Penelope Fitzgerald - Human Voices

Tämä sopii hyvin muiden lukemieni Penelope Fitzgeraldin romaanien joukkoon, taas kerran kuvataan hieman eksentrisen ihmisjoukon muodostamaa mikroilmastoa, paikka, aika ja ihmiset vain vaihtuvat. Edellisissä ollaan oltu saksalaisromantikkojen, Thamesin asuntolaivojen, British Museumin Tutankhamon-näyttelyn ja pikkukaupungin kulttuuripiirien parissa, nyt asetutaan BBC:n Broadcasting Houseen toisen maailmansodan aikaan. Kirjailija itse työskenteli paikan päällä, joten jotain ammennetaan omista kokemuksista...

BBC pyrki sodan aikana korostamaan riippumattomuuttaan muista valtiollisista instansseista ja niiden kontrollista: liialliseen sotasensuuriin ei haluta alistua ja tapahtumista pyritään raportoimaan niinkuin ne tapahtuvat.

Broadcasting House was in fact dedicated to the strangest project of the war, or of any war, that is, telling the truth. Without prompting the BBC has decided the truth was more important than consolation, and, in the long run, would be more effective. And yet there was no guarantee of this. Truth ensure trust, but not victory, or even happiness.

Tämä riippumattomuus näkyy muutenkin, sota rajoittaa muutenkin toimintaa kun pommitusten vuoksi kaikki henkilökunnan jäsenet eivät välttämättä aina poistu työpaikaltaan vaan heidät majoitetaan BH:ssa, ja moni on myös siinä määrin omistautunut työlleen että sen tekeminen hyvin on tärkeää ja muista ei niin väliä (dramaattisen puheen aikana äänitarkkailija huolestuu vain äänentoiston laadusta, mitä sanotaan ei ole tärkeää).
Ja yhteisö koostuu tietysti yksilöistä, ja näistä parin osaston väkeä kuvataan sellaisina kuin he työssä ovat: Fitzgerald rajaa näkökulmaa, henkilökuvista ei tehdä kokonaisia mutta silti paljon mahtuu BH:n seinien sisälle.

At that precise moment, while the juniors were eating their dessert at Prunier's, Annie fell in love with RPD absolutely, and hers must have been the last generation to fall in love without hope in such an unproductive way. After the war the species no longer found it biologically useful, and indeed it was not useful to Annie. Love without hope grows in its own atmosphere, and should encourage the imagination, but Annie's grew narrower. 

Saattaa olla että pitäisi olla britti saadakseen tästä enemmän irti, BBC-suhdetta ei ole ja muutenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi: varsinaista juontakaan ei ole joka ohjaisi lukemista mutta tyyliltään Fitzgerald tietysti on erinomaisen nautittava.
Näkökulma on myös kiinnostava, onkohan Suomessa tehty vastaavaa tiedonvälitykseen keskittyvää sotaromaania tehty. Tai vaikka viihdytysjoukoista tai muista vastaavista (faktapuolelta olen jotain nähnyt ja olemassaolosta myös jotain kuullut).

Lukumaraton VII 10.7.

Taas on aika kesän perinteisen lukumaratonin: tätä olen harrastamassa jo aika monetta kertaa ja välissä on myös ollut muunlaisia sessiolukemisia tai epälukumaratoneja (viimeksi viime viikolla). Tällä kertaa ilmoittautuneita on tullut tosi iso joukko, kuten emäntäblogista Ja kaikkea muuta huomaa, tieto tapahtumasta on levinnyt myös blogistanian ulkopuolella...
Ideanahan on keskittyä mahdollisimman paljon lukemiseen 24 tunnin ajan (tietysti aion nukkua ja syödä välillä, ja varmaan jossain vaiheessa käyn ulkona haukkaamassa happea) niin että ainakin osa lukemisesta tapahtuu 10.7.

Kirjavalinnoissa olen harrastanut aiemmin jo monenlaista, on ollut runoutta, sarjakuvia, tiiliskiviromaaneja...tällä kertaa varsinaiset tiiliskivet jätetään rauhaan, mutta olen hyllystä katsellut kokeiltaviksi maratonkirjoiksi joitain kohtuupaksuja teoksia, jos niitä saisi luettua puolitoista tai kaksi tulevien 24 tunnin aikana (välissä fiiliksen mukaan ehkä sitten novelli tai jotain muuta pientä jos siltä tuntuu).

