Proosa lyhyt kuin päivä

Käynnissä olevaan novellihaasteeseen liittyen Reader, why did I marry him -blogissa päätettiin julistaa novellimaraton tälle lauantaille, ja totta kai minunkin pitää lähteä mukaan. Harrastin itsekseni jo novelleilla maratoonaamista juhannuksen tienoilla "Proosa lyhyt kuin yö"-nimikkeellä, joten vastaava maraton tässä talvipäivänseisauksen lähellä on mitä sopivin, ja otsikkokin syntyi itsestään.

Muutama novellikokoelma on varattuna, useampi kuin mitä maratonilla tullee luetuksi, katsotaan mihin suuntaan fiilikset kulkevat.
Aikomus on aloittaa n. kello 20.00 ja jatkaa sunnuntai-iltaan kello 20 asti, joskin taas perinteisesti aion myös nukkua välillä, ja varmaan sitä jotain muutakin tulee lukemisen seassa tehtyä, käytyä ulkona tms.

21.00
Aloitettu leppoisasti, kun söinkin tässä samalla, lukemalla kolme Andrea Levyn novellia kokoelmasta Six Stories & An Essay (eli kolme novellia ja se essee vielä lukematta): jokaisen novellin alussa on myös lyhyt maininta sen taustoista, milloin kirjoitettu tms.
The Diary oli viehättävä juttu teatteripuvustajasta joka sattuu saamaan käsiinsä ihailemansa näyttelijän päiväkirjan, Deborah lapsista, erityisesti naapuruston pahatapaisesta tytöstä, ja That Polite Way That English People Have hivenen naivista nuoresta jamaikalaisnaisesta joka matkustaa Englantiin (viimeinen on ainakin inspiroitunut kirjailijan äidistä...)
Peruslaadukasta tavaraa, henkilöt ja välähdykset heidän elämästään ovat hyvin toteutettuja, eli enköhän minä nämä loputkin lue, mutta väliin voisi ottaa jotain muuta.

3 novellia, 56 sivua

22.40
"What are you going to do?" I asked, wondering.
"Do?" His waxed mustaches quivered like the whiskers of an irritable tom-cat. "Do? Parbleu, should one slap the face of Providence? Mille nons. Me, I shall serve them as they deserve, no less. May Satan fry me in a saucepan with a garnish of mushrooms if I do not so!"

Vaihdoin Seabury Quinnin The Casebook of Jules de Grandiniin. Quinn oli yksi Weird Tales -lehden suosituista kirjoittajista 1920-30-luvuilla, vaikka jälkimaineensa ja vaikutuksensa onkin jäänyt kauas HP Lovecraftin, Robert E Howardin ja kumppanien taakse, ja tämä on kokoelma keskeisen sankarinsa seikkailuista.
Ja Jules de Grandinin perusidea onkin aika helppo summata fraasilla "Hercule Poirot, vampyyrinmetsästäjä", vaikka kahdessa lukemassani tarinassa, Children of Ubasti ja The House of Horrors, ei vampyyreja olekaan, mutta muita kauhuja kylläkin. Ja tarinat, no, ne ovat värikästä pulproskaa, eli sopivalla taajuudella just hyvää.

Yhteensä 5 novellia, 133 sivua.

Ei näitä kyllä peräkkäin lue liian monta, eli vaihdetaan taas. Takaisin Levyyn vai johonkuhun kolmanteen? Tällaisella vaihtelulla ei tosin synnytetä kovin tehokasta flowta mutta novelleilla se on ehkä muutenkin hankalaa, ehkä tähän pitääkin suhtautua enemmän ilotulituksena.

00.00

It's so hard to talk with John about my case, because he is so wise, and because he loves me so.
But I tried it last night.

