Leonid Leonov - Professori Skutarevski

Kun pari vuotta sitten Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen luin Leonid Leonovin Heinäsirkat, niin se merkillisyydessään jäi kiinnostamaan sen verran että katselin josko muutakin Leonovin tuotantoa tulisi vastaan, ei näitä kauheasti ole esillä...
Tämä romaani kuitenkin löytyi, suomennos ilmestyi 1979 (Antero Tiusanen ja Timo Nieminen) mutta alkuteos jo 1932 ja esipuheessa se mainitaan yksi sosialistisen realismin varhaisista uranuurtajista.

Kirjan nimihenkilö on fysiikan professori, joka on alallaan kansainvälisestikin hyvin arvostettu mutta jonka tähti on alkanut olla laskussa, uusia nuorempia on nousussa ja toisaalta Skutarevski on ollut niin omistautunut työlleen ja tieteelle, että perhe ja muu työn ulkopuolinen elämä on jäänyt vähälle huomiolle, samoin kuin yhteiskunnallinen elämä. Puhtaasti tieteellisten ongelmien ohella ongelmia tulee siis myös perherintamalla, ja toisaalta paljon on tarvetta tarkastella työn ja tieteen oikeutuksia, Skutarevski edustaa puhdasta tieteellistä mielenkiintoa kun taas jotkut muut henkilöt lähellä katsovat että tieteellisellä työllä tulee olla suoraa sovellettavuutta joka sitten hyödyttää joko tekijää itseään tai koko yhteiskuntaa ja valtiota...

Näin omalta luonnontieteelliseltä taustalta arvostan siis aihepiiriä, sähkönsiirrosta yms on paljon juttua vaikka mitään kovaa tiedettä ei harrasteta (Leonovin viittaukset varsinaisiin tieteellisiin teorioihin ja käytäntöihin ovat aika viitteellisiä, oletan ettei hän itse sähköfysiikkaa juuri tunne), filosofis-yhteiskunnallista pohdintaa ja väittelyä sitten enemmän ja vaikka olosuhteet ovatkin muuttuneet niin peruskysymyksissä on tuttuutta. Leonovilla on varmastikin omat mielipiteensä ja kirjan henkilöissä on kyllä aika paljon karikatyyrisyyttä vastakkainasettelujen korostamiseksi, mutta arvostan kuitenkin käsiteltäviä aiheita.

Kuten tuossa toisessakin lukemassani Leonovissa, tässäkin tarinan eteneminen ei ole aina kauhean selkeää ja suoraviivaista: aika moni viittaus saattaa olla tuttu 30-luvun Neuvostoliitossa tai ehkä vielä 70-luvun sosialistipiireissäkin muttei enää niin minulle, joten kryptisiä kommentteja jäi, ja Leonov kuljettelee myös kerrontaansa vähän mutkaisesti, joskus kuvauksissaan epämääräinen niin että tapatumat selviävät vasta myöhemmin (tai sitten jäävät kryptisiksi) tai siirtyy sen verran nopeasti näkökulmahenkilöstä toiseen että lukijana täytyi olla tarkkaavainen (ja tämä oli ihan hyvä lukea suht tiiviisti, sen verran niitä henkilöitä ja näiden välisiä yhteyksiä oli että hitaammalla lukemisella olisi joutunut muistelemaan enemmän että mitäs tässä nyt tapahtuikaan).

Vaikea sanoa miten tähän pitäisi suhtautua perinteisen kaunokirjallisuuden arvotusasteikoilla, yhteiskunnallis-filosofinen aihe on sen verran esillä mutta siihen liittyy kyllä kiintoisaa psykologista otetta (ja toisaalta kuitenkin myös aikamoista karikatyyrisyyttä): Leonovin yhteydessä ilmeisesti tavataan mainita Dostojevski, silloinkin kun vertaus ei ollut kehu, mutta en ole tarpeeksi Dostojevskiä lukenut että osaisin mitään sanoa...
Mutta arvaan kyllä että monta on lukijaa joita ei voisi tämä vähempää kiinnostaa ja maininta että kirja alkaa siperialaisessa turvevoimalassa varmaan jo karkottaa kivan viihteen etsijät. Ja minullekin tuli mieleen tässä vähän samanlaisen teeman ja sen käsittelyn pohjalta Zhang Jien Raskaat siivet, josta itse pidin enemmän.
Mutta tyytyväinen olen että tämäkin tuli luettua.

Marina Tsvetajeva - Piru ja muita kertomuksia

Täytyy myöntää että ennakkokäsitykset tästä kirjasta (suomentanut Elina Kahla) olivat hieman erilaiset nimen ja takakansiteksin perusteella, nämä kun viittasivat enemmän täyteen fiktioon, jossa ehkä ammennettaisiin myös kansantarinoista, kummitusjutuista yms. (kirjailijan toki tiesin arvostetuksi runoilijaksi, tuttuni on tuotantoaan tutkinut akateemisella tasollakin ja näin ollen aiheesta myös puhunut)

Tämä kymmenen novellin nippu on kuitenkin hyvin elämäkerrallinen, nämä ovat tarinoita Marinan lapsuudesta ja elämästä Venäjällä 1900-luvun alussa (ja muuallakin, äiti ja lapset asuivat muuallakin Euroopassa ja mm. saksalaisesta sisäoppilaitoksesta on juttua). Mutta kyseessä ovat kuitenkin novellit, tarinoiden huomio keskittyy usein hyvinkin tiukasti rajattuihin asioihin ja kerrontatavat vaihtelevat, eli minään yhtenäisenä "muistelmana" tätä ei ehkä kannata lähestyä...

Runoilijataustuus näkyy toki kielessä ja kerrontatavassa, joka on usein varsin assosioiva, kuvista kuviin siirtyvä. Niminovellissa ehkä eniten, jossa pieni lapsi on havainnoissaan subjektiivisin ja impressionistisin (ja samalla kuvattu lastenkamarissa istuskeleva piru on yksinäisyyden symboli, se eristää juuri sillä että muut eivät voi sitä havaita).
Muissakin novelleissa tuodaan myös lukijoille vahvoja impressioita Marinan lapsuudesta, ajasta, paikasta, ihmisistä ja perhesuhteista.


Erinomainen esimerkki kerronnasta ja sen keinoista on novelli Äidin satu, jossa Marina ja sisarensa Asja kuuntelevat kuinka äitinsä kertoo satua, tai käytännössä kaikki kolme kertovat satua yhdessä, kun lapset koko ajan tekevät ehdotuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin kerrotun sadun kuin erityisesti sen sisältävän novellin aiheena on sisarkateus, ja se kyllä välittyy, kirjassa annettu kuva pikkusisko Asjasta ei ole kauhean positiivinen mutta samalla kuitenkin tilanne ja suhteet tuntuvat hyvin todellisilta...


Totean tämän teoksen muuten myös olleen hyvän esimerkin täällä käydystä keskustelusta että "nyt ei ollut oikea aika tälle" ei välttämättä ole eufemismi "tämä oli tosi huono"lle, aloin lukea tätä kirjaa jo jokunen kuukausi sitten ja muutaman sivun jälkeen laitoin takaisin hyllyyn, kun se ei toiminut ollenkaan...mutta nyt sitten lähti vetämään ihan eri tavalla. Eri hetki ja mielentila muuttivat paljon (samalla kuitenkin totean, että ensimmäinen, niminovelli, oli ehkä eniten sellainen jonka lukemiseen minulla pitää olla sopiva mieli, seuraavat novellit ovat helpommin lähestyttäviä).

Tämä teoshan on myös mitä mainioin haastekombottaja, novellihaasteen ohessa tämä sopii myös
Muuttoliikkeessä -haasteeseen sekä omalla tavallaan myös Naisen tie -haasteeseen.
Varsinaisesti olin teoksen napannut luettavaksi Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, ja se taitaakin olla vuoden viimeinen kyseisen haasteen kirja, täytyy paketoida kyseinen haaste ensi viikolla. 

Kirjan ovat lukeneet myös Margit, Jokke ja Kiiltomato.

Eduard Kotšergin - Risteillä ristityt

Eipä voi Eduard Kotšerginin lapsuutta 40-luvun Neuvostoliitossa kuvailla kauhean tavanomaiseksi. Ainakaan toivottavasti.

Toisen maailmansodan alussa isä teloitetaan ja puolalainen äiti pidätetään vakoojana, ja pikku-Eduard toimitetaan Leningradista muutaman vuoden ikäisenä vakoojien ja kansanvihollisten lastenkotiin Siperiaan. Siellä hieman kasvettuaan ja sodan loputtua kahdeksanvuotias Eduard karkaa tarkoituksenaan päästä takaisin Leningradiin, ja vaellus halki Neuvostoliiton vie seuraavat kuusi vuotta...systeemi kun oli sellainen että kiinnioton seurauksena toimitettiin aina kyseisen alueen lastenkotiin, joten matkustaa saattoi etapeissa alueelta toiselle, viettää aikaa (esim. talvet) kulloisessakin lastenkodissa ja paeta taas.
Ja kuten arvata saattaa tapahtumia riittää, lastenkodeissa on omanlaisensa kulttuurit ja toimintatavat ja matkoilla näkee myös monenlaista, kun jäniksenä liikkuu niin liikkuu väkisinkin alamaailmassa, jossa tulevat tutuksi myös monenlaiset risteillä ristityt (viittaa henkilöihin joille Kresty-tutkintovankila on tullut tutuksi).

Vaikka aika ja tapahtumat sinänsä rankkoja ovatkin, niin kirja on hyvinkin sujuvaa luettavaa, kerronnassa tuntuu pienen lapsen tapa suhtautua asioihin, kaikenlaista nyt vain tapahtuu ja kulloisetkin olosuhteet otetaan sellaisina kuin ne ovat, silloinkin kun joku vanhempi hajoaisi täysin vastaavassa tilanteessa...ja mukana on myös reilusti sellaista venäläisen ominaista hurtinmustaa huumoria.

En tiedä kuinka suuri osa tästä kirjasta on fiktiota, ilmeisesti ihan kaikkeen ei ole luottamista vaikka noin yleensä ottaen muistelmaksi tämä voidaan laskea...tarina kuitenkin etenee hyvin suoraviivaisesti, alun hämärien muistikuvien jälkeen elämää ensimmäisessä lastenkodissa kuvataan enemmän, muista lastenkodeista vähän pienempiä pätkiä ja välissä olevilta reissuilta parhaita paloja.

