Tuleeko lukemalla paremmaksi ihmiseksi?

Olen viime aikoina nähnyt useita kirjoituksia ja kommentteja kuinka lukeminen, erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen on kovasti suositeltava aktiviteetti, jonka siunaukselliset ominaisuudet ulottuvat kaikille elämän alueille, ja erityisen usein mainitaan kasvava ymmärrys muita näkökulmia ja elämiä kohtaan, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus yms.

Varsin usein näissä kirjoituksissa ei kuitenkaan sen tarkemmin määritellä mitä ja miten lukea, kaunokirjallisuuden lukeminen itsessään nimetään kehittäväksi aktiviteetiksi riippumatta mitä ja miten lukee. Tässä kohtaa tulee aiheelliseksi kysyä onko kyseessä todellakin valtaisa ihmelääke vaiko mahdollisesti plasebo, jonka annostuksella ei ole mitään merkitystä vaikutuksiin (ja josta ei nyt suoranaista haittaakaan ole).
Vai onko lukeminen mahdollisesti käärmeöljyä, jota puoskarit yrittävät myydä suurilla lupauksilla ja todelliset vaikutukset, positiiviset tai negatiiviset, eivät edes kiinnosta.

Mieleen tulee myös näkemäni 40-50-lukujen lehtimainokset, joissa silloisia ihmeaineita tolueenia ja DDT:tä suositeltiin monenlaisiin arjen ongelmiin, monasti tavoilla jotka nykynäkökulmasta vaikuttavat jo hirvittäviltä...vaikka epäilemättä tolu ja DDT toimivat hyvin siinä mitä ne tekevät, kunhan tietää miten niitä käytetään ja mitä vähemmän haluttuja vaikutuksia niillä on.

Vaikka blogissani ja myös sen ulkopuolella suhtaudunkin myötämielisesti kaunokirjallisuuden lukemiseen, on aiheellista ihan rehellisyyden nimissä pohtia hieman lukemisen todellisuutta.
Haittavaikutuksista sivuutan tässä nyt sellaiset humorististen listojen klassikot kuten kirjaan uppoutuminen niin ettei malta mennä nukkumaan tai liiallisesti pursuileva kirjahylly joka painollaan uhkaa jo lattiarakenteita...

Informaatiosta ja konfirmaatiosta

Erityisesti minua kiinnostaa väite, että kirjallisuus vahvistaisi empatiaa ja avarakatseisuutta ja auttaisi ymmärtämään toisten ihmisten kokemuksia ja näkökulmia. Ehkä se niin tekeekin, mutta ei mitenkään automaattisesti, ja tulokset riippuvat hyvin paljon mitä lukee ja miten lukee.

Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinouma on vahvistusharha: taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.

Konfirmaatiolla on toki oma arvonsa. Lukijan rakentaessa identiteettiään kaunokirjallisuus joka mahdollistaa samaistumisen on tärkeää. Erityisen tärkeää se on lapsille ja nuorille, joskin myös aikuisemmalla iällä se saattaa auttaa itseymmärryksessä (joskin itseymmärryksen kehittämiseen tarvitaan myös sitä haastavaa kirjallisuutta).
Parempi itseymmärrys on tärkeää myös toisten kanssa käytävässä dialogissa: jos dialogiin ei tuo itseään, ei siihen todellisuudessa osallistu, ja dialogin ja toisten ymmärtämisen kannalta on tuhoisaa kuvitella oma positio jonkinlaiseksi "neutraaliksi" asemaksi, josta muut ovat poikkeuksia.
Kyllä, arvostan samaistumisen mahdollisuutta kirjallisuudessa. Samalla voin kuitenkin sanoa että mitä enemmän konfirmaatiota, sitä vähemmän informaatiota: jos lukee vain kirjoja joihin voi samaistua, mistä se empatia ja toisten näkökulmien ymmärtäminen sitten kehittyy?

Koska vahvistusharha ohjaa tekemisiä usein tiedostamatta ja vahvistus tuottaa mielihyvää, on syytä olla erityisen epäluuloinen omaa makuaan ja omia mieltymyksiään kohtaan. Jos kokee kirjan hyväksi ja haluaa suositella sitä muillekin, mitä se tarkoittaa? Että se sattuu sanomaan minua miellyttäviä asioita, esittää minulle sopivia mielipiteitä, ehkä sellaisiakin joita en ole osannut artikuloida edes itselleni?
Väitän, että jos haluaa oikeasti kehittää avarakatseisuutta, empatiaa ja toisten ymmärtämistä, lukemisen pitäisi painottua huonoihin, ärsyttäviin, sietämättömiin, häiritseviin, tylsiin, epäuskottaviin, rasittaviin teoksiin "hyvien" sijaan. Jos vaikkapa lehtikritiikkiä, kirjabloggausta tai kirjan etu- tai takakantta katsellessa tulee fiilis että "tuotahan en ainakaan halua lukea" niin juuri se kirja pitäisi lukea, ja jos lukiessa tekee mieli paiskata kirja seinään huutaen "v***u mitä p****a" niin ollaan arvoteoksen äärellä.

Koska harrastuslukijat lukevat yleensä sitä mitä haluavat lukea, jää kirjallisuuden kasvattava vaikutus kuitenkin vähäiseksi. kriitikot ja muut ammattilukijat ovat tässä suhteessa onnellisemmassa asemassa koska saattavat joutua lukemaan merkittävässä määrin muillakin perusteilla kuin omien mieltymystensä mukaan, mutta ongelmatonta ei ole sekään, koska...

Leivän syönnistä ja laulujen laulamisesta

Kirjallisuutta ei tuoteta missään hermeettisesti suljetussa tilassa, jossa kirjailija on täysin irrallaan yhteiskunnasta ja siinä kulloisella hetkellä vaikuttavista ajatusvirtauksista, arvoista ja vallitsevista mielipiteistä. Ja vaikka kirjailija olisikin, niin kustantajat eivät ole, eivätkä kirjakaupat, kirjastoväki, medioiden julkiset kirjallisuuskommentoijat (lehtien kulttuuritoimituksista yksityisiin kirjabloggaajiin), lukijat, palkintoraadit, taidesäätiöt...kirjallisuus vaikuttaa ehkä yhteiskuntaan (tästä väitteestä alempana lisää) mutta samoin yhteiskunta vaikuttaa merkittävästi kirjallisuuteen.

