Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...
Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...
Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...
Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.
Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.
Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.
F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.
(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)
Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.
Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).
Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...
