Sigrid Undset - Stages on the Road

Norjalainen Sigrid Undset on tunnetuin historiallisista romaaneistaan, mutta muutakin tuotantoa tietysti löytyy, kuten vaikkapa näitä eri lehdissä julkaistuja esseitä joita tähän teokseen on koottu kuusi, kirjoitusajankohtana 20-luvun loppu eli aika jolloin Undset vastaanotti Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Toki näissäkin esseissä historiallista kerrontaa on vahvasti mukana, neljä esseistä on elämäkerrallisia, joskin lajityyppi on nimenomaan essee, ja ensimmäisessä, Ramón Lullia käsittelevässä, esseessä aloitetaan puimalla laajasti historiallisen romaanin kyvyttömyyttä (tai haluttomuutta) käsitellä kunnolla kohdeaikansa maailmaa, yhteiskuntaa, ajatusmalleja ja henkilöitä, kuinka helposti kirjailija vääristääkään kohdettaan kirjoittamalla oman aikakautensa näkökulmasta (jos siis Undset tai historialliset romaanit yhtään kiinnostavat niin tämä essee on hyvinkin lukemisen arvoinen).

Myös muissa henkilöesseissä, joidne kohteena ovat pyhimykset Angela Merici, Robert Southwell ja Margaret Clitherow sivutaan laajempia aiheita, Merici-essee on laajin ja ursuliinisisarten perustajan elämän ohella käsiteltiin laajemminkin naisten asemaa ja oikeuksia keskiajalta Undsetin päiviin asti, Southwell ja Clitherow keskittyivät enemmän henkilöihin, joskin kun molemmat olivat englantilaisia marttyyreja, kirkon ja valtion suhde tuli mukana...(totean tässä että itse olin näistä neljästä henkilöstä aiemmin kuullut nimenä Angela Mericin mutten tästäkään juuri sen enempää tiennyt, kolmesta muusta jos olen joskus kuullut niin olin kokonaan unohtanut, Undsetin henkilövalinnat eivät siis ole kaikkein ilmeisimpiä).
Kaksi muuta lyhyttä esseetä käsittelevät sitten juoruilua ja avioliittoa.

Esseevalikoimassa on paljon apologista henkeä, poleemisuuteen saakka: Undset, maallikkodominikaani, kirjoittaa katolisesta näkökulmasta pääosin protestanttisessa yhteiskunnassa, mikä on täällä tunnistettava positio. Mutta kun en sellaisten aiheiden apologioista, joiden puolella jo olen, niin suuresti välitä niin nämä osuudet eivät niin suuresti hetkauttaneet, mutta kiinnostavaa pohdintaa löytyy muutakin.

Lukuhaasteiden kannalta tämä on aikamoinen rajatapaus, kaksi kuudesta esseestä julkaistiin ensi kertaa norjalaisissa lehdissä ja neljä ruotsinkielisessä Credossa, eli koko teos ei sovi Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, mutta huomioidaan nyt kuitenkin.
Samoin vain kaksi kuudesta esseestä sopii Naisen tie -lukuhaasteeseen, mutta mainitaan sekin.

Hanne Ørstavik - Rakkaus

Pohjoisnorjalainen pikkukaupunki talvella. Kun Vibeke tulee kotiin on jo pimeää ja pakkanen kiristelee: poikansa Jon, joka täyttää huomenna 9 vuotta, lähtee ulos ja sitten illan ja yön aikana tapahtuu kaikenlaista...Hanne Ørstavikin kirja (suom. Tuula Tuuva) on kylmä monella tapaa.

Tapahtumat ja kerronta ovat sinänsä hyvin minimalistisia, tapahtumat ovat varsin vähäisiä ja arkisia ja niistä kerrotaan viileän toteavasti, mutta kaiken yllä leijuu painostava uhka, alusta asti on selvää että tässä ei ihan hyvin käy...kerronta etenee niin Vibeken kuin Jonin näkökulmasta, yhtäaikaisesti niin että näkökulma vaihtuu usein, sen kummemmin varoittelematta ja kesken luvun (sekaantumista ei kuitenkaan tapahtunut, koko ajan pysyin kyllä kärryillä kumman luona kulloinkin ollaan).
Vibeke ja Jon ovat vastikään muuttaneet paikkakunnalle ja nyt Vibeke kaipaa puolisoa, ja Jon perhettä ja ystäviä: vaikka äiti ja poika ovatkin, niin perheyhteys on pahasti hakusessa ja niinpä he tulevat kulkemaan toistensa ohi...Jon ajattelee paljon äitiään muttei kovin hyvin ymmärrä häntä, ja Vibeke taas ajattelee paljon kaikkea muuta.

Vahva surullinen tunnelma tässä kirjassa on, ahdistavakin sellaisessa valtavassa arkisuudessaan.

Kirja on luettu myös muualla: Kiiltomato, Les-Lue, Sanojen jano.
Kirjalla osallistun myös Frau, Signora & Bibi-haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteesta tulee toiseksi viimeinen kohta, 19. Yhdenpäivänromaani (menee allekin yhden päivän, ehkä noin 8 tuntiin).

Jon Fosse - Plays Four

 

Olen lukenut Jon Fossen, norjalaisen nykyteatterin ison nimen, näytelmiä aiemminkin ja sen verran uteloitti että lukemista pitää jatkaa löytyneellä kokoelmalla, jossa on kolme pitempää näytelmää ja yksi lyhyt.

Näytelmissä jatketaan tutuilla piirteillä, nämä ovat varsin riisuttuja ja ulkoisesti minimalistisia näytelmiä, kussakin 3-4 roolia yhdessä tilassa ja roolihahmoja kutsutaan tyyliin "mies", "nainen", "tyttö".

Tapa kirjoittaa puhetta on myös sama, Fosse kirjoittaa hyvin katkonaista ja vihjailevaa dialogia jossa puhutaan yhtä paljon itselle kuin toisille, aloitetaan lauseita jotka katkaistaan parin sanan jälkeen, pidetään painokkaita taukoja, toistetaan jo sanottua...jätetään sanomatta yhtä paljon kuin sanotaan, ja joskus puhe on enemmänkin peittona ja hämäyksenä kaiken sen yllä mitä ei sanota.
Tässä mielessä kieli tuntuu hyvin realistiselta ja arkiselta , mitään retoriikan huippusuorituksia ei ole odotettavissa, mutta on kiehtovaa kuinka paljon kirjailija pystyykään sanomaan rikkonaisilla, toisteisilla ja arkisilla dialogeillaan.
Tosin näytelmissä on aiheenakin usein kohtaamattomuus, henkilöt ovat samassa tilassa mutta he puhuvat ja näkevät toistensa ohi, ovat toisistaan irrallaan ja yksinään.

