Alexandre Astier & Steven Dupré - Kaamelott

Sarjakuviahan tuli tietysti Ranskassa ollessa luettua runsaasti, kun se on yksi sarjakuvan kolmesta keskeisestä kielestä (englannin ja japanin ohella), ja aika monesta voisi blogatakin, mutta tästä ihan pitääkin kun se sopii hyvin Perkeet-lukuhaasteen kohtaan 11. Televisiosarjaan perustuva kirja.

En tosin tiennyt sitä aloittaessani sarjaa lukea (olen lukenut kolme albumia, tähän mennessä sitä on ilmestynyt kahdeksan albumia), mutta kun minua on aiemminkin kiinnostanut kuningas Arthuriin liittyvät tarinat niin olin huomioinut potentiaalisesti kiinnostavana, näköjään humoristisena tulkintana myytistä, ja eka osa sattui löytymään sopuhintaan käytettynä...

Albumia lukiessa huomasi kuitenkin että hahmoja ja tapahtumia ei juuri esitelty, tarina oli kyllä itsenäinen ja näin ollen ymmärrettävä mutta selvästi odotettiin että jotkut asiat olivat lukijalle ennestään tuttuja, josta sitten huomasin että tämähän on tosiaan ollut ensiksi tv-sarja (jota en ole vielä nähnyt, mutta alkoi luonnollisesti kiinnostaa).

Niin, sijoitutaan siis kuningas Arthurin hoviin jonnekin varhaiskeskiajalle, humoristisia seikkailuja ei leimaa suuri sankaruus vaan useimmiten päinvastoin mutta näissä kuitenkin saadaan luotua ihan kunnollisia seikkailuja, joka albumissa on ollut ihan albumimittainen toimiva juoni (kun joskus nämä huumoriseikkailut ovat enemmän sarja irrallisia gageja). Törmäilyhuumoria toki on, ja anakronistisia vitsejä, ja roolipelien harrastajatkin saattavat tunnistaa jotain elementtejä...

Ensimmäisessä Kaamelottin suuntaan on jo jonkin aikaa vaeltanut yksittäisiä epäkuolleita sotureita jotka yksittäisinä eivät ole koskaan olleet erityisen vaarallisia mutta vähän ärsyttäviä kuitenkin. Toisessa huolena on maagiset esineet, kaksi tuolia jotka ovat yhteydessä keskenään niin että kun yhdelle istuu niin teleporttautuu toiselle, ja kun yksi päätyy Arthurille ja toinen on viikinkisotajoukon hallussa. 

Ja kolmannessa kultakaivokselta ei ole enää tullut vähään aikaan lähetyksiä, onkohan siellä tapahtunut jotakin...

Kuvitusta leimaa, no, funktionaalisuus, se on vähän jäykkää eikä mitenkään ihmeellistä mutta ammattitaitoista ja tehtävänsä täyttävää (vähän kuin jotkut Mustanaamion rivipiirtäjät), ja kun tarinoihin oli jopa ihan panostettukin niin kokonaisuus ei ehkä ole kaikkein mieleenjäävintä sarjakuvaa niin kuitenkin toimivaa viihdettä.

Nico Tanigawa - No Matter How I Look at It, It's You Guys' Fault I'm Not Popular!

...ja muita nörttityttöjä, joihin liittyviä mangoja olen lueskellut viime aikoina.

Eksentriset, pakkomielteiset ja sosiaalisesti rajoittuneet nörttipojat ovat tietysti olleet sarjakuvissa ja muussakin populaarikulttuurissa suosittu kohde (tietysti myös lukijoina/katsojina), mutta ilahduttavasti tämäkin näkemys laajenee, kun viime aikoina on vastaan tullut muutamia kiinnostavia mangasarjakuvia eksentrisistä, pakkomielteisistä ja sosiaalisesti rajoittuneista nörttitytöistä. Ja vähän muunkinlaisista.
Ja Japani tuottaa tietysti hyvin merkillisiä aiheita ja ilmiöitä, fanikulttuuri on omanlaista, hikikomori on ihan ilmiö ja kulttuurissa piisaa paljon muutakin outoa joihin näissä sarjoissa törmää, joistain jutuista saa ehkä enemmän irti jos vähän populaarikulttuuria tuntee ja ja toisaalta näissä on myös aikamoisia matolaatikoita joista ei ehkä edes olisi halunnut tietää...

(kuva: Wikipedia)

Ensimmäinen annos oli Kio Shimokun Genshiken, joka kertoo japanilaisessa collegessa toimivasta otaku-kerhosta ja kun jokaisella ryhmän jäsenellä on omat kiinnostuksen kohteensa niin samalla esitellään otaku-kulttuuria laajemminkin. Sarjan alussa kerholaiset ovat kaikki nuoria miehiä ja kerhoon tuleva trendikäs tyttö, jonka poikaystävällä on valitettavia otakutaipumuksia jotka pitää kitkeä pois...mutta aika pian mukaan tulee cosplaysta pitävä tyttö, ja pian muitakin omien alojensa harrastajia kasvavalla outoudella, ja samalla kun kirjan alun henkilöitä alkaa valmistua ja poistua sarjasta, niin pian kerhossa on naisenemmistö.
Lajityyppi on koominen slice-of-life, hahmoissa on karrikointia mutta toisaalta kun aihe on sellainen joka perinteisesti suosii eksentrisiä luonteita niin liian kauaksi ei realismista mennä...

(kuva: Wikipedia)

Akiko Higashimuran Princess Jellyfishissä taas seurataan vähän aikuisempien NEET-naisten kommuunia, joiden asuinaluetta aiotaan kehittää ja näin kommuunin taloakin uhkaa myynti ja hävitys, ja kun kommuunin naiset eivät oikein osaa elää normaalimaailmassa niin tämähän on kauhistuttava tapaus, mutta uusi tuttavuus joka kiinnostuu kommuunista (ja erityisesti sen yhdestä jäsenestä) lähtee kehittämään suunnitelmaa sen pelastamiseksi...
Tässä on vedetty enemmän kimurantin ihmissuhdedraaman puolelle, vaikka komediaa toki myös riittää, ja hahmojen eksentrisyys ja sosiaalinen syrjäytyneisyys on jo ihan eri tasolla.

Ja sitten tämä Nico Tanigawan huumorisarja lukiolaisesta Tomokosta, joka on aikamoinen nolojen tilanteiden tyttö, oikeasti sosiaalisesti kyvytön joka jatkuvasti lukee väärin muitten käyttäytymiskoodeja tai on niille sokea. Ja kun maailmakäsitys on ammennettu pääosin animesta, videopeleistä ja muusta populaarikulttuurista niin meno on usein aika harhaista...
Ja Tomoko piirretään muutenkin aika epämiellyttäväksi, laiskaksi, itsekeskeiseksi ja usein ilkeäksi, ja toisaalta näkyvissä on jatkuvasti myös pateettisuus, tietoisuus siitä että asiat eivät nyt ole ihan kunnossa ja halu tulla paremmaksi, joten lopputuloksena on varsin huikea hahmo (jonka seikkailuja luin nyt osat 5-7, kannet kuvattu yllä).
Tässä sarjassa tykitetään aika kovalla tahdilla populaarikulttuuriviittauksia joisa iso osa meni kyllä ohi (joitain vähän selitetään kunkin nitene lopussa olevissa kääntäjän kommenteissa) mutta kun tarinoissa liikutaan enemmän sosiaalisten kuvioiden ympärillä niin niihin pääsee kyllä kiinni...juttujen huumori on kyllä joskus aika mustaa ja tässä sarjassa kukoistavat myös populaarikulttuurin synkemmätkin nurkat.

Vaikka varsin monissa nörttitarinoissa onkin keskiössä sosiaalinen sopivuus ja ristiriita omien ja yleisesti hyväksyttyjen ideaalien välillä, niin kun päähenkilönä on nainen/naiset, tavallista suuremman roolin saavat ulkonäköpaineet, trendikkyys, hyväksyttävyys myös omien sosiaalisten ympyröiden ulkopuolella: eivät ne ole lajissa koskaan täysin poissa mutta näissä ovat korostuneet...
Tietysti näissä tarinoissa peilaillaan myös toden ja fantasian rajan hämärtymistä, yhteiskunnallisia paineita ja vaatimuksia yhdistettynä toivottomuuteen, epäluottamuksena tulevaisuuteen, poliittiseen ja yhteiskunnalliseen korruptioon, ja kuinka tällöin eskapismi ja triviaali tuntuu helposti paremmalta vaihtoehdolta. Kun tämä vielä toteutetaan huumorilla...

Osumia Sarjakuvahaasteeseen.

Lat - Kampung Boy & Town Boy

Luin nämä kaksi sarjakuvakirjaa jo aiemmin (ja väärässä järjestyksessä, ensin tämän Town Boyn ja vasta sitten ensimmäisen Kampung Boyn) mutta mieleen tuli että nämähän sopivat hyvin Kukko kainalossa -haasteeseen. Joten hain tämän kirjan uudestaan kirjastosta että voin blogata.

Lat on nimittäin malesialainen pilapiirtäjä joka näissä kahdessa kirjassaan kertoo nuoruudestaan 50-60-luvulla, ensimmäiset kymmenen vuotta pienessä maalaiskylässä, jonka jälkeen perhe muutti isompaan kaupunkiin Ipohiin, jossa vietetyistä teinivuosista kertoo tämä toinen kirja.
Kumpikin osa on aika leppoisan humoristisia ja sympaattisia, eikä kai tietyissä olennaisissa asioissa kauheasti eroa lapsuuksista tai nuoruuksista missä tahansa vaikka toisaalta arkisen elämän ja miljöön kuvauksessa nämä ovat kyllä varsin hienoja teoksia, lapset leikkivät ja perhe kasvaa, ja teininä ihastellaan sitä hottista tyttöä, joka tuleekin kysymään neuvoa kouluhommissa koska tietää että päähenkilö osaa piirtää (Latin ensimmäisiä sarjakuvia julkaistiin kun tekijä oli 13-vuotias), ja koulukaverilla on kaikki levyt, Bill Haleyt, Elvikset, Beatlesit, Cliff Richardit...