Nyt sitten lukaisin kokonaisen teoksen, joka tosin on näitä Penguinin mustia klassikoita, eli pieneen niteeseen mahtui kolme novellia: Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wall-Paperissa on nimitarinan ohella myös novellit The Rocking Chair ja Old Water.
Nimitarinassa kertojalla on "temporary nervous depression - a slight hysterical tendency", näin sanovat kertojan puoliso ja veli, molemmat arvostettuja lääkäreitä, ja niinpä kertojan pitää levätä kaikessa rauhassa ja välttää kaikkea toimeliaisuutta ja liian voimakkaasti stimuloivaa seuraa...mutta talossa jonne ovat väliaikaisesti muuttaneet maalle, makuuhuoneessa jossa kertoja viettää suuren osan ajastaan, on häiritsevä keltainen tapetti jonka kuvioista ei oikein ota selvää ja joka öisin näyttää kaltereilta joiden takana on vankina nainen...
Ehkä edellisen kirjailijan johdattamana tästä tuli vähän mieleen Lovecraft, M.R.James ja erityisesti Edgar Allan Poe, vähän eri näkökulmasta tosin (ja feministinenkin luenta kyllä välkkyi näkyvissä, ehkä Omppu kommentoi sitä lisää jos päätyi tämän lukemaan maratonilla kuten aikoi).
The Rocking Chair sijoittuu myös James/Poe-akselille vähän kummitusjuttumaisena, ja Old Water taas oli enemmän mustan huumorin leimaama tarina joka on ehkä runoilijoille hyödyksi ja meille muille huviksi.

Olisi näitä enemmänkin voinut lukea.

Yhteensä 8 novellia, 188 sivua

Ihan kohtalaista tahtia edetään neljän tunnin jälkeen, ei ole mitään tosi lyhyitä juttuja ollut (niitäkin näkyy kyllä parissa kokoelmassa olevan, katsotaan tulevatko maratonille), muttei mitään pienoisromaani-mittaakaan. Ja sivumäärässäkään ei ihan huippunopeutta edetä mutta ihan kohtuullista tahtia...
Ehkä tässä vielä pitää jotain silmäillä ennen nukahtamista, mutta päivityksiä tullee vasta aamupäivän puolella.

10.30

I was a bit fed up with being alone. It had been liberating for the first days - a bit like the way people describe a visit to a nudist colony. But after that the novelty wears off, and everyone is glad to put their clothes back on.

Eilenillalla (tai siis yöllä) ja tänä aamuna luvussa oli Gyrðir Elíassonin Stone Tree -kokoelma, jota luin noin puoleenväliin, 13 tarinaa eli 56 sivua.
Kuten voi huomata, nämä olivat lyhyitä novelleja, parin kolmen sivun mittaisia, ja tuossa mitassa alkaa tulla oikeasti tulla kova polarisaatio hyvien ja vähemmän hyvien välillä, tämänmittaiset novellit voivat olla hätkähdyttäviä viiltoja, anekdoottisen iskeviä jalokiviä, tai sitten epämääräisiä hetkellisesti välähtäviä tunnelmakuvia jotka jäävät enemmän pikkukiviksi. Gyrðirin tarinat ovat enemmän jälkimmäistä, ne kuvaavat hetkellisiä tilanteita ja niissä on ajoittain ihan kiinnostavan tuntuista kuvastoa, mutta jälkeensä jättämä fiilis on yleensä "entäs sitten". Toistuvana teemana näissä on yksinäisyys, vapaaehtoinen tai pakotettu, ja kirjoihinkin viitataan melkein jokaisessa...
Tämä tosin on sen verran lyhyt kirja että tämän varmaan lukee loppuun vaikkei niin suuresti vaikutakaan, ja eihän sitä tiedä jos sieltä joku yllätyskin löytyy.

21 novellia, 244 sivua

Mutta nyt välillä jotain muuta.

