Jatkamme seikkailuilla Nuorten Toivekirjaston parissa: Astrid Lindgren on tietysti lapsuudesta hyvin tuttu kirjailija, jonka tuotantoa luin aikoinaan laajasti, ja myöhemmin aikuisempina uudelleenluettuina Ronja, Mio ja Leinjonamieli yhä puolsivat paikkaansa. Mestarietsivä Kalle Blomqvistin seikkailut sen sijaan ovat jääneet lukematta, mutta tämä tuli nyt vastaan joten kimppuun (vaikka on kolmas osa, ja Kirjavuorenpeikko pitää tätä osaa vähän ongelmallisena; kirjan on lukenut myös Jokke). Suomennos on Laila Järvisen.
Lapset, tai siis varhaisteinit, leikkivät ruotsalaisessa pikkukaupungissa Ruusujen sotaa, leikkiä jossa kamppaillaan Valtakiven omistuksesta taisteluin, takaa-ajoin, salakielivihjein yms. (ja muistelen että meillä oli vähän samantyylistä touhua joskus ala-aste-ikäisinä) ja leikin tuoksinassa Valkoisen ruusun ritarit Kalle, Anders ja Eva-Lotta tapaavat pienen Rasmus-pojan joka on tullut isänsä kanssa asumaan kesäksi huvilalle: isä on professori joka tekee peltiä, eli on keksinyt jonkinlaisen läpäisemättömän kevytmetallin...
Erään öisen kamppailun Punaisia ruusuja vastaan (jossa lukijalle tulee mieleen että niin, lapsikuolleisuus on laskenut vuosikymmenten varrella) jälkeen Valkoiset ruusut sattuvat näkemään että Rasmus ja isänsä kidnapataan: Eva-Lotta tunkeutuu seuraan ja Kalle ja Anders seuraavat perässä. Professorin keksintöähän tässä tavoitellaan että se voitaisiin viedä vieraan vallan sotateollisuuden käyttöön, mutta miten käy...
Mestarietsivyys ei tullut mitenkään vahvasti esille, kun Kalle, Eva-Lotta ja Anders ovat kaikki aika tasavertaisia toimijoita tässä, vaikka lanu-dekkarista tässä onkin kyse: rikosjuttu ei kuitenkaan ole mikään whodunnit-arvoitus vaan trillerimäisempi. Ja vähän ristiriitaiselta tämä tuntui, toisaalta kirjassa on vaaraa ja uhkaa ihan yllättävänkin paljon, toisaalta esim. rikollisten uhkailut oli kuitenkin jouduttu jättämään aika verettömiksi ja ponnettomiksi. Muuten rikollisissa oli ihan kivasti väriä ja erimielisyyttäkin, mutta silti lopputulos ei ole oikein lintu eikä kala, jännärinä kuitenkin vähän epätyydyttävä (ja minäkin ihmettelin vanhempien rauhallisuutta kun lapset ovat karussa ties kuinka kauan...)
Leikin arvostustahan tässä on mukavasti mukana vaikka minäkin huomaan tässä myös haikeutta, sellaista "viimeinen kesä"-fiilistä (johon viitataankin jo kirjan alkupuolella).
Kovin hankala teos, tässä oli asioita joista pidin ja asioista joista en pitänyt.