 

Kerronta vaihtelee pitkin kirjaa, on lyhyitä tekstikappaleita, on ruutujaoteltua sarjakuvaa, on koko sivun tai aukeaman kokoisia kuvia, ja näiden välillä vaihdellaan hyvinkin vauhdikkaasti, ihan perinteistä sarjakuvaa tämä ei siis ole. Ja kerrontakin hyppii anekdootista ja välähdyksestä toiseen, niin mitään kattavaa elämäkertaa ei pyritäkään muodostamaan.
Piirrostyylistä tuli minulle mieleen vähän Sergio Aragones, henkilöt ovat usein hyvin voimakkaasti karrikoituja ja venyteltyjä, kun taas taustoja ja paikkoja Lat tarpeen mukaan (erityisesti niissä sivun tai aukeaman kuvissa) piirtää hyvinkin realistisella otteella.
Näin yhteisvaikutelmaksi ei tulekaan että tässä ollaan kertomassa mitään erityistä tarinaa, vaan ennemmin luodaan ajan ja paikan tuntua ja ilmapiiriä. Ja se välittyykin hyvin miellyttävästi ja kiinnostavasti.

Ja toinen osuma Sarjakuvahaasteeseen (Helmet-haasteeseenkin tällä osuisi aika moneen kohtaan, mutta taidna jättää sitä yhtä pakollista lukuunottamatta sarjakuvat haasteen ulkopuolelle).

Max Ernst - Une semaine de bonté

Ensimmäisen kerran tästä kirjasta kuulin Scott McCloudin teoksessa Sarjakuva, näkymätön taide (olettehan tekin sen lukeneet?) ja myöhemmin muuallakin sarjakuvan historiassa varhaisena artefaktina, joka oli omana aikanaan (1934) jokseenkin irrallaan siitä mitä sarjakuva oli, mutta joka silti on huomion arvoinen kun lajia ja sen historiaa tutkitaan...

Max Ernst kun on tunnetumpi kuvataiteilijana, dadaistina ja surrealistina ja surrealismin piiriin tämäkin teos kuuluu: Une semaine de bonté ('hyvyyden viikko' tai 'ystävyyden viikko'), joka määrittelee itsensä 'romaaniksi', koostuu sivunkokoisista kollaasikuvista, joiden jatkumo tai yhteys toisiinsa on unenomaisen hämärä, mutta temaattisuutta kyllä on mukana.
Romaani jakautuu viikonpäiviin, joilla jokaisella on oma alkuaineensa ja luvun alussa esitetty esimerkki, joka sitten jollain tavalla viittautuu toistuvana teemana kuvissa: esim. Tiistain alkuaine on Tuli, esimerkki Lohikäärmeen hovi ja kuvissa vilisee lepakonsiipisiä ja hännäkkäitä ihmisiä ja väkivallan uhkaa...kun taas Maanantain alkuaine on Vesi, esimerkki on Vesi ja kuvissa on paljon vettä, nukkumista ja naisia.

Pari sivua Tiistaita

Teos etenee siinä määrin surrealistien hengessä että ei ole varsinaisesti mielekästä edes yrittää liian tiukasti "tulkita" teosta, temaattista yhteyttä on havaittavaksi asti mutta siirtymän ovat unen siirtymiä, ja enemmän teosta leimaa yleinen tunnelma jossa surrealistien Freud-innostuksen mukaisesti korostuu seksi ja kuolema, epämääräisen uhkaavina mutta alati kiehtovina...

Kuten sanottu, Ernstillä ei ollut juuri mitään tekemistä sen kanssa mitä sarjakuvat olivat vuonna 1934 jolloin tämä pienenä painoksena ilmestyi, ja kun teoksesta otettiin uusi painos vasta 1970-luvulla niin se on pysynyt jonkinlaisena irrallisena artefaktina, painotuotteena ja sarjallisena ei oikein kuulu maalaustaiteen piiriin, ei oikein kirjallisuudenkaan (vaikka kuvarunouden suuntaan tällä voisikin olla yhteyksiä) ja kuten sanottu ei myöskään sarjakuvan muuten kuin historiallisena kuriositeettina.
Joskin veikkaisin että Edward Gorey saattoi tämän teoksen tuntea, sen verran jotkut hänen sarjakuvansa tätä muistuttavat...

Mutta niin irrallinen artefakti kuin onkin, niin tutustumisen arvoinen teos, joka ei tyhjene yhdellä lukukerralla eikä varmaan useammallakaan.
Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 12. Sarjakuvaromaani, ja aloitan Sarjakuvahaasteen.

Sarjakuvasession paluu

Vaikka sarjakuvia suht paljon luenkin ei niistä tule blogiin kirjoitettua, ja kun on nyt taas kertynyt kohtalainen pino luettavaa (niin ostettuja, saatuja kuin lainattujakin) ja tässä ei ole sen kummempaa ohjelmaa seuraavan 24 tunnin aikana, niin voisipa taas harrastaa sessiomaisen luennan jossa keskitytään sarjakuviin, taas vähän maratonin tyyliin vaikka sivumääriä en laskekaan. Viimeksihän olen tällaista harrastanut noin vuosi sitten...

Raportoin edistymisiä tänne sitä mukaa kun etenen, ja kuviakin pitänee lisäillä luetuista, joten postaus päivittyy.
Aloitan nyt 14.30 Batman-kirjalla jota olen jo ehtinyt vähän matkaa lukea.

16.00
Kaksi kirjaa luettu.
Ensimmäinen oli Greg Ruckan ja Klaus Jansonin Batman: Death and the Maidens, jonka olin jo ehtinyt aloittaa eilen. Molempia tekijöitä on tullut luettua ennenkin, ja Rucka on kirjoittajana ollut sen verran tasokas että suunnilleen kaikki missä on mukana on ainakin potentiaalisesti kiinnostavaa...vaikka tämä päätyikin nyt olemaan ihan ok. Lähinnä siitä syystä että Batman-vihulaisista Ra's al Ghul ja tyttärensä Talia ovat jääneet jokseenkin tuntemattomiksi, sellaisiksi joita on nähnyt vain toisen käden viittauksina tai muuten ohimennen, joten tarina ei sen kummemmin resonoinut. Mutta ei näiltä tekijöiltä nyt huonoa voi olettaa tulevan.

Toinen kirja oli sitten Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta, omaelämäkerrallista tarinointia teini-iästä, mm. tytöistä.
Brownilta olen muutaman muun sarjakuvan aiemmin lukenut ja niistä omaelämäkerrallisemmissa kuten Paying For It on kyllä välittynyt tietty viileys ja vähän robottimaisen looginen suhtautuminen asioihin, ja se kyllä heijastuu tässäkin, vaikka mukana on myös teinimäistä epävarmuutta...

17.30
Jatkoin Marshal Blueberry-albumeilla. Jean Giraud & Jean-Michel Charlierin varsinaisen Blueberry-sarjan olin lukenut joku aika sitten ja vaikken nyt niin suuri länkkärifani olekaan niin olivat silti erinomaisen viihdyttäviä juttuja, ja nyt sitten luin tämän spinoffina syntyneen edellisen sarjan jatkoksi syntynyt albumitrilogian, jossa Mike Blueberry päätyy selvittelemään Heavenin kaupungissa Arizonassa toimivaa aseiden salakuljetusjuttua...
Ekan albumin alussa meni hetki totutellessa että mistäs tässä onkaan kyse, mutta sitten juttu alkoikin rullata tehokkaasti. Piirtäjä on vaihtunut, William Vance on tunnettu luottomies jonka kuvitus on kuitenkin vähän karumpaa ja harmaampaa kuin Charlierin, ei niin hyvä, ja kolmannen albumin piirtäjä Michel Rouge on askel taas vähän alaspäin, vaikka luettavana homma säilyykin...
Ilmeisesti tätä ei sitten tullut enempää kuin nämä kolme albumia, sitten olisi vielä toinen spinoff-sarja Blueberryn nuoruudesta. Kai sitäkin pitää joskus katsoa.

(edit: varsinaisessa sarjassa piirtäjä oli siis Giraud, ja Charlier oli kirjoittaja)

19.00
Sitten toisaalle, eli viides osa Keiji Nakazawan Barefoot Gen -sarjasta: kymmenosaisesta sarjasta on pari ensimmäistä osaa ilmestynyt suomeksikin nimellä Hiroshiman poika, ja nimi vinkanneekin aiheen: omaelämäkerrallisessa teoksessa käsitellään elämää Hiroshimassa 40-luvun jälkipuoliskolla, ensimmäisessä osassa ennen pommia ja lopuissa pommin jälkeen.
Ja nyt olen päässyt puoleenväliin sarjaa ja ei, tätä ei mielellään lue, mutta jos toiset ovat tämän eläneet niin vähintä mitä voi tehdä on lukea siitä, sellaisella suoruudella Nakazawa aihetta käsittelee.
Mutta en etene tässä mitenkään nopeasti, oikeasti minulla olisi seuraavakin osa kirjastosta lainassa mutta saattaa mennä hetki ennen kuin siihen tartun...