Ajattelin aloittaa tänään noin kello 20, ja jatkaa sitten sunnuntai-iltaan, nyt kun olen kotiutunut messusta ja ruoka on tulossa. Huomasin että parilla muullakin blogilla on samantyylisiä aikatauluja, EM-kisojen finaalilla lienee osuutensa asiaan...
Aloituskirjaksi voisin katsella miten Michel Tournierin Meteorit lähtee vetämään, muu tuotantonsahan on tähän mennessä vaihdellut hyvän ja loistavan välillä. Varuilla on ainakin Boris Akuninia.

21.45
Kahdeksalta aloitettiin, nyt on luettu n. 80 sivua Meteoreja (käännös Annikki Suni). Tähän mennessä kirja on ollut vähän hajanainen, useita henkilöitä ja tilanteita kuvataan ja selkeää juonta ei vielä ole, mutta aiheisiin kuuluvat mm. seksi, kaatopaikat ja vammaiset lapset. Tournierille tuttua fyysisyyden ja mystisyyden sekoitusta annostellaan tässäkin.

Minun kaupunginvaltuutettuni ovat kokonaan juurtuneet yhteiskuntajärjestelmään, ja kaatopaikka on heille olemattomuutta vastaava helvetti, eikä mikään ole heidän mielestään niin vastenmielistä että ansaitsisi tulla paiskatuksi sille. Minulle se on toisen maailman rinnakkaismaailma, peili joka heijastaa yhteiskunnan olemusta: jokaisella jäteaineella on vaihteleva mutta aina myönteinen arvonsa.

Juon teetä ja jatkan.

23.30
Jos kaikki olemassaolevat ihmiset luokiteltaisiin luovan nerokkuuden mukaan, saataisiin leveä pyramidi, jonka pohjana on runsas hedelmätön tavallinen väki ja huippuna luovat henget. Pohjalla homoseksuellien osuus olisi noin 0% mutta huipulla lähes 100%. Silti meidän täytyy osata vastustaa ylpeyden kiusausta. Meidän ylemmyytemme heteroseksuaaliseen massaan nähden ei ole kovin ansiokkaasti hankittu. Suvunjatkamisen taakka musertaa kokonaan naiset ja heteroseksuaalisista miehistäkin puolet.

Meteoreja luettu n. 150 sivua, ja teos on viihdyttävän hämmentävä. Yhtenä keskeisenä hahmona on Alexandre Surin, joka johtaa jätehuoltofirmaa ja välillä käy kruisaamassa öisissä pusikoissa (kun on taas nähty Prideen liittyvää kirjavinkkausta, totean yhä että teiniapologiat eivät kiinnosta vieläkään, mieluummin vaikka Alexandre Surinia), toisena tämän veljenpojat, kaksoset Jean-Paul.
Ja kaksosista, meteorologiasta, homoista, Pyhästä Hengestä, kielistä, jätteistä ja sen sellaisista Tournier kutoo hengästyttävän tiheää symbolien verkkoa. Keijujen kuninkaan päähenkilö Tiffauges tekee kameo-esiintymisen (samoin kuin kirjailija itse).

Jeesus on aina näennäisesti järjettömin - mutta tosiasiassa viisain - vastaus kysymyksiin, joita me itsellemme asetamme.

Jatkan vielä jonkin aikaa, joskin uni varmaan tulee myös.

9.30
Sinä olet absoluuttinen toinen. Erilliset tuntevat naapureistaan, ystävistään ja sukulaisistaan vain erityisominaisuuksia, virheitä, puutteita, henkilökohtaisia, värikkäitä tai irvikuvallisia piirteitä, jotka ovat erilaisia kuin heillä itsellään. He sekoavat sattumanvaraisiin pikkuseikkoihin eivätkä näe - tai näkevät huonosti - ihmisolennon tai henkilön niiden alta.

Luin vähän matkaa, nukahdin, heräsin, aamukahvin ääreltä jatkoin lukemista, nyt olen sivulla 216. Ei tässä kirjassa vieläkään mitään selkeää juonta ole, vaan symbolien virtaa jossa kaksoisuus viittaa moniin suuntiin ja moni suunta viittaa kaksoisuuteen.

12.30
Matemaattinen taivas on aina kolmisen viikkoa meteorologista jäljessä. Trakoittaako tämä, että Jean, joka on sateen ja auringon vaihtelujen puolella, on aina hellittämättömästi minua edellä? Tarkoittaako tämä että jollen minä puolestani mene meteorien puolelle, en löydä veljeäni koskaan? Tulen tähän johtopäätökseen outoja mutta pakon sanelemia teitä ja tunnistan niissä kaksosparista erotetun intuitiota.