Tulikin mieleen että itse asiassa tämä teos muistuttaa aika paljon sellaisia vanhemmanmallisia nuortenkirjoja joita esim. Nuorten toivekirjastossa julkaistiin: poika pakenee kurjia oloja, seikkailee ja kokee vaaroja, tapaa ihmisiä, oppii asioita ja pääsee lopulta perille. Osa kirjan tapahtumista on toki sellaisia joita tuon kirjasarjan kirjoihin ei ehkä laitettaisi mutta hei, ei joku Musta veljeskunta nyt niin erilainen ole. Melkeinpä huvittaisikin tietää miten tämä menisi nykyteinille, vaikkei tätä kai nuortenkirjana markkinoida...

Suomennoksestakin tulee vahvasti ilmi, että alkukielinen teos on ollut aikamoista kielellistä tykitystä, jossa sekoitetaan mukana runsaasti alamaailman slangia, aikakauden lastenkotien ja katulapsien omia ilmaisuja ja ties mitä. Suomentaja Tuukka Sandström on vetänyt ilmeisestä pakosta ilmaisua hieman yleiskielisemmäksi, mutta kyllä tämäkin varsin herkullista kieltä on. Tyylinäyte Tšeljabinskin lastenkodin opettajalta (joka ei kiroillut, vastuullinen kasvattaja kun oli):

- No niin, ja jälleen te mahamörssärit olette tahrineet housunne ja leikitte rosvoa ja kasakkaa, te kärpästen imukärsät, te löyhkäävät peikot. Vai tahdotte te opiskelun sijaan vain ölistä ja ärveltää läpi elämän, niinkö, te syyhypunkit, te mumisevat sianpäät? Mitä sinäkin, takapuolinaama siinä auot leipäläpeäsi, tahdotko tintata vai nakata minua klapilla nuppiin? Yritäpäs. Sinä finnikaani olet jo naimaiässä, ja täällä vain kiillotat toisen luokan penkkiä. Kuuletko, tänään saat koko kriminaaliköörisi puolesta anella armoa opettajien edessä, muuten annan sinut vartijoille ja käsken nipistämään ilolihakset irti. Menikö jakeluun?! Ja te muut kurnukonnat, onko läksy hallussa? Tähän luokkaan tulee järjestys välittömästi tai minä teidät pierukepit tuuletan henkilökohtaisesti...


Näitä kuvauksia itä-blokin elämästä on viime ja tänä vuonna tullut luettua useita, tämä oli erinomaisen viihdyttävä lisä aiheeseen: 40-luvun Neuvostoliitto oli merkillinen miljöö ja tämä vaellus lastenkotien ja alamaailman välillä kiinnostava näkökulma, ja kun kerrontakin toimii...

Kustantamolta saatu arvostelukappale.

Emmanuil Kazakevitš - Sininen vihko (ja lukemisesta yleensä)

Taas ollaan kuriositeettiosastolla, tämä Emmanuil Kazakevitšin pienoisromaani on niitä Neuvostoliiton puolella painettuja suomenkielisiä teoksia, joita olen pari aikaisemminkin lukenut, mm. Leningrad - Ost-Berlin-haasteeseen.

Kirjan tapahtumatkin sijoittuvat osuvasti paria kuukautta päälle sadan vuoden taakse, loppukesään 1917 jolloin Vladimir Iljits Lenin oleskeli piilopaikassa Karjalan kannaksella ja suunnitelmat vievät kohti työläisten vallankumousta.

Ei tässä kauheasti tapahdu, enemmän keskitytään henkilökuvaan, niin pienessä maalaismajassa asuvaan ja uutterasti työskentelevään Leniniin kuin tätä ympäröiviin ystäviin, piilottelijoihin. Maailman kaikuja kuuluu runsaasti niin sanomalehtien kuin vierailijoiden puheiden perusteella mutta niistä kuullaan vain toisen käden tietoja, kunnes olisi taas aika itse tarttua toimeen...paljon on puhetta monenlaisista toimijoista, joita en niin hyvin tunne kun en ole perehtynyt Neuvostoliiton syntyyn, jostain mensevikeistä olen just ja just kuullut mutta monet muut olivat tuntemattomia...ja näiden ja muiden poliittisten puheiden välissä sitten sirotellaan sitten vähän luontoidylleja yms.

Eihän tämä nyt siis mitenkään hyvä kirja ole, Kazakevitš kirjoittaa henkilökuvaa joka menee reippaasti hagiografian puolelle ja muidenkin henkilöiden laatu korreloi selvästi oikeaoppisuuden kanssa, eli vaikka henkilökeskeisesti kirjoitetaankin niin ei tässä tavatonta psykologista syvyyttä nyt niin harrasteta. Tällainen jokseenkin pompöösi tendenssityyli on kuitenkin minusta jotenkin viehättävää ainakin kohtuullisen pieninä annoksina...

Tässä muistelen kuitenkin pari viikkoa sitten bloggaamaani Friedebert Tuglasin kirjaa, ja sen sitaattia "Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää."

Joku voisi ehkä tässä vaiheessa kysyä että miksi minä tällaisia kirjoja oikein luen (ja sen suuntaisia kysymyksiä olen joskus vähän kuullutkin), jatkan siteeraamista, ensin lisää Tuglasia:
"Tottakai sulkeisjärjestystä on hyvä harjoitella. Mutta jos kaksi ihmistä siviilissä tekee samaan aikaa saman liikkeen, se tuntuu jo koomiselta.
Ajattelussa on samoin."

Ja aiemmin esittämääni lainausta Papinin Gog-kirjan postauksessa, sitaatti C.S.Lewisin esipuheesta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin:
"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 

Moneen kertaan on kuullut väitettävän että kirjallisuus, erityisesti kaunokirjallisuus, kasvattaisi lukijan ymmärrystä toisten ihmisten elämistä, näkökulmista, kokemuksista ja ajatuksista ja näin edistäisi empatiaa. Joskus on esitetty kirjallisuusharrastajien ja -ammattilaisten keskusteluja todisteeksi että tämä ei pidä kovin hyvin paikkansa.

Mutta eihän lukeminen itsessään mitään auta jos ei oikeasti lue kirjoja jotka menevät oman kokemuksen ulkopuolelle, muutenhan sitä vain rakentaa päänsä ympärille kaikukammiota jossa vahvistaa omaa kokemustaan, omia ajatuksiaan, omia mielipiteitään ja kehittää pahimmillaan ehkä illuusion että mitään muuta ei olekaan, että maailma on juuri sellainen kuin millaiseksi sen kuvittelen.

Tämä pätee tietysti myös laajemmalla yhteisön tasolla: tietyn hetken kirjallisuus rakentaa oman aikansa mallia, yleisesti hyväksyttyä paradigmaa. Näin tekee erityisesti suosittu kirjallisuus mutta vähemmänkään suosittu ei ole tästä vapaa. Ei myöskään käännöskirjallisuus, koska mallin sisällä päätetään mikä kirja käännetään ja julkaistaan, ja nämä kirjat ovat siis suurelta osin mallin mukaisia.

Ymmärrän kyllä kirjallisuuden (ja muunkin taiteen) merkityksen oman identiteetin rakentamisessa, erityisesti nuorissa tämä on tärkeä prosessi, ja samoin kirjallisuuden avulla voi jäsentää vallitsevaa ajankuvaa. Mutta samalla pidän epäterveenä loputonta identiteetin rakentamista ilman sen haastamista, ja myös vallitseva paradigma on ajoittain hyvä kyseenalaistaa tutustumalla johonkin ihan muuhun.
Helppo tapa toteuttaa tämä on lukea vääriä kirjoja, kuten vaikkapa tällaisia vanhoja teoksia joita ei normaalisti enää lueta.
(Sen verran kompromettoin että suosin kirjoja joita nimitän B-sarjan klassikoiksi, kirjoja jotka ovat joskus olleet arvostettuja mutteivät ole enää, tai ovat tunnettuja jossain kulttuuripiirissä mutteivät muualla, koska tämä kuitenkin kertoo jonkinlaisesta kirjallisesta laadusta).

Lukijana luokittautunen "paranoidiksi lukijaksi", ja saatan ehkä etsiä kirjallisuudesta ymmärrystä ja totuutta, mutta yhtä lailla apofaattisuuden kautta. Sinisessä vihossa on paljon arveluttavaa, kyseenalaistettavaa ja historian hylkäämää, mutta negaation vuoksi juuri siihen voinkin luottaa.

--------------------
Tämä on vähän rajatapaus Muuttoliikkeessä-haasteeseen kun keisarikunnan alueella pysytään, mutta maanpakolaisuuden mekaniikka on kuitenkin sen verran vahvasti mukana että menköön.

Muinais-Venäjän sankarirunoja

Kun olen eeppisestä runoudesta pitänyt niin kun tällainen kokoelma vastaan tuli niin pitihän se lukea. Suomentaja A.O.Väisänen on valikoinut sarjan bylinoita tai starinoita (jälkimmäisestä sanasta tulee myös suomeen sana 'tarina') ja 21 tarinaa saatesanoineen on kirjaan päätynyt: kovin pitkiä nämä eivät ole, vain pari tarinaa ylittää kymmenen sivun pituuden eli varsinaisia eepoksia ei tässä luoda.

Väisänen on myös käännöksissään ollut ilmeisesti aika vapaa tulkitsija, mm. sovittaen runot kalevalamittaan kun alkukielisissä ei ilmeisesti varsinaista mittaa ollut, ja muutenkin mukana on kalevalamaisia maneereja, joten en sitten tiedä missä määrin kyseessä on käännös ja missä määrin Väisäsen uudelleentulkinta tarinoista.