20.15
Jatkamme japanilaisessa sarjakuvassa mutta ihan eri lajityypissä, ja vihdoin naistenviikko huomioidaan naistekijällä. Olin aiemmin lukenut Fumi Yoshinagalta erinomaista vaihtoehtohistoriasarjaa Ooku (jossa shogunaatin aikana Japaniin iskee kulkutauti joka tappaa valtaosan miehistä naisten ollessa immuuneja...miten tämä sitten vaikuttaa yhteiskuntaan kun naiset tekevät kaiken ja jäljelläolevista miehistä tulee kallisarvoisia, suojeltuja ja holhottuja ylellisyyksiä). Muuhunkin tuotantoonsa piti siis tutustua, ja siitä suurin osa on ymmärtääkseni tällaisia lyhyempiä romanttisia tarinoita, kuten tämäkin Garden Dreams, yhteen kirjaan mahtuva juttu joka noin periaatteessa sijoittuu massiivisesti romantisoituun käsitykseen eurooppalaisesta keskiajasta ja painopiste on Suurissa Tunteissa.
Tämä on hillittömästi estetisoitua korkeaoktaanista Hömppää, ja täytyy kyllä todeta että hieman säälittävät lukijat jotka eivät tällaisesta kykene nauttimaan...

21.45
Jatketaan naistekijöillä.
Madéleine Floresin The Girl and the Gorilla kertoo aloittelevasta kirjailijasta jota masentaa tyrmäävä hylkäyskirje, ja sitten hän sattuu kadulla kulkiessaan huomaamaan puhuvan gorillan, joka johdattaa päähenkilön Luovuuden valtakuntaan...ja, no, tämän luki mutta en ollut erityisemmin vaikuttunut.

Faith Erin Hicksin The Nameless City sen sijaan oli oikein symppis, näitä nuortenfantasiasarjoja nuoren soturioppilaan ja katuvarkaan ystävyydestä jne, ei sinänsä mitään radikaalin mullistavaa mutta kiva tarina, kiva toteutus, ja kiva miljöö (suuri kaupunki joka lainailee ulkoista tyyliään enemmän itä-Aasian kuin Euroopan pseudokeskiajasta), ja tälle oli ilmeisesti jatkoakin (Hicksin The Adventures of the Superhero Girl oli erinomaisen hauska ja Friends With Boys ihan ok, sinänsä hyvin tehty mutta kouluteinidraama oli sellaista että olin samantyylisiä tarinoita nähnyt jo ihan tarpeeksi)

23.15
Sitten pari teosta Hideshi "jumalauta tää on sekaisin" Hinolta, japanilaisen kauhusarjakuvan yhdeltä legendalta...ensimmäisessä varsin omalaatuinen perhe asuu varsin omalaatuisessa talossa ja punainen käärme (joka on varmaan peilin takaa tuleva demoni) aiheuttaa tuhoa ja hävitystä, ja toisessa poika muuttuu valtavaksi ötökäksi. Molemmissa on paljon kipeää kuvastoa, body horroria ja muuta jännää (tolkkua sen sijaan vain nimeksi). Näitäkin olen lukenut jo muutamia, ja on niitä vielä jotain jäljellä...
Tämä liittyy vähän tuohon Hiroshiman poikaan, Hinon yhdeksi tärkeäksi inspiraationlähteeksi on mainittu kasvaminen sodanjälkeisessä Tokiossa.

Jep, jotain muuta taas ennen nukkumaanmenoa.

9.30
Illalla luin vielä ensimmäisen osan Ksenofonin ja Petri Hiltusen Anabasista ja vähän matkaa Lena Ackebon Gud va hemskt!iä, ja nyt aamulla Anabasiksen toisen osan ja vähän lisää Ackeboa.

Anabasis on sarjakuvasovitus Ksenofonin, Sokrateen oppilaan silminnäkijäreportaasi Kyyroksen sotaretkestä, tai oikeastaan enemmän sen loppupuolesta, koska Kyyros kuolee nopeasti ja varsinainen tarina käsittelee kreikkalaissotilaiden paluumatkaa takaisin Kreikkaan vihamielisen ympäristön läpi...ja sovitus on Hiltusta, jonkinlaiseen historialliseen uskottavuuteen pyritään mutta toisaalta kerrontakin pidetään dramaattisena.

Gud va hemskt! taas on runsas kokoelma Lena Ackebon lyhyitä sarjoja vuosien varrelta: ei tät liian suurina annoksina pidä lukea mutta teos sisältää lähes kaiken mitä pitää tietää Ruotsista ja/tai elämästä. Ackeboa ei ole kai ikinä julkaistu suomeksi, mikä on vähän sääli mutta sinänsä ymmärrettävää koska sarjat pommittavat niin kovaa tahtia umpiruotsalaista puhetta, populaarikulttuuria, mainoksia yms yms siinä määrin että paljon viittauksia menee kyllä minulta ohi ja kerronnassa puhuvilla päillä on iso rooli, mutta noin yleissävyltään tämä kyllä osuu minun huumorintajuuni. Gierth-Ove, c'est moi.

 Mitäs seuraavaksi.

11.15
Siinä missä yllämainitun Jean Giraudin jutuista olenkin pitänyt, niin alter egonsa Moebiuksen sarjat eivät ole oikein ikinä minulle toimineet, ja nyt kun luin vuosien jälkeen uudestaan Aedenan puutarhat niin en ole mielipidettäni vieläkään muuttamassa. Pastellisävyistä hippifuturismia ja kosmista leijuntaa, ei kiitos.

Gilbert Hernandezin sarjoista sen sijaan olen pitänyt, ja niin myös nyt teoksestaan Sloth vaikka sekin on aika outo (eikä vapaa kosmisesta leijunnasta), tarina  pojasta ja tytöstä ja toisesta pojasta ja sitruunatarhan hirviöstä ja koomasta pikkukaupungissa...

14.30
Kävin ulkona kun oli nätti sää, ja sitten palasin lukemaan lisää.
Marcel Ruijtersin sarjakuvia olin lukenut aiemminkin, ja niissä oli samaa tyyliä kuin tässä All Saintsissa paitsi vielä vähemmän tekstiä. Tarinoita joiden kuvitustyyli ja ideat on lainailtu keskiaikaisista manuskripteistä, ja tässäkin kerrotaan pyhistä naisista joita uhkaavat paholainen, metsien villit, rutto, kerettiläiset ja monet muut vaarat ja vaaroista selvitään (tai ollaan selviämättä) mitä moninaisimmilla tavoilla...hilpeä teos.

Willy Vandersteenin Anu & Antti -sarjoista olin aikoinaan lapsena jotenkin tietoinen mutten ollut niitä koskaan lukenut ennen kuin ihan viime aikoina pari albumia ja nyt sitten yksi lisää. Ja, no, ehkei ollut mikään suuri menetys vaikken näitä lapsena lukenut...Vähän kuin lainailtaisiin Hergén Veikko, Tette & Jykkeä paitsi että varsinaiset nimihenkilöt ovat vähän sivussa tapahtumista ja meno on kovin hapokasta, tarina etenee kiihkeällä tahdilla tolkuttomasta juonenkäänteestä toiseen.

Ja lopuksi luin vähän lisää Lena Ackebota, joka on ihan paras.

Luettuja sarjiksia tuli päivän aikana aikamoinen pino, mukana oli nyt paljon kohtuumittaisia albumeja ja paksummat teokset taas olivat suht nopealukuisia. Mutta tämä oli nyt tässä.

Sarjakuvasessio

Kun viikonlopuksi luvattu helle näköjään antaa odottaa itseään (on ihan kohtuulämmin kyllä mutta sellainen sää että ihan kuin alkaisi sataa ihan just) ja blogiin ei tule kirjoitettua tarpeeksi sarjakuvista, niin päätin sitten vauhdikkaasti viettää session lukien hyllyyn kertyneitä sarjakuvia, niin uusia kuin uudelleenluettavia.
Varsinaisesti en maratoonaa eli en laske sivuja, mutta jos nyt tulevien 24 tunnin aikana tulisi luettua suht painokkaasti ja raportoitua tänne...
(varmaan vielä ensi kuussa joku päivä vietän toisen lukumaratonin, yhteistä ei ole kai suunniteltu parin viikon takaisen jälkeen)

Aloitan kello 20, ja vielä voisi sen verran jatkaa naisten viikkoa että ensimmäisenä luettavana voisi olla vaikka Carla Speed McNeilin Finder-sarjakuvan osa Five Crazy Women.

21.00
Five Crazy Women on luettu: olen lukenut tämän pari kolme kertaa aiemminkin, ensimmäisellä kerralla tämä olisi suht suurella tekstimäärällä ja rakenteen monimutkaisuudella vienyt enemmän aikaa, nyt vain nautiskelin hienoista kohtauksista ja dialogista, mm. tämä pick-up-line ei lakkaa huvittamasta.

Finderin aboriginaali-scifistä olen kirjoittanut aiemminkin, mutta kyllä se ansaitsee huomiota yhä. Tämä kirja ei sisällä varsinaista jatkuvaa juonta, vaan episodimaisempaa kerrontaa miehistä ja naisista ja tietysti paljon seksistä (eivät ne muutkaan Finder-kirjat ole lapsille tarkoitettuja, vaikka ehkä opettavaisia).
Päähenkilö Jaeger, joka on eittämättä yksi machoimmista kaunokirjallisista hahmoista ikinä (ja silti kuvattu noin yleisesti ottaen myönteisesti) on saapunut kaupunkiin ja soittelee (naispuolisille) tutuille mutta "seems to be an ass famine on the land" ja niinpä päätyy baariin juttelemaan tutun miehen kanssa, mm. oudoista naisista joita on tavannut...
McNeil on jatkuvasti kiinnostava kulttuurien kuvaaja, ja sitä näkyy tässäkin, Jaegerin nomadikulttuuri näkyy kaikessa käytöksessä, myös tavassa jolla suhtautuu naisiin, ja tämä johtaa myös konflikteihin...mutta "You know the rules, and you don't play by them, you're not an asshole 'by city standards'. You're an asshole, plain and simple."
Yhä vain hieno sarjis.