Sivulla 350, ollaan edetty ajassa ja Jean on lähtenyt pakoon kaksoisuutta, Paul perässään, ja jäljellä olevien lukujen nimien perusteella tulossa on aikamoista matkustusta ympäri maailmaa (ja Phileas Foggista ja Passepartoutista onkin ollut kirjassa jo juttua aiemmin. Mutta nyt syömään.

15.00
Niin kauan kuin Länsi-Berliini ei ole muuttunut vapaaksi, demilitarisoiduksi ja puolueettomaksi kaupungiksi, saavat Saksan demokraattisen tasavallan pääkaupungin asukkaat ylittää Länsi-Berliinin rajan vain jos heillä on erityinen kulkulupa.

Meteorit on luettu loppuun, sivulle 473 päästessä on seikkailtu aika lailla kaksinaisuuden, tilan, sään, kielen, ihmisyyden mysteereissä. Jälkipuolella meno alkoi vetää vähän turhankin hajanaiseksi ja lennokkaaksi, kryptofasian rinnalle jäin kaipaamaan Alexandrea...
Ja kun tämä pysyi symbolien verkkona niin ei tästä vieläkään oikein voi sanoa että mitä tämä kirja käsitteli, kiinnostava se kuitenkin oli.

Surkeaa on meteorologia, joka tuntee taivaan elämän vain ulkopuolelta ja yrittää kutistaa sen mekaaniseen malliin. Vaikka rajuilmat jatkuvasti osoittavat ennustukset vääriksi, ei sen meteorologian tyhmä taipumattomuus järky. Siitä lähtien kun taivas tuli minun aivoikseni minä olen tiennyt tämän; ja se sisältää enemmän asioita kuin fyysikon päähän mahtuu.

Vielä olisi tunteja jäljellä, muttei niiin paljoa että innostuisin tarttumaan siihen Akuniniin, kun sitä ei kai ehtisi edes puoliväliin, otetaan jotain lyhyempää...Penelope Fitzgerald vai Vera Panova vai jotain ihan muuta?

16.15
'Are you talking about culture?' the manager said, in a voice half way between pity and respect.
'Culture is for amateurs. I can't run my shop at a loss. Shakespeare was a professional!'

Kävin ulkona haukkaamassa happea ja kun kohdalle sattui lyhyt meteorikuuro niin kävin haukkaamassa myös pienen lasin vehnäolutta. Ja aloitin Pelenope Fitzgeraldin kirja The Bookshop, jossa leskirouva Florence Green päättää perustaa kirjakaupan englantilaiseen merenrantakaupunkiin jossa sellaista ei vielä ole. Eri asia sitten kaivataanko edes.

18.15

'I don't attach as much importance as you do, I dare say, to the notions of right and wrong. I have read Lolita, as you requested. It is a good book and therefore you should try to sell it to the inhabitants of Hardborough. They won't understand it, but that is all to the good. Understanding makes the mind lazy.'

The Bookshop on luettu ja muiden lukemieni Fitzgeraldin kirjojen tapaan se on varsin pisteliäs, ajoittain koominen ja ajoittain tragikoominen esitys elämästä. Ja opettavainen kaikille teille kulttuuri-immeisille.
Muiden kirjojensa tapaan tässäkin on mainio kavalkadi eksentrisyyttä, joskin yleissävy oli hieman kitkerämpi kuin muissa (ja kirjana en ehkä ihan niin korkealle nosta kuin vaikka Offshorea, tai ehkä muitakaan, vaikka perustasoltaan tämä tietysti oli hyvä).
Tästä tuli sivuja 123, eli kokonaissumma nyt 596. Ja vielä olisi puolitoista tuntia aikaa, mitäköhän sitten lukisi.

20.00

Olin aloittanut Henry Kuttnerin ja C.L. Mooren novellikokoelman aiemmin, lukenut puolitoista novellia, nyt sitten luin loput kolme ja puoli eli tämän maratonin puitteissa 88 sivua. Kumpikin oli jo omillaan ollut ansiokas pulp-scifikirjailija (näiltä ajoilta olen C.L.Moorelta aiemmin lukenut Black God's Kiss -kokoelman) ja avioiduttuaan kirjoittivat myös yhdessä, ilmeisesti tasapainottaen hieman toisiaan (ymmärtääkseni Moore on parempi kirjoittaja mutta Kuttner laati parempia juonia).
Ja, no, nämä olivat kivoja pulp-scifi-juttuja, Vintage Season ja Exit the Professor parhaat, muutkin luettavia (en viitsi sen tarkemmin kommentoida mitä niissä tapahtuu koska lajityypille ominaisesti sen selviäminen on iso osa niiden viehätystä). Ei näistä mitään klassikkoja nouse mutta täyttävät tehtävänsä, viihdyttivät ja jotkut ehkä vähän herättivät jotain ajatustakin.

