nuorempaa haastajaa Kitani Minorua vastaan (kyllä, peli kesti kuusi kuukautta, tosin siinä oli välillä kolmen kuukauden tauko, jolloin mestari oli sairaana). Mestari häviää ottelun, ja vähän yli vuotta myöhemmin kuolee. Yasunari Kawabata oli seuraamassa ottelua ja raportoi siitä sanomalehteen.
Lähes 15 vuotta myöhemmin Kawabata kirjoittaa ottelusta romaanin, suurelta osin todellisiin tapahtumiin perustuen mutta myös osin fiktiivisen (jota esiintuodakseen on muuttanut kirjassa niin oman kuin haastajan nimen, tämä on kirjassa Otaké), ja myöhemmin on pitänyt lopputulosta parhaana kirjanaan.

Kirjassa ollaan siis varsinaisen mikrokosmoksen parissa, pelin etenemistä kuvaillaan joskus hyvinkin tarkkaan (go-pelin säännöt on siis ainakin alkeellisella tasolla hyvä tuntea, ja varmasti mitä enemmän peliä tuntisi, sitä enemmän kirjan tästä osuudesta saisi irti...en ole ollenkaan niin hyvä pelaaja että osaisin lukea pelin etenemistä strategisella tasolla).
Mutta samalla kuvaillaan pelaajia ja muita toimijoita, pelaajat pyritään tietysti pitämään ainakin jossain määrin eristettynä muusta maailmasta jottein hitaasti etenevän pelin aikana muilla taitavilla pelaajilla tulisi houkutusta vaikuttaa otteluun, pelaajat ovat molemmat valtavan omistautuneita pelille ja tämä luonnollisesti aiheuttaa kaikenlaista eksentristä käytöstä ja terveysongelmiakin, ja varsinkin näin tärkeään otteluun liittyy runsaasti myös rituaalisuutta ja filosofisia ja esteettisiä tasoja...
Ja lopulta kyse on historian murroksesta, vanhat perinteet kohtaavat uuden, erilaiset ajattelut ja maailmankuvat törmäävät: kulttuurin murros on japanilaisen modernin kirjallisuuden suosikkiaiheita, mm. Yukio Mishima on tästä paljon kirjoittanut (ja tehnyt muutakin kuin kirjoittanut) samoin kuin Junichiro Tanizaki, mutta toisen maailmansodan traumasta ja vanhan kulttuurin tuhosta uuden tieltä ammentaa myös Kawabata, joka on tässä kirjassa tehnyt Shusain viimeisestä ottelusta tragedian: Musta 121 tai Valkoinen 130 voivat olla vain yksittäisiä siirtoja pelilaudalla mutta samalla niissä on pelissä koko japanilainen kulttuuri, maailmankuva ja elämäntapa.

Vaikka kirjan lukijan on tosiaan hyvä tuntea go-pelin perusteita niin sen vähäeleinen suoruus on kuitenkin omalla tavallaan helppoa lähestyä, ja se tarjoaa kiinnostavan ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
(Tämähän ei ole ensimmäinen lukemani go-obsessoitunut fiktio, olen aiemmin blogannut Hikaru no Go -mangasta, mutta mieleen tulevat myös pari jalkapallokirjaa, joissa myös harrastetaan kulttuurista maailmanselitystä pelin avulla...)
Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Yasunari Kawabata - Kämmenenkokoisia tarinoita

Olen tätä 58 lyhyen novellin kokoelmasta lueskellut aiemminkin muutaman jutun sieltä täältä mutta kyllä tämä kokonaisuutenakin oli aiheellista lukea. Toki aika leppoisalla tahdilla, silloin tällöin kun huvitti muutama juttu eteenpäin. En usko että kovin vauhdikkaaseen kannesta kanteen -lukemiseen tämä edes sopii.

Yhteensä Kawabata taisi julkaista näitä 1-5 sivun juttuja elämänsä aikana päälle sata, ja kääntäjä Kai Nieminen on niitä valikoinut, 58 novellia on tässä kronologisessa järjestyksessä. Ja kun ne peräkkäin lukee, voi myös huomata kehitystä kirjoittajana, alkupuolella kyseessä ovat enemmän lyhyet fragmentit, lopuupuolella sivumäärät kasvavat tosi lyhyistä lyhyisiin ja perinteisempää novellimaisuutta näkyä enemmän: toki ollaan yhä hieman epämääräisiä että mistä tässä nyt oikein onkaan kysymys, varsinainen juonivetoisuus on harvinaista ja enemmän tehdään tunnelmakuvia.