No, joka tapauksessa. Mukana on ihmesatuja ja mahdollisesti historiallisiakin episodeja, joskin muokkautuneena: aika monessa tarinassa vaikuttaa Kiiovan ruhtinas Vladimir (joka jälkisanojen mukaan on yhdistelmä ainakin kolmesta historiallisesta henkilöstä). Sankareita on monia, Ilja Muromalainen on suosituimpia mutta Volga, Djuk Tapaninpoika, Sotko ja moni muu on myös mukana (naisia unohtamatta, Vasilisa ja Rjasanin Outi kunnostautuvat myös). Ja, no, osa jutuista on aika sotaisia ja suoraviivaisiakin jossa sankari tulee, tappaa vihollisen ja palkitaan, ja osa monipuolisempiakin (mm. Sotkon ihmesatu vedenalaisessa valtakunnassa).
Aika lailla samaa tavaraa kuin paljossa muussakin epiikassa (mm. viime kuussa lukemani Aranyn Toldit tulivat mieleen), annospaloina ihan mukavia vaikka toisaalta laajempiakin kehittelyjä olisi voinut kaivata...

Dorodon veljekset (ote)

  Mihailo Dorodonpoika
kauas ratsasti kedolle,
kedolta mäelle nousi,
katsoi tuolta kaukoputkin:
kolme oli merkkiä arolla,
yksi merkki valkomerkki,
toinen on veripunainen,
kolmas mustankarvallinen.
  Mäeltä alas ajeli,
merkkien läheni luokse,
hepo seisahti, hypähti,
kavioilla kaapieli
jälkiä ylen isoja,
lammasnahan laajuisia.
Tunsi nyt Mihailo merkit:
oli teltta valkomerkki,
teltan pylväspää punainen
hepo musta teltan luona.

Ljudmila Petruševskaja - Klarissan tarina

Haastekombotteluna poimimme osumia sekä novellihaasteeseen että Frau, Signora & Bibi -haasteeseen: Ljudmila Petruševskaja on venäläinen kirjailija jolta on 80-luvun lopulla julkaistu tämä 21 novellin kokoelma (suom. Katja Losowitch). Novellit ovat varsin lyhyitä, suurin osa kahdesta kymmeneen sivua, ainoastaan kaksi kirjan lopussa olevaa ovat hieman pitempiä.

Luonnehtisin kokoelman yleissävyä häiritseväksi: Petruševskaja suosii monissa novelleissaan eräänlaista tyhjyyden kehystämistä. Asia jota halutaan tapahtuvaksi ei tapahdu, muutosta ei tule tai tulee aivan eri aikaan ja suuntaan kuin kuuluisi ja kaikesta puhutaan hyvin viileään, toteavaan, hivenen absurdin perinteen suuntaiseen sävyyn.
Lopputulos on joskus hyvinkin kiehtova, minua viehätti esim. N.-novelli joka käsittelee erästä tarinaa, sen kertojaa ja miten se kerrotaan, millaisia vaikutuksia sillä on ja missä olosuhteissa se on syntynyt, mutta tarinaa ei kuulla ja sen sisältöönkin vain epämääräisesti vihjataan.

Tai Seinä-novellin päähenkilö Anja, josta moni sanoi että hänen lävitseen saattoi kävellä kuin seinän läpi: Anja antaa voimakkaasti vaikutelman toisaalta seinästä ja toisaalta höyrypilvestä jonka läpi voi kävellä mitään hipaisematta, ja nämä mielikuvat sekoittuvat absurdiksi sanonnaksi joka kuitenkin ymmärretään. Anja on täydellinen sillai tylsällä tavalla, ulkoisesti harmonisen täydellinen ja ystävällinen, tyyni, väritön niin ettei oikein kukaan saa selville onko pinnan alla mitään, eikä sinne päästetä lukijaakaan. Ja tämä on merkillisesti saatu toimivaksi.


Turhautumisen kokemuksia ei siis voi välttää, joskin ne tuotetaan juurikin lukijalle, novelleissa asiat kun kuitataan kovin toteavaan sävyyn...ja ehkä tuo piilevä turhautuminen, tyhjyyden ja toteutumatta jäämisen tunne kuvastaa 1980-luvun Neuvostoliittoa laajemminkin, en tiedä. Ja vaikutus tulee voimakkaammin juuri kokoelmasta, yksittäisinä novelleina saattaisivat aiheuttaa lähinnä "höh, tuossako se nyt oli"-fiiliksen.
Kirja ei siis ollut varsinaisesti miellyttävä, mutta kuitenkin suhteellisen sujuvasti luettava ja Petruševskaja tekee siinä kiinnostavia asioita...

Leonid Andrejev - Punainen nauru

Pienoisromaani Punainen nauru on toiseksi pisin tarina Leonid Andrejevin Valitut kertomukset -kokoelmassa (suom. Martti Anhava), pisin on aiemmin lukemani Seitsemän hirtetyn tarina. Tämä on kuitenkin julkaistu erillisenä teoksena parinakin eri suomennoksena 1900-luvun alussa niin luin sen sellaisena nytkin, loput valitut ehkä sitten myöhemmin.

Varsinaisesta juonesta on vaikea puhua, tässä on kahden kertojan fragmentteja joissa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia. Vaikka sodan tragediat ovat olleet aiemmassakin kirjallisuudessa esillä (esim. jokin aikaa sitten lukemallani Euripideella), niin muistelen sanotun että varsinaisesti ensimmäinen maailmansota mutaisine juoksuhautoineen ja sotapsykooseineen käänsi juhlavan ihanteellisen sankaritarinan mielettömäksi painajaiseksi ja eksistentialistiseksi kauhuksi. Mutta Andrejev on tässä aikaansa edellä, Venäjän-Japanin sota 1904-1905 kuvataan jo ulvovana kaaoksena joka tuhoaa ruumiit ja mielet, kaikkien, ja kuvataan voimakkaan ekspressiivisesti: suhde kohteeseen on sama kuin Munchin Huudolla. Voiko punaista naurua edes yrittää ymmärtää, se vain on.

Kuin huononäköisyyttään jotkut putosivat syviin, suppilomaisiin salahautoihin ja jäivät vatsastaan riippumaan teräviin seipäisiin nytkähdellen ja tanssien kuin sätkynuket; uudet ruumiit rutistivat heidät alleen ja pian koko hauta oli muuttunut ääriään myöten kuhisevaksi verentahraamien elävien ja kuolleiden ruumiitten röykkiöksi. Joka taholla kurottui alhaalta käsiä, ja niiden sormet koukistelivat suonenvedonomaisesti ja tarttuivat kaikkeen, ja joka siihen loukkuun joutui koki turhaan päästä irti: sadat sormet, vahvat ja sokeat kuin ravun sakset, puristivat jalkoja, hakautuivat vaatteisiin, kaatoivat toisen ylleen, työntyivät silmiin ja kuristivat. Monet ryntäsivät humalaisten lailla suoraan piikkilankoihin, jäivät niihin roikkumaan ja huusivat kunnes luoti lopetti heidät.

Joo, jotkut teistä haluavat tämän lukea ja jotkut eivät, tietänette kumpia olette.
Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, koska onhan se.

Novellimaraton 14.4.

Lukujonossa on taas muutaman kirjan verran novelleja ja muuta lyhytproosaa, joiden parissa ajattelin viettää paastonajan lopun pääsiäistä odotellessa. Novellien maratonlukemista on harrastettu aiemminkin, ja novellihaastettahan tässä kasvatetaan (olisi selvästi pitänyt veikata vähän suurempaa kokonaismäärää, kun taidna suorittaa jo itsekseni neljäsosan veikatusta luvusta...): osa valituista kirjoista on valittu myös Frau, Signora & Bibi mielessä, pari ihan muuten vaan.

Aloitan lukemisen kello 18.00 Villy Sørensenilla (jonka kirjasta olin jo ehtinyt pari ensimmäistä juttua lukea).

20.30
Aloitin Villy Sørensenilla, tanskalaisella modernistilla jonka kirjaan Tarinoita (suom. Arto ja Kirsti Ingervo) on Klaus Taubert valikoinut novelleja kokoelmista Kummallisia tarinoita ja Vaarattomia tarinoita, luin nyt nuo Kummalliset.
Kaksi ensimmäistä oli lukenut jo aiemmin, ne olivat legendatyyppisiä tuoden mieleen Gottfried Kellerin, ja nyt sitten viisi lisää. Kaikissa on enemmän tai vähemmän satumaisia piirteitä, Tuntematon puu puhtaimpana esimerkkinä (vaikkakin surrealistisesti etenevänä), Vain päähänpisto taas sitten on perinteisempää kerrontaa joskin makaaberin huumorin kyllästämä, ja loput tarinat sitten jonkinlaisia Kafkan, H.C.Andersenin ja oudon huumorin sekoituksia joissa merkillisiä asioita ja tilanteiden muutoksia tapahtuu jatkuvalla syötöllä, maalaiskylään rakennetaan huhujen mukaan konserttisali jonne kaikki vaeltavat läpi jouluisen lumimyrskyn tai perheen keittiöön on yllättäen ilmestynyt tiikeri tai ihmelapsen maailmankiertue saa alkumetreillä odottamattomia käänteitä...
Hauskaa mutta pitää lukea välillä jotain muuta.

Useimmat vieraista olivat tietysti sotilaita, kuten tuona levottomana aikana saattoi odottaakin, myös välskäri oli paikalla. Juhlallisen tapahtuman jälkeen Bill vei hänet veljensä ruumiin ääreen. Hän tutki sen stetoskoopilla, mutta kun ei siitä ollut apua hän lainasi vasaran lyödäkseen häntä polveen. Kun sääri ei sätkynyt, hän saattoi todeta että hänellä oli joko sukupuolitauti tai sitten hän oli täysin kuollut.
- Silloin hän on täysin kuollut, sanoi Bill joka tunsi pikkuveljensä puhtaan sielun. Ja kaksi suurta kyyneltä oli työntämäisillään hänen silmänsä ulos.
- Rauhoitu, välskäri sanoi ja löi häntä olalle niin kovaa, että kyyneleet valahtivat takaisin kyynelkanaviin. Ei ole aivan tavatonta että pojat kuolevat tuossa iässä. Vanha kelpo sotakaveri, anna kuolleiden kuopata kuolleensa, sinun morsiamesi on haukkausvalmiina, mutta harjaa ensin hampaat!

22.00

Miksi Te oikein vihaatte meitä? Enhän minä ole vienyt Teiltä mitään. Te ette halunnut antaa, mitä minä hänelle annoin, eikä Teillä sitä edes ollutkaan. Vasta jäähyväisten jälkeen tajuaa asioiden arvon. Sen minä olen oppinut puutarhasta: mitä ei ole kylvetty, sitä ei kasvakaan.