12.10

Palaamme Jules de Grandinin pariin kahden novellin voimin, The Silver Countess ja The Corpse-Master. Vaikka kirjallinen taso onkin yhä aika, no, epäilyttävä, niin on näissä silti aika näyttäviä ideoita, sellaisia joista saa kivoja kansia pulp-lukemistoihin. Ja jälkimmäinen tarina toi myös mieleen että niin, zombiet eivät vielä tämän novellin kirjoitusaikana olleet kauhutarinoiden peruskuvastoa, eivätkä nykyäänkään näin voimakkaasti voodoo-puolta korostavat...(rohkenen mainita tämän pelkäämättä että spoilaan, eiköhän jokainen nykyinen lukija joka yliluonnollisen kauhun populaarikuvauksiin on tutustunut arvaa hyvin nopeasti mistä on kyse, huomattavasti nopeammin kuin novellien henkilöt).
Toistan myös aiemman havainnon, että aikalaiskuvauksina nämä pulp-lukemistot ovat täynnä kiinnostavaa ajankuvaa, asenteita yms., tavallaan tästä tulee mieleen tämä aihe josta olen juuri keskustelut muualla koska tälläkin puolella aineistoa löytyy...

23 novellia, 303 sivua.

Pitäisiköhän käydä ulkona.

15.00
Mainitsen tässä vaiheessa että ison osan maratonia taustamusiikkina on ollut teemaan sopivasti Massive Attackin Singles-boksi, joskin Massive Attackin sinkut ovat sellaisia puolen tunnin mittaisia eli samanmittaisia kuin jonkun muun artistin älppärit...nyt soi Teardrop (Mad Professor Mazaruni Instrumental).

Ja tässä välillä reippailin ulkosalla ja luin yhden Penguin-klassikkopokkarin lisää, Johann Peter Hebelin How a Ghastly Story Was brought to Light by a Common or Garden Butcher's Dog. Hebel oli saksankielinen kirjailija 1700-1800-luvun vaihteessa ja tässä valikoimassaan esittelee taitoaan lyhyiden juttujen kertojana. Teos menee ehkä "novellin" reunoille, toisaalta tällaiset kerrotut tarinat, tarut, legendat ja anekdootit ovat yksi novellin esimuoto ja tyylinä minua suuresti viehättävä...

Sometimes a cheeky trick comes off, sometimes it costs you your coat, often your skin as well. But in this case it was only coats.


Näissä jutuissa on paljon huijaritarinoita, pari kummitusjuttua ja muita huvittavia (ja opettavaisia) anekdootteja. Mukana oli pari tuttua, mm. tarina kulkurin kivisopasta joka on tosi hyvää mutta vielä parempaa jos mukaan laittaisi hieman lihalientä ja vihanneksia ja...mutta aika monta myös sellaista joita en ollut aiemmin kuullut. Hauska teos, ja 53 sivuun on mahdutettu 26 tarinaa...

Yhteensä 49 novellia, 356 sivua.

Palaisiko sitten Andrea Levyn pariin?

16.15

I am not in the habit of making friends with strangers. I'm a Londoner. Not even little grey-haired old ladies passing comment on the weather can shame a response from me. I'm a Londoner - aloof sweats from my pores. But I was in a bit of a predicament; my period was two days early and I was caught unprepared.

Andrea Levyn Six Stories & an Essay luettu loppuun: kirjan nimi on harhaanjohtava koska mukana oli itse asiassa seitsemän tarinaa ja essee, joskin February oli lähempänä anekdoottia kuin kirjan muut novellit...
Ja ihan hyvä että jätin sen esseen, Back to My Own Countryn, lukemisen viimeiseksi vaikka se olikin kirjassa ensimmäisenä, vaikka tietty temaattisuus ja inspiraation käyttö omasta elämästä tuli kyllä muutenkin läpi...ja teemanahan on ennen kaikkea siirtolaisuus, rotu, erilaisuus, luokka, ja esseessään Levy tarkastelee omaa varsin monimutkaista suhdettaan noihin, sekä laajemmin Länsi-Intiaa ja Brittiläistä Imperiumia.
Niin, ja novellit itsessään ovat erinomaisia, näissä ei ole epämääräistä fiilistelyä vaan tarkkoja sivalluksia, huumorilla ja ilman, ihmisten raadollisuuden osoittaen tai ilman.
Pidin, ja laitan kirjailijan nimen muistiin: muu tuotantonsa on kai enemmän romaaneja, en tiedä miten näiden tarinoiden ansiot toimivat pitemmässä formaatissa mutta kiinnostaa kyllä kokeilla.
Ja suosittelen nyt sinullekin.

