Tarjei Vesaas - Jäälinna

Luin pari kuukautta sitten Vesaasin kirjan Lehtokurppa, jossa huomasin kyllä ansioita miksi sitä arvostettaisiin mutten niin suuresti innostunut. Tällöin Margit ja Reeta vinkkasivat kirjailijan toisesta teoksesta, ja hyvä että vinkkasivat koska tämähän oli sitten tosi hyvä.

Kirja sijoittuu "jonnekin", pieneen maalaiskylään jonnekin pohjoiseen jossa loppusyksyllä on jo paukkupakkasia ja tulee varhain pimeä...11-vuotiaan Sissin kouluun tulee uusi tyttö Unn, joka on varsin syrjäänvetäytyvä, mutta joka kiinnittää Sissin huomion...ja eräänä iltapäivänä Unn pyytää Sissin käymään luonaan ja tyttöjen välille syntyy nopeasti voimakas mutta hyvin salaperäinen ystävyys.
Seuraavana päivänä Unn katoaa.

Tässä oli jotain samoja piirteitä kuin Lehtokurpassa: kirja sijoittuu epämääräiseen (kirjailijan) nykyaikaan nimeämättömälle maaseudulle ja henkilöt kokevat ympäristön havaintoja hyvin voimakkaasti, lähes obsessiivisesti, mutta eivät osaa kovinkaan hyvin artikuloida mitä havaitsevat tai tuntevat ja mistä oikein on kysymys.
Osittain kyse on suoraviivaisesta psykologisesta kasvuromaanista jossa ystävyyden intensiivistä roihahdusta seuraa tragedia ja keskiöön nousee niin Sissin oma selviytyminen kuin ympäristönkin reaktiot niin itse katoamiseen kuin Sissin suruprosessiin. Liika psykologisuus kuitenkin myös estetään, Vesaas kertoo mieluummin liian vähän kuin liian paljon ja monta on asiaa joka lukijalle jää vain epämääräisiksi häivähdyksiksi jääseinien taakse.
Paljon kerrotaan hyvin lakoniseen toteavaan tyyliin jossa tulee esiin että salaisuuksia on mutta mitä ne ovat, niistä ei niin puhutakaan...ja toteavan kerronnan katkoo lyyrisemmät kappaleet ja subjektiivisemmat ajatukset, yksi luku on jopa esitetty runomuodossa (ja lyyrisyys tuntuu keskittyvän merkilliseen jäälinnaan, läheiseen koskeen muodostuneeseen suureen jäärakennelmaan).

Mystinen, kaunis ja hyvällä tavalla merkillinen kirja, suosittelen (erityisesti Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen mutta muutenkin). Kirja ilmestyi alunperin 1963 ja jo seuraavana vuonna tämä lukemani Katri Ingman-Palolan suomennos.

Tarjei Vesaas - Lehtokurppa

Tämäkin Tarjei Vesaasin kirja on kaivettu vinkiksi LibraryThingin syövereistä (ja Pasilan kirjavarastosta, Katri Ingman-Palolan suomennos on ilmestynyt tuoreeltaan 1957).
Mattis ja Hege ovat lähelle nelikymppisiä sisaruksia jotka asuvat kahdestaan jossain Norjan maaseudulla (sinänsä kirja voisi sijoittua muuallekin, myös Suomeen): isosisko Hege pitää huolta päähenkilö Mattiksesta jolla ei ole ihan kaikki viikingit laivassa, ajatus harhailee miten sattuu, työnteosta tai muusta aikuisen elämästä ei oikein tule mitään ja luonnon tapahtumista luetaan kaikenlaisia ennusmerkkejä joita ei kuitenkaan pystytä oikein hyvin selvittämään muille tai aina itsellekään. Mattis kokee itsensä ulkopuoliseksi ja mitättömäksi ja Hege joskus väsyy veljeensä, mutta jotenkin se elämä menee, kunnes tasapaino järkkyy ja taloon tulee metsuri Jørgen...

Myönnän että en niin kauheasti innostu maaseuturealismista, edes psykologisesta sellaisesta, saati sitten kirjoista joissa päähenkilön mielenterveydelliset ongelmat ovat keskiössä: näistä asioista pitävät varmaan innostuisivat tästä enemmän, minulle tämä jäi vähän laimeaksi (joskin siinä vaiheessa kun Jørgen tulee kuvaan mukaan päähenkilöihin on kiintynyt tarpeeksi että juoni vetää hyvin mukanaan jännätessä että mitenköhän tässä käy...)

Norjassa tämä on toki armoitettu moderni klassikko: sen puolesta lukemista saattoi häiritä että kuukausi sitten tuli luettua Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haastetta varten Gabriel Scottin Lähde, toinen norjalainen klassikko jossa varsin yksinkertainen päähenkilö elää vaatimatonta elämää syvässä yhteydessä luonnon mutta hieman epäsynkassa ihmisten kanssa (tyylillisesti nämä ovat varsin erilaisia mutta kuitenkin).
Pitäisikö tästä vetää jotain yleisempiä johtopäätöksiä norjalaisista ja heidän kirjallisuudestaan, tällä otannalla eivät ole tai halua olla mitään älyn jättiläisiä? (ei niistä muistakaan lukemistani oikein nouse ketään Väinämöistä tai Havukka-ahon ajattelijaa tai edes Antti Rokkaa...)

Kirjan on lukenut myös Elma Ilona.