Vapauden tulet

Lisää Kansankulttuurin runoantologioita, joku aika sittenhän luin kotimaista tuotantoa olevan Rautaisen virran ja nyt sitten unkarilaisia klassikoita Arvo Turtiaisen koostamana.

Runoilijoista kolmea olenkin jo ennestään lukenut, Sándor Petőfi, János Arany ja Endre Ady ovat kaikki blogattujakin, Attila József sen sijana on uusi tuttavuus (jonka nimenä olen toki kuullut): kääntäjinä Petőfille käytetään Otto Mannisen käännöksiä, muiden runot on ilmeisesti tätä kokoelmaa varten tehtyjä, Aranyt ja yksi József Elvi ja Aira Sinervon käännöksinä ja Ady ja loput Józsefit Turtiaisen.

Kustantaja huomioiden valikoima painottuu tietysti aatteeltaan punaiseen materiaaliin, ja Adyn esittelyssä Turtiainen kritisoi että tämän aiemmissa suomennoksissa on painotuttu lähinnä maailmantuskaiseen väsymykseen ja synkistelyyn ja työväenrunous on sivuutettu.
Ja antologioille ominaisesti tasokin vaihtelee: vaikka Petőfin epiikasta pidinkin niin tämän kokoelman pompöösi romantiikka ei nyt niin hyvin toimi...myöskään Ady ei näillä näytteillä vakuuta, vasemmistorunoilijana tuntui suorastaan tylsältä, päädyn arvostamaan enemmän sitä väsynyttä synkistelijää.

Mutta toinen puoli petraakin sitten: Aranyn yhteiskuntakritiikki läimähtelee tiukasti ja vaikka yhdessä runossaan sanookin että "laulujasi turhaan älä / rihkamalla peitä" niin kauneuttakin säkeissä on, se kai sitten ei ole rihkamaa. Ja József tunnustaa jo näkyvän nimeävästi aatetta ja puoluetta mutta on tässä myös kiitettävää voimaa mukana.
Tämän kirjan kesken ollessa satuin näkemään ohimennen lehtiotsikon jossa toivotettiin poliittinen taide roskakoriin (juttua en nähnyt koska maksumuuri): ensinnäkin on pakko todeta että huomattava osa, luultavasti suurin osa, kaikesta taiteesta on jossain yhteydessä yhteiskuntaan ja tätä myötä siinä on myös poliittinen ulottuvuus, ja on parempi olla tästä tietoinen kuin käyttäytyä kuin oma kanta olisi jotenkin neutraali, ja toisekseen tulee mieleen että jos taiteilijalla ei ole mitään sanottavaa niin ehkä silloin kannattaisi olla hiljaa...

Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin (haastemateriaalin määrä taitaa ylittää jo sonetin...), ja Helmet-haasteesta saa kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.

Attila József - Lohdutus (suom. Arvo Turtiainen)

Älä koskaan, ystäväin,
kauppiaalle nahkaas saata,
hän myy taivana pilvittäin,
itse ostaa palan maata.
Ennen koira luunsa kantaa,
hurtta, suojaa turkillaan,
ennenkuin ne avun antaa,
joill' on onni osanaan.

Puree hampaat jokaisella
itselleen vain eikä muille.
Voitko, kurja, kumarrella
metsäkarjun hammasluille?
Kylmä! Hyvä, voitko siis
miehen luokse mennä, jolla
huonetta on suurta viis,
taulut, matot permannolla?

Uskotko? On havannansa
halpa tumppi hälle vaan,
kurjuuttamme ammeessansa
suree, jos vain nuristaan.
Kellariinsa hiilet viemme,
pöllin rientää tarjoomaan.
Sydämellään taakka liemme,
hullu ois, jos harteillaan.

Murheen lauma, älä taivu!
Käydään rinnan talveen, jäähän.
Jäiseen hyhmään älä vaivu,
rivit liittyy rivin päähän!
Varmaan siksi varpaillamme
käyvät, koska olit heikko.
Älä koskaan taistostamme
luovu, lähde, nälkäveikko!

Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä

Kirjaston runohyllyä on koluttu ja sieltä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopiva teos lainattu: Zsuzsa Rakoszky on unkarilainen kirjailija ja kääntäjä, ja hänen tuotannostaan Hannu Launonen on valikoinut tämän teoksen, mukana on pääasiassa runoa mutta myös katkelmia proosakirjastaan Tähdenlennon vuosi (jotka tyyliltään ovat kyllä aika proosarunomaisia).

Runoja on jaoteltu kolmeen lukuun, joista keskimmäisellä on sama nimi kuin yhdellä alkuteoksella, Valko-Musta, mutta muuten en tiedä ovatko nämä kronologisessa järjestyksessä vai miten ryhmittely on tapahtunut...paitsi että huomasin itse pitäväni enemmän loppupuolesta.

Ensimmäisessä luvussa lukijan eteen vyörytetään kuvia ja tavaroita hengästyttävällä runsaudella, mutta yksittäisistä kuvista ei niin saa kiinni ja kokonaisuuksia on vaikea hahmottaa, runsaudessa on tyhjyyttä (vaikutelma saattaa olla harkittu).

