Tämän otin luettavaksi kun se yhdessä blogitapaamisessa oli tyrkyllä ja vaikutti kiinnostavalta.
12-vuotias Gittel pitää kaikkein eniten pianonsoitosta mutta soittopaikat ja olosuhteet vaihtelevat tasapainoillessa laajan juutalaisperheen kanssa maailmansotienvälisessä Hollannissa ja Belgiassa, joskus ollaan kotona ja joskus vanhempien riideltyä lähdetään äidin perheen luo Antwerpeniin ja sitten kun siellä kaikki ovat hermostuneet kaikkiin lähdetään takaisin...
Ja Antwerpenissa tutustutaan myös kiinnostavaan naapuriperheeseen, melkein kolmekymppinen Lucie kutsuu Gittelin soittamaan pianoa ja samalla Gittel tutustuu mukavaan mutta hieman omalaatuiseen perheeseen.
Gittel on toisaalta nokkela havainnoitsija, toisaalta myös varsin naivi ja tietämätön tyttö joka ei aina ymmärrä mitä aikuiset puhuvat tai tarkoittavat, ja saa myös oppia että kaikki ei ole siltä mitä näyttää ja moni ihminen teeskentelee asiasta tai toisesta...
Tätä kirjaa mainostettiin unohdettuna mestariteoksena yms. ja on saanut aika paljon huomiota, blogeissakin ollut paljon esillä (mm. Sara, Susa, Tuija, Mari, Katja, Niina...). Ja onhan tämä viehättävä teos, tasapainoilee hyvin hauskuuden ja vakavuuden välillä ja kerrontaratkaisu on erinomainen. Ja kieleltään ja kerronnaltaan tämä on raikas (suomennos Sanna van Leeuwen)...
Ja varmaan jos Simons olisi kirjoittanut enemmän kirjoja eikä olisi kuollut pian tämän esikoisteoksensa jälkeen niin niitäkin voisin lukea, mutta en minä nyt kuitenkaan ole tätä julistamassa mestariteokseksi tai ihan täysin pidä kaiken hypen arvoisena...hyvä kirja, parempi kuin moni muu mutta tavallaan myös ymmärrän miksi tällainen kirja päätyy unohtumaan moneksi vuodeksi vaikka se omalla tavallaan ajatonkin on.
Paljon on siis myös puhuttu julkaisuhistoriasta, kirja oli omana aikanaan menestys ja sitten jäi unohduksiin kunnes kaivettiin taas uudelleenarviointiin, vähän kuin Williamsin Stoner (johon tämän kirjan takakannessa viitataan ja joka on varmaan omalla tavallaan vaikuttanut että tämäkin kirja suomeksi ilmestyi). Vaan kyllähän näitä uudelleenarviointeja on tapahtunut muitakin, olen blogannut aiemmin Watsonin Miss Pettigrewista jolla oli jokseenkin samanlainen elinkaari.
Vähän sama kohtalo oli myös mm. Barbara Pymillä, joka on tyyliltään ja teemoiltaan lähimpänä tätä Tyhmää neitsyttä, lähempänä kuin takakannessa mainittu Jane Austen. Siinä ehkä onkin yksi syy miksi en niin vaikuttunut ollut tästä kirjasta, sitä oli niin helppo verrata Pymiin ja ansioistaan huolimatta jää kakkoseksi.
Ja voisin mainita myös vaikkapa Andersonin Thieves Like Usin vaikka kulttiarvostuksesta huolimatta se ei kai koskaan noussut myöskään kunnolla uudelleenlöydetyksi klassikoksi...mutta näitähän riittää.
Kotimaassamme on voinut huomata uudelleenarviointia, vaikkei ehkä näin dramaattista, vaikkapa Kalle Päätalon tuotannon suhteen, minun sukupolvelleni se on ollut symboli evvk-kirjallisuudesta mutta nyt nämä urbaanit parikymppiset ovat alkaneet lukea Iijokea...ja Eeva Joenpellonkin tuotannosta on taas alettu hieman puhua. Ja mikä mahtaisi sitten olla se oikea unohdettu suomalainen joka ansaitsisi uudelleenlöydön?