Nonih, se on loppu nyt, kokonaissivumäärä 684 sivua ja sain kolme kirjaa luettua. Sitten voisi taas laittaa vähän ruokaa ja mennä sitten vilkuilemaan miten muut ovat pärjänneet, tai pärjäävät niistä joilla homma on vielä kesken. Raportteja kootaan tänne.
(ja kohta katsomaan kuinka Ranskasta toivottavasti tulee Euroopan mestari)

Penelope Fitzgerald - The Golden Child

Tämän Penelope Fitzgeraldin esikoisromaanin alussa oli hieman hankaluuksia päästä sisään, kirja tuntui varsin muodottomalta, kun lukijalle esitellään laaja valikoima henkilöitä, kirjailijalle tyypillisesti kaikki varsin eksentrisiä, ja tapahtumiin siirrytään suoraan keskelle, paljon asioita tapahtuu ja hoidetaan ja mistä tässä nyt laajemmin on kyse selviää vasta myöhemmin. Mahdollisesti tämä on tarkoituksellista, hieman Bowen-maisesti päähenkilöksi nouseva Waring Smith on niin kokemuksiltaan että asemaltaan rajoitettu ja lukija saatetaan jakamaan päähenkilön epävarmuus tämän päätyessä omituisiin tilanteisiin...

Tapahtumapaikkana on huomattava lontoolainen museo, jossa on juuri avattu suuresti uutisoitu Golden Child -näyttely, muinaista garamantialaishautaa esittelevä kokoelma jonka nyky-Garamantia on päättänyt lainata kiertäväksi näyttelyksi muutamaan läntisen maailman keskeiseen museoon, alkaen Lontoosta (Garamantialla on toki myös läheiset suhteet Neuvostoliittoon, tämä on 70-luvun loppua ja kylmä sota on hyvin kylmä). Huhutaan tosin Kultaisen lapsen kirouksesta, ja jotain outoa näyttelyssä tuntuukin olevan, ikään kuin museon tavallisen henkilökunnan keskinäisissä resurssi- ja reviirikamppailuissa ei olisi huolta tarpeeksi...ovatko näyttelyn esineet aitoja vai taitavia väärennöksiä? Kuka yritti kuristaa Waring Smithin? Miksi Len Coker kasvatti kannabista museon ikkunalaudalla? Ja sitten kirjastosta löytyy ruumis...

Muiden kirjallisuuslajien flirttailu dekkarijuonella ei siis ole ihan viime vuosien ilmiö, tässä on mukana varsin paljon perinteistä arvoitusdekkaria murhajuonineen, kansainvälisine vakoojineen ja salakirjoituksineen, vaikka kirja aika paljon muuallekin kulkee. Perusidea on peräisin vuoden 1972 Tutankhamon-näyttelystä mutta paljon myös puhutaan aitoudesta ja epäaitoudesta ja onko erolla kuinka paljon väliä ja hieman myös museoista ja konservoinnista yleensä. Ja tietysti Fitzgeraldin tyypilliseen tapaan kuvataan omalaatuisen ihmisjoukon keskinäistä mikroilmastoa, teema joka näkyy myös myöhemmissä kirjoissa (ilmeisesti tämä on ainoa dekkarimainen kirjansa).

Lopulta oli viihdyttävä teos vaikka noista muista lukemistani kirjoistaan pidinkin enemmän.

Penelope Fitzgerald - Offshore

"It's his own fault if he's kind. It's not the kind who inherit the earth, it's the poor, the humble, and the meek."
"What do you think happens to the kind, then?"
"They get kicked in the teeth."