Olen jo pari kertaa blogissa siteerannut C.S.Lewisin esipuhetta pyhän Athanasiuksen On the Incarnationiin, mutta koska se summaa tämän ongelman, siteeraan kolmannen kerran.

"We may be sure that the characteristic blindness of the twentieth century - the blindness about which posterity will ask, "But how could  they have thought that?" - lies where we have never suspected it, and concerns something about which there is untroubled agreement between Hitler and President Roosevelt or between Mr. H.G.Wells and Karl Barth.
None of us can fully escape this blindness, but we shall certainly incrase it, and weaken our guard against it, if we read only modern books. Where they are true they will give us truths which we half knew already. Where they are false they will aggravate the error with which we are already dangerously ill. The only palliative is to keep the clean sea breeze of the centuries blowing through our minds, and this can be done only by reading old books.
Not, of course, that there is any magic about the past. People were no cleverer then than they are now; they made as many mistakes as we. But not the same mistakes. They will not flatter us in the errors we are already committing; and their own errors, being now open and palpable, will not endanger us.
[...] To be sure, the books of the future would be just as good a corrective as the books of the past, but unfortunately we cannot get at them." 

Vahvistusharha toimii yksilötasolla mutta vinoumat kertyvät myös joukkojen tasolla, heijastaen oman aikansa erityispiirteitä ja oman aikansa ajatuksia, ja koska niitä ei välttämättä kykene tiedostamaan (koska niihin suhtaudutaan niin itsestäänselvinä paradigmoina) niitä ei välttämättä myöskään pysty kyseenalaistamaan, tai jos joku pystyykin, saattaa huomata olevansa marginaalissa, mahdollisesti täysin kaikkien kustantamojen ulkopuolella (mahdollisesti myös siitä syystä että ahkerin kyseenalaistaja ei välttämättä ole taitavin kirjoittaja...), ja tätä myötä vaikeassa asemassa lukijoiden tavoittamisessa. Joitain ajatuksia ei edes tuoda julki.

Olen aiemmin miettinyt sanan-/ilmaisunvapautta ja päätynyt pitämään sitä hyvin ongelmallisena käsitteenä, koska ollakseen mielekäs siihen liittyy velvollisuus kuunnella kaikkea, sitä hiljaisinta ja epäselvintäkin ääntä, sisällöstä riippumatta, koska muuten mahdollisuus saada äänensä kuuluviin riippuu lähinnä yhteiskunnan valtasuhteista.
Tässä kohtaa ei riitä näennäinen hyminä jossa väitetään sananvapauden olevan selviö kunhan minun ei tarvitse kuulla eikä nähdä niitä omistani näkemyksistäni eroavia kommentteja (tai määrittää mikä tahansa lause "mielipiteeksi"): se on ehkä marginaalisesti parempi kuin "kaikki eri mieltä olevat on tuhottava raudalla ja tulella", mutta koska se passiivisena asenteena pönkittää yhteiskunnassa esiintyviä valtasuhteita ja epätasa-arvoisuuksia, on se eettisesti aika ongelmallinen.

Kun kristillisessä etiikassa puhutaan "rakkaudesta" hyveenä, tarkoitetaan sillä ensisijaisesti aktiivista hyvettä joka kohdistuu asioihin ja henkilöihin joista ei pidä: sellaisten asioiden ja ihmisten rakastaminen tai suvaitseminen joista jo pitää ei ole kummoinenkaan saavutus.
Tästä syystä toistan suositukseni lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, ja mielellään etsimään näitä aktiivisesti, eikä tyytymään vain siihen mikä nyt sattuu helposti olemaan tarjolla.

Tämä lienee enemmän ammattilukijoiden ongelma, joiden pitää lukea niitä kirjoja joita tällä hetkellä pitää lukea, harrastelija voi valita vapaammin kaikenlaista epämuodikasta.

Luetun ymmärtämisestä

Kun aloin miettiä tätä tekstiä, oli ranskalaislehdissä ollut juuri esillä kirjailija Pierre Loti, jonka kotimuseota vaadittiin poistettavaksi historiallisten monumenttien patrimoine-listalta, koska kirjailijan tuotannossa on osioita joita voidaan pitää loukkaavina juutalaisia ja armenialaisia kohtaan. Tämä on herättänyt kommentointia puolesta ja vastaan, mm. kommentin ajan hengestä että siinä missä aiemmin taideteos shokeerasi uutena ja parikymmentä vuotta myöhemmin päätyi arvostettuna museon seinälle, nykyään suuntauksena on enemmän etsiä kohua vanhemmasta kaanonista ja vaatia niiden poistamista...

Uudelleentarkastelu ja -tulkinta, myös radikaalisti teoksen luomisen tai ensimmäisen vastaanoton lähtökohdista poikkeava, on suositeltava harrastus, ja sitä tehdään tässäkin blogissa varsin paljon.
Kuten yllä totesin, kulttuurisessa dialogissa on tärkeää ymmärtää ja tuoda esiin myös oma positio koska muuten ei ole kyse dialogista: samalla on kuitenkin huomioitava että tässä tarkastelussa kyse on juuri omien lähtökohtien esilletuomisesta, ja tiukasti niiden sisällä pysyminen ei edistä lainkaan ymmärrystä muita kohtaan, empatiaa tai muita kaunokirjallisuudesta luvattuja asioita. Toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa kirjoitettiin paljon sellaisia kirjoja jotka sopivat huonosti nykyhetken ortodoksiaan mutta joiden ansiot saattavat olla ihan muualla (kuten yllä myös C.S.Lewis toteaa).

Huutoäänestyksen perusteella tapahtuva taidearviointi ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa, ja joskus tiukasti määritellyt lähtökohdat arvioinnille menevät täysin ohi teoksen arvoista: kaikkia maailman kirjoja voi tarkastella vaikkapa sillä perusteella ovatko ne kieltä uudistavaa avantgardea, onko niiden naishahmoissa tarpeeksi yhteiskunnallista syvällisyyttä tai onko niissä tarpeeksi äksöniä ja mukaansatempaava juoni, mutta kullakin kriteerillä tulee aimo kasa kirjoja joissa tarkastelu jää kuriositeettiseksi: teoksen runnominen omien ennakkokäsitysten mukaiseksi on aika hyödytöntä puuhaa.