53 novellia, 404 sivua (en laskenut sitä esseetä mukaan).

17.00

Yksi tarina Jules de Grandinin seikkailuja lisää, Ancient Firesissa majaillaan kummitustalossa.
Hercule Poirot taisi jossain kirjassa mainita että tapaa liioitella ulkomaalaisuuttaan hämätäkseen ihmisiä, mutta varmaan Poirotinkin mielestä de Grandin liioittelee, kun on selvästi hyvin vaikea sanoa kahta lausetta heittämättä väliin jotain ranskaksi...
Huomasin myös että kirjan lopussa on jonkun kommentaattorin rationalisointia historiallisesta taustasta, lähinnä siis siitä miksi tämä de Grandinin asuttama New Jerseyn kolkka tuntuu yhtä aktiiviselta paranormaalin keskuspaikalta kuin Sunnydale, Kalifornia.

54 novellia, 436 sivua.

18.00

Luin Gyrðir Eliassonin Stone Treen loppuun, 11 novellia lisää 57 sivussa. Ja ei, eivät vieläkään vakuuttaneet, epämääräisiä impressioita joista ei jäänyt oikein mitään käteen. Siellä täällä seassa oli välähdyksiä jostain josta olisi ehkä saanut jotain tehtyäkin, mutta...no, kirja oli lyhyt.

65 novellia, 493 sivua.

Vielä olisi pari tuntia aikaa, ja maratonkesto alkaa hiipua, mutta jos tässä vielä jotain lukisi, parbleu!

19.30

Nonnih, kaksi viimeistä novellia Jules de Grandinin tapauksista, The Serpent Womanissa joku tai jokin on ryöstänyt pikkulapsen, ja toisaalla on nähty hirviömäisen kokoinen käärme, ja The Chapel of Mystic Horrorissa satanistikultti suunnittelee kauheaa rituaalia...tyylilajina pysyy reippaasti pulpkauhu. Kaksi novellia lisää ja 80 sivua tuottaa lopputulokseksi

67 novellia, 573 sivua.

Vielä olisi ollut aikaa lukea jotain sopivan lyhyttä, vaikka jotain Leonid Andrejevin valittujen teosten niteestä että olisi tullut luettua jotain suomeksikin, mutta eiköhän tämä nyt kuitenkin ole tässä, palataan muihin potentiaalisiin joskus toiste.

Yhteensä näköjään novellien keskimääräinen pituus pysyi alle kymmenessä sivussa, siitä tulee tuo runsas novellien määrä, vaikka lopulta se johtuu vain parista niteestä jotka olivat erikoistuneet lyhyisiin novelleihin...jos olisin lukenut vaikka vain tuon Quinnin kirjan ja hyllyssä odottamassa olleen Samuel Delanyn novellikokoelman niin sivumäärä olisi ollut suunnilleen sama mutta novelleja olisi tullut vain parikymmentä.

Päätin tässä keskittyä kuitenkin muutamaan novellikokoelmaan, lukea niitä vaikkakin epäjärjestyksessä, sen sijaan että olisin lähtenyt ihan täysin hyppimään tarjolla olleiden novellikokoelmien välillä. Koska on näissä kokoelmissa kuitenkin myös tiettyä yhtenäisyyttä.

Myös laadullisesti. Andrea Levy osoittautui mieluisimmaksi kirjailijaksi (ja jos siis jotain luette niin The Diary, Loose Change, February...), Gilman ja Hebel olivat ansiokkaita ja Quinn myös viihdyttävä, joskin Elíasson jäi pettymykseksi. 
Mutta hauskaa oli taas maratoonata, ja nyt pitänee käydä katsomassa miten muut ovat pärjänneet.