Jahas, mitäs seuraavaksi. Vilkaisisiko tuota Kazuo Umezun mangaa Cat Eyed Boy?

23.00
Ensimmäinen osa Kazuo Umezun Cat Eyed Boyta luettu: aika episodimainen kauhumanga jossa nimihenkilö jota hyljeksivät niin ihmiset kuin hirviötkin vaeltelee paikasta toiseen ja missä onkin alkaa tapahtua...joskus kissansilmäinen poika on pelkkänä tarkkailijana, joskus aktiivisena osallistujana.

Umezu on kauhumangan parissa aika legenda, nämä teoksensa ovat jo suht vanhoja ja piirrostyyli on nykysilmin katsottuna aika jäykkää...mutta monenlaisia groteskeja juttuja osaa kyllä piirtää. Aiemmin olin lukenut pitkän sarjansa Drifting Classroom joka nopeasti kehitti sellaisen absurdiuden asteen että pakko oli jatkaa lukemista että näkisi mitä muuta siinä voi vielä tapahtua.
Sama absurdius vallitsee tässäkin, groteskius liikkuu jo sellaisella tasolla että varsinaista kauhufiilistä ei enää niin kehitellä (ainakaan minun makuuni). Mutta sarja on jossain määrin tietoinenkin tästä, mukaan ripotellaan huumoria, myös metatasolla ja neljättä seinää rikkoen...
Varsin hauska tämä oli, mutta voisin lukea nyt jotain muuta ja jätän CEB:n kakkososan huomiseksi.
Batmania vai Adrian Tominea?

00.30
Adrian Tominea, Summer Blonde -albumin verran. Mukana on neljä tarinaa, joista ensimmäinen tuntui tutulta, se oli kai yksi niistä Optic Nerve -lehdistä jotka olin lukenut joskus aikaa sitten.

Suht paljon tekstiä, minimalistisesti toimintaa, nuoria ihmisiä haahuilemassa elämässään: sarjakuvista Daniel Clowesin Ghost World on aika ilmeinen verrokki, mutta myös kaunokirjallisuuden puolelta jotkut modernit novellistit ovat aika lähellä ilmaisua...(ja sen puolesta tämä lienee myös suht hyvin toimivaa sarjakuvaa sellaiselle joka ei juuri sarjakuvaa lue mutta muuta kirjallisuutta kyllä).

Jahas, menisikö nukkumaan, vai vieläkö jotain.

10.30
Herätty ja luettu Jules Feifferin Sick Sick Sick, kokoelma pieniä sarjakuvia joita oli tehnyt 50-luvun lopulla Village Voice -lehteen. Pilakuvamainen formaatti mutta Feiffer tosiaan teki joka jutun 6-12 ruudun mittaiseksi, ja ajankohtaisuuksiin viittaillaan mutta enemmän nämä ansioituvat arkisten keskustelunpätkien käsittelyssä (ja sellaisina ajankohtaisuuksiinkin kuten beat-väki tai Sputnik viittaavat jutut sisältävät universaaliutta).
Tietysti Village Voice on New Yorkin liberaalien lehti joten aihepiirit viittaavat sinne päin, esim. psykiatriasta, seurapiireistä ja "vaihtoehtoisuudesta" on paljon juttua ja piikittelyä, Woody Allenin elokuvat ovat hyvä verrokki...

Hmm, olisiko sitten Cat Eyed Boyn toisen osan vuoro.

12.40
Kazuo Umezun Cat Eyed Boyn toinen osa luettu, yhä mennään aika pimeällä kauhuvaikutteisuudella jossa vilisee monenlaisia hirviöitä, ja käännökset ovat yllättäviä joskin ihan kaikkien järkevyyttä ei kannata niin tarkkaan miettiä. Suuri osa sarjan tarinoista oli aika pitkiä, loppuun oli sitten laitettu neljä pientä vinjettiä, pieniä kummitusjuttuja.
Ja jos siis laskisin sivuja niin näistä niitä tulisi, Cat Eyed Boy yksinään on melkein tuhat sivua, mutta kuten näkyy varsin vauhdikkaasti luettavaa...

(luethan oikealta vasemmalle)

Ja perään sitten pari eurooppalaista suomennettua albumia joissa on väritkin.
Corteggianin ja Tranchardin Marinen seikkailuja luin silloin aikoinaan kun nämä uusina ilmestyivät (kuten ehkä jotkut teistä muistakin, 80-luvun lapset), ja vastikään sitten käsiin osui pari sarjan albumia (kolmas ja neljäs, albumeina ei enempää kuin neljä ilmestynytkään), joten piti Pasilan kirjavarastosta sitten hakea myös nämä kaksi ensimmäistä, Mustan tornin salaisuus ja Matka uuteen maailmaan.

Sympaattinen lastensarjahan tämä on ja parani hieman sarjan edetessä kun siirryttiin eksoottisempiin ympäristöihin ja Marinen vatsastapuhumista (joka toimii niinkuin sarjakuvavastastapuhuminen toimii, ei niin kuin oikea) ei enää niin ylikäytetty kuin ekassa albumissa. Kuulemma myöhemmät, Suomessa julkaisemattomat, osat ovat (myös) varsin epätasaisia, hyvää ja huonoa löytyy molempia.
Ja kuvitushan on tuollaista nättiä eurokamaa.

Ulkona on ilmeisesti kiva sää, voisi käydä pyörähtämässä.

16.40
Luin annoksen Kou Yaginuman melkein-scifi-sarjaa Twin Spica, osat 7-9 (aiemmat kuusi olin lukenut aiemmin).

Melkein-scifi on määreenä koska sarja sijoittuu hyvin läheiseen lähitulevaisuuteen, Japanin ensimmäinen miehitetty avaruuslento on tapahtunut ja se on ollut onnettomuus, mutta pyrkimys avaruusmatkoihin on yhä kova (jotain muitakin teknologisia askeleita on otettu joita nykyhetkessä ei ole vielä tapahtunut mutta niitä selviää pikkuhiljaa sarjan aikana).
Sarjassa keskitytään Tokyo Space Schoolin oppilaisiin, erityisellä astronauttilinjalla oleviin joten avaruus ja sinne pääseminen on keskiössä...mutta myös kasvu ja ystävyys: päähenkilö Asumi on melkein monomaaninen astronomiafani, mutta paljon huomiota saavat myös ystävänsä (ylläolevassa kuvassa Marika puhuu Asumille, yläkuvan oikeassa laidassa ovat muut).

Vaikka korkealle pyritään niin sarja pysyy miellyttävän maanläheisenä ja hidastempoisena, ja erityisen nautittava on sarjan tunnelma, kiinnostava sekoitus positiivista pyrkimystä kohti haaveita jotka ovat korkealla mutta silti realistisesti tavoitettavissa ja melankoliaa, viipyilevää surumielisyyttä. Avaruusoopperaa heille jotka eivät välitä avaruusoopperasta.

19.30
Scott McCloudin Understanding Comics (suomennettu Sarjakuva - näkymätön taide) on tietysti jokaisen sarjakuvasta kiinnostuneen pakkolukemista. Sen eräänlainen jatko-osa Reinventing Comics sen sijaan on vähän ongelmallisempi tapaus, olin sen lukenut tuoreeltaan vuonna 2000 ja nyt sitten pitkästä aikaa uudestaan.
Tässä jatketaan jonkin verran informatiivista katsausta sarjakuvaan taidemuotona mutta sävy on poleemisempi, tällä kertaa puheena ei ole niinkään mitä sarjakuva on vaan mihin suuntiin se voi, tai sen tulee kehittyä, taiteena ja vähän myös bisneksenä.

Erityisesti bisnesmallit mutta vähän myös taidepuoli keskittää huomion nimenomaan pohjois-amerikkalaiseen sarjakuvaan. Eurooppa vilahtaa parissa ruudussa ja Japani vähän useammassa mutta sivuroolissa kuitenkin, ja esimerkkien ohella myöskin esitetyt ilmiöt ja mallit kuvaavat erityisesti Amerikan tilannetta.
Osa niistä on toki laajemminkin sovellettavissa, myös sarjakuvien ulkopuolella: esim. kustantajien ja kauppojen toiminta suhteessa taiteentekijään tai -kokijaan pätee yhtä lailla myös muilla aloilla (erityisesti kirjallisuudessa).
Rajaus tulee vastaan ei vain paikassa vaan myös ajassa: kirja kuvaa tilannetta parikymmentä vuotta sitten ja, no, paljon on tapahtunut sen jälkeen...erityisen ongelmallinen on kirjan jälkimmäinen puolisko joa keskittyy digitaaliseen sarjakuvaan, tietokoneisiin ja nettiin, ja siinä parikymmentä vuotta on ikuisuus...
McCloudin pohdinnat menevät joskus aika korkealentoisiksi ja paikoin on vaikea sanoa mitä hän oikein tarkoittaa tai haluaa sanoa, ja osa huomioista on tosiaan valitettavan vanhentuneita tai sittemmin hyvin kyseenalaisiksi asetettavia (nykyiset opettajat voivat varmaan sanoa sanasen diginatiiveista joihin McCloud tuntuu uskovan).

Mutta. On tässä kirjassa myös sen verran hyviä ja erinomaisia havaintoja, pohdintoja ja ideoita että ei tätä pidä lytätäkään, ja ehkä kirja on alunperin tarkoitettukin kiistanalaiseksi, enemmän tuottamaan kriittistä keskustelua kuin tulemana yleisesti hyväksytyksi...