Pidän myös varsin huolestuttavana pyrkimystä olla näkemättä mitään eroa tekijän ja teoksen välillä: jos henkilö on joissain yhteyksissä ilmaissut näkemyksiä jotka halutaan tuomita, on koko henkilö ja kaikki häneen liittyvä tuomittava eikä minkään tähän henkilöön liittyvän kanssa haluta olla tekemisissä.
Sama toimii tietysti toisinkinpäin: kun henkilö on tarpeeksi kiinnostava, ihailtava tai edes samaistuttava niin teoksetkin saavat välittömästi glooriaa (tai ainakin medioiden kulttuuripalstoilta saa joskus tällaisen käsityksen, kun keskitytään tekemään henkilöjuttuja joissa sivulauseessa saatetaan mainita että joku teoskin on ilmestynyt).
Teoksien arviointi perustuu siihen onko kirjoittaja "hyvä tyyppi" vai ei, edustaako henkilö sopivasti samoja arvoja ja mielipiteitä kuin itse, mairitteleeko ennakkoluuloja vai ei. Ei tarvinne sanoa minkä verran tällä on vaikutusta mielen avartumiseen ja toisten näkökulmien ymmärtämiseen.

Niitä huonoja kirjoja kannattaa yhä lukea, erityisesti jos niiden kirjoittajakin vaikuttaa rumalta ja tyhmältä.

Tarinoista joita kerromme itsellemme 

Erityisesti historiallisten romaanien yhteydessä saatetaan kiinnittää huomiota, että ne eivät useinkaan käsittele aiheitaan kovinkaan neutraalisti tai tasapuolisesti ja saattavat lähteä muokkaamaan historiaa hyvinkin raskaalla kädellä uusiksi (sama pätee tietysti myös muuhun kirjallisuuteen, mutta siihen tunnutaan kiinnittävän harvemmin huomiota).
Kirjailija puolustautuu tietysti toteamalla että tämähän on kaunokirjallisuutta, ei tieteellistä tutkimusta, ja samoin tekevät lukijat.

On kuitenkin havaittu, että esim. nykyhetkellä monen käsitykset Suomen sisällissodasta perustuu vahvasti siihen mitä Väinö Linna kertoi Täällä pohjantähden alla -kirjassa ja vastaaviin esimerkkeihin törmää jatkuvasti; vaikka lukijat sanoisivatkin tietysti lukevansa vain fiktiota niin silti sitä omaksutaan sellaisenaan.
Tässä ei sinänsä ole mitään yllättävää: tarinallistamista käytetään opetuksessa, markkinoinnissa, palvelumuotoilussa ja esim. myyttien merkitys asioiden ja arvojen omaksumisessa on tunnettu vuosisatojen ja -tuhansien ajan, tietoa käsitellään helposti tarinoina. Tästä syystä puolustus "mutta sehän on vain fiktiota" ei toimi, fiktio ei ole koskaan vain fiktiota.

Koska fiktiolla välitetään myös (tai ehkä ensisijaisesti) arvoja, asenteita, tulkintoja, ei myöskään riitä että esim. historiallisessa romaanissa konkreettiset faktat ovat oikein ja materiaalisella tasolla ei tapahdu anakronismeja, jos esim. hahmojen psykologia ja käytös on väärältä vuosisadalta. Tätä kuitenkin tapahtuu, josta syystä historialliset romaanit kertovat yleensä enemmän kirjoitusajastaan kuin kuvatusta hetkestä, ja niihin pätevät siis samat vääristymät kuin mistä yllä on ollut puhetta...sama pätee tietysti myös nykyaikaan tai spekulatiivisiin maailmoihin sijoittuviin kirjoihin, ne saattavat käsitellä jotain aihetta mutta miten?

Yksittäisen teoksen vääristymät, epätasapuolisuudet ja neutraaliuden puute ei tietenkään olisi ongelma, jos lukija lukee laajasti ja monipuolisesti kirjoja niin, että niistä muodostuva kokonaiskäsitys tulee tasapuoliseksi. Ongelmahan on se, että vaikka niin haluaisikin tehdä (ja kaikki eivät halua), joitain näkökulmia ja puolia hyvin edustavia teoksia saattaa olla hyvin vaikea löytää, ne saattavat olla jokseenkin tuntemattomia, jääneet kääntämättömiksi, julkaistu ikuisuus sitten ilman uusintapainoksia tai ehkä niitä ei ole koskaan julkaistu, tai edes kirjoitettu.

Tätä voidaan ajatella muuten myös yhtenä kulttuurisen omimisen ongelmakohdista: "valkoisuuden" (mitä se missäkin yhteydessä sitten tarkoittaa) pyrkimyksestä ottaa itselleen kulttuurisen dialogin kaikki roolit, joka epäilemättä miellyttää "valkoisuutta" kun se voi sujuvasti jutella itsekseen ja näin toimimalla helposti vaientaa ja marginalisoi kaikki muut äänet...

Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.
Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.

Sivistyksestä

Kun lapsi opettelee puhumaan, käy alussa usein niin että muodostetaan jo tunnistettavia sanoja mutta niiden käyttö ja merkitys on vielä epämääräinen, sanotaan "hauva" ja osoitetaan puuta tai autoa.

Kun Tommi Melender puhuu sivistyksestä, on ajatuksissa paljon totta, mutta en ole ihan varma onko se, mihin Melender osoittaa, oikeasti sivistystä.

Melender sanoo sivistyksestä tullee karikatyyrin, "[h]assu vanhan ajan herrasmies, joka puhuu kuolleita kieliä, tutkii vanhoja aikoja ja rentoutuu Volter Kilpeä lukemalla" ja että nykyisessa rahakeskeisessä arvomaailmassa "kaunotaiteet ja filosofia eivät voi enää oikeuttaa itseään sivistyksen kantajina". Olen samaa mieltä, mutta mitä tuosta sitten pitäisi ajatella?

Tuossa nostetaan esiin piirteitä, jotka ovat olleet sivistyksen tunnusmerkkejä aiemmin, mutta on vaarallista tehdä johtopäätöksiä vain ulkoisten tunnusmerkkien perusteella, eikä sen minkä tunnusmerkkejä ne ovat.
Siinä missä aiemmin taiteiden, filosofian yms. tuntemus viittasi laajaan ymmärrykseen ja monipuoliseen käsitykseen maailmasta, jossa nähtiin muutakin kuin pelkät oman rajallisen aistitodellisuuden suorat ja konkreettiset ilmiöt, niin onko niin nyt?