Novellihaasteessa luettujen novellien kokonaismäärä on tämän maratonin myötä jo 90, ja voin luvata että lisää tulee.

Snorri Sturluson - Norjan kuningassaagat, osa 1

Snorri Sturluson on eittämättä yksi pohjoismaisen kirjallisuuden Isoista Nimistä, 1200-luvun islantilainen kirjailija ja poliitikko (ilmeisesti jälkimmäisenä vähemmän onnistunut), jonka tuotantoa ovat proosa-Edda, Egilin saaga ja tämä Kringla heimsins tai Heimskringla tai Norjan kuningassaagat, Norjan hallitsijoiden historiikki wanhoilta ajoilta 1200-luvulle.

Suomeksi tämä on julkaistu kolmessa osassa (suom. J.A.Hollo ja runot Aale Tynni) tällaisinä tavattoman nätteinä teoksina runsaalla kuvituksella (kuvittajina sekalainen joukko ilmeisesti norjalaisia taiteilijoita, jotka tekevät tuollaista mustavalkoista puupiirrostyyliä josta pidän kovasti): kirjoja olen ulkonäöllisesti ihastellut usein ja lukeakin on pitänyt...
Aloin lukea joskus parikymmentä vuotta sitten mutta silloin jäi kesken, nyt sitten seikkailin läpi ensimmäisen osan joka kattaa saagat Ynglingeistä Halvdan Mustan, Harald Kaunotukan, Haakon Hyvän ja Harald Harmaaturkin kautta Olavi Trygvenpoikaan (k. 1000).

Tyyli on muista saagoista jo varsin tuttua, tapahtumia kuvaillaan varsin suorasanaisesti ja lakonisesti, luvassa on paljon sukuluetteloja (ja Sadan vuoden yksinäisyys -henkisesti Olaveja, Haraldeja, Haakoneita ja Sigurdeja riittää useita, yritä sitten pysyä mukana kuka nyt olikaan kuka), vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sotimista ja ajoittain myös omalaatuista huumoria, joskus varmaan tahallista ja joskus tahatonta. Kertovaa proosaa rytmittävät lukuisat runot joita Snorri siteeraa lukuisilta skaldeilta, osa aikalaisia ja osa myöhempiä, ja ajoittain myös tarinan sankarit itse innostuvat lausumaan runonpätkiä.
Snorri muuten mainitsee jokaisessa runositaatissa siteerattavan nimeltä; tästä voisivat nykyiset Finlandia-ehdokkaatkin ottaa oppia.

Kirja alkaa kenestäpä muusta kuin Odinista, joka hallitsi Aasgardia ja teki kaikenlaisia juttuja jotka olivat mytologiasta tuttuja, paitsi että tämä Aasgard sijaitsi Aasiassa ja Odin oli muutenkin tarunomainen mutta maallinen hallitsija. Aikanaan hoveineen lähti sitten länteen ja valloitteli suvulleen maita Saksasta ja Pohjoismaista, joissa hallitsi kunnes kuoli tautiin, ja hänen jälkeensä tuli sitten muita kuninkaita.
Nämä Odinia seuraavat kuninkaat saavat kukin oman lyhyen luonnehdintansa, usein keskittyen miten kukin kuningas kuoli antaen lopulle Ynglingasaagalle hieman oudon sävyn...varsinkin kun ihmettelin että eikös tämän pitänyt olla kirja viikingeistä, jotenkin alkurähinöitä lukuunottamatta tässä on aika rauhallinen ja leppoisa sävy, kuninkaat kuolevat kuka tautiin ja kuka hukkuen simasammioon. Vihdoin yksi kuningas lähtee sotimaan, varpusen vuoksi mutta kuitenkin, mutta joku maajussi ryntää paikalle ja heittää heinähangon joka osuu kuningasta päähän niin että tämä kuolee. Pohjolan sankarit eivät muutenkaan tässä vaiheessa ihan täysillä vakuuta (okei, aikalaiset ovat ehkä arvostaneet rauhaa jota rytmittää ajoittainen känni-slapstick mutta historia...)