Kiehtovin esimerkki oli kirjan ensimmäinen näytelmä, And We'll Never Be Parted (Og aldri skal vi skiljast), jossa nainen puhuu kuin mies olisi paikalla kun tämä ei ole, puhuu kuin mies ei olisi paikalla kun tämä on, mies ja nainen huomaavat toisensa vain hetkellisesti ja siirtyvät taas olemaan kuin toinen ei olisi...onko tämä todellisuutta, vai muistoja tai sekoitettuja aikatasoja, vai mitä tässä tapahtuu, vaikutelma on kuitenkin epämääräisyydessään kiinnostava (ja tämän haluaisin myös nähdä mielelläni teatterissa).

The Sonissa (Sonen) pienessä autioituvassa kylässä asuvan vanhemman pariskunnan luon tulee näiden pitkään karussa oleva poika, josta naapuri on esittänyt arveluttavia juoruja...ja Visits-näytelmässä (Besøk) nuoren naisen elämänhallinta on varsin horjuvaa, onko äidin miesystävällä joku osuus tässä: toiminnaltaan suoraviivaisempia näytelmiä.
Neljäs näytelmä, Meanwhile the Lights Go Down and Everything Becomes Black (Medan lyset går ned og alt blir svart) oli lyhyempi, tästä tilanteesta petollisesta aviomiehestä en oikein saanut enää otetta, se alkoi olla jo liiankin tiivistettyä.

THE MOTHER
But tell us
How are you
Where've you been
It's so long since
we've heard from you

THE SON
looks up, at the Mother
No, it's not all that

THE FATHER
interrupts
Well no one could accuse you
of being talkative
Laughs a little

THE MOTHER
You haven't

THE FATHER
No no

THE SON
looks at the Mother, guardedly, questioningly
Haven't

THE FATHER
a little afraid
Well she means

THE SON
again, to the Mother
I haven't

THE MOTHER
No it was nothing

THE SON
Just say it

THE FATHER
Well she means

THE MOTHER
It was just the neighbour
He said
Well

THE SON
Just say it

THE MOTHER
He said
that you were inside
She looks down

ps. Tämä on muuten blogin 800. postaus.

Sigrid Undset - Lannistumaton sydän

En ollutkaan aiemmin Undsetilta mitään lukenut vaikka on pitänyt, ja tämä romaani sattui käsiin osumaan (suomennos Anna-Maria Tallgrenin, ja on Undsetin myöhempää tuotantoa, alkuperäinen ilmestyi 1939 ja tämä suomennos 1942).

1700-luvun Norjaan sijoittuva kirja alkaa vauhdikkaasti, rouva Dorthea Thestrup on huolissaan kun jokseenkin huithapeli kotiopettaja on tuosta vain kadonnut jonnekin mukanaan perheen kaksi vanhinta poikaa Vilhelm ja Klaus, ja ulkona on varsin paha myrskysää...perheenpää Jørgen lähtee etsimään, ja aikanaan pojat löytyvät kunnossa, mutta Jørgen jää sille tielleen...ja tätä seuraa kaikenlaisia tapahtumia kun sopeudutaan uuteen surulliseen elämänmuutokseen mutta kaikenlaista muutakin on.

Tämä jää romaanina jotenkin muodottomaksi. Henkilöitä on lukuisia, monet heistä ja tekemisensä ja tapahtumat ovat kiintoisia ja alku on tosiaan dramaattinen, mutta sitten vain tapahtuu kaikenlaista moneen suuntaan kunnes kirja 300 sivua myöhemmin päättyy: yhtä hyvin tämä olisi voinut olla rajallisempaan aiheeseen keskittynyt (hyviä vaihtoehtoja riitti) tai sitten jolkotella vaikka 500 sivua lisää, epäselväksi jäi miksi kirjassa oli juuri nämä asiat. Mikä on vähän sääli koska pidin kyllä näistä elementeistä, muutama erinomainen kohtaus tässä oli ja Undset varmasti osaa kirjoittaa, mutta loppufiilis on jotenkin tarpeettoman haahuileva ja päämäärätön.

Huomaan Mr Rainfoldin olleen vähän samoissa tunnelmissa.
Ja onpahan yksi osuma lisää Frau, Signora & Bibi -haasteeseen.

Merethe Lindstrøm - Days in the History of Silence

En osallistunut tänään lukumaratonille, mutta muuten vaan luin mm. tämän loppuun.

Eva ja Simon ovat vanheneva aviopari, ja Simonia vaivaa jo ilmeisesti vanhuusajan dementia, hän on lakannut puhumasta. Jo aikuiset tyttäret ovat sitä mieltä että Simonille olisi parempi olla hoitokodissa, Eva ottaa hakupaperin ja "unohtaa"sen: tyttäret hermostuivat myös siitä, että kodissa siivousapuna ollut Marija, joka oli ollut työssään taitava ja mukava, lähestulkoon perheystävä, oli äkisti erotettu eikä Eva ollut antanut oiken mitään järkevää selitystä tälle. Eipä silti, niin Eva kuin Simon olivat kumpikin vaienneet myös muista asioista, paljon toisilleen ja vielä enemmän lapsille ja nyt kun Simon on muutenkin vajoamassa hiljaisuuteen, jää Eva pääosin yksin vaikenemiseensa...


Kirjan kertojana on Eva, joka lyhyissä luvuissa paljastaa ajatuksia, aiheita ja tapahtumia mutta myös kierrellen kuin kissa kuumaa puuroa, kerronta on paljolti toteavaa muttei aina järin suoraviivaista. Yleissävy oli sen verran painostava, kliininen ja kuivakka että toisaalta teki pariin kertaan mieli jättää suosiolla kesken, mutta kuitenkin tuli jatkettua ja edettyä jopa sujuvasti, takkuamista tässä ei ollut: selvästi Merethe Lindstrøm osaa kirjoittaa (ja on siitä palkittu Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla).