Vai ovatko taiteet ja filosofiat kehittyneet omiksi insulaareiksi piireikseen, jotka puhuvat yhä enemmän vain itsestään vain itselleen vailla laajempaa kosketusta ympäristöönsä? (kosketusta, tai relevanssia)
Ovatko näiden harjoittajat muodostuneet oman alansa teknokraattisiksi spesialisteiksi, fakki-idiooteiksi jotka keskittyvät niin täysin omaan alaansa että ymmärrys muusta katoaa, ja sen ymmärryksen puutteesta saatetaan jopa ylpeillä? Ja jotka suhtautuvat omaan alaansa myös niin mustasukkaisesti, että kellään muulla kuin korkealle koulutetulla ja alalle täysivaltaisesti omistautuneella spesialistilla ei ole alalle mitään asiaa? Jos rajankäyntiin tai vapaiden intellektuellien olemassaoloon suhtaudutaan vihamielisesti, niin ei ole mitään asiaa puhua sivistyksestä.

Jos kuolleista kielistäkin leikataan pois niiden laajempi yhteys ja rooli maailmassa ja niitä aletaan harjoittaa ihan vain itsetarkoituksellisesti, ei kyse ole enää sivistyksestä. Ulkoisiin tunnusmerkkeihin keskittyminen sisällön sijaan on tekopyhää silmänpalvontaa ja lakihurskautta.

Monta on eittämättä lahjakasta taiteilijaa, tutkijaa ja muuta jotka ovat erittäin taitavia omilla aloillaan, mutta moniko on aidosti ääneen kiinnostunutta sivistyksestä?
Ainakin jos jätetään pois ne kerrat jolloin sanotaan "sivistys" ja tarkoitetaan "kaikkien kuuluisi olla kiinnostuneita siitä mitä juuri minä teen ja antaa minulle paljon rahaa (minun ei sen sijaan tarvitse olla kiinnostunut mistään muusta)", nämä puhujat ja plutokraatit ansaitsevat toisensa.

Paranoidista lukemisesta

Kun proosa-Finlandian ehdokkaat paljastettiin eilen, valikoima oli kieltämättä yllättävä ja yllättävyys on näissä kuvioissa positiivinen juttu. Samalla sen reaktiona heräsi myös kommentteja perinteisestä lukuromaanista ja vastaavista joitain toisia lukijoita miellyttävistä ratkaisuista.
Itse en osaa asettaa itseäni kovin selkeästi kumpaankaan suuntaan, suhteeni niin kokeelliseen kerrontaan kuin perinteiseen draaman kaareen on moniulotteisempi kuin pelkkä kyllä/ei - on/off -valinta.

Mietin tässä hieman omaa lukumakuani ja hahmottelen itseäni lukijana jatkaen siitä minkä vajaa kuukausi sitten aloitin, olenko Barthesin lukijatyyppien hahmotelmassa "paranoidi lukija".
Tommi Melender nosti aiheen tietoisuuteeni pari vuotta sitten, kirjoittaen enemmän fetisistisestä lukijasta, joka keskittyy enemmän katkelmiin, yksittäisiin lauseisiin ja yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin ja lyhyesti mainiten muut kolme lukijatyyppiä: "Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi tarve laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas heittäytyy ehdoitta tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautumalla tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon."
Hysteerinen lukija lienee siis immersiota jahtaava ja juuri perinteistä lukuromaania suosiva, pakkomielteistä en tästä täysin hahmota mutta vähän kuitenkin (kun jatkan sillä mitä Barthes käännettynä sanoikaan). Paranoidius sen sijaan kuulostaa itsetehtynä diagnoosina hyvältä lähtökohdalta.
Toki myöntäen että jokainen on jossain määrin yhdistelmä noita ja saattaa lukea eri kirjoja eri tavalla (esim. olen huomannut että lukumaratoneilla luen usein immersiivisemmin kuin muuten).

Ensisijaisesti sanoisin että minua kiinnostaa eniten aihe ja lukemani tekstit ovat usein argumentteja tai todisteita. Sillä ei ole niin väliä olenko samaa mieltä, ennemminkin päinvastoin: laaja-alaisesti kootut argumentit tuovat toki parempaa todistusaineistoa kuin että valitsisin heti alkuun suosikkiteoriani ja sitten vain kokoaisin sitä teoriaa puoltavia todisteita.
Tuon mukaisesti minua kiinnostaa kirjallisuus joka lähestyy esseistiikkaa, poikkeavista näkökulmista tulevat tekstit, allegoriat jotka eivät epäröi näyttää olevansa allegorioita, ja myös tendenssikirjallisuus (näistä asioista kirjoitinkin jo linkitetyn Kazakevitšin kohdalla).

Lukeminen on metatietoista, etäännytys on mukana. Tästä ehkä tulee myös kiinnostus mitalliseen runouteen, joka on hyvin näkyvästi keinotekoista kieltä: modernismi pyrki lähemmäs luonnollista kieltä, mikä ei ole ollenkaan niin hauskaa. Myöskin vaikken niin paljoa varsinaista genrekirjallisuutta luekaan, minua kiinnostavat kyllä genrekonventiot ja kirjailijan leikittely niillä, niiden keinotekoisuus ei olennaisesti haittaa. Dashiell Hammett ja Agatha Christie ovat parhaat dekkaristit, ja korkealentoinen satufantasia on myös jees (ja eeppisessä runoudessa yleensä vieras kulttuuripiiri ja keinotekoiset konventiot yhdistetään keinotekoiseen kieleen, ihan huippua).

Näistä syistä suhtaudun periaatteessa positiivisesti kokeelliseen kerrontaan, jossa mahdollisuuksilla leikitellään, ja "realistinen" kerronta jossa edetään draaman kaarta näppärästi alusta loppuun ei ole ainakaan mikään myyvä tekijä. Samalla muistutan kuitenkin aiheesta, kerronta joka keskittyy kokeiluihin kielen ja muodon kanssa mutta jolla ei ole mitään (kiinnostavaa) sanottavaa ei tuo nautintoa. Ja niin kuin hyvä argumentti, hyvä kirja on myös napakka eikä jaarittele turhia.