Toisessa luvussa tavaroiden virtaa on yhä mutta lukija on ehkä paremmin sisäistänyt tekstin rytmin tai kirjoittaja hallitsee sitä selvemmin, ja yksittäiset ajatukset ja kuvat nousevat myös esiin, joskus hyvinkin terävinä.

Kolmas luku on jo taipuvaisempi vähyyteen, ei tässä varsinaisesti minimalismiin mennä mutta suhteellisesti luopuminen ja yksinkertaisuus korostuu ja konkretiaankin saa jo tiukemman otteen.

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.

Lapsuuden vanhat naiset / Gyerekkori öreg nõk (ote)

Mitä siellä vielä oli? Pitkäjalka-
astiakaappi, kaapin päällä marmoria, maksanvärinen.
Kuppeja, jotka vaossa harmenivat
sumuksi, Uusi Aika -lehtiä, useita vuosikertoja,
vinttikoirien hahmoja, laseja, muistoja Karlsbadista,
olemukseltaan outoja, kuin uppoavasta
laivasta sattumoisin pelastettu käkikello, astiasto
kymmenelle hengelle, autiolla
saarella, palmujen ja vuohien keskellä.
Miksi nuo peilit vastatusten heijastelevat tyhjyyttä,
asuntoa, jossa ei perhettä palvelusväkeä valoa?
Miksi kaikki nuo hopealusikat,
jos keitto olematon? Mitäs sokeripihdit,
vaikka jauhosokeria tarjottiin? Mikä
toivo sai heidät säilyttämään
pyykkikorin kiirastulessa
leninkejä, kymmene vuotta vanhoja,
kuvittelemaan: koittaa kevät, ihana
on kävellä niissä sitten rantatiellä.
(Milloin he tajusivat, ettei siellä
maalla kunnon kosijoita saa
jos "Für Eliseä" soittaa?)

Lukumaraton 8.7.

Taas on aika kesäisen lukumaratonin, tämä on jo aika mones riippuen vähän lasketaanko esim. parit novellimaratonit mukaan...
Tämä on taas kirjablogien yhteinen maraton, kirjoja luetaan näinä päivinä monessakin blogissa. Ideahan on omistaa 24 tunnin jakso ensisijaisesti lukemiselle (nukkua saa tietysti välissä ja syödä ja mitä pakottavaa kenenkin päivään nyt sitten tulee) niin että ainakin osa niistä tunneista on tänä lauantaina.
Alunperin ajattelin aloittaa vasta illalla, mutta aloitankin jo nyt (ja menen sitten huomenna iltamessuun enkä jo tänään niinkuin normaalisti).

Eli kello 14 alan lukea János Aranyn Toldia, päivittelen sitten välillä postausta miten edistyy.

15.45

Eeppinen runous on aika reipasta tahtia luettavaa, niinpä unkarilaisen János Aranyn Toldin (suom. Otto Manninen) sain jo luettua, eli sivuja 147.
Miklós Toldi on kunniakkaan isän nuorempi poika, joka on elänyt maatilalla samalla kun kiero vanhempi veljensä Gyorgy on ollut kuninkaan hovissa, ja nyt suunnittelee hankkiutuvansa veljestään eroon...ja kun kiistelyssä Miklós surmaa veljensä apurin (heittämällä tätä myllynkivellä...niin, Miklós on varsin vahva) niin pitää lähteä lainsuojattomana karkuun, mutta tilaisuus kunnostautua tulee nopeasti vastaan...

"Enpä syntynyt ma sammakoksi soitten,
loikkijaks, sen tunnen, lokakaislikoitten;
orjaks en lie luotu, joka ajaa lantaa,
kanssa kaikenlaisten heinät kasaan kantaa.
Varron vain nyt, kunnes päivänlasku kerkee,
väki vainioilla heilumasta herkee,
silloin astelen ma, minkä riittää maata,
sanaa minust' enää tuulikaan ei saata."

Puhe tuo kuin veitsi vihloi Bencze-parkaa:
pikku isäntäkö maailmalle karkaa!
Vait on kauan, itkuun ratkee, kynnellänsä
piirtää ristejä hän pieksukenkähänsä.
Vihdoin suunsa avaa, kaunihisti anoo,
ettei Miklós herra suuttuis, jos hän sanoo,
että päähänpisto tuo on hullu tuiki:
otapas ja suinpäin karkutielle puiki!


Tämä on ensimmäinen osa trilogiaa, jonka toista osaa ei ole suomeksi julkaistu mutta kolmas on ja sen ajattelin myös jossain vaiheessa maratonia lukea (odottaa siis hyllyssä). Ei ihan niin hillitön kuin János Sankari, mutta viihdyttävähän tämäkin on.

Mutta vaihdanpa proosaan, muutama tarjokas on hyllyssä...mitenköhän olisi vaikka tuo Mandelbaumin portti?

17.15

Muriel Sparkin ainoa suomennettu romaani, Mandelbaumin portti (suom. Juhani Jaskari), on lähtenyt liikkeelle. Kirja sijoittuu 60-luvun Jerusalemiin, jossa Israelin puolella aikaansa viettää Barbara, 37-vuotias brittiläinen vanhapiikaopettaja, juutalaisäidin ja anglikaani-isän lapsi ja katolinen käännynnäinen, jolla on suhde Jordanian (maiden rajat ovat hieman eri paikoissa kuin nykyään) puolella työskentelevän arkeologin kanssa, mutta suhde, ja Barbara, ja Jerusalemkin, elää monien rajojen halkomina epämääräisessä, etsivässä tilassa...