Ei tämä nytkään oikein noussut "minun kirjakseni", tällainen psykopatologinen keskiluokkaisen perheen kulissien takaisten käänteiden erittely ei ole läheisimpiä aiheita, mutta onhan sillä omat faninsa, ja ihan tyytyväinen kuitenkin olen että tämä tuli luettua.

Haasteetkin edistyvät: Frau, Signora & Bibi -haaste kaipasi norjalaisedustusta (Les-Lue-Reeta ihmettelikin joskus että näitä nykynorjalaisia naiskirjailijoita tuntuu tulevan kovin niukasti suomeksi), Muuttoliikkeessä on edustettuna (Simon on jostain keski-Euroopasta, luultavasti Saksasta, ja Marija Latviasta) ja Helmet-haasteeseen saan kohdan 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

Bjørn Rongen - Tunturiluolan vankina

Perhettä on kokoontunut yhteen jouluna, ja lasten lauma tulee isoäidin taloon haluten kuulla tarinointia. Ja niinpä isoäiti alkaa kertoa tällä kertaa tositarinaa, jotain joka oli tapahtunut kun hän oli ollut pieni tyttönen. Kuinka yhdeksänvuotias Ola-poika oli kesäksi pestautunut vuohipaimeneksi ja eräänä ukkospäivänä kolmen vuohen kanssa suojautunut luolaan, mutta sitten oli tullut maanvyörymä ja tukkinut luolan suun.

Jep, tuossa on aika lailla koko kirjan idea, poika jää loukkuun luolaan ja muutaman päivän päästä hänet sitten pelastetaan (tämä on kuitenkin lastenkirja, onneton loppu ei ole vaihtoehtona, mutta tehokkaasti isoäiti ja Bjørn Rongen tarinan pitkittävät (suomentaja Kerttu Juva ei tainnut tähän puuttua). Sinänsä ansiokkaasti että tapahtumasarja todellakin tuntuu todelta, tapahtumasarja kuvataan aika realistisesti missään suuremmin oikomatta, mutta olisin minä nyt vähän enemmän tarinan käänteitä odottanut, tämä olisi taustapuhetta karsimalla hyvin voinut olla yksittäinen luku jossain episodimaisemmassa lanuromaanissa.

No, tulipa osuma NTK-haasteeseen.

Lukumaraton VIII 7.8.

Vielä on kesää jäljellä ja vielä sopii viettää yksi lukumaraton, vaikka kuukauden takaisen sijaan olenkin liikkeellä nyt ihan itsekseni.
Periaatehan on sama kuin ennenkin, eli 24 tunnin aikana harrastetaan ensisijaisesti lukemista, siinä välissä sitten vähän nukkumista, syömistä yms. Aloitushetkenä on tänään 20.00 ja lopetus siis huomenillalla, ja lukemisistani laitan väliaikatietoja tänne.

Tällä kertaa päätin pysyä proosassa mutta lähteä silti hakemaan vähän suurempaa sivumäärää kuin tavallisesti, eli nyt keskitytään NTK-haasteen nuortenkirjoihin: pöydällä odottaa pino NTK- ja LTK-sarjan kirjoja ja paria muutakin lähisarjaa, niitä olisi tarkoitus muutama lukea.
Ja kun varsinaista prioriteettia näissä ei ole niin aloitetaan vaikkapa aakkosjärjestyksen ensimmäisellä, eli Carol Ryrie Brinkin Villin lännen Katilla.

22.15
Villin lännen Kati luettu: Carol Ryrie Brinkin kirja (suom. Anja-Liisa Vartiainen) kertoo Kati Woodista (Caddie Woodlawn), wisconsinlaisen uudisraivaajaperheen kolmanneksi vanhimmasta lapsesta 1860-luvulla: Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä jossain kaukana, lähempänä on huhuja intiaanikapinoista.
Woodin perhe on kotoisin Bostonista, ja äidin ja vanhimman siskon tavat ovat myös sen suuntaiset siinä missä isä taas viihtyy rajaseudulla, niin myös poikatyttö Kati. Muuten tässä on vissiin vähän samaa henkeä kuin Laura Ingallsin Pieni talo preerialla -sarjassa, vähän arkista elämää ja sillai hieman jännitystäkin, ja kirja ilmeisesti perustuu jossain määrin kirjailijan isoäidin lapsuuteen.
Ihan mukavahan tämä oli, amerikkalaisuutta ja uudisraivaajuutta ihaillaan reippaasti ja toisaalta intiaanitilanteen kuvaukset tuovat vähän ambivalenttiutta puhtoiseen kuvaan...

Kukaan ei kiinnittänyt asiaan paljonkaan huomiota. Onnettomuudet olivat alituisesti uhkaamassa uudisraivaajan lapsia, heidän oli osattava selviytyä odottamattomista tilanteista.

Sivuja 161, seuraavaksi vuorossa Betsy Byarsin Keskiyön kettu.

7.40
Mä luultavasti tulen olemaan ainoa lapsi maailmassa, jonka karitsalauma on tallannu kuoliaaks.

Byarsin Keskiyön ketun luin eilen illalla loppuun ennen kuin nukahdin. Tomin vanhemmat ovat lähdössä matkalle ja Tom, ehdoton kaupunkilaislapsi, lähetetään vähemmän innostuneena pariksi kuukaudeksi sukulaisten maatilalle.
Oleskelu siellä on aika tylsää, kunnes Tom sattuu kiinnostumaan näkemästään mustasta ketusta ja seurailee sen tekemisiä, mutta kun Millie-tädin kalkkuna katoaa ja lähdetään kettujahtiin niin jotain pitäisi tehdä sen pelastumiseksi...

Tomin kertojaääni näkyy tuollaisena kevyenä puhekielisyytenä (suom. Pirkko Lokka) joka minun korvaani kuulosti yhä ihan toimivalta (nykyteineistä en tiedä) ja kun kirja alkoi muistelevalla viittauksella loppupuolelle niin tämä on kuitenkin yhtenäinen tarina eikä niin episodimainen kuin vaikka tuo aikaisempi Brinkin kirja.
Ja Tom on pohdinnoillaan varsin hauska hahmo ja muutenkin, tarina on aika yksinkertainen mutta hyvällä hahmokuvauksella.
Sivuja 122, kokonaissivuja siis 283.