Argumenttien ja todisteiden kanssa kannattaa olla epäluuloinen, kyseenalaistaa tarvittaessa niin toiset kuin itsensä. Varsinainen kirjallinen mukavuusalue on hyvin venyvä käsite, koska vaikka yllä mainitsinkin mieltymyksiä, niin mukavinta on lukea jotain uutta, ja liian tiukasti yhdessä asiassa pysyminen ei tuo tätä, paraskin argumentti muuttuu jankutukseksi.
Yleiseen suosioonkaan ei kannata liikaa luottaa suuntaan tai toiseen: kirjassa joka nauttii laajaa suosiota on eittämättä jotain kiinnostavaa juuri siksi että se nauttii niin laajaa suosiota, mikä se jokin on? Vaikka samalla näissä on myös runsaasti kirjoja joissa riittää toisen käden tiedot, varsinainen lukeminen on tarpeetonta (ja ovatko suositut kirjat yritystä aivopesuun, yritys jonkin sellaisen argumentin normalisointiin joka olisi kuitenkin syytä haastaa?).
Ja toisaalta ilahduttaa tutkia kuriositeetteja, unohdettuja kirjoja, omituisuuksia juuri siksi että ne ovat kuriositeetteja (mestarietsivä ei jätä johtolankaa huomiotta vain siksi että se on pieni ja huomaamaton), ja näistä ei helposti saa toisen käden tietoja.
Suhtaudun myös myönteisesti lukuhaasteisiin, koska ne ovat hyvä johdatus lukemaan jotain muuta, ehkä jopa sellaista jota ei muuten lukisi (jotkut parhaista kirjoista ovat kirjoja joita ei muuten lukisi), ja kiinnitän joskus huomiota kirjojen välillä oleviin yhteyksiin koska olen ne lähekkäin lukenut; ovatko kirjailijat olleet toisistaan tietoisia on samantekevää. 

Ei, en ole ihan varma mikä on se rikostapaus jota varten kerään näitä todisteita ja argumentteja, mutta mysteeri sanan kaikissa merkityksissä se eittämättä on (jotenkin se liittyy ihmisenä olemiseen maailmassa tai jotain). Katsotaan miltä tilanne näyttää viimeisen luvun parlour scenessä, onko mysteeriin saatu enemmän selvyyttä.

Koko Hubara - Ruskeat tytöt

Luin Koko Hubaran esseekokoelman Ruskeat tytöt.

Koska en ole ruskea tyttö, en sen tarkemmin pureudu suureen osaan siitä mitä Hubara sanoo (valkoisuuteni on lajia joka menee paikallisesta normista pitkin pohjois- ja keski-Eurooppaa, Välimeren rantamilla alan erottua muualta tulleeksi myös olemalla keskimääräistä pitempi. Tietysti erotun myös avattuani suuni mutta se on eri asia).
Mutta koska olen myös lukuisten eri identiteetinpalasten intersektio, kiinnitin toki huomiota joihinkin aiheisiin joista Hubara puhuu.
On tietysti klisee että valkoinen mies ei tykkää kun puhutaan jostain muusta kuin valkoisesta miehestä, näin en tee. Samalla minulla kuitenkin on syytä puhua ensisijaisesti omista kokemuksistani.

Jokin aika sitten kirjallisuuspiireissä Hubara herätti huomiota kommenteillaan Laura Lindstedtin Oneiron-kirjasta ja kulttuurisesta omimisesta. Tästä aiheesta eivät nämä Hubaran esseet juuri puhu, mutta kun aihe lienee yhä monille ongelmallinen niin siitä on kuitenkin hyvä puhua.
Oma anekdootti viime kesältä: Vantaan ev.lut. seurakunnat jakeli eräillä kesäfestivaaleilla värikkäitä rukousnauhoja kaulakoruiksi. Kyseiset nauhat olivat kiinteästi katoliseen rukousperinteeseen kuuluvia viiden dekadin ruusukkoja, joiden kohdalla korostetaan voimakkaasti että ne eivät ole koruja, vaan nimenomaan rukousvälineitä (ja mariaaniseen hengellisyyteen liittyvinä niiden rukouskäytön ei edes kuuluisi olla luterilaisten oppien mukaista). Tämä luonnollisesti herätti närkästystä katolilaisten keskuudessa, että meille tärkeä hengellisyyden muoto tuolla tavalla irrotetaan noin vain kontekstistaan kivannäköiseksi blingblingiksi.
Kun valitin tästä asianomaisille, sain vastaukseksi pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu.
Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi.
Toki voidaan sanoa kauniita sanoja sananvapaudesta, mutta olen aikaisemmin jo pitänyt sitä ongelmallisena argumenttina, koska se vaatii hyvin paljon, luultavasti liikaa, kohteeltaan: lukijan/kuulijan velvollisuus on lukea/kuulla kaikki argumentit, vaikka kuinka hiljaiset ja kuinka paljon omien mieltymysten vastaiset, jopa ne argumentit joista vaietaan. Muussa tapauksessa "sananvapaus" heijastaa liian usein yhteiskunnan valtasuhteita, ne jotka saavat äänensä kuuluviin peittävät alleen ne jotka eivät saa.

Muutenkin näissä Hubaran esseissä koin eniten tuttuuden havaintoja juuri uskonnon kautta: joskus muistakin ja joistain asioista saatoin sanoa että tuo ei ole minun kokemukseni millään tavalla.
Kokemuksissa on huomattavia eroja, mutta siinä missä Hubara on selannut Instagramista jemeninjuutalaisuuteen liittyviä kuvia, olen minäkin tutustunut historialliseen arkistomateriaaliin saadakseni parempaa ymmärrystä mitä on olla katolilainen Suomessa (arkistot eivät ole laajat eivätkä aina niin selkeät tai hyvässä järjestyksessä, mutta niitä kuitenkin on, koska en selvästikään ole ensimmäinen, joka tätä etsintää tekee. Enkä varmaan viimeinenkään).