Christine Brücknerin Jos olisit puhunut, Desdemona (suom. Anja Meripirtti) on temaattisten monologien sarja, historian ja fiktion naiset pitävät puheita joita ei pidetty tai jei ainakaan muistiin kirjoitettu. Luin ensimmäiset neljä, ylläolevassa sitaatissa Christiane von Goethe puhuu Charlotte von Steinin eteishuoneessa, muina kolmena puhujana Desdemona, Katariina Luther ja Sapfo.
Tässä venytetään nyt taas "novellin" määrettä reippaasti lyhytproosan puolelle, ja ilmeisesti näitä on myös esitetty dramaattisina monologeina, kiinnostavia nämä tietysti olivat. Joskin vaativat ehkä myös jonkin verran taustatietoja puhujista, ja kun en esim. Goethen henkilökohtaisesta elämästä niin paljoa tiedä eli en myöskään tunne puhujia sen kummemmin kuin mitä tässä paljastuu niin osa hienouksista eittämättä jäi rajallisiksi, ja Desdemonan puheesta ei varmaan saa tolkkua jos ei Shakespearen Othellon juonenkäänteitä tunne...

Sujuvia kirjoja ollut nyt, mutta sellaisia että vaihteluakin kaivataan, eli taas voisi ottaa jonkun muun, minkäköhän.

8.45
Illalla luin vielä pari Irina Denežkinan novellia Anna mulle! -kirjasta (suom. Anton Nikkilä), kuvauksia venäläisnuorten elämästä joissa on rajuutta ja toisaalta myös aika herttaista säätöä. Joko minä olen niin vanha että nämä teinielämäkuvaukset alkavat mennä jonain yhteiskuntascifinä, ainakin niihin suhtautuu aika huumorilla vaikka sinänsä tapahtumissa on paljonkin karuutta...
Ja päälle vielä jokunen Slawomir Mrozekin lyhyt faabeli kirjasta Elämää aloittelijoille (suom. Päivi Paloposki).

Hmm, novellivalinnat ovat tällä kertaa painottuneet ilkamoiviin, outoihin ja kyseenalaistaviin teoksiin (siinä määrin että vilkaisin vielä yhtä lukupinossa olevaa kirjaa ja kun senkin kuvauksessa käytettiin sanoja absurdi ja groteski niin tähän joukkoon se on ehkä liian samanlainen, vakavamman meditatiiviset hetkinovellit klassisessa hengessä ovat nyt jääneet sivuun.
Mikä sinänsä sopii, tähän mennessä kaikki teokset ovat olleet kovasti kiinnostavia. Mutta palaisiko nyt Sørensenin pariin.

12.00

Kun suuret yhteiset ongelmat tulevat pakottaviksi, käyvät suurimmatkin henkilökohtaiset ongelmat luvattoman pieniksi, siksi ei kukaan voinut kuvitellakaan puhuvansa itsestään, kaikki tunsivat toistensa mielipiteet, eikä kukaan tuntenut toistansa. Niin pian kuin vain kaksikin puhui yhdessä, he puhuivat totuudesta.
- On jouduttu niin pitkälle, sanoi leiskuva ylioppilas Wilhelm, että ihmiset eivät näe totuutta pelkältä totuudelt.
- Moderni yhteiskunta tuo sen muassaan, sanoi Vilhelmine, hänen leiskuva ystävättärensä, siinä on tilaa vain spesialisteille ja spesialistit ovat neljännes- tai enintään puoli-ihmisiä. Koskaan ennen eivät ihmiset ole olleet niin kauhistuttavan puolikkaita kuin nykyisin!
- Hmm, minä sanoin epäilevästi, sillä myös minä olin paikalla, - ihmiset ovat kaikkina aikoina pitäneet omaa aikaansa kaikkein vaikeimpana, eivätkä he kaikki kai ole voineet olla oikeassa. Eiköhän nykyaika tunnu entisaikaa hankalammalta, koska se on - ikään kuin enemmän läsnä?

Luin nyt Villy Sørensenin kirjan jälkimmäisen puoliskon, kokoelmasta Vaarattomia tarinoita (saatteena motto "Kauhistava on huvittavaa, kun se ei ole vaarallista").
Nämä olivat hieman maltillisempia kuin ensimmäinen puolisko vaikkei ihan arkista olekaan, kerrottiin sitten kauppiaasta joka myy mitä ihmiset tarvitsevat eikä mitä he haluavat, totuuskongressikaupungissa leikattavasta siamilaisesta kaksosesta tai tytöstä joka on sokea paitsi itkiessään. Sadunomaisuutta on yhä mukana, jokin aika sitten lukemani Hessen mieleen tuoden, ja omalaatuista huumoriakin. Pidin. 
Novellihaaste etenee 12 novellin verran.

14.00
Voitte panna meidät oikeuteen ja tuomita meidät, mutta politiikkaa ette voi sulkea pois. Meidän rikollisuutemme on poliittista, mutta teidän politiikkanne rikollista! Me olemme voimakkaampia kuin poliisi. Tämän päivän terroristit ovat huomispäivän poliitikkoja! Politiikkaa on myös oikeussalissa!  Politiikkaa on kaikkialla, vuoteessa ja lastentarhassa ja koulussa. Kaikkialla sorretaan ja kidutetaan ja käytetään valtaa. Terrori! Gudrun, käännä saksaksi latinan sana terrere. Terrere on yhtä kuin pelästyttää, säikähdyttää, terrorisoida on on yhtä kuin harjoittaa terroria, levittää pelkoa, sortaa, tehdä henkistä väkivaltaa.

Lisää Christine Brücknerin pitämättömiä puheita, tällä kertaa puhujina hetaira Megara (Lysistratesta), Effi Briest, Christine Brückner ja ylläolevassa sitaatissa Gudrun Ensslin Stammheimin eristyssellin seinille.
Mainioita yhä, Brückner on itselleen kirjoittanut hyvin esseemäisen puhuttelun sata vuotta aiemmin eläneelle Malvida von Meysenburgille, kun taas tuo Ensslinin puhe on hyvin tajunnanvirtainen...Effi Briest -puheesta en tosin saanut paljoa irti kun en tunne tarinaansa enkä henkilöitä joille ja joista puhuu (joskin huomaan että Effi Briestillä on samanniminen koira kuin Sørensenin Romeo ja Signe -novellin Signellä, Rollo...)
Vielä on jokunen näitä jäljellä mutta vaihdan taas teosta.

16.40
-Poikabändit ei oo todellisii. Ne on olemassa vaan julisteissa. Mutta se elää ja hengittää, sen voi ite todeta. Se on ikäänku tavotettavissa, mutta oikeesti ei kuitenkaan. Sä pilaat vaan elämäs jos yrität rakastaa sitä.
- Älä ny liiottele! Maška sanoi. -Ei se mun elämää pilaa, ehkä yhen viikon.

Irina Denežkinan Anna mulle! luettu, kirjassa on kolme pitkää jotka kertoivat sekalaiset nuorisojoukon elämistä ja säädöistä nyky-Venäjällä, mukana paljon musiikkia, viinaa, seksiä ja väkivaltaa tai ainakin niiden ajattelua ja lisäksi seitsemän lyhyempää tunnelmapalaa. Pitkät novellit ovat parempia, vaikkeivät ehkä romaanimittaisina kestäisikään...
Nykyteineille ei rohkene suositella kun lukuisat musiikkiviittaukset sijoittuvat 15 vuoden taakse, vaikka ihmissuhdetasolla tekstit olisivatkin kurantteja...
Novellihaasteeseen kymmenen novellia lisää.

17.40
Voi! olen oppinut puhumaan sinun tavallasi, huokailemaan huokauksia, kärsimään kärsimystä, rakastamaan rakkautta.
Elinkö milloinkaan?
Vai kuvittelitko minut vain?

Noin puhuu Donna Laura poissaolevalle Petrarcalle, Brücknerin puhekokoelman kaksi muuta viimeistä puhujaa ovat Neitsyt Maria ja Klytaimnestra.
Mainio teos tämäkin, joissain kohdissa aihe ja sen käsittely menee aika ilmeisiä polkuja ja joissain kohdissa taas on mukana kiintoisaa pohdittavaa ja ironiaakin. Mutta suurin osa jutuista vaatii ainakin jonkinlaista aiheen tuntemista...
Yksitoista novellia lisää.
Ja jos vetäisin ihan vaan 24-tuntisesti niin nyt olisi aika lopettaa, mutta taidan vielä lukea sen Mrozekin kirjan loppuun, kun olen sitä jo sitä suuren osan lukenut (luin muutaman lyhyen jutun lisää tuossa joku tunti sitten vaikken sitä maininnutkaan).

18.45
- Poltatteko? kuulin ylhäältä.
- Ei kiitos.
- En kestä savua.
- Voitte olla rauhassa, minä en polta.
- Mutta jos polttaisitte, niin minä en kestäisi sitä. Minulla on herkät keuhkot.
- Sepä ikävää, mutta ei ole pelkoa.
- Tai ehkä te poltatte, nyt vain yritätte päästä irti tupakasta. Teidän alkaa tehdä mieli keskellä yötä, ettekä voi vastustaa.
- Ei, en ole polttanut koskaan.
Ääni vaikeni. Riisuin sukan.
- Mutta ehkä te alatte?
- Mitä?
- Polttaa. Jotkut alkavat jopa vanhoilla päivillään. 
- Minulla ei ole sellaista aikomusta.
- Niin sitä sanotaan, mutta sitten tehdäänkin jotain muuta. Ja sitä minä en kestäisi.

Kohtaaminen yöjunassa herkän ihmisen kanssa, josta ylläoleva ote, on yksi (ja taisi olla pisin) novelli Slawomir Mrozekin Elämää aloittelijoille -kokoelmassa, moni on vain sivun tai kahden lyhyt faabeli. Olin aiemmin lukenut vanhemman Elefantti-kokoelman joten osasin odottaa absurdin iloittelevaa huumoria.
Elefantin satiiri oli kuitenkin pisteliäämpää, tässä ollaan yleismaailmallisempia ja usein jopa moraalisen opettavaisia: tässä mielessä kirjan nimi on osuva, näistä saa kyllä ohjeistusta elämään ehkä enemmän kuin mistää self-help-oppaista ja teoksena tämä on helpommin lähestyttävä kuin vaikkapa Elämä: käyttöohje.