Seuraavaksi voisi olla vuorossa Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua.

10.00

 Eipä näiden lukemisessa kovin kauaa mene kun alkaa lukea, nyt on luettu myös Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua. Mäyräkoira Diogenes asustaa Pariisissa siltojen alla kulkuri Clodomirin kanssa, mutta kun Clodo päätyy keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan lähtee Diogenes karkuun ja päätyykin Välimeren rannalle, jossa saa uusia ystäviä...

Taas peruspremissin jälkeen edetään varsin episodimaisesti, vaikka laajempikin koko kirjan kattava kuvio on tässäkin mukana (ja sinänsä näiden kirjojen juonenkäänteet eivät ihan valtavia yllätyksiä tarjoa).
Noin laajemminkin voisi huomioida kuinka kovin ymmärtäväisiä nämä kirjat ovat ihmisiä (ja tietysti myös eläimiä) kohtaan, kaikki ovat pohjimmiltaan ystävällisiä ja silloinkin kun eivät ole niin parantavat tapansa tai heitäkin ymmärretään, ja konfliktit ovat enemmän olosuhteiden vaikutusta kuin puhdasta ilkeyttä tai oman voiton hakemista, varsinaisia pahiksia näissä on vähänlaisesti (no, tässä Tassut-kirjassakin oli yksi mutta oli niin vähän aikaa mukana että varmaan tällekin olisi keksitty jotain jos vain sivuja olisi riittänyt).

Hieman myös mietityttivät jotkut käännösratkaisut, tuon Villin lännen Katin nimi oli tosiaan yksinkertaistetti Kati Woodiksi Caddie Woodlawnista, ja tässä Tassut kohti seikkailua (suom. Marja Makkonen) puhutaan Pariisin Pyhän Sydämen kirkosta ja Yhteisymmärryksen aukiosta. Nykyään ei kai moista harrastettaisi?

Sivuja tässä oli 140, eli yhteissivumäärä 423.

Rikotaanpas aakkosjärjestystä kun haetaan lisää vaihtelua amerikkalaisiin, miten olisi Helge Törnrosin Luolaheimon sankari.

12.40
Luin vähän matkaa Helge Törnrosin kirjaa (suom. Hedi Järvenpää), kävin ulkona kävelemässä ja sitten luin kirjan loppuun. Luolaheimon sankarin nimi (ja kansi, jonka näette jahka sen myöhemmin kuvaan) kertoo jo että kyseessä on paleofiktio, seikkaillaan jossain kivikaudella. Ja paleofiktion tapaan päähenkilö Harg tietysti on tavattoman taitava, nerokas keksijä jne jne. (eipä silti, kyllä tässä muutkin jotain pääsevät tekemään ja keksimään).
Ja taitavuus onkin tarpeen kun eteläisen jousiheimon väki hyökkää alussa luolaheimon maille ja ottaa ison joukon heimolaisia vangiksi, ja 14-vuotiaan Hargin pitää sitten lähteä pelastusretkelle...
On kyllä todettava että tämä ei ollut mitenkään kauhean kiinnostava osuus, sellaista "Harg tekee sitä, Harg tekee tätä" ja väliin jotain yksityiskohtia eletystä maailmasta. Vähän mietitytti ovatko luolaheimolaiset neandertalilaisia, sen verran ulkoisesti erilaisiksi nämä kuitenkin kuvattiin verrattuna jousiheimolaisiin...
Kirjan jälkimmäinen puolisko jossa oli hieman kiinnostavampi, kun siinä kuvattiin heimon myöhempää elämää, mutta noin yleisesti ottaen tämä on sellainen kirja josta olisin ehkä pitänyt kymmenvuotiaana mutta jota ei ehkä sen jälkeen olisi ollut tarvis lukea...

Sivuja 131, yhteissivumäärä 554.

Olisiko sitten Beverly Clearyn Henrin ja Petulan vuoro?

13.50
Beverly Clearyn Henri ja Petula -kirjassa on näköjään kanssa harrastettu muidenkin kuin lempinimien suomennoksia, Henri Holt on alunperin Henry Huggins ja näköjään muissakin nimissä on hieman muutoksia. Ja tietysti mietitytti muutama muukin Kerttu Piskosen suomennoksen sanavalinta tai sellaisen puuttuminen, vuoden 1967 suomalaislapsille ehkä sellaiset käsitteet kuin barbecue, cheerleader tai supermarket ovat saattaneet olla tietysti hieman vieraita (ainakin oletan että noista oli alkukielisessä puhe).
Noin muuten tämä on siis lajityyppinä amerikkalaista lähiökomediaa, taas kerran aika episodimaista vaikka yleisenä juonena onkin Henrin halu hankkia polkupyörä, ja sitä varten siis myös rahaa. Ja itse asiassa tämä oli varsin hauskaa lähiökomediaa (ja kuten näkyy, aika nopeasti luettu).

Sivuja 122, yhteissivumäärä 676 (ollaan siis tässä vaiheessa jo samoissa sivumäärissä mitä luin esim. viime maratonilla ja lukuaikaa on vielä reilusti jäljellä...)

Seuraavaksi taas Skandinaviaan, Finn Havrevoldin Pusikatti järjestää.

15.45
Kun edellisissä viidessä kirjassa yhden päähenkilönä oli koira ja kolmessa päähenkilöllä oli lemmikkikoira vaihtelevassa roolissa (viidennessä oli kettu) niin kiva että kissatkin saavat vähän huomiota, tässä Finn Havrevoldin kirjassa (suom. Eeva Heikkinen)
Kirjassa on myös aika vakava sävy ja draamaa: Espenin äidillä on joku Andersen, jonka vuoksi muutetaan kaupunkiin, taloon jossa ei hyväksytä lemmikkieläimiä, mutta Espenhän ei kissastaan halua luopua ja niin hän lähtee pois, ja seuraan lyöttäytyy naapuruston Miriam jolla on omia ongelmiaan...
Okei, noin laajalti saattoi arvata miten kirjassa käy mutta miten sinne päädyttiin tuotti kyllä joitain yllätyksiä, kuten karkuretken lyhyys, varsin toteava suhtautuminen Miriamin vanhempien juopotteluun tai kohtaus jossa Evensen yrittää hukuttaa Pusikattia (spoilereita, maalaa hiirellä näkyviin). Vinkeä teos.

