Tienoo on lempeämpää kuin itärannikon Tappi, mutta täälläkin kasvillisuus on jäänyt askelen päähän "maisemaksi" muuttumisesta: se ei antaudu minkäänlaiseen keskusteluun matkamiehen kanssa.
Tässä on kirja jota en ehkä olisi aiheen puolesta valinnut luettavaksi mutta kun tuttu kirjoittaja kirjoittaa ja Kai Nieminen suomentaa...
Toisen maailmansodan aikana Japanissa isänmaallisessa hengessä julkaistiin kokonainen sarja tällaisia kirjoituksia joissa eri kirjoittajat kuvailevat jotain Japanin maakuntaa: Dazai päätyi kirjoittamaan Tsugarun maakunnasta Honshu-saaren pohjoiskärjessä, maakunnasta josta itse oli kotoisin vaikka oli jo pitkään Tokiossa asunut.
Kirjaansa Dazai ei halunnut perustaa vain muistikuviin tai yleiseksi historialliseksi katsaukseksi, joka tässä tapauksessa olisikin ollut vaikeaa, maakunta ei ilmeisesti ole näytellyt kovin merkittävää roolia valtakunnan kohtalonhetkinä, kouluajoilta kirjailija muistaa että Japanin 2600-vuotisessa historiassa Tsugaru mainittiin vain kerran...ei, on lähdettävä matkaan, tavattava vanhoja ystäviä ja perhettä ja kierreltävä myös niillä seuduilla joissa ei ollut aiemmin käynyt.
Ellei maailmassa olisi alkoholia minusta kukaties olisi kehittynyt pyhimys - järjetön ajatus, mutta pohdin sitä täysin vakavissani tuijotellessani junan ikkunasta Tsugarun tasankoa.
Lopputulos on omalaatuinen yhdistelmä matkakuvausta, historiallista katsausta ja nykyhetkeä (Dazai jättää yhden kohteen kuvailun hyvin epämääräiseksi koska se on sotilaallisesti merkittävä kohde, samoin riisin säännöstelystä on paljon puhetta), yleistä luonnehdintoja maakunnasta ja syvää henkilökohtaisuutta, muistoja menneestä ja kohtaamisia nykyhetkessä (kohtaamisia, jotka tapaavat kehittyä varsin kosteiksi...)
Dazain muihin suomennettuihin kirjoihin Ei enää ihminen ja Laskeva aurinko verrattuna Tsugaru erottuukin ilkikurisempana, tosin tämä ei tullut ihan yllätyksenä koska olin lukenut myös Blue Bamboo -novellikokoelman. Toki hilpeys on suhteellista, Dazain itseironia on usein hyvinkin pisteliästä ja kotiseudun ironisessa tarkkailussa nähdään piirteitä itsestä, "pilkkaan näitä koska olen itse samanlainen".
Ja lopullisena ironisena takaporttina Dazai muistuttaa että ei näitä muisteloja ja matkakokemuksia kannata aina ihan kirjaimellisena totena ottaa...ehkä tässä ei lopulta ihan kauheasti kerrota maakunnasta, mutta aika paljon kirjoittajasta.
Uuvun aina Kanakin synnyinkodissani. Tiedän kyllä saavani myöhemmin kärsiä siitä, että kirjoitan näin. Mies joka kirjoittaa omaisistaan ja joka toimeen tullakseen myy sen mitä heistä kirjoittaa, kantaa niin pahan karman taakkaa että jumalat riistävät häneltä kodin.