Samoin tutulta tuntui Hubaran kokemus journalistina että ruskeus on asia josta joko pitää vaieta kokonaan tai nostaa jutun pääaiheeksi: tämä lokerointi on hyvin tuttua, erityisesti nykyaikana jolloin uskonnot, jos sellaisia nyt välttämättä ylipäänsä pitää olla, pitäisi olla jonkinlainen sentimentaalinen epämääräinen affekti ja täysin yksityisasia.
Kyseinen asennehan on lähtökohtaisesti absurdi, eihän metafysiikka, etiikka, käsitys ihmisestä ja maailmasta ole mitään yksityisasioita vaan asioita joiden kuuluukin vaikuttaa näkyvästi tapaan jolla ihminen on olemassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Samalla on pidettävä mielessä, että sekulaari materialismi ei ole mitenkään "neutraali" asenne joka yksin on normi ja kaikki muut poikkeuksia, ei myöskään etiikan puute tai haluttomuus metafysiikkaan.
Mutta nykyisessä kulttuurissa on vaikea löytää kieltä jolla puhua, koska se on norminvastaista. Ja kokemus on osoittanut, että mitä luultavimmin tätäkin tekstiä klikkasi lukemaan henkilöitä jotka lakkasivat lukemasta jotakuinkin heti kun mainitsin "Vantaan ev.lut. seurakunnat" tai muun johonkin uskontoviitteen (kiitos sinulle, joka luet tätä riviä).
Toki on totta, että tuollaista lokerointia harjoitetaan myös uskontojen sisällä, tunnen esim. kristittyjä joista mikä tahansa sellainen joka ei ole todella näkyvästi leimautunut kristilliseksi on vähintäänkin epäilyttävää jos ei suoranaisesti tuomittavaa, ja varmaan heitä löytyy myös muista uskonnoista. Ja heitä kohdatessani huokaan sisäisesti koska en jaa näkemystä, ja he voivat olla yhtä rasittavia kuin tiukimmat "uskonnot ovat yksityisasia, en halua kuulla!"-ihmiset. Mutteivät yhtään enempää.

Tuohon liittyy myös piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota näin käännynnäisenä: uudet sosiaaliset suhteet ovat painottuneet merkittävässä määrin muihin katolilaisiin, samalla kun aiempia tuttuja näkee vähemmän ja suhteetkin ovat usein etäisempiä. Vaikka tuttuni ovatkin olleet varsin myönteisiä (he jotka olettavat minun tulleen hulluksi tai epäilevät aivopesua ovat olleet diskreetisti hiljaa minun ollessani paikalla, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut) niin tuo normi että uskonnoista tai mistään niihin liittyvästä ei pidä puhua luo silti eräänlaisen henkisen miinakentän, silloinkin kun ei pitäisi, kun taas omien luona voi olla normaalisti, me puhumme edes suunnilleen samaa kieltä (silloinkin kun emme puhu: suomalaisista katolilaisista alle puolien äidinkieli on suomi).
Näin ihan sen kummemmin suunnittelemattakin: paljon on puhuttu sulkeutuneista uskonnollisista yhteisöistä, mutta minusta näyttää että sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa...
Tuo eroaa Hubaran kokemuksista ruskeana tyttönä: tämä ei näy päällepäin, joten en toimi henkilökohtaisena kohteena tuntemattomien aggressioille (toki ei-henkilökohtaisesti päätyy kuulemaan ihan riittävästi yleisesti ihmisryhmiä koskevia aggressioita), mutta tämä vaikuttaa sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen, myös sukulaisten ja perheenjäsenten (toisaalta käännynnäisenä on aikuinen, epävarmempana lapsena tai nuorena nämä ongelmat ovat isompia).

Viimeviikkoisilla Helsingin kirjamessuilla kuulin Sofi Oksasen puhumassa kirjallisuuden kapenevasta tilasta medioissa: kulttuuripalstat ovat oma aiheensa mutta myöskään muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirjat eivät näy. Jos oikein ymmärsin niin samaa aihetta käsittelivät jotkut muutkin kirjailijat. Heitä en kuullut, ja Oksasen pointti on jo tärkeä.
Kirjamessujen yhteydessä äänekkäästi vastustin myös ajatusta että kirjallisuuden julkinen vastaanotto pitäisi tapahtua vain ammattikriitikoiden toimesta etabloituneissa, toimitetuissa medioissa: käytin moisesta ajatuksesta mm. sanoja "teknokraattinen" ja "sivistysvihamielinen". Ne ovat minusta osuvia myös tällä viikolla. Tämän ajatuksen ongelma on juuri se, että se lokeroi kirjallisuuden omaksi pieneksi alueeksi jolla ei ole mitään merkitystä kirjallisuuden ulkopuolella, edistäen sitä toista puolta huolesta josta Oksanen puhuu: kirjallisuuden pitää näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, jolloin kirjalliset teokset pitää ottaa vastaan myös muista näkökulmista.

Koska kirja on kirjallisuutta, on toki mielekästä tarkastella sitä myös, ja joskus erityisesti, kirjallisuutena, mikä on sen paikka ja sen arvo kirjallisuutena, osana jatkuvaa kaanonia. Koska kirja on kaupallinen kulutustuote (on se, sori vaan), on sitä mielekästä markkinoida massamedioissa selkeästi kirjallisuudeksi kategorisoituna ostaville ihmisille, tietysti mieluiten keskittyen uutuuskirjoihin jotka ovat juuri nyt kaupoissa ja mahdollisesti keskittyen mieluummin kiinnostavaan henkilöön kirjan takana kuin itse tuotteeseen, jos se vain lisää myyntiä.

Mutta riittääkö tuo? Ei.
Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta (jos joku on tästä asiasta eri mieltä, en pystyne sitä pitävästi todistamaa, siksi "uskon". En tiedä onko joku tästä eri mieltä). Tästä syystä on syytä tarkastella kirjallisuutta myös tavoilla joihin perinteinen kirjallisuuskritiikki ei mene, ja myös sellaista kirjallisuutta joka ei perinteisen kirjallisuuskritiikin kannalta ole relevanttia. Toki ammattikriitikko joskus pystyy myös tuohon, mutta ei olennaisesti paremmin kuin joku muu, ja usein huonommin kuin joku muu asianomainen.
Toiseksi massamediat ovat käytännössä näkökulmiltaan rajoittuneita, tietynlaiset ihmiset ja heidän näkökulmansa, kokemuksensa, norminsa ovat edustettuja, ja toisenlaiset ovat parhaimmillaan kohteita (jotka esitetään normien mukaisissa konteksteissa) ja pahimmillaan näkymättömiä. Näin kerrotaan, että kirjallisuus kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, toiset pysykööt poissa.
Toinen pointti ei rajoitu vain massamedioihin ja kirjallisuuskritiikkiin, vaan myös kirjallisuustutkimukseen.