Sivuja 140, kokonaissivumäärä 816.

Tässähän ollaan menossa yli tuhannen sivun, mutta ei vielä seuraavalla kirjalla, joka voisi olla Erich Kästnerin Töpö ja Anton.

17.30
Mutta silloin tuli kolmas poliisi keittiöstä, ja rouva pokka mumisi: "Menetän järkeni."
Töpö asettui hänen eteensä ja pyysi: "Voi, teepäs se, äiti, tee se!"
"Eipä siinä enää ole paljoakaan menettämistä", sanoi Bertta. Se oli oikeastaan melko hävyttömästi sanottu, mutta rouva ei ymmärtänyt yskää ja herran aika meni päivittelemiseen.

Joka ilta kadulla kerjäämässä ja tulitikkuja myymässä on nuori tyttö ja hänen sokea äitinsä. Mutta tyttö onkin oikeasti rikkaan johtaja Pokan tytär Töpö ja sokea äiti hänen hoitajansa neiti Hurskainen. Merkillistä tilannetta selvittelee Töpön ystävä, saman kadun varrella kengännauhoja myyvä Anton Kesti (jonka perheellä on oikeasti rahasta tiukkaa).
Erich Kästnerin kirja (suom. Toini Jännes) edustaa sitä omalaatuista saksalaista huumoria joka on tuottanut myös mm. Heinrich Böllin ja Nikke Knattertonin, vähän kuivakkaa ja hyvin ironisen metatietoista: tässäkin kirjassa joka luvun jälkeen seuraa lukuun liittyvä "opetus" joka on toisaalta ihan asiallista ja toisaalta kieli reippaasti poskessa. Ja Töpö on tietysti mitä hauskin henkilö (Anton on se vakavamielisempi). Minuun toimi hyvin (varsinainen kohderyhmä voi ehkä sitten suhtautua tähän ihan vakavissaan).

Ai niin, Töpölläkin on lemmikkikoira. Muistutus kaikille vanhemmille, hankkikaa lapsellenne koira ja parannatte tämän mahdollisuuksia päätyä vanhemman lanukirjan päähenkilöksi jolle käy lopussa hyvin, ja junaryöstäjätkin saadaan kiinni.
Koirattomuus sen sijaan saattaa johtaa dystooppisiin murhapeleihin ja kimaltavaan vampyyrivävyyn. Just saying.

Sivuja 152, kokonaissivumäärä 968.

Mitäs sitten, lähtisikö takaisin Norjaan, Bernt Lien Sven Hankatuulen seuraan.

19.30
Paluu Norjaan, tällä kertaa vähän vanhempaan koulumaailmaan Bernt Lien Sven Hankatuulen pariin (suom. Eino Voionmaa).
Sven on viidennen luokan koululainen, varsin keskinkertainen oppilas jolla olisi päätä parempaankin mutta ei niin paljoa kiinnostusta: arvailemalla ja sinnepäin tekemällä pääsee yleensä läpi.
Mutta kun koulussa esittää pienen yhden valheen, niin sitä paikkailemalla kasvaakin kokonainen ongelmavyyhti jossa joutuvat kärsimään sivullisetkin:

Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.

Svenillä ei ole lemmikkikoiraa, joten arvaahan sen että saa kärsiä ja hävetä (ihan hyvin tässä siis kuitenkin lopulta käy). Ja noin muuten, no, katsaus reilun sadan vuoden takaiseen koulumaailmaan jossa ruumiillista kuritustakaan ei säästellä.

Sivuja 124, kokonaissivumäärä 1092. Vielä varmaan ehtisi jonkun kymmenen sivua lukemaan mutta eiköhän tämä ole ihan hyvä päättää tähän kun tuhannen sivun haamuraja ylitettiin: palataan noihin lukematta jääneisiin muutamaan joskus myöhemmin.

Mukavasti taas meni maraton, suht antaumuksella sain taas luettua. Kahdeksasta kirjasta suosikiksi taisi nousta tuo Töpö ja Anton, mutta muitakin kiintoisia ja antoisia toki löytyi...

Ja muistakaa koirat!

Eugenie Winther - Vekkulituvan pikku emännät

 

Okei, nyt ollaan kirjoissa joita ei ehkä tulisi luettua jos en olisi itseäni sitä erikseen haastanut lukemaan, eli Lasten toivekirjastosta norjalaisen Eugenie Wintherin teos (suomennos Laila Järvinen), sarjassa näköjään kolmas teos (LTK:ssa on aiemmin ilmestynyt Vekkulit ja Vekkulit ulkomailla).

Vekkulit ovat kaksoistytöt Maija ja Titten, jotka tässä kirjassa täyttävät 12 vuotta, ja asuvat jossain Norjan pikkukaupungissa (varsin hyvin toimeentulevassa perheessä, mutta tuttavissa on muitakin).
Ja, no, vaikea sanoa miten olisin tähän suhtautunut alle kymmenvuotiaana mutta aikuiselle lukijalle tämä ei ole kovinkaan kestävä kirja...kirja etenee episodimaisesti keväästä syksyyn, ja monessa episodissa on joku isompi ongelma tai hankala tilanne joka sitten raukeaa sillai melkein ohimennen (ensimmäisessä luvussa vanhemmat ovat matkalla ja Onnelan talossa lapsia valvoo neiti Mörk, joka on tavattoman tyly ja ankara...kunnes ei sitten enää olekaan. Tjaah.)

No, lastenkirjoissa on silti usein taustalla kiinnostavaa ajankuvaa, niin tässäkin: kirjat on näköjään julkaistu alunperin 20-luvun lopulla ja tässäkin on siis tietysti juttuja, tapahtumia ja asenteita joita ei nykylastenkirjaan varmastikaan kelpuutettaisi, vaikka toki myös reipasta aktiivisuutta ja hyvän tekemistä.
No, tulipahan luettua.

Tarjei Vesaas - Jäälinna

Luin pari kuukautta sitten Vesaasin kirjan Lehtokurppa, jossa huomasin kyllä ansioita miksi sitä arvostettaisiin mutten niin suuresti innostunut. Tällöin Margit ja Reeta vinkkasivat kirjailijan toisesta teoksesta, ja hyvä että vinkkasivat koska tämähän oli sitten tosi hyvä.