Jahas, 24-tuntinen sessio alkaa olla lopussa, ja mm. se yllämainittu Batman odottaa yhä hyllyssä samoin kuin muutama muu teos jotka kyllä luen joskus lähipäivinä mutta joista olisi ollut kiva mainita jotain täälläkin...luettujen pino näyttää tällaiselta.

Kuten alla kommenteissa mainitsin niin luen kohtalaisen paljon sarjakuvia mutta niistä ei välttämättä tule kirjoitettua niin paljoa, monista kirjoittaa mieluummin lauseen tai kappaleen tai pari muttei ihan kunnon bloggausta. Ja erityisen ongelmallisia ovat pitemmät sarjat, esim. tässä luetut Marine ja Twin Spica, ensivaikutelmista yhden tai kahden osan perusteella ei ainakaan halua kirjoittaa kokonaista bloggausta mutta kun on edennyt pitemmälle niin silloin aiemmista osistakin puhuminen olisi vähän hölmöä...

Mahdollisesti kiinnostuneille kuitenkin vinkattakoon että olen kirjoitellut ahkerammin lukemistani sarjakuvista asiaan paremmin sopivalla foorumilla ja formaatissa.

Kirsti Ellilä - Pieni pyhiinvaellukseni I & II

Kirsti Ellilä julkaisi ensimmäisen sarjakuvavihkosen vuoden 2012 pyhän Henrikin pyhiinvaelluksesta samana vuonna, ja nyt sitten toisen sarjakuvan vuosien 2013 ja 2014 vaelluksista. Koska vaellus kulkee vuosittain aika samoissa merkeissä, sarjoissa on päällekkäisyyttä mutta ainahan myös uusia asioita tapahtuu ja huomaa ja käsittelytapakin hieman muuttuu.

Kovinkaan objektiivisesti en tätä voi tietenkään kommentoida kun olin myös mukana tuolla vuoden 2013 vaelluksella (olen ollut siellä myös 2010-11), olen tavannut suuren osan vihkojen henkilöistä (tekijä mukaan luettuna) ja vilahdan mahdollisesti itsekin toisen vihkon sivulla 18...


"Juoni" on näissä aika lailla samanlainen, jopa siinä määrin että jälkimmäisen vihon tapahtumat oli lomitettu yhdeksi kokonaisuudeksi: valmistaudutaan, matkustetaan kesäkuisena perjantaina Yläneelle, vaelletaan lauantaina Kankaanpäähän ja sunnuntaina sieltä Köyliönjärvelle jossa Kirkkokarilla vietetään pyhän Henrikin messu, ja lopuksi sitten suunnataan kotiin ja puidaan mitä jälkeenpäin mieleen tulee.
Ensimmäinen vihko on suoremmin dokumentaarinen, voimakkailla väreillä ja sekatekniikoilla tehtyjä tuokiokuvia ja selitystekstejä siinä missä sarjakuvaakin (dokumentin uskottavuus havaittiin kyllä korkeaksi seuraavan vuoden vaelluksella, vaeltajat kyllä tunnistivat kokemuksia ja huomioita).
Toisessa vihkossa ollaan sitten siirrytty melkein kokonaan puhtaaseen sarjakuvakerrontaan ja tapahtumia on myös hieman muokattu kertovammaksi (mm. sivun 53 keskustelu käytiin oikeasti toisaalla mutta nyt siihen saatiin mukaan myös visuaalinen idea eikä vain puhuvia päitä).
Väritys on myös muuttunut herkemmäksi, jotkut kuvat muistuttivat melkein lasimaalauksia (toki joissain kohdissa oli myös hieman vaikea saada kuvista selvää kun vaaleilla taustoilla piirrettiin valkoisilla ääriviivoilla).

Ilmeikkyys ja huumori olivat kyllä perinteiseen tapaan hyvin mukana, kuten myös omalaatuiset keskustelunpätkät, väsymys Kankaanpäähän päästessä, arveluttavat suunnistustaidot, epäilyt ja heikkoudet tai vaikka huomattavasti suurempi kiinnostus jalkojen rakkoihin kuin mitä joku Paulo Coelho olisi varmaan arvannut vastaavaan kirjaansa laittaa (mutta kun olet kävellyt 30 kilometriä niin jalkapohjan rakot nousevat erittäin korkealle kiinnostuksenkohdeasteikossa ja joka muuta väittää valehtelee). Mutta tietysti myös hyvä tunnelma, hienot ihmiset ja se "je ne sais quoi" mikä näihin pyhiinvaelluksiin parhaimmillaan liittyy.

Paljon näissä myös viittailtiin kansianvälisesti tunnetumpiin vaelluskohteisiin, Santiago de Compostelaan, Roomaan, Israeliin, Lourdesiin...ja tätä puolta Ellilä näillä sarjakuvillaan selvästi haluaakin nostaa, että täällä on myös oma kiinnostava ja omaleimainen hengellis-kulttuurinen ilmiömme ja vaikka se näyttääkin ehkä hieman kotikutoiselta niin kotikutoisuudessa on myös oma voimansa. Ja että loppujen lopuksi kuinka ihmeellistä onkaan syödä kalakeittoa demaripresidenttien valvovien silmien alla koska joku ehkä kuoli jossain 850 vuotta aikaisemmin...

(Tänä vuonna on viikonloppuvaelluksen ohella mahdollisuus myös vähän reippaampaan koko viikon matkaan Turusta Köyliöön, pitää harkita...)

Osamu Tezuka - Buddha

Mangan ehkä tärkeimmän tekijän Osamu Tezukan sarjoja olen jonkin verran lueskellut aiemminkin, nyt sitten tartuin yhteen ehdokkaaseen tekijän magnum opukseksi (muitakin ehdokkaita on), Buddha-sarjakuvaan jossa esitellään Siddharta Gautaman elämä ja keskeiset opetukset. Ja olihan tämä loistava.

Sarja on julkaistu englanniksi kahdeksassa osassa (viimeisen kansi yllä), kunkin niteen pituus siellä 400 sivun tienoilla joten koko tarina on sellaiset 3000 sivua pitkä, ja mittaan sopivasti tyyli on häpeilemättömän eeppinen: kuvaavaa on että prinssi Siddharta syntyy vasta ensimmäisen osan lopussa, kerronta polveilee moneen suuntaan, varsin perinpohjaisesti käsitellään mm. maailman jossa Siddharta eli todellisuutta, erityisesti kastilaitosta, ja lukuisien muidenkin henkilöiden elämänvaiheet tulivat käsitellyiksi (ja monella näillä olikin tärkeä rooli tarinassa, mm. Tatta, Devadatta ja Crystal Prince olivat mukana sarjan alusta loppuun...)

Ilmeisesti tästä saisi vähän enemmän irti jos tuntisi ennalta vähän paremmin prinssi Siddhartan elämän vaiheita, Tezuka ei kuitenkaan niin paljoa selittele ja ilmeisesti suuri osa niistä muista henkilöistä on yleisesti tunnettuja vaikka Tezuka olisikin päättänyt esittää nämä omalla tavallaan (ja luultavasti keksinyt myös itse joukon henkilöitä ja tapahtumia). Eipä silti, hyvin tätä pystyi seuraamaan myös niillä vähäisillä tiedoilla joita koulun uskontotunneilla on aiheesta saanut...

Joitain lukijoita saattaa häiritä Tezukan varsin karikatyyrimäinen piirrostyyli ja outo huumori jossa mm. harjoitetaan paljon metaviittauksia ja viljellään anakronismeja, ja erityisesti voimakkaat siirtymät hönökomedian ja tragedian välillä (ylläolevassa kannessa Buddha oli aiemmin saanut aikaan rauhan Kosalan ja Kapilavastun välillä, mutta ei pystynyt katkaisemaan koston kierrettä jonka seurauksena lopulta kaikki Kapilavastun asukkaat tapetaan...).
Tavallaan huumoria ja karikatyyrejä tarvitaan tasapainottamaan sarjan lukuisia synkempiä sävyjä, joitain tapahtumia ei voisi mielekkäästi esittää niin suoraan realistisesti (tai silloin ne olisivat saaneet liikaa mässäilyn sävyjä ja näin siirtäneet tarinan fokuksen toisaalle).
Ja Tezukan tapa käyttää anakronismeja on kiinnostava, koska usein niillä on kerronnallinen funktio. Joissain tapauksissa kyseessä on "lampshade hanging", arvataan että lukija tekee jostain tapahtumasta jonkin epäasiallisen assosiaation joten tehdäänkin se assosiaatio itse, jolloin lukijan ei tarvitse jäädä märehtimään asiaa (esim. tässä osassa eräs kohtaus muistuttaa erästä kohtausta E.T.-filmistä, joten sarjaan laitetaan henkilö sanomaan se ääneen).
Toinen idea on käyttää anakronismeja ikoneina: jos jostain ohimenevästä seikasta halutaan tuoda ilmi mikä se on, voidaan realistinen ilmiö korvata jollain nykyaikaisella tunnistettavalla käsitteellä. Esim. jos pitää kertoa jonkin henkilön terveydentila niin ei esitellä jotain henkilöä kuninkaalliseksi henkilääkäriksi vain sitä varten että tämä voisi todeta prinssin olevan hyvin sairas, lämäistään vain yhteen ruutuun modernin lääkärin näköinen tyyppi valkoisine takkeineen ja stetoskooppeineen toteamaan että prinssi on hyvin sairas. Tai jos pitää kertoa lukijalle että jokin paikka on merkittävä paikalliskeskus, laitetaan henkilö vertaamaan sitä New Yorkiin, Pariisiin ja Tokioon.

Kun lukija saadana hyväksymään tuollaiset outoudet osaksi tyyliä, ne notkeuttavat huomattavasti tarinankerrontaa, ja tarinankerronnassa Tezuka on mestari. Ja tämä sarja on erinomainen osoitus aiheesta.