Hubara kirjoittaa ruskeiden tyttöjen näkyvyydestä medioissa, niin kohteina kuin tekijöinä, ja on toisaalla nostanut esiin miten Lindstedtin Oneiron näyttää erilaiselta teokselta vaikkapa jemeninjuutalaisen naisen lukemana. Montako on ruskeaa tyttöä kirjallisuuskriitikkona?
Eikä tämä sinänsä rajoitu voimakkaisiin yhteiskunnallisen vallan epätasa-arvoihin. Olen lukenut kollegaltani Primo Leviltä esseen, joissa hän pohtii kemistin ammatin vaikutuksia kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen. Olen lukenut sisareni Flannery O'Connorin esseitä joissa hän pohtii kristillisenä kirjailijana kirjoittamista pääosin sekulaarissa kulttuurissa, ja katolisena kirjailijana kirjoittamista pääosin protestanttisessa maankolkassa (hänen kohdallaan USAn etelävaltioissa), ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen.
Sekalaisten muiden identiteettini palasten merkitystä suhteessa kirjallisuuteen on myös puitu ja jos ei ole, ehkä syytä olisi (mukaanlukien mitä on olla valkoinen kirjailija/lukija tai mieskirjailija/lukija, aiheiden tarkastelu negaatioiden kautta ei riitä), kaikkien noiden intersektioista puhumattakaan.

Massamediat toimivat omilla, yleensä talouden, laeillaan, ja näistä johtuen Hubara esittääkin toiveen "meiltä meille"-medioista. Suomen kokoisella kielialueella valitettavasti on niin että aika moni "me"-näkökulma joutuu rajoittumaan varsin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten vaikka nollabudjetilla pyöritettäviin yhden hengen projekteihin, esim. itsenäisiin blogeihin, tai olemaan kokonaan hiljaa. Silloinkin kun massaa on tarpeeksi pyörittää jotain isompaa (kun olen käyttänyt katolisuutta esimerkkinä, on Suomessa hiippakuntalehti, pari seurakuntalehteä, pari kustantamoa, muutamia nettikanavia joissa tämä on fokuksena) niin niiden rinnalle on kuitenkin hyvä muodostua myös laajempaa verkostoa (koska esim. hiippakuntalehti ei voi keskittyä kirjallisuuteen niin paljon kuin yksittäisen harrastajan blogi, pienemmilläkin medioilla on omat realiteettinsa).

Miten tämä blogi asettuu "meiltä meille"-mediaksi? Olen yrittänyt pitää "me"idän määrittelyn epämääräisenä. En voi keskittyä täydelliseen intersektioon koska yleisö-me rajoittuisi tarkalleen minuun, mutta en ole myöskään halunnut keskittyä vain yhteen osa-alueeseen tai luentatapaan (samalla olen toki sitä mieltä että joku toinen voisi niin tehdäkin, ja se voi tuottaa hyvinkin kiinnostavaa tulosta, joskus myös heille jotka ovat keskitetyn "me"n ulkopuolella).
Siirtelen hieman luentatapaa aiheesta riippuen, joskus saattaa korostua että olen suomalainen, joskus että olen mies, joskus että olen katolilainen, joskus että olen valkoinen, joskus että pidän eeppisestä runoudesta jne. Ja silloinkin kun en tietoisesti korosta mitään noista, niin ne kuitenkin vaikuttavat siihen mitä luen, miten luen ja mitä lukemastani kirjoitan tai jätän kirjoittamatta. Tästä on syytä olla tietoinen.
Minua ja oletettua yleisöäni yhdistää olla "kirjallisuudesta kiinnostunut", muista aspekteista voi sitten poimia itselleen relevantteja kosketuspintoja ja kiinnostuksen kohteita, ja jos sellaisia ei löydy yhtään niin sitten ei kai myöskään jää lukemaan blogia vaikka muuten olisikin kirjallisuudesta kiinnostunut. Vaikka oletankin että täällä saattaa olla niin lukijoita joita kiinnostaa asia X mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta Y kuin lukijoita joita kiinnostaa asia Y mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta X...

Hyönteisdokumentti-blogissa minun pyrkimykseni on kirjoittaa niin hyvin Hyönteisdokumentti-blogia kuin mahdollista.
Teen sitä jo nyt paremmin kuin kukaan muu.

Mm. näitä ajattelin kun luin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.
(Sitä on luettu monissa muissakin blogeissa, viimeaikaisia mm. Mai, Hanna, Katri...

Runous, helppoa ja hauskaa?

Kun kirjallisuudesta olen keskustellut monenlaisessa seurassa, niin olen huomannut että lajityypeistä runous koetaan usein hankalaksi, kokonaiseen kirjallisuuden lajiin suhtaudutaan kuin johonkin järkälemäiseen monoliittiin johon on hyvä pitää etäisyyttä.

Varsin monta kertaa olen kuullut, että runous on jotenkin niin tavattoman vaikeaa ja haastavaa että eihän sitä voi ymmärtää ja yrittäminenkin on niin kovin raskasta. Tätä asennetta ei suinkaan helpota, että on myös lukijoita joille runous on egopönkityksen väline, koska he lukevat runoja he ovat parempia ihmisiä (joukko ei ole lukuisa mutta äänekkäämpi kuin määränsä tai totuudellisuutensa soisi).