No, loppukirja paikkaa tätä osastoa. Sotia riittää ja mielenkiintoisesti Norja oli yhtälailla viikinkiryöstöretkien kohteena kuin muutkin maat, ja niin vihollisia kuin liittolaisiakin löytyi ympäri Eurooppaa. Samoin kirja käy yksityiskohtaisemmaksi: Halvdan vielä kuitataan muutamalla sivulla mutta Harald, Haakon ja Harald saavat kukin päälle parikymmentä sivua ja lopulta Olavin saaga on melkein 80 sivua pitkä.
Ja toteavasta tyylistä johtuen niille sivuille mahtuu tapahtumia...mieleen tuli useammassakin kohtaa että tuosta tapahtumasta tai noiden henkilöiden kohtaamisesta voisi joku kirjoittaa isommankin tarinan, novellin tai romaanin...ja joistain on varmasti kirjoitettukin.

Vaikka tähän mennessä olenkin maininnut vain miesten nimiä, niin kyllä tässä joukko huomattavia naisiakin on mukana. Haakonin saagassa Haakon soti tanskalaisia Eerikinpoikia vastaan mutta näiden voitettua Harald Harmaaturkin saagassa nimi vaihtuukin Gunnhildinpoikiin (joista Harald on siis yksi), koska näiden äiti Gunnhild on varsin aktiivinen toimija, Olavi Trygvenpojan saagassa taas svealaisten kuningatar Sigrid Suurellinen on huomattava hahmo, ja muitakin riittää...

Ihan mahdotonhan tässä oli pysyä kärryillä henkilölistoista ja sukupuista mutta kun sopivasti antoi mennä niin saagat ovat yhä viihdyttävää lukemista. Kakkososa keskittyy ilmeisesti täysin pyhään Olaviin, siihen pitänee tutustua jossain vaiheessa muttei ehkä ihan heti. 

Tällä kirjalla osallistutaan kahteen lukuhaasteeseen: Reetan Elämäkerta-haasteeseen jonka minihaasteeseen (Norjaan liittyvä elämäkerta) tämä myös sopii, sekä Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa. Jossa voisi taas pohtia että lasketaanko tämä islantilaiseksi vai norjalaiseksi kirjaksi, taidan laskea islantilaiseksi (toinen epämääräisyys on että onko tämä kauno- vai tietokirjallisuutta, rajat ovat joskus hyvin epämääräiset...

Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja Pohjolasta

Tässä jouluaattona sain loppuun Helga Hilmisdóttirin, Kirsi Kanervan ja Sari Päivärinteen toimittaman kokoelman vanhoja islantilaisia saagoja (suomentajia oli toista kymmentä), sillä mikä olisikaan jouluisempaa kuin viikingit? (jos aasinsillan esittää tarpeeksi varman kuuloisesti, ehkä joku uskoo).

Saagoja on tähän kokoelmaan käännetty yhdeksän kappaletta, osa vähän pitempiä ja osa lyhyempiä: yhden olin lukenut aiemminkin, "Norjan löytäminen" on alkuosa Orkneyinga sagaa. Sukuluetteloita löytyy näistäkin mutta mukana on paljon enemmän myös legendaarista aineistoa, lohikäärmeitä, peikkoja, eläviä kuolleita ja jumalia siinä missä arkisempia seksiä, väkivaltaa ja kaukomatkoja.

Kovin yhtenäisiä nämä tarinat eivät yleensä olleet, nimitarina Egill Yksikätisen ja Àsmundr Berserkkiensurmaajan saaga onnistui vähän solmimaan hortoilevia juonenpätkiä yhtenäiseksi kerronnaksi, jotkut toiset eivät varsinaisesti edes yrittäneet. Kirjoitustyyli onjoskus hyvinkin yksinkertaista nakuttavaa peruslausetta, joskus vähän laveampaa: en tiedä onko kyse alkuperäisten vaihtelevista tyyleistä vai ovatko suomentajat päätyneet tällaisiin ratkaisuihin.