Kirja sijoittuu "jonnekin", pieneen maalaiskylään jonnekin pohjoiseen jossa loppusyksyllä on jo paukkupakkasia ja tulee varhain pimeä...11-vuotiaan Sissin kouluun tulee uusi tyttö Unn, joka on varsin syrjäänvetäytyvä, mutta joka kiinnittää Sissin huomion...ja eräänä iltapäivänä Unn pyytää Sissin käymään luonaan ja tyttöjen välille syntyy nopeasti voimakas mutta hyvin salaperäinen ystävyys.
Seuraavana päivänä Unn katoaa.

Tässä oli jotain samoja piirteitä kuin Lehtokurpassa: kirja sijoittuu epämääräiseen (kirjailijan) nykyaikaan nimeämättömälle maaseudulle ja henkilöt kokevat ympäristön havaintoja hyvin voimakkaasti, lähes obsessiivisesti, mutta eivät osaa kovinkaan hyvin artikuloida mitä havaitsevat tai tuntevat ja mistä oikein on kysymys.
Osittain kyse on suoraviivaisesta psykologisesta kasvuromaanista jossa ystävyyden intensiivistä roihahdusta seuraa tragedia ja keskiöön nousee niin Sissin oma selviytyminen kuin ympäristönkin reaktiot niin itse katoamiseen kuin Sissin suruprosessiin. Liika psykologisuus kuitenkin myös estetään, Vesaas kertoo mieluummin liian vähän kuin liian paljon ja monta on asiaa joka lukijalle jää vain epämääräisiksi häivähdyksiksi jääseinien taakse.
Paljon kerrotaan hyvin lakoniseen toteavaan tyyliin jossa tulee esiin että salaisuuksia on mutta mitä ne ovat, niistä ei niin puhutakaan...ja toteavan kerronnan katkoo lyyrisemmät kappaleet ja subjektiivisemmat ajatukset, yksi luku on jopa esitetty runomuodossa (ja lyyrisyys tuntuu keskittyvän merkilliseen jäälinnaan, läheiseen koskeen muodostuneeseen suureen jäärakennelmaan).

Mystinen, kaunis ja hyvällä tavalla merkillinen kirja, suosittelen (erityisesti Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen mutta muutenkin). Kirja ilmestyi alunperin 1963 ja jo seuraavana vuonna tämä lukemani Katri Ingman-Palolan suomennos.

Jon Fosse - Plays One

Luin vähän aikaa sitten Jon Fossen (ilmeisesti Norjan nykyteatterin huippunimiä vaikka Suomessa jokseenkin tuntematon) näytelmän The Girl on the Sofa ja kun sattui kirjastosta löytymään myös tämä neljän näytelmän yhteisnide niin jatkoin sitten tutustumista.

The Guitar Man (Gitarmannen, käännös Louis Muinzer) on monologi, jostain etelästä pohjoiseen tullut mies puhuu elämästään katusoittajana, ohikävelevistä ihmisistä, perheestään jne.
Someone Is Going to Come (Nokon kjem till å komme, käännös Gregory Motton) kertoo pariskunnasta joka on ostanut talon kaukana kaikista ollakseen ihan vain kahdestaan rauhassa maailmasta, mutta arvatkaapa vain...
The Name (Namnet; Motton) taas on näytelmä raskaana olevasta tytöstä ja tämän poikaystävästä, jotka ovat muuttamassa takaisin tytön perheen luokse...paitsi että tytön perhe ei ole ikinä tavannut tulevaa isää eikä tytön isä edes tiedä raskaudesta.
The Child (Barnet; Muinzer) kertoo episodimaisesti pariskunnasta joka kohtaa sateisena yönä bussipysäkillä, muuttaa yhteen ja alkaa odottaa perheenlisäystä...mutta.

Tarinoina nämä kaikki ovat aika lailla yksinkertaisempia kuin tuo The Girl on the Sofa, ei mitään rinnakkaisia aikatiloja tms, Gitarmannen on pelkkää puhetta ja muutkin etenevät suoraviivaisesti (joskin ajoittain episodimaisesti ja vihjaten tapahtumiin, menneisiin ja tuleviin). Kovin paljoa tapahtumia näissä ei kuitenkaan näytetä, kaikki näytelmät ovat jotenkin riisuttuja ja varsin tyyliteltyjä (Gitarmannen on nimetön, Nokon kjem...in henkilöt on nimetty "he", "she" ja "man", Namnetissa ja Barnetissa henkilöillä on sentään etunimet) ja toisaalta hyvin arkisia.
Erityisen huomionarvoista on Fossen dialogi, se on hyvin katkonaista, henkilöt aikovat sanoa jotain mutta vaikenevat kesken lauseiden, toistavat sanomisiaan puhuen yhtä lailla itselleen kuin muille, jaarittelevat asian vieriä...toisaalta tämä on hyvin tavallista puhetta, näin ihmiset oikeasti puhuvat silloin kun eivät ole fiktiohahmoja, toisaalta mukana on korostetusti "mistä ei voida puhua siitä on vaiettava"-periaatetta.

Oma suosikkini näistä oli Someone Is Going to Come joka on kaikkein abstraktein, mielessäni aloin jo miettiä että se pitäisi esittää naamioiduilla esittäjillä antiikin näytelmien tai No-teatterin tapaan, samalla esiintuoden puheen epäteatraalisuuden. Tai sitten vain ajatuksissa, saattaisi olla pettymys nähdä tämä esitys konkreettisesti ihan oikeiden ihmisten esittämänä.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa etenee.

Aksel Sandemose - Alice Atkinson ja hänen rakastajansa

Norjalainen Jörgen Haukli kirjoittaa sisarelleen kirjottaneensa tälle sodan aikana lukuisia kirjeitä lähettämättä niitä, mutta on nyt tuhonnut ne ja kirjoittaa sen sijaan nämä kirjeet. Kirjeromaanin muoto siis mutta kerrotut tapahtumat ovat jo menneisyyttä ja ne sekoittuvat runsaaseen reflektioon eivätkä etene mitenkään tasaisesti...