Osallistun tällä teoksella Reetan Elämäkertahaasteeseen.

Faustus, Foustka, Faust & Ankka

Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...

Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...

Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...

Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.

Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.

Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.

F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.

(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)

Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.

Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).

Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...

Sarjakuvia kielipuolena

On tullut lueskeltua kaunokirjallisuutta vähän laiskanlaisesti, nyt ovat vieneet enemmän muut taidelajit. Mutta päätinpä sitten laittaa kokoon hieman mietteitä joita olen kirjoitellut hieman jo parissa muussakin paikassa...

Olin aiemmin maininnut ryhtyneeni treenaamaan vanhaa kouluranskaa käytettävälle tasolle ja lukeneeni sen johdosta nipun lasten kuvakirjoja. Kun oppi menee perille niin nuo ovat jääneet ja olen sittemmin alkanut lukea ranskaksi sarjakuvia.

Sarjakuvaharrastajalle tämä on toki olennainen kieli, onhan Ranska-Belgia-pari yksi kolmesta suuresta sarjakuvakulttuurista (englantia olenkin lukenut pitempään joten Yhdysvallat on hallussa, japanilaisten kanssa mennään yhä täysin käännöksillä). Ja toisaalta, motivaatio lukea ranskaksi löytyy, ja olenkin keskittynyt enemmän sellaisiin sarjiksiin joita en ole aiemmin lukenut ja joita ei välttämättä ole edes käännetty. Kokeeksi on yksi Asterix ja vähän Tinttiä luettu mutta en minä vielä niin hyvin kieltä osaa että alkukielisyydessä olisi mitään erityistä lisäarvoa. Mutta onneksi kirjastoista on löytynyt ihan hyvin muutakin...
Ja kuvat ja kohtuullinen tekstimäärä pitävät huolen että kyseessä on nimenomaan lukeminen, pystyn myös nauttimaan lukemastani, eli kyseessä ei ole vain "läksy".

Sarjakuvien hyvä puoli on myös niiden keskittyminen dialogiin, puheeseen, eli juuri siihen osaan kieltä mihin kielikurssit yleensä muutenkin keskittyvät. Koristeelliset kuvaukset on muutettu näppärästi kuviksi, niihin ei tarvitse niin paljoa keskittyä.
Ja kun tekstin määrä pysyy kohtuullisena ja konteksti auttaa niin nämä ovat myös hyvä tapa altistua hyvin vaihteleville tekstityyleille, myös sellaisille joiden lukeminen romaanimittaisesti olisi lähinnä turhauttavaa. Ylä- ja alatyylit, murteet, puhekielisyys jne.

Toki hankaluuksiakin löytyy, mainitsen tässä muutamia havaittuja. Esimerkit ovat ranskasta mutta arvelen että samat piirteet kyllä pätevät mihin tahansa kieleen...
- Sanaleikit. Kyllä, ranskalaiset rakastavat näitä, ja ne ovat puolikielisille usein hankalia tai mahdottomia ymmärtää. Siihen saa varautua että jotkut sarjakuvat repivät suuren osan sisällöstään täysin käsittämättömistä suunnista. Mathieun Alkuperä, Goscinny & Tabaryn Ahmed Ahne jne.

- Puhekielisyys ja murteet. Ei, eivät ne kaikki puhu ja kirjoita niin kuin Académie française tahtoisi, pieninä määrinä näihin on hyvä totutella ja saman sarjan sisällä eri henkilöillä voi olla hyvin erilaiset puhetavat. Tämä kuitenkin aiheuttaa huvittavasti että jotkut lastensarjat voivat olla ylitsepääsemättömän vaikeita, kun lapset puhuvat hyvin vahvasti murrettua ranskaa ja aikuiset sitten ehkä vähän selkeämpää...Zepin Titeuf on hyvä esimerkki, kuvista saa yleensä käsityksen mitä tapahtuu mutta teksti voi olla täysin käsittämätöntä.
Varokaa myös teinejä ja maalaisia. Urbaanit aikuisetkin kyllä harrastavat ajoittaista äänteiden venyttelyä ja slangi- ja kirosanoja jotka on ehkä ihan hyväkin oppia.
Nämä ovat yleisempiä uusissa sarjakuvissa, vanhemmat klassikot ovat usein siistimpää kieltä.

- Puheviat. R-vikainen hahmo on kohdattu ja puheestaan saatu tolkku mutta onhan se yksi annos kryptisyyttä lisää.

- Epäselvät fontit. Tai erityisesti käsintekstaus. En muutenkaan erityisemmin rakasta esim. kaunokirjoitusta sarjakuvissa mutta kun kielitaito on vähän huojuvampi niin tilannetta pahentaa entisestään että pitää arvailla onko tuo nyt D vai P.

- Erikoissanasto. Riippuu vahvasti lajityypistä kuinka paljon tätä kohtaa, mm. scifi ja historiallinen seikkailu sisältävät usein paljon outoa terminologiaa siinä missä moderni urbaani ihmissuhdedraama voi selvitä hyvin perussanavarastolla. Hyvä sanakirja on ystävä eikä sekään aina riitä, ja joka tapauksessa voi olla turhauttavaa joutua koko ajan hakemaan sanoja...Leloupin Yoko Tsuno on rakenteeltaan aika selkeää kieltä, mutta sanastossa puhutaan paljon niistä teknisistä vimpaimista joista sarja on tunnettu...

- Ylätyyli. Toinen historiallisten seikkailujen yleinen ongelma, henkilöt jotka puhuvat hyvin koristeellista ja harkitun vanhanaikaista kieltä. Tuo ylhäällä olevan kuvan sarja, Ayrolesin ja Masboun De Cape et de Crocs on tällainen, yhdistää ylätyyliä ja erikoissanastoa sen verran että sanakirjanikaan ei pysy aina perässä (mutta erinomaisen viihdyttävä sarja se on vaikkei joka puhekuplaa ymmärrä).

- Liika visuaalisuus. Ei haittaa sinänsä lukemista mutta jos haluaa siinä sivussa treenata myös kieltä niin sarjakuvat jotka liian helposti kertovat kaiken kuvilla houkuttavat laiskuuteen ja skippaamaan tekstit kun ei niissä kuitenkaan mitään olennaista ole. Ihan mykkien sarjakuvien lisäksi esim. jotkut Franquinin sarjat ovat joskus tällaisia, Niilo Pielisiä ja Marsupilameja voisi lukea pitkät pätkät vaikka kiinaksi.

Kohtuullisina annoksina nuo ovat kuitenkin selätettävissä ja suureen osaan on epäilemättä hyvä tutustuakin kielenoppimisen kannalta (paitsi ehkä epäselvään fonttiin). Ja toki on paljon sarjoja joissa teksti painottuu selkeään yleiskieleen mahdollisella pienellä määrällä erikoissanastoa. Piko & Fantasio, Yakari, Filemon jne.

Lukurytmin kannalta kokonaisen albumin vetäminen kertaistumalta on vielä vähän raskasta. Sen suhteen ranskankielisen bulkkisarjakuvan ilmeinen suosikkimuoto, yhden sivun gagit, ovat hyviä: näitä voi lukea pari tai useita, eikä niin haittaa vaikkei jotain ymmärräkään kun voi siirtyä seuraavalle sivulle seuraavaan juttuun.
Yläämainitut Niilo Pielinen ja Titeuf ja mainitsemattomista vaikka Vili ja Bill ovat tällaisia, mutta kun olen valikoimia katsellut niin näitä on ilmeisesti julkaistu noin miljoona erilaista (ja laatu lienee suuressa osassa tosiaan bulkkia, ei mitenkään ikimuistoista mutta ehkä ihan viihdyttävää).

Ja toki tässä tulee löydettyä myös erinomaisia teoksia joita ei ole suomennettu tai joita on muuten vaikea löytää. De Cape et de Crocsia olen lukenut jo neljä osaa, Frankin ja Bomin Broussaille oli erinomainen ja Fredin Filemon tietysti hieno (sen sijaan ne lukemani suomentamattomat Pikot ja Fantasiot ovat ihan ymmärrettäviä skippauksia). Ja vielä vain epämääräisesti niminä tuttuja sarjakuvia riittää...

Kai tässä seuraavaksi pitää kokeilla jotain tavallistakin kaunokirjallisuutta...

Lukumaratonin kooste

Maraton on lopussa, ja kuten edellä mainitsin niin tämä sarjakuvamuotoinen tuntui ehkä vähän raskaammalta kuin aiemmat, mahdollisesti syynä oli että luin useita teoksia yhden tai muutaman paksun sijaan, ja jossain vaiheissa oli jo hetkittäinen plääh-olo kun piti siihen seuraavaan sarjaan tarttua. Olisi ollut ehkä parempi keskittyä useiden niteiden verran yhteen tai kahteen jatkuvajuoniseen sarjaan, kuten nyt luetuista vaikka Thorgaliin tai Y the Last Maniin ja siihen satunnaisia välipaloja.
No, hyvä tämä oli näinkin. 

Sivumääriä en laskenut lukiessa ja jälkeenpäinkin se on vähän hankalaa kun osa kirjoista ei sivunumeroita käytä...katson netistä mitä löytyy, mutta lopputulos on siis vähän summittainen.Mutta noista nyt laskin yhteissummaksi 3125 sivua, mikä toki on täysin vertailukelvoton aiempiin maratoneihin tai muiden tuloksiin.

Eli mitä tuli luettua:

Terhi Ekebom: Kummituslapsi, 248 s.
Tunnelmallinen kertomus naisesta joka muuttaa synkän ja rauhattoman metsän ääreen ja mitä sieltä metsästä sitten löytyykään...
Ekebom piirtää suuria ruutuja, kukin sivun kokoinen, teksti on varsin vähäistä mutta kerronta selkeää ja tarina on tosiaan viehättävän tunnelmallinen ja sadunomainen (kyllä, Tove Jansson tuli joissain kohdissa mieleen). 

