Rouva Bovary (suom. Anna-Maija Viitanen) päätyi varsin vahvaksi ehdokkaaksi klassikkohaasteeseen: se on kirja joka on usein kummitellut varsin korkealla näillä "kuolemattomimmat klassikot" listoilla mutta jäänyt aiemmin lukematta, ja olen lukenut kyllä pari muuta Gustave Flaubertin kirjaa ja niistä pitänyt.
Lähdin siis lukemaan positiivisin mutta kovin epämääräisin mielikuvin: toisaalta tietäen että tässä on nyt suuri klassikko kyseessä ja toisaalta en kuitenkaan tiennyt juonesta tai tapahtumista niin paljoa. Nimihenkilö Emma Bovary on jonkun maaseudun pikkuporvarin vaimo joka elättelee haaveita seurapiireistä ja glamourikkaammasta elämästä, ja päätyy avioliiton ulkopuoliseen romanttiseen suhteeseen: asioita jotka tulivat esille kirjan ensimmäisellä puoliskolla. Niinpä pääsin onnellisesti kuitenkin jännittämään lopussa että mitenköhän tässä oikein käy, mikä ei ole kauhean yleistä nimekkäiden klassikkojen kanssa.
Mikä ehkä kertookin että eivät ne juonenkäänteet niin tärkeitä lopulta tässä kirjassa ole.
Aika pian tajusin lukevani Don Quijotea, jos siis Don Quijote olisi ollut nainen, jonkin verran (muttei liian) heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa ja sekoittanut päänsä romanttisilla haaveiluilla ritariromanttisten sijaan. Vähemmän koomisen tästä kirjasta tekee se, että Emmalla on rajallisemmat mahdollisuudet lähteä toteuttamaan huuhailujaan (ja toisaalta kun niin tekee, tuottaa enemmän vahinkoa myös muille) eikä toisaalta miehestään Charlesista ole Sancho Panzaksi (niistä muista miehistä puhumattakaan).
Flaubert mainitaan realismin edustajaksi vaikkeivät ne aiemmin lukemani Pyhän Antoniuksen kiusaus ja Kolme kertomusta lajia edusta, eikä tämäkään ihan tiukasti: realismia, psykologista ja muutakin, tasapainotetaan metatietoisuudella, tämä on kirja kirjallisuudesta.
Samaa tasapainottelua huomasin myös kuvauksissa, yksityiskohtien käytössä erityisesti loistetaan: toisaalta niitä taitavasti ripottelemalla saadaan ympäristöihin, henkilöihin ja tapahtumiin erinomainen konkretian tuntu, "se on siis juuri tällainen", ja toisaalta detaljeissa on paljon subjektiivisuutta, jos Emma haluaa nähdä jotain huonona niin kaikki puhuu sen puolesta, jos hyvänä niin sekin sellaisena varmasti näyttäytyy.
Realismi värittyy voimakkaasti kokijan subjektiivisuudella ja kertojan ironialla: jos on realismia niin ei ole ainakaan ikävintä realismia (tarina ei ole kovin onnellinen mutta runsas ironisuus pitää lukukokemuksen silti tarpeeksi kepeänä, sillai ranskalaisittain).
Eittämättä voin sanoa että tämä on erinomaisella taidolla kirjoitettu kirja, teknisenä suorituksena epäilemättä ansaitsee paikkansa kirjallisuuden kaanonin terävimmässä kärjessä: ja se on jo hyvä syy lukea tämä.
Mutta vaikka pidinkin tästä niin, no, lopulta pidän monesta muusta kirjasta enemmän (Flaubertinkin tuotannosta siitä vinksahtaneenkiehtovasta Pyhästä Antoniuksesta).
(Minä olen siis varmaan Rodolphe).