Kerronta on kyllä useimmiten hyvin lakonista ja toteavaa, mikä antaa tarinoille viehättävän omalaatuisen ilmeen. Ja huumoriakin löytyy niin tahallista kuin tahatonta: edelliseen kuuluu mm. Bósin runsaat tyttöjenvokottelut, jälkimmäistä mm. kuinka Yngvarr kaukomatkalla haluaa että miehet eivät poistu vartiopaikaltaan maihin kovan rangaistuksen uhalla; kun näin kuitenkin tapahtuu, Yngvarr pyytää ettei tämä enää tekisi näin ja tehdään sovinto (perinpohjainen svealaisuus tulee näkyviin jopa viikingeissä).

Näiden vanhojen puoli-legenda-puoli-historia-juttujen lukeminen vaatii ehkä omanlaistaan esteettistä näkemystä mutta jos ei ole aiemmin saagoja lukenut niin tämä on ihan hyvä kirja aloittaa.

Avaan tällä Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteen, Islannista (jota monet tuntuvat pitävän haasteen suhteen vaikeana maana...)

Orkneyinga saga

Orkneyinga-saaga on anonyymin islantilaisen (yhden tai useamman) laatima Orkney-saarten viikinkivallan aikainen historiikki vuoden 1200 tietämiltä. Se ei ala parhaalla mahdollisella tavalla, eli muusan ylistyksellä ja maailman luomisella, vaan toiseksi parhaalla, eli kuvauksella Suomen kuninkaasta. Kuninkaan kaksi poikaa Nor ja Gor lähtevät etsimään ryöstettyä sisartaan Goita, Nor maalta ja Gor mereltä, ja Nor sattuu siinä sivussa perustamaan Norjan kuningaskunnan (joka tosin hajautuu taas pienemmiksi osiksi myöhemmin mutta se on Norjan historiaa) kun taas Gor hallitsee merten saaria ja hänen jälkeläisistään sitten tulevat myös Orkneyn jaarlit.

Osa historiikista saattaa olla hivenen fiktiivistä, mutta on kyllä todettava että historiallista mielenkiintoa lukuunottamatta tämä ei ole mitenkään erityisen luettava kirja. Kirjoittaja on tosi ihastunut listaamaan henkilöiden ja paikkojen nimiä ja sotimista ja reiluun pariinsataan sivuun on pakattu noin 300 vuotta historiaa, jossa suurelta osin henkilöt jahtaavat toisiaan pitkin Pohjanmerta ja aika ajoin ihmetyttää että mistäs tämä Erlend putkahti, eikös hänet tapettu muutama luku sitten...ai, eri henkilö samalla nimellä, kiitti. Myönnän että jossain vaiheessa lukeminen meni enemmän selailuksi (ja aikoinaan kun vähän lueskelin Norjan kuningassaagoja niin ne olivat vähän värikkäämpiä ja monipuolisempia...pitäisikin joskus tarttua niihin uudestaan).
Vähän suurempaa vaihtelua tapahtumiin tuo kertomus jaarli Rongvaldin (joka siis oli eri henkilö kuin Rognvald, Rognvald tai Rognvald) matkasta Jerusalemiin. Tai runonpätkät joita mahtimiehet lausuvat dramaattisilla hetkillä (miksiköhän nykyään ei ole sellaista, Jutta Urpilainen voisi siivittää budjettineuvotteluja laatimalla muutaman säkeen tms).
Ja huvituin kyllä Rognvaldin (eri kuin edellä mainittu) sanoista pojalleen Turve-Einarille tämän lähtiessä Orkney-saarille: "The sooner you leave and the later you return, the happier I'll be." (Turve-Einarilla on sentään selkeä lisänimi, toisin kuin kirjan viidellä muulla Einarilla).

Joo. Suositellaan jos viikinkiajan Skotlanti ihan oikeasti kiinnostaa, ei oikein muuten.