He kirjoittivat akateemisten intellektuellien rakkauskirjeitä; toisin sanoen ne eivät oikeastaan olleet rakkauskirjeitä lainkaan. Hänen viittauksensa heidän rakkauteensa olivat keveitä ja kevytmielisiä, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin jolla ei ollut pohjimmiltaan merkitystä vaan joka oli pelkkä sivilisaation ylellisyystuote. Osittain hän uskoikin näin. Harryn kirjeet olivat vitsikkään karkeita. Pohdittaessa kysymystä, mitä heidän pitäisi nyt tehdä, Barbara oli vakava ja käytännöllinen, keräsi ja esitti väitteitään viileän järjestäytyneesti. Heidän rakkaussuhteensa luonne muuttui tämän kirjeenvaihdon aikana. Joskus Barbaran kirjeet muistuttivat teologisia tutkielmia. Hän piteli täytekynäänsä tiukoin, jännittynein sormin.

57 sivua takana, aika monta vielä edessä.

19.30
"Minun isäni, blaa blaa. Eläköön Ben Gurion! Eläköön Nasser! Eläköön Islam! Eläköön kaikki lihavat miehet! Israel! Minun äitini panee kaiken päivää kvaak kvaak."

Sivulla 130 Mandelbaumin portilla: siinä missä muut lukemani Sparkit ovat olleet parinsadan sivun mittaisia niin tässä onkin mittaa reilu 350 sivua, mutta tarina etenee totutun merkillisesti: nyt huomio on ollut enemmän Freddy Hamiltonissa ja Abdul Ramdezissa, kun Barbara Vaughan on merkillisesti kadonnut muutama päivä sitten, eikä kukaan oikein tiedä minne (paitsi että nyt viimeksi lukemani luvun lopussa vihjataan taas aiheesta).
Vaikka Spark kirjoittaakin humoristisesti ja vakavista aiheista huolimatta jopa kepeästi, eivät nämä ole varsinaisesti juonivetoista hömppää. Sen voin sanoa ettei minulla ole oikein mitään käsitystä mihin suuntaan kirja on menossa...

Mutta historiallisille muureille levitetty pyykki oli edistyksen, valistuksen ja uutteruuden merkki, kuten se oli ollut ikimuistoisista ajoista saakka; se merkitsi asutusta ja yhteiskuntaa, joka tunsi huolta huomisesta, vaikkapa vain huomispäivän puhtaasta paidasta, aivan päinvastoin kuin erämaan paikkaa vaihtavat ja teltoissa asuvat yhteisöt; ja niin valottomia kuin rannan luolamaiset kodit olivatkin, beduiineihin verrattuna ne olivat askelta ylempänä, ainakin omissa silmissään, joskaa eivät niiden turistikameroiden mielestä, jotka jatkuvasti kuvailivat beduiinipaimenia mutta paheksuivat Acressa kuivuvaa pyykkiä.

Jatketaan...

22.00
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä
Minä en ollut vastuussa itse operaatiosta, vain kuljetuksesta...
Müller tarvitsi Himmlerin suostumuksen.
Olin asemassa jossa en voinut tehdä ehdotuksia, vain totella käskyjä.
Ja teknilliset kuljetusongelmat.
Yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Minun tehtäviini kuuluivat yksinomaan aikataulut ja teknilliset kuljetusongelmat.
Jaosto IV-B-4, Neljä-B-neljä-IV-B-4.

Niin, Mandelbaumin portin taustalla vilahtelee myös käynnissä oleva Adolf Eichmannin oikeudenkäynti.
Sivulla 221, ja olinkin jo alkanut ihmetellä että etenevätkö kirjan tapahtumat oikeasti kronologisessa järjestyksessä, runsas ajallinen eteen- ja taaksepäin viittailu kun on Sparkin tuotannossa yleistä...ja tokihan sitä löytyy myös tästä, tämä lukemani pätkä alkaa selvittää miten Barbara katosi ja mikä on Freddyn rooli asiassa, ja kerronnan kronologisuus laitetaan tehokkaasti palasiksi.

Ja jotain tässä sanotaan elämän ja olemisen paradoksaalisuudesta mutta sen verran leveästi että sitä ei voi tiivistää kivaksi aforismiksi, kirjan mittainen on ajatusten punos.

Kirjan toinen osa alkaisi tästä, mietin jatkaisinko suoraan vai otanko nyt loppuillaksi jotain muuta luettavaa ja säästän toisen osan huomiseksi.

Ja sisäisesti hän oli ollut tuskastunut, samoin kuin asuessaan viime kesänä serkkujensa luona, kun hän oli rakastellut Harry Cleggin kanssa siellä, itse talossa, ja he omahyväisessä hävyttömyydessään olivat jättäneet sen huomaamatta. Ja miksi? Entistä kiukkua tuntien hän ajatteli nyt: mitä oikeutta heillä oli ottaa minut sellaisena kuin näytin olevan? Jokaista vanhaapiikaa oli pidettävä syyllisenä siksi kunnes hänet viattomaksi osoitetaan, sehän on vain normaalia kohteliaisuutta. Ihmiset, hän ajatteli, uskovat mihin haluavat uskoa; he uskovat mihin hyvänsä mieluummin kuin ravistelevat käsityksiään.