Eipä tässä sisällöstä oikein voi paljoa sanoa, ja vaikka alusta loppuun lukemisella voikin katsella kirjailijan kehitystä niin soveltuu tämä myös selailevampaan lukemiseen, avaa kirja satunnaisesta kohdasta ja lue juttu tai pari. Jos siis löydät kirjan jostain, vaikka tämä on vain 15 vuotta vanha, on se ilmeisesti yksi vaikeimpia Keltaisen kirjaston kirjoja löytää divareista...

En nyt ihan varauksettomasti tähän kuitenkaan ihastunut, pidän yhä enemmän romaaneistaan ja pitemmistä novelleista vaikka samaa mestarillisuutta vilahtelee ajoittain näissäkin, mutta pikaisen nettikommentoijien vilkaisun perusteella näyttää myös olevan toisenlaisia mielipiteitä, heitä jotka pitävät enemmän näistä kuin romaaneistaan.

Kuudes osuma Nobel-haasteeseen, olen siis uuras ja ahkera nobelisti-bloggaaja.

Yasunari Kawabata - House of the Sleeping Beauties

He was not to do anything in bad taste, the woman of the inn warned old Eguchi.

Vaikka tässä oli pari muutakin kirjaa kesken niin tuli äkillinen halu kaivaa hyllystä esiin House of the Sleeping Beauties, Yasunari Kawabatan kolmen pitkän novellin kokoelma jonka olin lukenut jo aiemmin muutama vuosi sitten. Kawabatan Lumen maa on kerännyt hyvän määrän innostuneita blogisavuja ja muistakin suomennetuista kirjoistaan on jonkin verran kirjoitettu, mutta näitä laadukkaita suomentamattomiakin riittää.

Kirjailijan muiden teosten tapaan nämäkään tarinat eivät ole kovinkaan juonivetoisia, kirkkaan selkeästä kirjoitustyylistä huolimatta tapahtumat näyttäytyvät jotenkin eteerisinä. Tällä kertaa yleistunnelma on kuitenkin varsin painostava, hieman ilkeäkin.

Niminovelli, pisin, kertoo 67-vuotiaasta Eguchista joka tuttavansa vihjeestä vierailee varsin omalaatuisessa bordellissa. Bordellin asiakaskunta on valikoitua, vain vanhoja impotentteja herrasmiehiä jotka haluavat viettää yön nukkuvan kaunottaren seurassa, ja tytöt taas nukutetaan yön ajaksi niin että he eivät tiedä asiakkaistaan mitään ja asiakkaille tytöt pysyvät eräänlaisina elävinä nukkeina (joita toki kohdellaan hyvän maun, fyysisten rajoitusten ja talon sääntöjen mukaisesti). Jonkinlainen outo, pitkälle estetisoitu ja abstraktoitu sadomasokistinen tilanne, johon kuuluu toki myös se tietoisuus että asiakkaat ovat kyvyttömiä vanhuksia: kun Eguchi huomaa erään tytön, jota emäntä oli luonnehtinut "kokeneeksi", neitsyeksi, "the purity of the girl was like the ugliness of the old men."
Eguchi vierailee talossa muutamaan kertaan ja yöt herättävät ajatuksia vanhenemisesta ja myös muistoja menneestä, naisista...mustasukkaisesta rakastajattaresta, naisesta Kobessa, nuorimmasta tyttärestä, äidin kuolemasta...

Kaksi muuta novellia olivat lyhyempiä. 'One Arm'issa tyttö antaa miehelle toisen kätensä yön ajaksi: siis irroittaa käsivartensa olkapäästa ja antaa sen miehelle. Joo, tämä oli muutenkin aika kummallinen juttu.

'Of Birds and Beasts'issa taas kerrotaan miehestä joka ei juuri välittänyt ihmisten seurasta ja piti enemmän eläimistä, lemmikkilinnuista ja koirista ja sen sellaisista, mutta eläimet kuolevat niin helposti...

Olin aikaisemmalla kerralla lukenut nämä eri järjestyksessä (OBB, sitten OA, sitten HSB) joten vasta nyt kiinnitin enemmän huomiota siihen kuinka paljon OA muistuttikaan HSBia, mutta kaikissa oli eräänlainen poissaolevan läsnäolon teema, ollaan samassa paikassa muttei kuitenkaan kokonaan...
Vähän näiden teemoissa myös liikutaan enemmän Tanizakin suosimilla alueilla, Unien silta, Avain ja Diary of a Mad Old Man, vaikka tyyli onkin tuttua: vaikea sanoa mistä näissä oikein on kyse mutta tunnelma vie mukanaan.

Edit: ja tämähän sopii Joken tänään esittämään 14 nobelistia -haasteeseen. En tiedä riittääkö ihan noin moneen kantti mutta kyllähän näitä nobelisteja kai muutama tulee luettua vuoden varrella...