Fitzgeraldilta olen aiemmin lukenut yhden kirjan, joka oli tarpeeksi kiinnostava että kun tämän huomasin divarissa ja se oli vielä saanut Bookerinkin (1979) niin piti ottaa luettavaksi.
Ja vähän samaa tässä on kuin The Blue Flowerissa, varsin tiiviissä kirjassa (180 sivua, aika väljä taitto) kuvataan eksentrisen ihmisjoukon hyvin arkista elämää. Tässä tapauksessa tapahtumapaikkana on 60-luvun alun Lontoo, ja siellä joukko asuntolaivoja (ei erityisen hyvällä alueella Thamesissa). Kirjan alussa näiden asukkaita verrataan sammakkoeläimiin jotka elävät maan ja veden rajapinnalla, ja saattavat siellä menestyäkin joskin yhtä lailla tuhoutua jos yrittävät muuttaa kokonaan maalle...

Kirja keskittyy paljon Gracen asukkaaseen Nennaan, kanadalaiseen siirtolaiseen joka on hieman eksyksissä elämässä ja jonka mies, palattuaan ulkomaankomennukselta, ei ole lainkaan innoissaan asuntolaivaelämästä ja on hankkinut asunnon toiselta puolen Lontoota, ja kumpikin yrittää saada toisen tulemaan järkiinsä. Perheen kaksi tytärtä Martha ja Tilda ovat sopeutuneet huomattavasti paremmin jokielämään vaikkeivät niin hyvin naapurustoon, kouluun tms.
Thamesilla asuu myös Richard, luotettava ja tarkka entinen meriupseeri jolle on kuin vahingossa päätynyt eräänlainen yhteisön puheenjohtajan rooli, mutta jolla on omat ongelmansa, vanha maalari Willis joka yrittää saada oman laivansa myytyä pahoja vuotoja peitellen, Maurice jonka hyväntahtoisuutta käytetään hyväksi jne.

Kun yleensä arvostan lyhytproosaa niin tämä tulee sanottua harvoin, mutta olisi tätä voinut pitempäänkin lukea, muutama henkilö olisi ansainnut enemmänkin näkyvyyttä, mutta tällaisenakin tämä oli mainio, hallitun yksinkertainen joka kuitenkin sisällytti paljon riveihinsä ja rivien väliin.

"Let's say that matters hadn't gone quite right with you, I mean personal matters, would you be able to find words to say exactly what was wrong?"
"I'm afraid so, yes, I would."
"That might be useful, of course."
"Like manufacturers' instructions. In case of failure, try words."
Richard ignored this because it didn't seem to him quite to the point. On the whole, he disliked comparisons, because they made you think about more than one thing at a time. He calculated the drift.

Penelope Fitzgerald - The Blue Flower

 
Penelope Fitzgerald taitaa olla Suomessa varsin tuntematon kirjailija, ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut...mutta kokeeksi piti sitten napata tämä viimeinen kirjansa, historiallinen romaani saksalaisesta kirjailijasta Friedrich von Hardenbergista (eli Novaliksesta) ja tämän palvovasta rakkaudesta varsin keskinkertaiseen 12-vuotiaaseen Sophie von Kühniin.

Novalista ei kai nykyään niin paljoa lueta vaikka tuolta wikilinkistä huomaan kirjansa Heinrich von Ofterdingenin näköjään ilmestyneen suomeksi viime vuonna, kyseessä ollen juuri se teos johon tässäkin kirjassa viittaillaan ja jossa puhutaan symbolina "sinisestä kukasta".
Itsekin tunnen kirjailijan lähinnä maineelta saksalaisen romantiikan merkkihenkilönä ja yhtenä niistä hörhöimmistä edustajista, juuri sellaisena joka obsessoituisi nuoren Wertherin kärsimyksistä (Goethekin vilahtaa tässä kirjassa sivuhenkilönä).
Fitzgerald ei myöskään suhtaudu kohteeseensa kaikella vakavuudella, päähenkilön eksentrisyys tuodaan kyllä hyvin esiin samoin kuin koko lähipiirinsä, ison perheensä ja tuttaviensa omituisuudet ja tietysti tämä omituinen rakkausjuttu Sophieen. Oli siellä pari tolkunkin ihmistä joukossa, arvatkaa vain saivatko ansaitsemaansa arvostusta...
Omalaatuiset henkilöt ja kouriintuntuvan arkiset tapahtumat (kirja alkaa Hardenbergien talon pyykkipäivästä, talon kaikki pyykit pestään kerran vuodessa...) tekivät varsin kiinnostavan romaanin, vaikka melankolisuus hiipikin kirjaan loppua kohti (ja kun kerran on tositapahtumiin perustuvasta historiallisesta romaanista kyse, kaikki henkilöt kuolivat jälkikirjoituksessa, jotkut aiemmin kuin toiset).