Tämän kirjan myötä novellihaaste eteni 39 tarinan verran, kokonaistulos tällä maratonilla oli siis 72 ja yhteismäärä haasteessa tällä hetkellä 247.
Lukuvalinnat olivat varsin onnistuneita, kaikista teoksista pidin ainakin suurimmaksi osaksi, vaikka tosiaan kaikissa oli tuollainen humoristinen haastava sävy, klassisempi draama Maupassantin, Tsehovin tai Carverin hengessä jäi nyt pois.
Frau, Signora & Bibiin tuli kaksi kirjaa lisää (Denezkina ja Brückner) ja pariakin näistä kirjoista voisi tarjota myös Helmet-lukuhaasteen kohtiin...

Anna mulle! -kirjasta on kirjoittanut myös Kiiltomato, ja Elämästä aloittelijoille Riman alta. Ainakin.

Pääsiäinen lähestyy, en ole niin vigilia-innostunut että olisin lähdössä yökirkkoon mutta saatan kuitenkin seurata striimiä Henkasta jos on tarjolla, tai sitten Mariasta.

Ljudmila Ulitskaja - Iloiset hautajaiset

Elokuussa 1991 helle hautoo New Yorkia, jossa taiteilija Alik tekee kuolemaa ympärillään paljon ihmisiä, erityisesti naisia: ei ole ihan varmaa onko Alik varsinaisesti hyvä taiteilija mutta naisten kanssa on aina tullut hyvin juttuun. Televisiosta näkyy sitten tietoja mitä Moskovassa tapahtuu parastaikaa, vallankaappaus on käynnissä ja sotilasdiktatuurin uhka ilmassa, ja eipä se niin suurta osaa emigranttivenäläisiämme hetkauta mutta kuitenkin...

- Ajattelin samaa itsekin. Matkustetaan vain, ehdottomasti, kunhan tässä ensin vähän kuohu laskeutuu.
- Kuohu laskeutuu? Mikä ihmeen kuohu?
- No, tulee rauhallisempaa, asioihin tulee järjestys, tai siis...
- Eikä tule, Alik sanoi, että jos siellä asioihin tulee järjestys, niin silloin siitä tulee ihan toinen maa.
- No sen suhteen älä ole huolissasi. Kävi miten kävi, järjestystä sinne ei tule ikinä...

Ljudmila Ulitskajan romaani (suom. Elina Kahla) kuvaa kirjavaa joukkoa venäläisemigrantteja Yhdysvalloissa, Alikin piiri on sekasortoinen mutta jotenkin se pyörii päivästä toiseen, vielä hautajaisissakin jotka ovat myös varsin iloluontoinen tapahtuma (niinkuin ovat toisaalla vietettävät Neuvostoliitonkin hautajaiset). Ja kuitenkin, kun olen ihan viime kuukausina lukenut Splitheadin ja Kaksiosaisen sukunimen ja Ulkomuseon niin tämä samoilla vesillä liikkuva kirja jäi, no, vähän pliisuksi, tarpeeksi hyväksi että sen luki mutta luulen että näistä neljästä tämä unohtuu ensimmäisenä. Häiriinnyin jopa typoista joista en normaalisti häiriinny (ja jäin miettimään oliko CBGB kirjoitettu alkuteoksessakin väärin vai oliko suomentajan moka aakkostosta toiseen siirryttäessä).

- Täällä on sellainen ilmasto, Alik sanoi, -täällä ei esiinny lainkaan juoppoutta vaan pelkkää alkoholismia.
Se oli totta. Amerikassa asumisensa kolmantena vuonna Ninkasta oli kehittynyt alkoholisti, vaikka hän joi vain vähän. Mutta siitä hänen kauneutensa kävi aina vain korostuneemmaksi...

Tätä on luettu aika paljon blogeissa ja muuallakin, linkitän nyt vaikka Kiiltomadon ja Annelin ja MarikaOksan ja Ompun ja Leena Lumen...ja tietysti tämä on materiaalia Frau, Signora & Bibi ja Muuttoliikkeessä -haasteisiin, ja Helmet-lukuhaasteesta saadaan ilolla otettua 30. Kirjan nimessä on tunne.

Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi

Kirjastosta bongasin tämän, minulle tuntemattomalta kirjailijalta novellikokoelma on harkitsemisen arvoinen ja kun tekijä Dina Rubina on venäjänkielinen niin tämähän osuu mainiosti myös Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, otetaan siis luettavaksi.
Tuukka Sandströmin suomennos on ilmestynyt toissavuonna, mutta kirjan kolme pitkää novellia on kaikki kirjoitettu 90-luvun alussa kun Neuvostoliitto veti viimeisiään tai oli jo vetänyt, tapahtumapaikkana se kuitenkin on eli pysyttelemme myös vähän viimevuotisissa Leningrad - Ost-Berlin -tunnelmissa (ja ihan hyvä että oli vähän taustoja lukenut, Rubina sirottelee mukaan kulttuuriviittauksia joista en kai ihan kaikkia hoksannut mutta yleistunnelmaan pääsi kuitenkin hyvin mukaan). Ja millaisia novelleja, hauskoja, kepeänvakavia, fiksuja, vähän vinksahtaneita ja iskeviä, tästä minä tykkään.

Ensimmäisessä, niminovellissa, pariskunta on juuri saanut lapsen kun miehelle soittaa nainen joka kertoo että tämä ei olekaan lapsen isä, vaan hänen miehensä on, mitäs nyt tehdään. Mies aikoo lähteä mutta, no, sitten se ei olekaan niin helppoa ja niin miehen ja pojan välille syntyy hyvin läheinen yhteys...ja tämän tarinan seassa liikutaan toisessa aikatasossa jossa samainen mies ja nyt teini-ikäinen poikansa ovat lähdössä lomamatkalle; äitinsä ja "isäpuolensa" kanssa asuva poika on just niin kaikkitietävä kuin teinit vain voivat olla, mutta eipä tiedä perheestään asioiden oikeaa tolaa, vanhemmat ovat yhteisestä sopimuksesta tämän pitäneet salaisuutena...
Eräs älykkö istahti tielle -novellissa taas kerrotaan kirjailijatalosta jonka asujaimisto on aika eksentristä liepeillä liikkuvasta itsensäpaljastajasta puhumattakaan, ja tämä limittyy päähenkilön kovin myttyyn menneeseen rakkausjuttuun...
Ljubka taas sijoittuu 50-luvulle, nuori naislääkäri, pienen vauvan yksinhuoltaja, palkkaa kodinhoitajan joka on juuri vapautunut pikkurikollinen, mutta erinomaisen aikaansaava tapaus, ja, no, asiat muuttuvat joskus rajustikin...

Nämä olivat tosiaan erinomaisen ilahduttava tuttavuus, pidin, suosittelen ja odotan josko Idiootti lykkäisi enemmänkin Rubinaa suomeksi markkinoille.

Marinka, kyynisyyteen asti seesteinen ihminen kuten kaikki lahjakkaat lastenkirjailijat, sanoi minulle: -Matkusta sinne ja selvitä asiat. Sittenpähän näet, kenelle kuuluu hänen...jäykkäpiirteinen kulttifiguurinsa.
Niinpä lensin Tallinnaan, upeaan sumuiseen kaupunkiin, jota en yksinkertaisesti kyennyt näkemään, koska Kosjan harmaantuvat kiharat peittivät näkyvistäni raatihuoneen, kirkot, tiilikatot ja muut nähtävyydet.

Novellihaaste etenee kolmella novellilla (kokonaismäärä 126), Helmet-haasteesta otan tällä helpon, 23. Käännöskirja. Ja kirjan ovat lukeneet myös ainakin Marissa, Mai ja Donna Mobile. 

Sergei Dovlatov - Ulkomuseo

 
Kirjan päähenkilö Boris (jolla saattaa olla "joitain yhteyksiä" itse Dovlatoviin) on kirjailija, jolla menee aika huonosti: kirjallinen ura on jäissä kun tuotanto on Neuvostoliiton oloissa vähintäänkin epäilyttävää, rahaa ei ole mutta viina maistuu, ja välit vaimo Tanjaankin ovat varsin hankalat...uusi työpaikka kuitenkin löytyy, Puškin-ulkomuseon turistioppaana.

Museossa ja sen lähistöllä löytyy tietysti monenlaista merkillistä tyyppiä ja erikoisia sattumuksia riittää, samoin perinpohjaisemmin käsitellään Borisin ja Tanjan suhdetta, avioerosta huolimatta väleissä on myös lämpöä ja toisaalta Tanja suunnittelee muuttoa länteen, toivoen Borisin tulevan mukaan mutta lähtee myös ilman Borisia.

Dovlatovin tyyli on hyvin sujuvaa, kieli lakonista ja napakkaa (jossain kohtaa kirjaa taidettiin mainita Hemingway) ja Pauli Tapion suomennoskin tukee tätä. Sujuvuuden ohella kerronta on humoristista ja sopivan kevyttä sinänsä vakavista tapahtumista huolimatta joten tämä oli erinomaisen viihdyttävä teos, ja parhaimmillaan se oli kuvatessaan Borisin ja Tanjan suhdetta.
Mutta toisaalta minulla oli ehkä kovemmat ennakko-odotukset kirjaa kohtaan, kun olin Dovlatovia kuullut kehuttavan ja viime vuonna olin viettänyt aikaa välillä Leningrad - Ost-Berlin (mikä auttoi myös ymmärtämään joitain kulttuurireferenssejä, joita oli kivasti kyllä myös avattu kirjan lopun suomentajan huomautuksissa). Mutta kun sen yhteydessä ja sitä ennen oli lukenut monia mustan huumorin ja absurdiuden purevia sivalluksia (esim. Moskova-Petuški, Kateus, Oikeudenkäynti alkaa, Punainen ratsuväki, Ihmismielten insinööri, Marsut...) niin olihan tämä ehkä vähän turhankin kevyt minun makuuni.
Vähän tästä tuli mieleen stand-up-komedia, ja takakannessa siteerataan Joseph Helleriä "[...] huumorissa on jotain amerikkalaista".
Vaikka tämä nyt ei ihan vastannut odotuksiani niin olihan tämä kuitenkin erinomaisesti lukemisen arvoinen kirja.