On aika vaikea sanoa mistä tämä kirja kertoo: Jörgen kertoo nykyhetkestä Oslossa toisen maailmansodan juuri päätyttyä (kiinnostava huomio oli että samaan tapaan kuin pari viikkoa sitten lukemassani Dressmakerissa tässäkin suhtauduttiin maahan tulleisiin liittolaissotilaisiin aika kyräilevän negatiivisesti), omituisesta sotaretkestä saksalaisella vuorenhuipulla, vaiheistaan Bristolissa vastavakoilussa talossa jossa asui ja työskenteli kahden muun miehen ja Alice Atkinsonin kanssa, miehistä yksi oli Alicen rakastaja ja kaksi muuta ainakin halusi olla...ja sotaa edeltävistä ajoista ja filosofisista pohdinnoista maan ja taivaan välillä, kaikki sekaisin.
Voimakkaana tulee mukaan myös metataso, kirjassa esiintyy useampaan kertaan maininta että tämä ja tämä tapahtuma olisi liian epäuskottava jos sen lukisi kirjasta mutta näin kävi, ja paljon puhutaan siitä mitä voi kertoa ja miten ja mistä pitää vaieta.
Ja tietysti mukana on rakkautta ja kuolemaa, onhan tämä romaani.

Luoti oli osunut suoraan silmien väliin. Hyvä laukaus, mutta se oli Unkas[, Jörgenin koira,] joka lojui siinä.
Oletko koskaan nähnyt unta, että olet tehnyt jotain korjaamatonta ja herännyt syvästi onnellisena koska niin ei ollut tapahtunut? Minä olisin tahtonut herätä unesta Unkasin tappamisesta, mutta todellisuudessa ei voi herätä muuta kuin mielisairaalaan niin että on paras olla heräämättä.
Jos nyt joku runoilija käsittelisi tällaista aihetta, se kehittyisi edelleen niin että metsästäjä heittäisi kiväärin lampeen jonka rannalla hän oli tehnyt murhan eikä koskaan tarttuisi ampuma-aseeseen.
Minä en heittänyt kivääriä järveen. Se oli useimmiten kainalossani kun kuljin sen paikan ohi johon olin haudannut koirani.

Luen näköjään Sandemoseja suunnilleen vuosikymmenen välein: Parikymmentä vuotta sitten Pakolainen ylittää jälkensä (hyvä mutta toisteinen) ja reilu kymmenen sitten Me koristamme itsemme sarvilla (erinomainen) ja nyt sitten tämä (ei niin hyvä kuin nuo kaksi mutta kuitenkin) (suom. Rauno Ekholm). Kun se kerran näppärästi sopi Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen ja tuotti vielä vihreän raidan Luetaan sateenkaari -haasteeseen. Palataan sitten muutaman vuoden päästä Ihmissuteen tai Felician häihin tai mitä näitä on.

Minä olen kokenut paljon hienoa Oslossa, mutta nykyisellään tunnen itseni kodittomaksi ja muistan vain sen aiheuttaman katkeruuden. Kerran Kristianiaa sanottiin Tiikerikaupungiksi. Hamsun sanoi ettei ihminen selviytynyt tästä kaupungista merkkejä saamatta. Monet ovat nauraneet noille sanoille koska eivät muuta käsittäneet. Kööpenhaminassa ja muissa metropoleissa raikui nauru, herra isä sentään, Kristiania! Maalaispoika tuli Kristianiaan ja luuli että se oli Berliini. Mutta runoilija oli oikeassa. Ei ole mitään niin kovaa ja hirvittävää kuin pienet pääkaupungit. Missään ei ihmistä sillä tavalla keitetä omassa rasvassaan kuin Oslossa ja Reykjavikissa.

Tarjei Vesaas - Lehtokurppa

Tämäkin Tarjei Vesaasin kirja on kaivettu vinkiksi LibraryThingin syövereistä (ja Pasilan kirjavarastosta, Katri Ingman-Palolan suomennos on ilmestynyt tuoreeltaan 1957).
Mattis ja Hege ovat lähelle nelikymppisiä sisaruksia jotka asuvat kahdestaan jossain Norjan maaseudulla (sinänsä kirja voisi sijoittua muuallekin, myös Suomeen): isosisko Hege pitää huolta päähenkilö Mattiksesta jolla ei ole ihan kaikki viikingit laivassa, ajatus harhailee miten sattuu, työnteosta tai muusta aikuisen elämästä ei oikein tule mitään ja luonnon tapahtumista luetaan kaikenlaisia ennusmerkkejä joita ei kuitenkaan pystytä oikein hyvin selvittämään muille tai aina itsellekään. Mattis kokee itsensä ulkopuoliseksi ja mitättömäksi ja Hege joskus väsyy veljeensä, mutta jotenkin se elämä menee, kunnes tasapaino järkkyy ja taloon tulee metsuri Jørgen...

Myönnän että en niin kauheasti innostu maaseuturealismista, edes psykologisesta sellaisesta, saati sitten kirjoista joissa päähenkilön mielenterveydelliset ongelmat ovat keskiössä: näistä asioista pitävät varmaan innostuisivat tästä enemmän, minulle tämä jäi vähän laimeaksi (joskin siinä vaiheessa kun Jørgen tulee kuvaan mukaan päähenkilöihin on kiintynyt tarpeeksi että juoni vetää hyvin mukanaan jännätessä että mitenköhän tässä käy...)

Norjassa tämä on toki armoitettu moderni klassikko: sen puolesta lukemista saattoi häiritä että kuukausi sitten tuli luettua Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haastetta varten Gabriel Scottin Lähde, toinen norjalainen klassikko jossa varsin yksinkertainen päähenkilö elää vaatimatonta elämää syvässä yhteydessä luonnon mutta hieman epäsynkassa ihmisten kanssa (tyylillisesti nämä ovat varsin erilaisia mutta kuitenkin).
Pitäisikö tästä vetää jotain yleisempiä johtopäätöksiä norjalaisista ja heidän kirjallisuudestaan, tällä otannalla eivät ole tai halua olla mitään älyn jättiläisiä? (ei niistä muistakaan lukemistani oikein nouse ketään Väinämöistä tai Havukka-ahon ajattelijaa tai edes Antti Rokkaa...)

Kirjan on lukenut myös Elma Ilona.

