Ja teos oli jossain määrin erilainen kuin odotin, vaikka olinkin siitä ja sen perusjuonesta toki jo kuullut (kuten sanottu, kyseessä on usein nimetty klassikko), siinä määrin etten lähde sitä tässä sen kummemmin selostamaan.
Olin kuitenkin ollut jonkinlaisessa käsityksessä että teoksen olisi tarkoitus olla, no, romanttinen. Lukijana en kuulu niihin, joiden mielestä kirjassa pitää olla miellyttäviä ja ihanteellisia sankareita, päinvastoin ambivalentimmat ja arveluttavammat henkilöt käyvät minulle oikein hyvin, mutta jos lähtökohtaisesti kaikki kirjan henkilöt ovat jokseenkin sietämättömiä (ja valitettavasti vain suurin osa heistä kuolee kirjan aikana, ja moni vasta loppupuolella) niin romanttisuuden rakentuminen on minusta vähän kyseenalaista.
Hahmokavalkadista (joka kuvaa miksi sisäsiittoisuus on pahasta, ja ehkä myös Brexit hyvästä) nousee tietysti erikoislaatuisena esiin byronilais-saatanallinen Heathcliff, joskin samalla voi pohtia että tarinan kertoja Nelly Dean esiintyy tietysti omassa kertomuksessaan ainoana täysipäisenä henkilönä, onko luultavaa että kertoja värittää kertomusta...
Niin, tapahtumatkaan eivät minun mielestäni juuri romantiikasta kerro, sellaisia vimmaisia perhehelvettejä tässä rakennellaan että jos tätä lukiessa huokailee että ai kun ihanaa niin terapia saattaisi olla ihan hyvä juttu.
Kyllä, teos oli minun makuuni myös hieman turhan pitkitetty, loppupuolella aloin jo huokailla että mitä tässä on kun kirjaa on jäljellä vielä kymmeniä sivuja...
Jotain viehättävää tästä kuitenkin löytyy kun missään vaiheessa ei tehnyt mieli jättää kesken, synkkä melodraama ja myrskyiset tunteet vetivät mukanaan, vaikka kuitenkin pidin siitä Jane Eyrestä kyllä paljon enemmän (jostain Jane Austenista puhumattakaan).
Helmet-haasteeseen voisin ottaa kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta, koska sitä eittämättä on mukana.