Osamu Tezuka: Black Jack 10, 313 s.
Tezuka on mangan klassikkotekijä ja yhtä suosituimmista sarjoistaan olen siis lukenut jo kymmenen osan verran, jokaisessa näissä paksuissa niteissä on tusina lyhyttä tarinaa ja varsinaista jatkumoa ei ole, vaikka joitain sivuhahmoja pilkahtelee useammassa tarinassa sarjan varrella...
Nimihenkilö Black Jack on huipputasoinen kirurgi joka työskentelee palkkasoturityylisesti, ilman lisenssiä ja usein aika epämääräisissä olosuhteissa ja usein usein vaatien kovia palkkioita töistään. Ja käsiteltävät tapaukset ovat usein hyvin omituisia, osa ehkä lääketieteellisesti uskottavia ja osa ei, ja tapausten ympärillä on sitten kaikenlaista muuta draamaa...ja Black Jack on kiinnostava antisankari, joka on usein varsin häikäilemätön mutta jolla on myös oma kunniantuntonsa.

Vaughan-Guerra: Y the Last Man
4: Safeword, 142 s.
5: Ring of Truth, 189 s.
Vuonna 2002 maailman kaikki miespuoliset nisäkkäät kuolivat lähes kertaheitolla, kaikki paitsi Yorick Brown ja lemmikkiapinansa Ampersand. Mitä tapahtui, miksi, ja miksi Yorick säästyi? Ja mitä tästä kaikesta seuraa?
Yhteiskuntajärjestys toki muotoutuu uusiksi, toisaalta maailman ainoan miehen hallussapito on toki myös esim. Yhdysvaltain poliittinen intressi, eikä vain Yhdysvaltain...ja toisaalta liikkeellä on myös ryhmittymiä joiden mielestä yksi tuholta säästynyt mies on yksi tuholta säästynyt mies liikaa.
Pari ekaa osaa veti pitkälle kiinnostavalla perusidealla, mutta näissä seuraavissa osissa hahmot saavat myös lisää syvyyttä, ja siinä missä ekojen osien ryhmittymät olivat aika yksiäänisiä joukkoja, näihin on saatu näissä seuraavissa osissa myös parempaa vaihtelevuutta. Ainakin tähän asti homma toimii hyvin.

Goscinny & Uderzo: Umpah-Pah, 188 s.
Umpah-Pah-albumit luin silloin joskus 80-luvulla kun ne viimeksi suomeksi julkaistiin mutta eihän niitä ole kauhean paljon missään sittemmin näkynyt. Niinpä integraali näistä oli oikein tervetullut.
Eräänlainen proto-Asterixhan tämä on vaikka tekeminen ajoittui osittain päällekkäin ensimmäisten Asterix-tarinoiden kanssa. Hieman samoja teemoja historiallisista kulttuurien yhteentörmäyksistä ja iso kasa gageja päätyi sitten aika suoraan Galliaan. Ihan hyvä mutta kyllähän tekijät saavuttivat huippunsa vasta myöhemmin...

Fred: Le naufragé de A, 48 s.
Tätä Philemon-sarjaa on yritetty Suomeen lanseerata pariinkin otteeseen, 70-luvulla ensin kolmen neljän albumin voimin (jotka kaikki nykyään keräilyharvinaisuuksia) ja 90-luvulla pari albumia, mutta ei tärppää. Sääli, koska näiden unenomainen kummallisuus vetoaa kyllä minuun, ja niinpä on hyllyyn pitänyt hankkia ensimmäisten viiden albumin integraali ranskaksi, josta nyt luin toisen albumin (tämä on kieleltään aika helppoa).
Philemon huomaa kaivossa pullopostia mieheltä joka on haaksirikkoutunut, ja pudotessaan kaivoon päätyy itsekin A:lle, siis sinne ensimmäiselle mikä näkyy kartassa keskellä merta: A-T-L-A-N-...tolkutonta mutta viihdyttävää.


Moyoco Anno: Sakuran, 300 s.
Satunnaispoiminta kirjastosta, yksittäisnide historiallista mangaa Yoshiwaran huvikortteleista ja Kiyoha-prostituoidun elämästä. Aihepiiri on tosiaan aikaisemmin tuttu mm. Ihara Saikakun kirjoista, joistain elokuvista yms ja toki myös kiinnostava, ja kyllähän tämäkin kiinnosti, vaikka ajoittain olikin aika vaikea pysyä kärryillä kuka sivuhenkilö oli kuka...

Rosinski-Van Hamme: Thorgal
The Invisible Fortress, 48 s.
The Brand of the Exiles, 48 s.
Ogotai's Crown, 48 s.
Giants, 48 s.
The Cage, 48 s.
Tätä sarjaa olen lukenut sekaisin suomeksi ja englanniksi, iso osa sarjasta on julkaistu aikoinaan Mustanaamio-lehdessä kakkossarjana mutta noita on minulla on vain joitain lehtiä, niin olen lukemisia täydentänyt englanninkielisillä käännöksillä kirjastosta.
Kyseessä on jatkuvajuoninen seikkailusarja jossa suurin osa albumeista muodostaa omia pieniä kokonaisuuksia (itse esim. aloin lukea keskeltä sarjaa enkä ole vielä kahta ensimmäistä osaa edes lukenut, eli mukaanhyppy keskeltäkin sarjaa onnistuu ainakin jotenkuten) ja jossa sekoitetaan varsin suvereenisti historiallista viikinkiaikaa, pulp-fantasiaa ja pikkuisen scifiäkin hyvin kiehtovaksi sopaksi, ja genrevaihdokset voivat olla hyvinkin rajuja mutta kuitenkin uskottavia ja kokonaisuus pysyy hämmästyttävän hyvin kasassa: esim. noista luetuista ensimmäinen on puhdasta fantsua jossa seikkaillaan jumalten ulottuvuuksissa, toinen varsin jalat maassa -historiallista realismia ja kolmannessa aikamatkustellaan huipputeknologian avulla, vaikka osat ovat suoraa jatkoa toisilleen.

Milligan-Ewins-McCarthy: Bad Company, 256 s.
Milliganin varhainen scifisarja ilmestyi aikoinaan 2000AD-lehdessä, parina eri tarinajatkumona. Ensimmäinen on ihan puhtaasti Pimeyden sydäntä, Danny Franks on sotimassa Ararat-planeetalla Krool-alieneita vastaan ja päätyy varsin epämääräiseen Bad Company -yksikköön jonka jäsenet eivät myöskään ole mitenkään inhimillisyyden huippuja, ja sisällöstä suuri osa on aika suoraviivaista scifisotaväkivaltaa. Jälkimmäisessä osassa Bad Company kootaan uuteen operaatioon henkiinjääneistä (vinkki, heitä ei ole monta) ja muutamista uusista hahmoista, ja tässä on vähän enemmän scifi-ideoita.
Omassa 2000AD-kategoriassaan ihan kiinnostava sarjis joka toimisi paremmin alkuperäisessä jatkosarjaformaatissaan, nyt koko paketin lukeminen kerralla oli kyllä aika väsyttävä kokemus. Ja Milligan teki myöhemmin parempia juttuja.

Jesse Reklaw: The Night of Your Life, 255 s.
Idea on sama kuin Pekka Mannisen Uniaika-sarjakuvassa, ihmiset kertovat unistaan ja Reklaw tekee niistä sarjakuvia, neljän ruudun strippejä. Ja ovathan nämä hauskoja, unilogiikka on omanlaistaan ja omituisuudet käsitellään kuitenkin asiallisen neutraaliin sävyyn. Aike tekstipainotteisiahan nämä jutut ovat mutta kuvitus visualisoi hyvin näitä kummalisuuksia pysyen kuitenkin asiallisena sekin.

Jeff Smith: Luupäät
Vanhan miehen luola, 144 s.
Aavepiirit, 144 s.
Aarteenmetsästäjät, 140 s.
Sarvikruunu, 232 s.
Luupäät-sarja on saanut paljon kehuja joihin itse en ihan varauksettomasti yhtynyt ensilukemalla enkä myöskään tällä toisella lukemalla. Yhdeksänosainen sarja sekoittaa huumoria ja eeppistä fantasiaa, mutta sekoitus on vähän epätasainen: pari kolme ensimmäistä osaa ovat melkein puhdasta kohellushuumoria jossa viittaukset mihinkäään laajempaan juoneen ovat vain epämääräisiä viittauksia, ja sitten kirjassa pamahtaakin päälle eeppinen fantasia -vaihde ja komedia onkin yllättäen aika harvassa ja kovin irrallista, eikä kumpikaan puoli nyt niin huippua ollut...luettava muttei ihan ylistyksen arvoinen.

Rucka-McNeil: Queen & Country, Operation Storm Front, 168 s.
Greg Ruckan Queen & Country -sarjaa olen nyt lukenut viidenteen osaan saakka, joka osalla on ollut eri piirtäjä (ja taso on vaihdellut), tämänkertainen on Finder-sarjastaan tuttu Carla Speed McNeil.
Lajityyppinä on brittiläinen poliittinen vakoilutrilleri, vahvan realistisin painotuksin, eli paljon on puhuvia päitä toimistoissa ja vähän (mutta tarpeeksi) toimintakohtauksia, ja uhkatkin ovat erityylisiä kuin James Bondissa: tällä kertaa Georgian Tbilisissä on kidnapattu venäläinen liikemies ja britit osallistuvat homman selvittämiseen omista syistään...myös henkilöt, päähenkilö Tara Chase etunenässä, ovat varsin todentuntuisia ja varsinaisia sankritarinoita ei kannata ihan liikaa odottaa. 