Tatjana kohosi elämäni ylle kuin aamunkoi. Siis rauhallisesti ja kauniina, herättämättä äärimmäisiä tunteita. Äärimmäistä hänessä oli vain välinpitämättömyys. Rajattomassa välinpitämättömyydessään hän muistutti luonnonilmiötä.
Kuvataiteilija Lobanov juhlisti hamsterinsa syntymäpäiviä. Hänen viistokattoiseen ullakkohuoneeseensa oli ahtautunut tusina ihmisiä. Kaikki odottivat Oleg Tselkovia, joka ei ilmaantunut. Istuttiin lattialla vaikka tuolejakin olisi ollut. Yön lähetessä keskustelu muuttui sävyltään uhkaavammaksi. Eräs kaljuksi ajeltu merimiespaitainen mies ei kestänyt enää ja karjahti:
- Sanon viimeisen kerran, että väri on ideologinen ilmiö!
(Myöhemmin kävi ilmi, ettei hän ollut varsinaisesti taiteilija, vaan tuoteasiantuntija Apraksin dvorin komissiokaupoissa.)

Ja kas, tämäkin kirja sopii Muuttoliikkeessä-haasteeseen: Tanja suunnittelee muuttoa pois Neuvostoliitosta länteen, ja kyllä Boriskin sitä ajattelee, vaikka myös argumentoi että hän on kirjailija ja ihminen menettää 80% ilmaisustaan vieraalla kielellä, kyvyn vitsailla ja olla ironinen...ja moneen muuhun maastalähtijään viitataan myös.
Ja minkäköhän Helmet-haasteen vielä lukuisista avoimista kohdista valitsisin tähän...sanotaan vaikka 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Anneli, Marissa ja Donna Mobile. 

Boris Akunin - Pelagia and the Black Monk

 

Nykyvenäläisistä kirjailijoista dekkaristi Boris Akunin on tutuin, Erast Fandorin -dekkareita olen lukenut kolme ja näitä Pelagioita vuosi sitten The White Bulldogin. Kumpikin sarja sijoittuu historialliselle Venäjälle, tämä kirja aivan 1800-luvun loppuun (tarkkaa vuotta ei paljasteta, mutta tietyt historialliset tapahtumat ovat juonen kannalta tärkeitä. Mutta mitkä, sitä en paljasta).

Kirja alkaa varsin suoraan siitä mihin edellinen päättyi: piispa Mitrofaniin hiippakunnan alueella olevasta luostarisaaristosta tulee tieto, että siellä on maineikkaimman erakkosaaren lähistöllä yöllä nähty mustakaapuinen munkki kävelemässä vetten päällä ja varoittamassa uhkaavasta kirouksesta...
Piispa Mitrofanii lähettää asiaa tutkimaan nuoren nihilistiälykön, mielikuvituksettoman poliisipäällikön ja älykkään lakimiehen joille kaikille käy jollain tavalla huonosti, ja tästähän piispa sydämistyy sairaskohtaukseen; kohtauksen aikana sisar Pelagia päättää tarttua toimeen, ja, no, juttu käykin hyvin monimutkaiseksi.

Fandorin-sarjassa eri kirjat versioivat eri dekkarilajeja vakoojatrilleristä suljetun tilan whodunnittiin. Pelagia-kirjoissa taas viittaillaan hieman leppoisaan cozy-lajityypissä neiti Marplen tapaan paitsi että oikeasti ei lainkaan: tämän kirjan alkupuoli flirttailee jo kauhufantasian suuntaan, väkivallan uhka on todellinen ja toistuva ja muutenkin groteskin tummia yksityiskohtia pudotellaan tasaisin väliajoin. Ja toisaalta kirjan lukuisat henkilöhahmot ovat kaikki värikkään ilkikurisesti kuvattuja ja miljöö hahmoinen on jokseenkin eksentrinen (luostarin väki, sen yhteydessä olevan mielisairaalan johtaja ja potilaat ja hiippakunnan etsivätkin ovat kaikki varsin voimakkaita persoonallisuuksia). Ja tavallaan tuo voimistaakin erikoislaatuista tunnelmaa, kun varsin humoristinen tunnelma kääntyykin yllättäen uhkaavaksi.

Vaikutteita otetaan selvästi myös venäläisklassikoista, kerronta on laveaa ja poimuilevaa ja juonenkäänteitä riittää. Ja henkilöt ja miljöö huomioonottaen myös tapahtumat ovat varsin eksentrisiä, erikoiseen rikosjuttuun liittyy monenlaista erikoislaatuista ajattelua. Kerronnan rytmityskin on huomionarvoinen, kirja alkaa varsin hitaasti mutta kierrokset kiihtyvät loppua kohti, ja toisaalta esim. loppupuolella kun jännitystaso on jo korkealla, kerronta katkaistaan yhden henkilön taustamuistelojen ajaksi. Ja silti silläkin on merkitystä.

Myönnän myös hörähtäneeni ääneen kun vihdoin tajusin mistä tässä kaikessa oli lopulta kyse. Mustan munkin salaisuus on varsin...erikoislaatuinen, mutta sellainen joka tätä bloggaajaa ilahdutti suuresti.
Ja ennen loppuakin...kaikki lukemani Akuninin kirjat ovat olleet varsin mainioita, mutta tämä nousi suosikikseni. Pitää jostain kärkkyä se kolmas Pelagia-kirja, tai jatkaa Fandorinin seurassa...

Abram Terts - Oikeudenkäynti alkaa

 

Tämän suomennoksen ilmestyessä 1960 (suomennos Juhani Konkka) ei ollut vielä tiedossa kuka salanimen Abram Terts taakse kätkeytyy; Andrei Sinjavskin kirjoittajuus selvisi vasta 1966 ja seuraavat seitsemän vuotta Sinjavski vietti työleirillä.

Karlinskin pitkä varjo hypähteli japanilaisten etsausten keskellä. Kädet heilahdellen se kiipesi kattoon asti. Ja kumosi.
- Ei voida sallia, että koko maailma tuntee. Joko-tahi. Marxismi, nihilismi. Fraktio, aktio. Kallistuma vasemmalle, kallistuma oikealle. Uhrit ovat välttämättömiä. Suuren päämäärän vuoksi. Nimeen. Tavoite, tavoite, tavoite.
- Hyvä päämäärä vaatii myös hyviä keinoja, puolustautui Katja heikosti.
Karlinski vimmastui: tuo hiljainen kala ei vielä edes kunnolla tiedä, miten lapset syntyvät, mutta pohtii jo tärkeitä asioita, kuvittelee olevansa Sofia Petrovskaja.

Eletään Neuvostoliitossa Stalinin loppuvuosien aikaan (vaikka Suuresta Johtajasta ja Isännästä ei nimellä puhutakaan), ja yleinen syyttäjä Globov valmistelee juttua gynekologi Rabinovitšia vastaan laittomista aborteista, kun käy ilmi että myös Globovin oma vaimo Marina on hankkinut abortin, hän kun ei lasta halua. Perhe rakoilee muutenkin, Marinalla on rakastaja toisaalla ja Globovin poika Serjoža on nuoresta iästään huolimatta koonnut joukon tovereita suunnitelmanaan maailmanvallankumouksen edistäminen, ja moista trotskismiakaan ei tietenkään katsota hyvällä...

Kirja on luonteeltaan satiiri ja sellaisena sitä ei tietenkään Neuvostoliitossa julkaistu, mutta yhteiskunnallisten satiirien tapaan se on myös oman aikansa lapsi, ephemera-kirjallisuutta jota ei varmaan odotettukaan tulevan luetuksi yli 50 vuotta myöhemmin erilaisessa ympäristössä. Riemukkaita osioita tässä toki on (tuo ylläoleva sitaatti jatkuu ja venyy hienoksi Stalin-kielen parodiaksi) mutta aika paljon myös sellaista joka ehkä ei auennut eikä ollut ehkä tarkoituskaan.

Tavallaan tuossa ehkä on laajemminkin neuvostokirjallisuuden jälkitarkastelun ongelma, aatteellisesti pitää tietysti paheksua kommunistista järjestelmää ja näin ollen kaikkia sen virallisesti hyväksyttyjä edustajiakin, ja sympata niitä kapinallisia, samizdatia yms., mutta näissä taas taitaa aika suuressa osassa olla parasta-ennen-päiväykset, tekstit kirjoitettu kommentoimaan juuri sen hetkisiä yhteiskunnallisia tilanteita ja aika harva on kirjoitettu tulevaksi klassikoksi...

Niin. Kun katselin hieman kirjan ja kirjailijan taustoja niin esiin tuli että 50-60-luvun vaihde, Stalinin kuoleman jälkeen, oli hieman vapaampaa aikaa mutta Sinkovskin oikeudenkäynti aloitti taas kylmemmän kauden Brežnevin johdolla: tosin oikeudenkäynti ilmeisesti sai aikaan myös toisinajattelijoiden kollektiivisempaa liikehdintää...eli perintönä ei ollenkaan huonoimmasta päästä.

Vielä olisi yksi tai kaksi kirjamessuostosta hyllyssä jotka Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen sopisivat, mutta taidan suosiolla jättää ne myöhempään aikaan, todistusaineisto on kasassa ja laadin koontipostauksen lähipäivinä.    

Leonid Leonov - Heinäsirkat

 

Jatkamme seikkailuja Neuvostoliiton eteläisemmissä osissa, Leningrad - Ost-Berlin -akselilta on vaellettu jo Aasian puolelle Turkmenistaniin (tai Turkmeniaksi sitä tässä kutsutaan) Leonid Leonovin pienoisromaanissa (suom. Edvard Torniainen 1951, alkuteoksen ilmestymisaikaa en tiedä).

Ja, no, tämä oli aika hämmentävä teos. Alussa Pjotr Maronov, oltuaan kolme vuotta Novaja Zemljalla veljensä Jakovin kanssa, joka kuoli "keripukkiin ja ikävään", matkustaa Turkmenistaniin tapaamaan veljensä entistä rakastettua Idaa. Kun oli taas tottunut lukemieni neuvostovenäläisten aika suoraviivaiseen ja selkeään kerrontaan niin tämä oli taas vihjailevampaa ja kiertelevämpää, että mistä tässä onkaan kyse...
Sitten alkaakin laaja ja yksityiskohtainen kuvaus valtaisasta heinäsirkkaparvesta joka lähestyy Turkmeniaa uhaten sen viljelyksiä, ja kuinka maa mobilisoidaan heinäsirkkojen torjuntaan: Maronovkin värvätään johtamaan yhden alueen torjuntatoimenpiteitä. Ja lopussa sitten palataan Jakoviin ja Idaan.