9.15

Luin eilen illalla osan János Aranyn Toldin ehtoosta, ja nyt aamulla loput. Kyseessä on siis trilogian kolmas osa, tämäkin Otto Mannisen suomentama, ja tässä Miklós Toldi on jo vanha mies...tarina alkaa mainion dramaattisesti, Toldi on kotitilallaan (kuninkaan kanssa käydyn kiistan vuoksi syrjässä hovista) katselemassa läheistensä hautoja ja alkaa sitten palvelija Benczen kanssa kaivamaan uutta kuoppaa, viittaillen että tässä on nyt oma hauta kyseessä...mutta vielä tulee viesti pääkaupungista että sankaria tarvittaisiin ja Toldi tarttuu toimeen.

Ammollaan suut, silmät, katsoo ihmetellen
kaikki, urhon kätten voimaa ihaellen.
Taiaks uskoo, kuiskii, murisee jo väki:
Jumalast' ei lie se, mitä silmät näki.
Joku munkin Toldiksi uskois, vaan jo heistä
käyttämään hän liian vanha moist' on peistä;
kuollut on, niin toiset vannoi valat kovat,
vanha Miklós - olleet peijaissakin ovat.

Niit' on kyllin myös, joill' into ison matkaa
ihmejuttuja ain' ihmeemmiks on jatkaa,
jopa, muilta kuullut kummat jos ei riitä,
itse keksiä ja levitellä niitä.
Tääpä satu päähän pälkähti nyt jonkin,
Toldi-vainajan ett' aave siinä onkin;
pelko tarttuu, täyttää sydämet sen valta, -
sekään, jok' ei usko, pääse ei sen alta.

Siinä missä ensimmäisessä osassa oli nuorekasta innokkuutta niin tätä leimasi suurempi raskaus ja elämänväsymys, vaikka humoristisempiakin sävyjä toki on mukana, eli dramaattiset erot ovat tuntuvia ja tuosta eeppisen runon poljennosta tietysti pidän. Nyt hieman harmittaa että keskiosa "Toldin rakkaus" on jäänyt kääntämättä, olisin senkin mielelläni lukenut. Pitää ehkä katsoa jos olisi vaikka englanniksi Project Gutenbergissa tai jossain (unkariahan en tietenkään osaa).
Sivuja tässä oli 140, ja ohimennen nappaamme Helmet-lukuhaasteesta vielä kohdan 21. Sankaritarina.

Mutta sitten palataan Pyhälle Maalle vuoteen 1961.  

13.15

Mandelbaumin portti luettu: jälkimmäinen osa käsitteli sitten täysin Barbaran pyhiinvaellusta Jordanian puolella rajaa, käänteitä riitti, vakoilua, valheita, piileskelyä ja ties mitä ja kuitenkin matka oli pyhiinvaellus.
Ja Spark tietysti harrastaa sitä missä on aina niin hyvä, sekoittaa kronologiaa niin että puhutaan yhtäaikaa tulevista ja menneistä tapahtumista vihjauksin ja viittauksin ja sivulauseissa paljastettavin yksityiskohdin, ja silti toiminnan kuvaus pysyy täysin luontevana ja selkeänä, näinhän tämä pitääkin kertoa. Jo pelkästään tämän taidon perusteella Sparkia kannattaa lukea.

Pojan palatessa Joe oli jo kutakuinkin saanut arvioiduksi neiti Rickwardin ulkoisen olemuksen, ja matkustelevista englantilaisnaisista saamansa pitkäaikaisen kokemuksen avulla hän laskelmoi, että halvast, muodottomasta vaaleanpunaisen ja punaisen kirjavasta pumpulipuvusta, leveistä ruskeista sandaaleista, suuresta vanhasta tummanruskeasta nahkaisesta olkalaukusta, lakkaamattomista sormenkynsistä, lyhyestä tummasta kiharasta tukasta, sään punehduttamista kasvoista, hivenestä huulipunaa, länsimaisen henkisen kompromissin värisistä harmahtavista silmistä ja kellertävistä runsaasti paikatuista hampaista koostui jonkin verran arvovaltaa ja varallisuutta omaava nainen.

Tavallaan ymmärrän että juuri tämä kirja olisi käännetty Sparkilta, kirja kerrontansa puolesta sopii kuitenkin vähän paremmin koivuklapirealistiseen perinteeseen kuin jotkut muut teoksensa, Israel-Palestiina-rajankäynti on ollut ajankohtaista ja "turistina Israelissa"- ja "Pyhä Maa"-näkökulma lienee ollut helpompi kuin tiukasti brittiläiseen kulttuuriin sijoittuvat kirjat.
Ja toisaalta vaikka Lähi-Idän tilanne ei ole rauhoittunut, niin kirja kuitenkin keskittyy tiettyyn ajanjaksoon (vuoteen 1961), ja "Pyhä Maa"- ja pyhiinvaelluskeskeisyys taas tuntuvat monesta nykylukijasta varmaan vaikeasti ymmärrettävältä ja vieraalta, jonka johdosta kirja on jäänyt täällä unohduksiin. No, tappio ei ole minun, minä olen nyt lukenut tämän.