Jon Fosse - The Girl on the Sofa

Tällainen löytyi kirjastosta.
Jon Fossen yksinäytöksisessä näytelmässä on varsin yksinkertaiset lavasteet pysytään yhdessä isossa huoneessa ja henkilötkin on aika yksinkertaisesti määritelty (Nainen, Mies, Tyttö, Äiti, Sisar, Sisar Vanhempana...). Nainen maalaa taulua Tytöstä istumassa sohvalla (tuntien olevansa huono maalari) ja muistelee aikaa jolloin oli tuo tyttö, jonka suhde äitiinsä ja siskoonsa oli kovin etäinen ja hankala, ja isä taas on merimies ja aina poissa...niin että nämä kaksi aikatasoa ovat yhtäaikaa näyttämöllä ja Naisen ja Tytön kautta myös hieman vuorovaikuttavat toisiinsa...

Ei tässä valtavan monimutkaisia juonikuvioita ole, henkilöiden suhteet esittäytyvät epämääräisissä ja katkonaisissa lauseissa. Ja vaikken nyt nähnytkään miten tämä toimisi näyttämöllä niin luettuna näytelmämuodossa kahden aikatason yhdistäminen toimi hyvin, tämä olisi kömpelömpää tavallisessa proosatekstissä...

Kolmas norjalaiskirja Kirjallinen retki Pohjoismaisssa -haasteeseen.

WOMAN
Now I'm trying to paint
a picture of a girl on a sofa
(The WOMAN looks towards the GIRL.)
And all it becomes is just
a picture of the girl on the sofa.

GIRL
I'm good at drawing
Maybe I can paint pictures

WOMAN
I can't paint
(Short pause)
because I paint only what I see
(Pause.)
But life can't be seen
(Pause.)
And those who can paint
they paint
(Quite short pause)
yes the invisible
which is life
they paint life
where it disappears
(Short pause.)
and emerges

GIRL
And our uncle's always here
And Father's never here
And my sister's at work
and then she goes out
in the evening

Gabriel Scott - Lähde eli kirje Markus kalastajasta

Tällainen löytyi Pasilan varastoista, norjalaisen runoilijan ilmeisesti tärkein proosateos jonka Ada Norna oli kääntänyt suomeksi 20-luvulla.

Markus on varsin vaatimaton kalastaja norjalaisessa kylässä, kalastelee, haaveilee puutarhasta, miettii hieman kaikenlaisia ja elelee kotoisasti vaikka ei olekaan niin rikas ja arvonsa tietävä kuin vaikka Kristen tai Truls. Tämä oli siis vähän kuin Antti Hyryn kirjat, vaikkei yhtä jännä.

Yhdeltä kantilta tässä tapahtumat tuntuivat vain seuraavan toisiaan ja loputtomasti jaariteltiin ei-mistään ja toisaalta Scott tuntui haluavan sanoa jotain suurta ja yleispätevää maailmasta ja ihmisistä ja ties mistä. Vilkuilin hieman kommentteja Librarythingissa ja ilmeisesti tämä on sitten joillekin vähän samanlainen kirja kuin Pikku Prinssi tai Lokki Joonatan tai Alkemisti, kovasti merkityksellinen ja syvällinen mutta jos ei satu osumaan oikeaan henkilöön tai milelentilaan niin lopputulos jää vähän pliisuksi.
Epäselväksi jäi myös että millä perusteella tämä on "kirje", vaikka kertoja toki puhutteli lukijaa muutamaan otteeseen...

Mutta kyllä tämän ihan huvikseen luki, leppoisat ja vähän vanhanaikaiset jaarittelevat lauseet liplattivat kuin veden laineet ja nytpä tiedän taas enemmän makrilleista ja huulikaloista ja valkoturskista ja hummereista ja ankeriaista...

Og koljen er kjendt for sin svarte flek
og for hun er god at skrabe
men bedst som hun er der, saa er hun væk,
og saa kan en sidde og gabe.
Det sam' er tilfælde med pigen paa jord,
kun at hun har flekken for inden
en mand er en mand og et ord er et ord,
men pigen omskifter som vinden.

(on tämä kirja siis ihan suomeksi, mutta oli mukaan jätetty myös pitkä kalastajalaulu alkukielellä...)

Tämä on toinen norjalaiskirja Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.

Frode Grytten - Popmusiikkia

Kuten kirjan nimestä käy ilmi, tämä Frode Gryttenin kirja (suom. Jarkko Laine) on 24 novellin kokoelma, joista jokaiseen liittyy jokin paikka (joskaan ei välttämättä kaupunki), kellonaika ja laulu, joskus näkyvämmin, joskus viitteellisemmin.

Samoin vaihtuvat tyylit ja aiheet, joskus mennään aika tajunnanvirtaa, joskus toteavaa realismia Carverin ja Hemingwayn hengessä, joskus hypätään unenomaisen tai absurdin suuntaan...ja vaikka tämän nappasinkin kirjaston nuoret aikuiset -hyllystä niin ei tämä mihinkään yksittäiseen ikäryhmäänkään sovi, mukana on niin teiniansgtia kuin monivuotisen avioliiton hiljaista rapautumistakin...

Tuosta kirjosta voikin päätellä että varmaan täältä löytyy muutama novelli jokaiselle mutta tuskinpa löytyy lukijaa joka yhtäläisesti pitäisi kaikista novelleista...vähän tästä tuli mieleen joku Playbuzzin tai vastaavan nettitesti, klikkaile valikoimasta ne novellit joista pidit eniten ja joista vähiten ja valintojen perusteella voidaan määrittää millainen olet.

Minua viehättivät teinitarinat Ylhäällä puussa ja Tuhkaksi (ensimmäisessä harrastetaan koulun musiikintunnilla levyraatia, toisessa tytöllä on hankala suhde Britney Spearsia fanittavan äitinsä kanssa), tai Tietokonepiirros (mies obsessoituu lehdessä julkaistusta rikollisen mallipiirroksesta), tai Koiran kanssa ulkona (mies inhoaa perheen koiraa), tai Erään rakkaustarinan loppu (arvatkaa). Ja muutama muukin, ja hyvän ja huonon suhde oli tarpeeksi korkea että tämän kirjan luki ilokseen.
En kyllä ole ihan varma muistanko tästä mitään parin vuoden kuluttua...

Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteesta saan kuitenkin merkittyä Norjan.