Täytyy myöntää että tuon kehystarinan ja keskiosan yhteys jäi minulle hämäräksi. Heinäsirkkataistelussa voi lukea symboliikkaa sosialistisen järjestelmän kamppailusta ulkoisia tuhovoimia vastaan, niin onko petollinen nainenkin sitten jotenkin verrattavissa heinäsirkkoihin tms. ja jotenkin se kehystarina jäi kovin lyhyeksi, tuntui että siitä olisi voinut saada enemmänkin juttua, kun Leonov kuitenkin vihjailee psykologisesta taidostaan ja erinomaisesta tyylistään.
Hienoa fraseerausta tässä kyllä riittää, vaikka osa niistäkin on merkitykseltään ainakin minulle aika hämäriä. Tämä jatkona keripukki-mainintaan:
- Eikö ollut lääkkeitä?
- Ei, me joimme petäjälientä... Ja se on sama kuin jos isorokon aikana voitelisi jodilla sängynjalkoja.
  
 Samoin heinäsirkkainvaasion kuvaus on vaikuttavaa, henkilökohtaisen ja suurten joukkojen kokemusten välillä siirtyminen ja fyysisten ja henkisten ponnistusten kuvaaminen...mutta kokonaisuutena tuntui kuitenkin että minulta meni jotain ohi.

-Ryömivä on voitettu, nyt on neljäs ikäluokka hyökkäämässä, tšusaari. Ja sitten afganilaiskaravaani kävi täällä kerjäämässä arsenikkia. Huusivat: "Neuvostolainen, anna meillekin, anna meillekin..." En antanut - ei ole ja sitäpaitsi se olisi salakuljetustakin. Niinkuin sananlaskussa sanotaa: vieraalle kamelille ei ole vettäkään.
- Ei se ole hyvä sananlasku, toveri.
- Mutta edullinen...

Fazil Iskander - Setäni arvo siitä nousee

 

Tällä kertaa Leningrad - Ost-Berlin -haaste vie meidät Abhasiaan Mustanmeren rannalle: reilu pari kuukautta sitten kuollut Fazil Iskander on alueen tunnetuin kirjailija vaikka venäjäksi kirjoittikin, ja tämä Tuomo-Pekka Kalliomäen suomentama novellikokoelmansa on ilmestynyt Neuvostoliitto-lehden lukijalahjana 1989.

Tämä teos vastaakin hyvin lukuhaasteen ideaa koska keskiössä on varsin arkinen elämä, nuoren pojan Tsikin elämää tavallisessa gruusialaisessa pihapiirissä, määräilevän tädin, hullun sedän ja muiden pihan asukkaiden keskellä. vaikka tarinat paikkansa ja henkilöittensä kautta liittyvätkin yhteen, ei tätä yhdeksän novellin kokoelmaa ole varmaan kokoelmaksi kirjoitettu: tyylillistä eroa löytyy ja kertojaratkaisukin muuttuu, viidessä novellissa on minäkertoja ja neljässä Tsikistä puhutaan kolmannessa persoonassa: ikäänkuin Iskander olisi vuosien varrella laatinut isonkin joukon Tsik-tarinoita joista tähän on valittu nämä.

Tsik on neuvokas poika joka ei suhtaudu liian vakavasti auktoriteetteihin, ja Iskander kirjoittaa leppoisan humoristisesti, sopivasti piikitellen suuntaan ja toiseen. Tarinoissa on lapsuuskertomuksille varsin universaaleja aiheita kuten määräilevät tädit, helposti närkästyvät opettajat, pihapiirin lasten sisäiset arvostusjärjestelmät (hullu setä on hyvä valtti koska sellaista ei ole kaikilla, ja siinä missä palomieheksi tai rajavartijaksi pääsee opiskelemalla, hulluksi synnytään tai tullaan muuten vahingossa), mutta tapahtumaympäristökin näkyy, alue on monikulttuurinen sekamelska jossa ihmiset puhuvat sekaisin abhaasia, venäjää ja turkkia ja valtionrajan läheisyys on myös esillä, samoin siihen liittyvät vakoilijat.

Mutta eräs asia oli minusta epäuskottava, ja nimenomaan se, että kaikissa filmeissä saatiin kiinni mitättöminkin vakoilija. Yhdenkään ei onnistunut piiloutua. Yllätin itseni usien jopa häpeällisesta ajatuksesta, että edes yksi vakoilija olisi säästynyt. Miksi niin? Ennen kaikkea siksi, että loput vakoilufilmit olisivat olleet uskottavia. Jos yksi olisi selvinnyt ehjin nahoin, hän olisi värvännyt kavaltajia, herkkäuskoisia höynäytettäviä ja olisi kutsunut radiollaan uusia vakoojia rajan takaa. Koska uusia vakoiluelokuvia kuitenkin tuli, olisi ollut selvää, mistä uudet vakoojat ovat peräisin.
Mutta nyt jokainen kuva päättyi siihen, että kaikki vakoojat olivat kiikissä ja kallein kaupunki, kuten laulussa lauletaan, saattoi uinua rauhassa. Kuitenkin tuli uusi filmi, jossa oli taas vakoilijoita nurkat väärällään, eikä rakkaalla kaupungilla olisi ollut mitään syytä uinua rauhassa.

Ja aurinko, lämmin meri, mehukkaat arbuusit ynnä muu sellainen joka tällä hetkellä ikkunasta katsottuna on muisto vain.

Isaak Babel - Punainen ratsuväki

 

Tätä teosta suositeltiin joskus kiinnostavan oloisesti periteisempien venäläisten klassikoiden jaksoksi, ja kun se sattui tulemaan yhdessä divarissa vastaan ulosheittohintaan ja kuuluu myös Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piiriin, niin luettava oli (suomennos on Juhani Konkan).

Isaak Babelin teos sijoittuu epävarmalle alueelle novellikokoelman ja fragmenttisen romaanin välimaastoon, moni mainitsee novelleiksi mutta minä luin tätä romaanimaisemmin. Ympäristönä on Puolan ja Neuvosto-Venäjän sota vuoden 1920 tietämillä ja sen kasakat, joiden joukossa myös kertojana luutnantti, kasakka joka on itse juutalainen, silmälasipäinen älykkö joka on osastossa aika lailla ulkopuolinen (kuvaus perustuu ilmeisesti omaelämäkerrallisiin muistiinpanoihin, Babel oli mukana journalistina).

Kirjasta tulee mieleen pari aiemmin luettua (mutta myöhemmin kirjoitettua) sotakuvausta, William Marchin Komppania K:n sirpaleisuus ja Aleksandr Solženitsynin Preussin öiden vyöryvä kaoottisuus ja väkivalta. Babelin sota on myös raakaa ja synkkää, vaikka tässäkin sodassa moraalisen oikeuden katsotaan olevan omalla puolella: sota on kuitenkin aina julma sotilaille, hevosille, siviileille...

Keskeiseksi teemaksi luin tässä myös identiteetin ja sen ristiriitaisuuden. Babel-kertoja on sijoitettu sotilaaksi, on sotilaiden joukossa hyväksyntää hakeva mutta myös tarkkaileva ulkopuolinen. Juutalaisia kirjassa (ja sota-alueen siviileinä) riittää, juutalaisuus on aiheena jatkuvasti esillä, samoin kristillisiä kirkkoja ja kirkonmiehiä kirjassa esiintyy, ja vaikka kertoja onkin periaatteessa taustansa hylännyt ja aatteensa on näitä taikauskoja vastaan, pysyy tämäkin identifikaatio jatkuvasti jännitteisenä.

Jännite tulee myös tyylissä, sisällön raakuus kontrastoituu purskahduksiin runollista, romanttistakin tyyliä, ja kun kirjaa muutenkin luin hieman "go with the flow"-hengessä etten niin tarkkaa lukua pitänyt kuka henkilö nyt olikaan kuka ja miten mikäkin asia sijoittui historian ja maantieteen koordinaatistoon, niin runsas kontrastisuus aikaansai sellaista positiivista hämmennystä, että tämä kirja olisi antoisa myös toisella lukukerralla.

Kirja ilmestyi Neuvostoliitossa 20-luvun taiteellisen vapauden aikana, mutta Stalinin aikana sensuuri iski niin kirjaan kuin kirjailijaankin: postuumi rehabilitointi tapahtui taas 50-luvulla.

Ja tunnustan avoimesti: minä paiskasin sen naiskansalaisen ratavallille junan kulkiessa, mutta kovatekoinen kun oli, hän istui vain vähän aikaa, heilautti sitten hameitaan ja lähti kulkemaan katalaa polkuaan. Ja nähtyäni tuon vahingoittumattoman naisen ja suunnattoman Venäjän hänen ympärillään, talonpoikien pellot, joilla ei viljankorsi kasva, ja raiskatut tytöt, ja toverit, joita matkustaa rintamalle paljon, mutta vähän palaa, mieleni teki hypätä vaunusta ja tehdä joko loppu itsestäni tai siitä naisesta. Mutta kasakat tunsivat minua kohtaan sääliä ja sanoivat:
- Täräytä häntä kivääristä.

Boris Vasiljev - Älkää ampuko valkoisia joutsenia

 

Muutama kuukausi sitten luin Boris Vasiljevin Ja ilta oli rauhaisa -kirjan, ja pidin siitä sen verran että kun tämä toinen kirjansa sattui löytymään niin piti napata mukaan (suom. Pirjo Laine).