Vielä ehkä olisi hetki lukaista joku novelli tai jotain mutta enpä taida viitsiä, ehkä maraton on hyvä päättää tähän kun sain luettua ne jotka aioin.
János Arany - Toldi (147 sivua)
János Arany - Toldin ehtoo (140 sivua)
Muriel Spark - Mandelbaumin portti (362 sivua)

Yhteismääränä siis 649 sivua, mihin olen varsin tyytyväinen.

Krisztina Tóth - Viivakoodi

Tämä Kriztina Tóthin 15 novellin teos (suom. Juhani Huotari) on hyvää jatkoa viimevuotiselle Leningrad - Ost-Berlin -haasteelle, kirjoitusajankohta on myöhempi mutta monessa tarinassa eletään kokemuksia myöhäisen sosialistiajan Unkarista ja lopuissa ollaan näkyvästi post-sosialistisessa ajassa.

Mitenkään erityisen yhteiskunnallisia nämä tarinat eivät kuitenkaan ole, fokuksessa ovat henkilökohtaiset kokemukset, erityisesti lapsuuden ja nuoruuden, ja tietysti välitön ympäristö vaikuttaa niihin, vaikka laajemmat yhteiskunnalliset kontekstit tulevat selvemmiksi vasta aikuisiän novelleissa.
Kokemuksia tuodaan esiin välähdyksenomaisina hetkinä tai sellaisten sarjoina varsinaisten tarinoiden yms sijaan, ja läpi kirjan kulkevana teemana ovat viivat ja rajat (novellien alaotsikkoja myöten), olivat ne sitten kämmenen elämänviivoja, muurahaisten polkuja tai maiden rajoja. 

Ja täytyy sanoa että en kovin paljoa näistä novelleista innostunut, joissain oli mukana erinomaisia impressioita ja kuvia mutta runoilijataustainen kirjailija ei ole ihan täysillä proosan puolelle siirtynyt, niinpä kirjasta jää käteen joukko hyviä hetkiä vähemmän kiinnostavien seassa mutta vähänlaisesti edes toimivia yksittäisiä novelleja (kokonaisesta kokoelmasta puhumattakaan). Mainitsen nyt kuitenkin Mustan lumiukon lähiökuvauksen ja Minkä paikka tämä on? -novellin jossa uimapukujen kautta nähdään elämää ja ruumiillisuutta laajemminkin...

Setäni esimerkiksi asetti tyhjät kaljatölkit keittiön kaapin päälle riviin, aivan kuin Gössereiden ja Heinekenien muodostaman rivistön värikkäät sotilaat olisivat voittoisina pelastaneet jotakin siitä saavuttamattomasta, säihkyvänjännittävästä maailmasta, jossa tuoksuvat naiset ja syöksyvät autot etenivät pitkin mainosten värittämiä katuja. Lännestä saapuvien asioiden tunnusmerkkinä oli viivakoodi: pienet mustat viivat antoivat maagista vetovoimaa muuten mielenkiinnottomillekin esineille, koodi teki niistä toisen, olemuksessaan saavuttamattoman maailman airuita, sellaisen maailman, jossa esineet pakataan kiiltäviin tölkkeihin ja pakkauspaperiin, ihmisvartalot taas pehmeisiin kankaisiin.


Kirja on luettu myös Maailmankirjoissa ja Kiiltomadossa. Poimin tästä osumia Frau, Signora & Bibi -haasteeseen ja Novellihaasteeseen (15 novellia, yhteismäärä 260) ja Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin voisi laittaa novellin pari...

Endre Ady - Eliaan vaunuissa

 

Satunnaisia löytöjä divarin runohyllystä: Endre Ady on unkarilainen Eino Leinon aikalainen, jonka tuotannosta suomentaja Anna-Maija Raittila on tehnyt temaattisen läpileikkauksen keskittyen Adyn Jumala-runouteen: uskonnollinen aineisto ei ilmeisesti edusta Adyn koko tuotantoa mutta on kuitenkin keskeinen osa sitä.

Adyn kuvaama Jumala ei ihan perinteisimpiä kristillisiä (tai monen muunkaan uskonnon) käsityksiä edusta, Adyn Jumala tapaa olla etäinen, kylmä ja välinpitämätön ja muutenkin vähän ristiriitainen asia, vaikka puhuja olisikin kaipaava ja mystiikkaa tavoitteleva...ja ilmeisesti onkin spekuloitu tarkoittaako Ady jotain muuta puhuessaan Jumalasta tai muista kristillisistä symboleista. Kovin iloinen kirja ei siis ole, jo ennen ensimmäistä maailmansotaa johon Ady suhtautui alusta lähtien synkän pelokkaasti toisin kuin moni aikalaisensa ainakin aluksi...
Mutta kuitenkin, tässä on etsintää, kaipausta, voimaakin vaikka sitten edes seuraavaan päivään asti, aina läsnä olevaan eksistentiaaliseen kauhuun ei kuitenkaan niin vain sopeuduta.