Guy Delisle: Aline et les autres, 72 s.
Periaatteessa ranskankielinen mutta käytännössä sanaton paria ääniefektiä lukuunottamatta, albumissa on 26 omalaatuista naiskohtaloa Alinesta Zoeen. Joka sivulla tiukka grid, 15 samankokoista ruutua ja sisältö vetää paikka paikoin aika surrealistiseksi.

Kapten Stofil #16 ja #30 osittain, yht. 46 sivua
Kapten Stofil-lehtiä on Tukholmassa käynneistä päätynyt muutama kappale omaankin hyllyyn, niiden varsin omalaatuinen huumori on vedonnut minuun...eli runsaasti popkulttuuri-tietoista supersankariparodiaa ja paljon muutakin. Luin noista kahdesta lehdestä Joakim Lindegrenin Kapten Stofil-seikkailut joista erityisesti ensimmäinen, Stofil i Strömsund viehätti erityisesti Tintti Tiibetissä -versioinnillaan (mutta oliko Hergéllä jättimäinen lumiveistos Tage Erlanderista? No ei ollut), sekä David Nesslen Den maskerade proggaren -sarjat (ensimmäisessä on epäkuollut Simon Spies ja parinvaihtomatka-avaruusasemansa, jälkimmäisessä De fantastiska fyras gäng matkustaa ajassa taaksepäin ja syrjäyttää Kustaa Vaasan valtaistuimelta...)
On näissä lehdissä sitten kaikenlaista muutakin, mm. Joakim Piristä...

Sarjakuvalukumaraton 19.6.

Taas on aika lukumaratonin, tällä kertaa taas isommassa porukassa: tapahtumaa emännöi Annami ja ilmoittautuneita on aimo joukko (ylläoleva logo M. Carolen tekemä).

Aikaisemmin olen maratoonattut kahteen kertaan, 2013 ja 2012, tänä vuonna päätin kokeilla taas vähän muuta. Eli kun Salla mainitsi mahdollisen sarjakuvamaratonin niin sehän alkoi houkuttaa, olihan hyllyssä muutama opus joita pitäisi lukea ja kirjastosta kanssa potentiaalisesti houkuttavia...kokonaissivumäärä tulee mahdollisesti olemaan aika korkea, laskeskelen sitten lopuksi ja samalla voi ehkä kanssa hieman kommentoida luettuja sarjakuvia...

Huojuvissa pinoissa on kuitenkin kaikenlaista, on suomalaista, eurooppalaista, amerikkalaista, aasialaista, suomeksi ja englanniksi ja vähän myös ranskaksi ja ruotsiksikin olisi tyrkyllä...osa on useamman niteen sarjoja, mahdollisesti sellaisia joista olen jo aiemmin lukenut osan tai pari ja joista jää ehkä lukemattomia osia tulevaisuuteen mutta myös yksittäisniteitä löytyy.
Mukana on pari sellaista jotka olen lukenut joskus aikoinaan ja kiinnosti uudestaan, mutta suurin osa vielä lukemattomia.

Aloitan n. kello 12 ja jatkan huomiseen keskipäivään vaikka aion kyllä nukkua välissä normaalisti (ja ehkä sivusilmällä seurata ainakin vähän Englanti-Uruguay-ottelua).  Alustavasti kisakuntoon saattaa vaikuttaa myös nitkautettu selkä, yritän löytää hyvän lukuasennon mutta tavallinen juokseminen ei nyt onnistuisi :)

----------------------------------
Kello 11.45, milläköhän aloittaisi. Vaikka Terhi Ekebomin Kummituslapsella.

13.30: Kummituslapsi oli hyvä ja aika nopealukuinen (sivun kokoisia ruutuja, tarina aika suoraviivainen) joten jatkoin suoraan Osamu Tezukan lääkäridraama Black Jackilla, osalla 10 (osat 1-9 luettu aiemmin). Lyhyitä aika irrallisia juttuja mutta Tezuka osaa.
Seuraavaksi voisi vaikka jatkaa Vaughanin ja Guerran Y the Last Manilla.

15.30: Brian Vaughanin ja Pia Guerran Y the Last Mania luettu osat 4 ja 5, Safeword ja Ring of Truth. Scifisarjis jossa kaikki miespuoliset nisäkkäät ovat yllättäen kuolleet...paitsi Yorick Brown ja lemmikkiapinansa. Ja elämä ei yllättäen ole kovinkaan helppoa...
Sitten voisi vaihtaa tyyliä vaikka Umpah-pahiin.

17.30: Goscinny-Uderzon Umpah-pah-integraali luettu, ja vedin perään myös ranskankielisestä Philemon-integraalista osan Le naufragé de A (jonka olen aiemmin suomeksi lukenut nimellä A:n haaksirikkoinen), yhä nautittavan surrealistinen, harmi ettei näitä ole juurikaan käännetty.
Normaalisti luen ranskaksi aika lailla hitaammin mutta Philemonissa on aika vähänlaisesti tekstiä ja se on aika helppoa kieltä niin sujuu myös vauhdilla...

Katsotaan seuraavaksi vaikka tätä Moyoco Annon Sakurania, joka oli täysin impussivalinta kirjastosta...

21.00: Sakuran oli ok, sopi hyvin noiden lukemieni Saikakujen jatkoksi (ja pariin leffaan joita olen aiheesta nähnyt), eli kertomus prostituutiosta Edo-kauden Japanissa...
Jatkoin sitten viidellä Thorgalilla. Olen tätä viikinkifantasia/scifi-sarjaa lukenut sekaisin suomeksi ja englanniksi, suomennoksina ilmestyi aikoinaan Mustanaamio-lehdessä kakkossarjana mutta kun noita osaa on vaikea löytää niin nämä Cinebookin englanninnokset ovat myös hyviä. Tämänkertainen nippu on Cinebook-niteinä 11-15, alkuperäisissä numeroissa 19-23, eli Näkymättömästä linnakkeesta Häkkiin.

Jahas, mitäköhän seuraavaksi. Bad Company vai Sexy Voice & Robo?

23.30: Milligan-Ewins-McCarthyn vanha 2000AD-sarjis Bad Company ei oikein tällaiseen kertapaukutukseen sopinut, tätä olisi kai kannattanut lukea enemmän vähittäin...toisella planeetalla käydään väkivaltaista sotaa, vastakkain epäinhimilliset alienit ja ihmiset joiden inhimillisyys on ropissut pois jo hyvän aikaa sitten. Lyhyinä annoksina toki olisi juuri sellaista höyrähtänyttä ultraväkivaltaa minkä 2000AD osaa.

Sen perään vielä satakunta sivua Jesse Reklawin sarjakuvaa The Night of Your Life, jossa on sama idea kuin kotoisammassa Pekka Mannisen Uniajassa: ihmiset kertovat hämäristä unistaan ja Reklaw on vääntänyt ne neliruutuisiksi stripeiksi, strippi per sivu. Naureskelin monta kertaa muttei tässäkään koko 250-sivuista kirjaa vedä kerralla.

Ja vähän kävin myös katselemassa muiden maratoonarien blogeja vaikken nyt kommentoinutkaan, huomenna sitten enemmän :)

Vielä katsotaan matsi loppuun ja sen jälkeen jatketaan ainakin jonkin aikaa Jeff Smithin Luupäiden parissa. Olin aiemmin jo (uudelleen)lukenut osat 1-5, nyt olisi tuossa tyrkyllä loput eli niteet 6-9...

9.30: Luin iltayöllä osat 6-8 (ja näköjään missasin turhauttavan tylsän pelin), ja nyt aamulla osan 9. Luupäät on aika hyvä mutten ihan niihin ylistyksiin liity joita sarjalle on annettu...
Viimeisiä tunteja, voisi jatkaa vaikka Greg Ruckan poliittisella trillerisarjalla Queen & Country (osa 5, Operation Storm Front).

11.00: Queen & Country oli taas hieno, tämän osan piirtäjänä vieläpä Finder-sarjasta fanittamani Carla Speed McNeil.
Tuon jälkeen luin vielä Guy Delislen Aline et les autres -albumin joka periaatteessa oli ranskankielinen mutta käytännössä sanaton (pari ääniefektiä tekstinä).
Ja että saadaan neljäskin lukukieli mukaan, hyllystä piti kaivaa esiin pari numeroa Ruotsin lahjaa supersankarisarjakuvalle, Kapten Stofilia. Koko lehtiä en lukenut (koska näissä on mukana myös aikamoisia tekstiblokkeja) mutta kahdesta lehdestä Kapten Stofilin ja Den Maskerade Proggarenin tarinat.

Jahas, vielä olisi vähän aikaa jäljellä, lukisiko sitten vaikka sen The Night of Your Lifen loppuun.

12.10: noniin, se on loppu nyt, kirja ja maratoni. Tasan keskipäivällä olin varmaan jossain sivun 240 tienoilla...nyt voisi vaikka syödä ja jossain vaiheessa myöhemmin tehdä jotain postausta jossa kirjoittaa vähän enemmän mitä tuli luettua, ja ehkä laskea luetut sivut (niitä on aika paljon, luettujen kirjojen pino on samaa luokkaa kuin monissa muissa maratoneissa luettavaksi varattujen kirjojen pinot...), tosin kaikissa niteissä ei näköjään oollut sivunumerointia, joten saa nähdä.

Ja lukematta (tai siis lähiviikkoina luettaviksi) jäi ainakin mainitut Tezukan Viidakon valtias ja Iou Kurodan Sexy Voice & Robo sekä Rosinski & Dufayn Kadonneiden nummien valitusta, Willingham & Sturgesin Jack of Fablesia, Urasawan Monsteria, seuraavat osat Black Jackia ja Queen & Countrya...