Jegor Poluškinin kylä sijaitsee alueella jossa on aikoinaan ollut isoja metsämassiiveja, nykyään niistä on lähinnä jäljellä vain pieni suojeltu alue Mustalammen luona. Jegor itse, sekatyömies, on aikamoinen taivaanrannan maalari, elää läheisessä vuorovaikutuksessa luonnon, kasvien ja eläinten kanssa (ei häntä pure vihaisinkaan koira) mutta ihmisten kanssa on sitten hankalampaa...
Jegor on kyllä kova työmies mutta omapäinen, haluaa tehdä työnsä hyvin mutta omien määritelmiensä mukaan, mikä aiheuttaa tietysti kaikenlaista kitkaa muiden kanssa, niinpä ei Jegoria kovin kauaa missään työssä pidetä ja kylällä nimitetään pahanilmanlinnuksi joka tuo harmia tullessaan. Ja kotona on äkäinen vaimo Haritina ja poika Kolja joka on kyllä perinyt isänsä ajatuksia ja tapoja.
Samassa kylässä asuvat myös Haritinan sisaren perhe, sisaren mies Fedor on paljolti sellainen mitä Jegor ei ole, osaa ottaa oman menestyksensä varsin häikäilemättömästi. Ja Koljan opettaja Nonna Jurjevna, vaikka vielä nuori onkin niin vanhaksipiiaksi jo katsotaan, ja uusi metsänhoitaja Juri Petrovitš ja sekalainen joukko muita sivuhenkilöitä...

Vasiljev kirjoittaa hyvin henkilöitä, reilun parin sadan sivun mittaisessa romaanissa saadaan jo värikäs ensemble kokoon: keskeinen kontrasti on Jegorin ja Fedorin välillä ja laajemmin luonnonsuojelun sekä moraalin ja lyhytnäköisen omanvoitonpyynnin sekä korruption välillä: aatteellinen tendenssi on tietysti mukana ja näkyvänä mutta Vasiljev kirjoittaa sen verran hyvin että manipuloiduin ihan ilokseni.
Ja taustalla sitten Nonnan ja Jurin tarina, joka on sen verran ilmeinen että kirjan alussa ja lopussa esiintyvä metatasoinen kertoja työntyy myös keskelle kirjaa ilmoittamaan että itse asiassa kirja voisi päättyä tässä kohtaa, kun uusi metsänhoitaja ensimmäistä kertaa tulee tapaamaan opettajatarta...

Itse asiassa tuli mieleen että Vasiljevissa on vähän samaa kuin Agatha Christiessä, ei kirjoita dekkareita mutta samoja taitoja, vahvuuksia ja keinoja on käytössä. Ja Vasiljevkin oli suosittu ja tämäkin kirja on näköjään filmattu.
Ei tämä ihan niin kovaa vaikutusta tehnyt kuin Ja ilta oli rauhaisa, mutta sen verran mainio että se kolmaskin suomennettu kirjansa, Ei kaatuneiden luettelossa, pitänee joskus lukea. Ei ehkä  Leningrad - Ost-Berlin -haasteen puitteissa mutta joskus.

Hänelle taputettiin uudelleen ja kaikki alkoivat hälistä. Jegor vilkaisi syrjäsilmällä lasia, joka oli tuotu häntä varten. Kun vesi lakkasi poreilemasta siinä, hän hörppäsi lasista ja nyrpisti suutaan: vesi oli suolaista.
"Kaikki me asumme yhtä taloa, mutta emme kaikki voi olla isäntiä. Ja minkä tähden on näin? No kaikkihan menisi sekaisin. Toisaalta opetetaan, että luonto on meidän rakas synnyinkotomme. Mutta kuinka toisaalta kuitenkin käy? Toisaalta me valloitamme luontoa. Ja luonto kärsii. Se kärsii kauan ja kuolee sitten hiljaa. Eikä ihminen ole mikään luonnon herra. On vahingollista kutsua ihmistä luonnon herraksi. Ihminen on ikään kuin luonnon poika, sen vanhin lapsi. Siis olkaamme järkeviä, ettemme saata äitiämme hautaan."

Vera Panova - Naisen sydän

Vielä vähän huomiota naistenviikolle, neuvostoliittolaisen Vera Panovan pienoisromaani, alkuperäiseltä nimeltään Jevdokia naispäähenkilön mukaan (suom. Vieno Levänen, ja suomennos julkaistu Moskovassa).

Hassusti kirjan keskeiset tapahtumat esitellään jo ensimmäisessä luvussa, vaikka ne esiintyivätkin vain mainintoina joita ei sitten muistanut kun varsinainen muistelu alkoi, lapsenlapsi katseli valokuvia ja isoäiti Jevdokia osoitteli keitä niissä oli.
20-luvulla Uralin tienoilla olevassa pikkukaupungissa tehdastyöläinen Jevdokim löytää sopivan vaimon, nimeä myöten, ja ennen naimisiinmenoa rakentaa talon, mutta häävuoteessa käykin ilmi että nainen ei olekaan neitsyt ja onpa vielä ollut lapsikin toiselle tulossa mutta siitä on hankkiuduttu eroon...kuitenkin jättäen Jevdokian hedelmättömäksi (ja kaikesta huolimatta tämä vähän myös kaihoaa yhä sen tataari-Ahmetin perään).
No, omia lapsia ei tule mutta niin vain muiden kasvatteja sitten löytyy kunnon perheeksi, ja taloakin laajennetaan...ja elämä kulkee eteenpäin.

Kovin tarkkaa arjen kuvausta tässä ei harrasteta kun 140 pienessä sivussa katetaan lähemmäs 30 vuotta, mutta tavallisten ihmisten tavallista elämää kuitenkin, aika voimakkaalla sosialistisen realismin klangilla tietysti. Ja näköjään Vera Panova on muissakin kirjoissaan harrastanut tällaista arjen ja kodin kuvausta joka tavallaan ei kerro Neuvostoliitosta mutta kertoo aika paljon kuitenkin (ja sellaisena tämä kirjahan on mitä sopivin Leningrad -Ost-Berlin -haasteeseen).
Ennen kaikkea tätä kirjaa oli oikein mukava lukea, kirjoitustyyli oli sujuvaa, sopivasti draamaa mukana muttei liikaa ja yleisesti ottaen henkilöt olivat sympaattisia. Ja esitettyjen asenteiden bongailussa ja erittelyssä tuli nykylukijalle myös sopivasti pureskeltavaa. En ole nostamassa tätä miksikään romaanitaiteen kadonneeksi klassikoksi tms mutta miellyttävä teos se kuitenkin oli.

Boris Vasiljev - Ja ilta oli rauhaisa

Neuvostoajan kirjallisuuden rehabilisointia on ehkä enemmänkin ilmassa, täällä kotoisissa blogeissa pyörivän Leningrad - Ost-Berlin -haasteen lisäksi huomasin toisaalla netissä käytävissa kirjakeskusteluissa kysellyn paremman neuvostokirjallisuuden perään, mieluiten jopa sellaisen joka nautti virallista hyväksyntää tai siis ei ainakaan sensuuria.
Vasiljevin sotatarinat mainittiin yhtenä tutustumisen arvoisena ja kun tämä Ulla-Liisa Heinon suomennos löytyi Pasilan varastosta niin tutustutaan (suomennos puhuu jostain syystä illasta, vaikka muunkieliset puhuvat aamusta, samoin kuin kirjan viimeinen luku).

Kirja kertoo suuresta isänmaallisesta sodasta, Karjalan seuduilla vähän Leningradista pohjoiseen 1942 vääpeli Fedot Vaskov haluaa sotilaita jotka eivät ole niin viinaan ja naisiin meneviä ja saakin hoitoonsa naissotilaiden muodostaman ilmatorjuntayksikön. Ja kun lähistöllä havaitaan pari saksalaistiedustelijaa, lähtee Vaskov viiden sotilaan kanssa fritsijahtiin. Mutta kun käy ilmi että saksalaisia onkin liikkeellä kuusitoista, seuraa aikamoinen kissa-ja-hiiri-leikki jossa osat vaihtelevat...

Suhteellisen rauhallinen ja leppoisa alku kiihtyy tehokkaaksi jännitysnäytelmäksi, kaikki kuusi sotilasta ovat eläviä persoonia ja ympäristön luonnonkauniit metsät, suot ja järvet kontrastoituvat sodan mielettömyyteen (sillä lopulta sota on mieletöntä). Kirja on muutakin kuin "vain" vetävä tarina, mutta se on siis myös vetävä tarina: jälkimmäinen puolisko kirjasta tuli ahmittua että mitenköhän tässä käy, en siis ihmettele että tämä oli aikoinaan kotimaassa myyntimenestys.
Ne pari muutakin suomennettua Vasiljevin kirjaa pitää siis joskus tähyillä...

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini

 

Ukrainalainen Viktor on heikosti menestyvä (niin taloudellisesti kuin taiteellisesti) kirjailija joka elelee yhdessä yksin pingviini Mišan kanssa: pingviinin hän oli hankkinut jokin aika sitten kun eläintarha hankkiutui eroon ylimääräisistä eläimistä, ja sympaattisuudesta huolimatta Miša on myös aika melankolisen oloinen otus, yksinäinen otus väärällä puolella palloa.

Viktor saa kuitenkin sanomalehdestä työn alkaa laatia muistokirjoituksia, tyyliltään varsin erikoislaatuisia ja kirjoitetettavia vielä elävistä ihmisistä varastoon. Ja kyllä niille jutuille tulee vielä käyttöäkin ja Viktor päätyy moniin muihinkin merkillisiin tilanteisiin, pitkään hän yrittää kyllä keskittyä vain työhön välittämättä mitä muualla tapahtuu mutta pikkuhiljaa alkavat asiat selvitä...

Lajityyppinä on mustan huumorin sävyttämä satiiri, eli tietystä kepeydestä huolimatta ei tässä kovin paljoa ääneen naurattanut kun neuvostoajan jälkeinen Ukraina paljastaa rehevän korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden solmunsa, ja kafkamaisessa kaoottisuudessa ihminen on yksin...yleissävy on hyvin melankolinen vaikka satiirin hengessä tilanne elääkin jatkuvan arvaamattomasti, niinkuin on Ukrainan tilanne tehnyt tämän kirjan julkaisemisenkin jälkeen. Ja näköjään Andrei Kurkov on kirjoittanut tälle myös jatkoa, vaikka tämä Eero Balkin suomennos taitaa olla toistaiseksi ainoa.

Kirjasta näkyy löytyvän kohtuullisesti blogiarvioita, varsin ristiriitaisia näköjään, mm. Maria,  Lukuneuvoja, Merenhuiske, Jaakko, Penjami, Hreathemus...