Adyn tyyli on suht modernia, käännöksissä ei mitallisuutta harrasteta juuri lainkaan eikä ilmeisesti alkukielisissäkään, mutta on tässä silti hieman laulumaisuutta, ja huomiota herättävän paljon harrastetaan toistoa, niin yksittäisten sanojen kuin kokonaisten fraasien. Ja sellaisena tämän lukeminen vain lukemisena kävi joskus työstä, tämä suorastaan vaati ääneen lukemista.

Hyödyttömin uhri

Näin yltä päältä veressä
en ole ollut ikinä,
näin kuurona ja mykkänä
en ole ennen valunut,
poreillut, virtana huutanut,
pohjia myöten uupunut.
Joskus käteni puutuu,
kourastani tippuu jokaisen
taistelevan ihmisen veri,
ja minä vain itken ja katselen.

Sydämeni, urhea soturi,
sinä et kuole kuin sankari,
te puutuvat käsivarteni,
olette kuolleet jo sadasti,
ja te kuuluisat, surulliset silmäni,
surkaa, surkaa alati.

Silloin, kun Kaikkeus salamoi,
kun Jumalan käsi huitaisee,
ei yksi sydän, yksi käsi, yhdet silmät, yksi veri
kaikkien puolesta kamppaillenkaan,
kaikkien silminä,
kaikkien käsinä,
kaikkien verenä,
ei se kirousta estää voi.

Miklós Mészöly - Saulus

Taas varsin satunnaisia löytöjä divarista, unkarilaisen Miklós Mészölyn historiallinen romaani ajanlaskun alkupuolen Palestiinasta ja miehestä nimeltä Saulus (suom. Anna-Maija Raittila).

Minulla on H:n valtuutuskirje mukanani. [...] Otan kankaan pois sen ympäriltä, sen toisella puolella lukee: Kenellä valitus? kenellä huokaus? kenellä kiistat? kenellä levottomuus? kenellä syyttömät haavat? kenellä veristävät silmät? Ja toisella puolella: Ylistäköön sinua ulkopuolella oleva ihminen.

Historialliseksi romaaniksi tämä tosin oli varsin omalaatuinen: ajankohta on parista muusta kirjasta tuttu, neljä vuotta sitten muuan petturirabbi on tapettu vaikkakin tämän seuraajista on vielä vähän haittaa, mutta runsaasta henkilöjoukosta ei juuri tuttuja nimiä löydy, sen rabinkaan nimeä ei mainita ja temppelissä on H. ja K. mutta muuten kiinnekohtia ei kovinkaan paljoa anneta.
Kirjasta on muutenkin aika vaikea saada otetta että mistä oikein onkaan kysymys, se on täynnä epämääräisiä vihjailuja, keskusteluja jotka eivät johda oikein mihinkään, paljon henkilöitä jotka tulevat ja menevät...en tosiaankaan oikein osaa sanoa mitä tämä kirja lopulta käsittelee, lähinnä siitä välittyy painostava, vainoharhainen tunnelma jossa kaikki tarkkailevat kaikkia ja hienoja yksittäisiä kappaleita ja lauseita, siinä olikin tarpeeksi syytä jatkaa lukemista kummastelusta huolimatta. 

Eivät vain pitaaliset, myös aika voi aueta haavoille.

Mutta 60-luvun Unkarista tulee osuma Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen.

Sándor Petőfi - János Sankari

Taannoisen lukumaratonin jälkimainingeissa jäi houkutus jatkaa seikkailuja eeppisen runouden parissa, ja joitain otollisia teoksia on tullut jo silmäiltyä, yhtenä tämä viehättävä divarilöytö: Otto Mannisen suomennos Sándor Petőfin herooisesta runoelmasta János Sankari (Manninen näköjään suomensi enemmänkin kirjailijan tuotantoa 20-luvulla).
Petőfi taas näkyy olevan Unkarin kirjallisuuden (ja vähän myös politiikan) voimahahmo 1800-luvulla.

27-lukuinen, noin satasivuinen kirja alkaa pastoraali-idyllillä: Maissi-Jancsi paimentaa lampaita ja rakastaa Iluska-neitoa, joka myös vastaa rakkauteen...mutta Iluskan paha äitipuoli kurittaa tyttöä ja pitää huolen että tämä ei aikaile turhia ankarassa raadannassa, ja samalla Jancsi huomaa että kuhertelun huumassa lammaslauma on lähtenyt karuun ja osa lampaista päätyy ties minne. Tämähän ei tietenkään miellytä Jancsin isäntää joka antaa pojan tietää huutia, ja kun paimenen toimi ei suju ja Iluskan kohtelu säälittää niin Jancsipa lähtee etsimään onneaan maailmalta.
Seikkailemisen alkulämmittelyn ryövärien leirissä jälkeen Jancsi kohtaa joukon husaareita ja liittyy joukkoon kun nämä ovat matkalla Ranskaan, jota turkkilaiset ahdistavat. Viimeistään tässä vaiheessa tuodaan ilmi että tarinaan kannattaa ehkä suhtautua enemmän satuna kuin yritelmänä historialliseksi kertomukseksi, magyar-poikien reitti pustalta Ranskaan on maantieteellisesti varsin...erikoinen.
Ranskaan kuitenkin päästään ja siellä sodassa kunnostaudutaan:

Suurivatsa Turkin pasha parviansa
järjestävi taistoon merkin kuultuansa;
rintama se tekee tenät aika tuimat,
husaarit kun hyökkää, magyar-pojat huimat.

Hyökkäys eip' ollut lastenleikki mikään,
julma sekasorto siell' on kohta ikään:
saivat turkkilaiset hikoella verta,
kenttä vihreä jo punaista on merta.

Turkanen! Sai kuuman päivän turkkilaiset,
maass' on ruumiita jo vuoret kokonaiset-
Vaan viel' eloss' on tuo lemmon lellumaha,
Maissi-Jancsin miekkaa tähtää pasha-paha.

Maissi-Jancsi tuot' ei leikiks ota, karkaa
karjaisten hän kohti Turkin pasha-parkaa:
"Liikaa yhdeks olet pojan pullukaksi:
sinust', äijä, maltas, teen mä niitä kaksi!"

Näin käy, Jancsi pelastaa Ranskan kuninkaan tyttären ja saisi tämän puolisokseen mutta mielessä väikkyy yhä ihanainen Iluska. Kuninkaalta saa kuitenkin uuden nimen, tästedes Maissi-Jancsi tunnetaan János Sankarina, ja saa myös kultaa ja laivan jolla purjehtia takaisin Unkariin (sanoinko mä jotain maantieteestä).
No, paluumatkakaan ei suju ihan ongelmitta, mutta perille päästään...mutta voi, paha äitipuoli on rääkännyt Iluskan kuoliaaksi ja nyt tämä makaa haudassa jolla kasvaa ruusupensas.
Murheen murtama János taittaa mukaansa ruusun ja lähtee nyt uudestaan seikkailemaan, tällä kertaa etsien suloista kuoloa koska elämässä ei ole enää mieltä, kohtaa jättejä ja noitia ja, no, ei niin yllättäen Iluskakin saadaan lopulta takaisin...

Tarinan esittäminen mitassa, onko tuo nyt kuusipolvinen trokee, vaatii toki aika ajoin lauserakenteita ja sanoja jotka vaativat hieman avaamista mutta yleisesti ottaen kieli on varsin sujuvaa ja tarina on tosiaan hilpeä satufantasia, usein varsin leikkisä ja humoristinen (ei tosin kannata ihan liikaa ahdistua siihen että ihmisiä tapetaan läjäpäin, tämä on sankarifantasiaa).
Voisi tällaista enemmänkin lukea.

Sándor Márai - Casanovan ainoa rakkaus

Tämän ihminen ehkä käsittää vasta elämänsä loppupuolella, jolloin viisaudella ja kokemuksilla ei ole enää paljoakaan arvoa.

Sándor Márain historiallinen romaani (suom. Helga Nuorpuu) on esimerkki teoksesta joka alkaa varsin keskinkertaisesti mutta parantaa tasoaan voimakkaasti loppua kohti.
Kirja lähtee liikkeelle Giacomo Casanovan muistelmissa mainitusta vankilapaosta Venetsiassa ja saapumisesta Bolzanon kaupunkiin etelä-Tiroliin, jossa kerätään voimia, aloitetaan taas uutta elämää (tai siis jatketaan vanhaa). Tätä jaksoa puidaan kirjan ensimmäinen puolisko, Casanova hakee yhä uusia ja uusia kokemuksia ja on niitä taitava myös hankkimaan, vankilassa suurin kärsimys on ollut olla suljettuna yhteen tilaan ja yksinäisyyteen ilman naisia...ihan luettavaa muttei kovin mieleenjäävää tai erottuvaa.

Luuletko, että vielä milloinkaan on karkaistu jäässä tai hiilloksessa sellaista damaskuslaista säilää, joka olisi pystynyt surmaamaan tai hävittämään rakkauden? Siksipä en minä tullutkaan sinun luoksesi toista kertaa enää miekka tai teräväksi hiottu tikari kädessäni. Minulla on nyt toisenlainen ase, Giacomo.
- Ja mikä ase se on?
- Järkevyyden ase.
- Tunteiden kaksintaistelussa se ase on voimaton ja joutava, teidän ylhäisyytenne.
- Ei aina. Minä ihmettelen että juuri sinä sanot noin.

Kirjan toinen puolisko sen sijaan on hyvä syy lukea tämä. Se kattaa yhden päivän ja sijoittuu yhteen huoneeseen jonne Casanovaa tervehtimään saapuu Parman kreivi, vanha "tuttu", mies joka oli aikoinaan vähällä tappaa Casanovan kaksintaistelussa ja lupasi että huonosti kävisi jos Casanova vielä tulisi hänen näkyviinsä: kyse oli tietysti kauniista Franciskasta, nykyisestä Parman kreivittärestä. Mutta nyt tuota kaksintaistelua on turha muistella, kreivi on vanha mies jolla on ehdotus: Franciska rakastaa kaihoisasti yhä Casanovaa, joten kreivi kutsuu tämän järjestämiinsä naamiaisiin illaksi, jossa Casanovan tulisi menetellä parhana taitonsa mukaan ja täyttää ja sammuttaa tämä rakkaus, jonka jälkeen Franciska palaisi antamaan jakamattoman huomionsa kreiville tämän viimeisinä elinpäivinä ja Casanova jatkaisi matkaansa huomattavin kunnianosoituksin...ja kun Casanova valmistautuu naamiaisiin, saapuu paikalle Franciska jolla on myös oma sanansa sanottavana...
Jälkimmäinen osa on harkitun teatraalinen, kaikki toiminta rajoittuu yhteen huoneeseen ja puheeseen, erityisesti piiiitkiin monologeihin, sellaisiin että tämän esittäminen varsinaisena teatterina olisi luultavasti varsin raskasta niin esittäjille kuin yleisöllekin. Mutta luettuna tämä toimi loistavasti, Parman kreivipari näyttäytyi hyvin kiinnostavina henkilöinä ja Casanovankin luonnetta puitiin ansiokkaasti tässä rakkauden ruumiinavauksessa...
Parman kreivi myös mainitsee pukevansa naamiaisiin päähänsä aasinpään niinkuin siinä yhdessä näytelmässä, lontoolaiskirjailijalta jonka nimeä hän ei nyt muista, ja myös jälkimmäisen keskustelun toteutuksessa on varsin teatraalinen visuaalinen idea, Casanova on päättänyt lähteä naamiaisiin naiseksi pukeutuneena, mutta hänen luokseen saapuukin Franciska mieheksi pukeutuneena.
Kuten sanoin, nämä useiden sivujen mittaiset monologit olisivat varmasti aika raskaita esitettyinä mutta silti kiinnostaisi nähdä joskus joku dramaattinen luenta...(ja kun googlailin, jälkimmäinen tapahtuma on näköjään dramatisoitukin vaikkei ilmeisesti suoraan tästä teoksesta)
Ai niin, tässä kirjassa esitellään myös täydellinen rakkauskirje.

Älä milloinkaan anna peiliä lahjaksi naiselle, jota rakastat, rakkaimpani, sillä naiset löytävät lopulta itsensä peilistä, he näkevät omat kasvonsa selvemmin ja muuttuvat surullisiksi.

Hannu Launonen & Béla Jávorzsky (toim.) - Yhteisessä sateessa

Tällainen kuuden unkarilaisrunoilijan antologia löytyi kirjastosta, ja kun ei unkarilaista kirjallisuutta ole niin paljon tullut luettua niin miksipä ei. Saatesanoissaan suomentaja-toimittajat Launonen ja Jávorzsky paitsi esittelevät runoilijat myös kirjoittavat hieman Unkarin runouden historiasta (joka ilmeisesti on hyvin pitkälle myös Unkarin kirjallisuuden historia, prosaistit ovat kai vähemmän merkittäviä...)


Niinkuin antologioissa yleensä tapaa käydä, osa materiaalista ei niin nappaa mutta yleensä myös jotain hyviäkin löytyy. Tässä hieman pelottavasti kaksi ensimmäistä kirjoittajaa, Ágnes Gergely ja Gizella Hervay olivat ne etäisimmäksi jääneet, molemmat vyöryttivät kielikuvia mutta vaikea niistä oli saada otetta...onneksi neljä muuta jättivät positiivisemman mielikuvan. Katalin Mezeyn arkisista, toteavista havainnoista joissa sekoitettiin mukaan niin huumoria kuin haikeutta on vaikea olla pitämättä, György Petri ja Imre Oravecz kommentoivat paljon politiikkaa ja historiaa mutta myös henkilökohtaisen kokemuksen tasolla, ja mainio oli myös Aladár Lászlóffy, josta löytyi aimo annos palavasieluista runoilijaa joka tietää sen itse.

Runoilijat ovat suunnilleen samaa sukupolvea, syntymävuodet vaihtelevat välillä 1933-43 eli periaatteessa historiallisissa kokemuksissa lienee paljon samaa, kaikki paitsi Hervay (joka kuoli 1982) näkivät sekä kommunistihallinnon alun että lopun. Ilmeisesti sukupolvi on ollut runsas ja toisaalta valinta on ollut tarkoituksellinen (Launosen esittelytekstissä mainitaan joukko 60-70-luvuilla syntyneitä myös ilmeisen ansiokkaita runoilijoita joita ei tähän antologiaan kuitenkaan otettu).

Aladár Lászlóffy - Miehet (Férfiak)

Monet ovat mädänneet kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.
Tämä aika kypsyttää meissä miestä tai mitättömyyttä.
Eivät ainoastaan pelkurit ole selviytyneet ehjin nahoin,
eivät ainoastaan sankarit ole tehneet sankaritekoja.
Monet ovat mädänneet kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.
Minä totisesti inhoan heitä enemmän kuin edellistä vuosisataa.
Minä hyppään pois aikalaisten hissistä kesken kaiken,
ei minulle sovi tarjota ilmaa samasta pullosta kuin heille.
Nämä pojat eivät halunneet tulla sediksi, jotka päätään pudistellen
moittivat toisia poikia, eivät saamattomiksi, jotka säikkyinä
sijaavat vuoteensa ansiomerkin samettilaatikkoon,
kaikilla mukavuuksilla varustettuun, mutta
monet mätänevät kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä,
sillä kesä on sateinen, sillä kesä on kuiva,
sillä elämä on yksinkertainen, sillä elämä on vaikea,
sillä he eivät menesty, sillä he menestyvät,
sillä muuatta läksyä he eivät ikinä unohda,
sillä toisen läksyn he ovat täysin unohtaneet,
sillä monet mätänevät kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.