Tietty elitismin leima on jossain määrin jopa perusteltua, ainakin perusteluja on esitetty. Olen aiemmin kirjoittanut T.S.Eliotin näkemyksestä runouden tehtävästä uudistaa kieltä, ja runous joka tämän parhaiten toteuttaa on väistämättä pienen yleisön juttu: runous joka nauttii yleistä hyväksyntää on kielen kannalta niin valtavirtaa ettei se enää sitä uudista, ja runouden vaikutusten tulisikin näkyä laajemmin vain välillisesti.
Ymmärrän pointin ainakin sillä tasolla että on runoutta (ja muutakin taidetta), joka luonteensa puolesta pysyy pienten piirien juttuna ja jonka tavoitteet ovat jossain muualla kuin laajan yleisön tavoittelussa (toisaalta sitten ei ole syytä valitella kun laaja yleisö ei tavoitu). Ja läpitunkematonta obskurantismia ei Eliotkaan arvosta, runon täytyy puhua edes sille pienelle yleisölle.
Toisaalta väitän kuitenkin, että runouden ainoa tehtävä ei voi olla uudistaa kieltä kollektiivisella tasolla. Ainakin huomauttaisin, että sama kielen uudistamisen tavoite voi rajoittua myös yksilötasolle, yksittäinen henkilö, minä tai sinä tai hän, löytää tavan verbalisoida jotain jonka tietää, tuntee tai kokee mutta jota ei ole osannut sanoiksi pukea: tämä pätee erityisesti alueilla joissa konkreettinen termistö koetaan riittämättömäksi. Lukija voi myös kohdata itselle uusia ajatuksia, tuntemuksia, kokemuksia jotka ovat aiemmin välittyneet vain huonosti konkreettisen kielen avulla (uskonnollisessa mystiikassa runous on joskus ainoa tapa puhua, mutta myös Alkon viinihyllyjen kuvaukset soveltavat lajityyppiä).
Kieli elää käyttäjistään ja kieli on jokaisen käyttäjän joten runouden tehtävä ulottuu jokaiseen, ja tällöin yleisön suuruudella ei ole merkitystä, ennemminkin niin yleisön kuin runouden laaja-alaisuudella.
(Runoudella voi olla myös muita tehtäviä, esim. asioiden muistamisen helpottaminen kun ne laitetaan runomittaan...)

Edellisestä aiheesta johtuen on totta, että runous tapaa vaatia aktiivisempaa lukemista kuin monet muut tekstilajit, lukijan pitää tuoda vahvemmin itsensä mukaan olemaan vuorovaikutuksessa tekstin kanssa, neutraalilla vastaanottamisella ei yleensä saada mitään. Tämä tarkoittaa vaatimusta tulkintaan. Ainakaan itse en kuitenkaan tahdo ajatella, että tulkinta tarkoittaisi jonkinlaista ristisanan ratkontaa, jossa kun kuvavihjeet on keksitty oikein pystyriville muodostuu salasana mitä runoilija on tarkoittanut (pidän ristisanoista, mutta ne ovat oma juttunsa). Runoilijan intentio on eittämättä tärkeä asia, mutta lopulta itse pidän lukijana keskeisempänä lukijan kokemusta. Ja sitä ei synny jos lukija pitää itsensä piilossa.

Joskus tämä kokemusyhteys syntyy nopeasti, joskus se vaatii hieman hakemista ja kontemplointia, ja joskus se jää syntymättä. Sitten ei auta kuin siirtyä eteenpäin, ei kaikki ole kaikille.

Olen arvellut ja arvelen nytkin että varsin merkittävä syy runouden välttelyyn nykykulttuurissa, jopa muuten paljon lukevien keskuudessa, on runouden marginaalinen näkyvyys. Joskus aikoinaan vähän jokaisen vähänkään juhlallisemman tilaisuuden ohjelmaan kuului runonlausuntaa, ja monissa lehdissä oli (usein palstantäytteenä mutta kuitenkin) siroteltuna runoja. Epäilemättä tuo oli usein pompöösiä ja jäykkääkin, mutta samalla se kuitenkin piti huolen että runous oli esillä vähänkään lukevan tai kulttuuritapahtumissa käyvän henkilön elämässä.
Nykyään monelle keskeisin, ja mahdollisesti viimeisin, runouskokemus on koulussa laadittu runoanalyysi, jossa edellämainitun ristisanamaisesti ratkotaan intentioita ja keinoja ja suoritus pisteytetään ja vaikuttaa arvosanaan. Äidinkielenopettajat, arvostan suuresti teitä ja työtänne, mutta...

Toinen ongelma on että kaikkea runoutta ei välttämättä sellaiseksi huomata. Suomessa lauletun runouden traditio on pitkä ja yhä jatkuva, laulujen sanoihin on perinteisesti panostettu (täällä ei popeinkaan kappale helposti pärjää "uu beibi jeah"-tasoisilla sanoituksilla) ja myös runojen säveltäminen lauluiksi on ollut hyvin yleistä.
Joskus niin että yhteys on jo hämärtynyt. Kun olen viime aikoina selaillut runoantologioita niin oma hupinsa on ollut huomata tuttuja tekstejä joista ei ollut varsinaisesti ajatellutkaan että niillä on tunnetut runoilija-kirjoittajat. Jaakko Juteini kirjoitti Arvon mekin ansaitsemme, Valter Juva Karjalan kunnailla, J.H.Erkko No onkos tullut kesä...hauskinta oli huomata tässä blogissa ääneen arvostamani Unto Kupiaisen kirjoittaneen sanat Teinilauluun, opiskelijapiireissä tunnettuun juomalauluun (toisen tunnetun juomalaulun, joka tunnetaan nimellä Eino Leinon juomalaulu, nimi on virheellinen: kirjoittaja on Heikki Asunta ja oikea nimi Pieni episodi).
Toisaalta osa nykyrunoilijoista pyrkii aktiivisesti nostamaan esiin runollisuuden arkielämän kokemuksissa, esim. löydetyissä teksteissä, hakukonerunoudessa yms. Joskus näissä on ehkä itsetarkoituksellisen kikkailun makua, mutta usein myös oivaltavuutta (ja tekstimuotona nämä voivat olla aika helposti tutustuttavia myös lukijoille joilla ei ole laajaa perehtyneisyyttä runouden kaanoniin).

Oma ongelmansa on myös runoudesta kirjoittaminen ja esim. kritiikkien lukeminen. Kriitikko voi kirjoittaa teoksen suhteesta muuhun runouden traditioon, käytetyistä keinoista, rytmiikan ja kuvien yms. tärkeydestä mutta jos lukija etsii tietoa onko runo tai niiden kokoelma hyvä vai huono, niin saanee pettyä...jos runous vaatii lukijan aktiivista osallistumista, niin kokemuksen saa kokemalla, ei lukemalla kokemuksesta. "Mitä kannattaisi lukea"-suosituksia ei kannata ihan kauheasti kuunnella ennen kuin on jotain käsitystä itsestä runojen lukijana, ja tämä on tietysti helposti ahdistavaa henkilölle joka ei runoja ole lukenut (trust me, I've been there).

------------------------------------------

Näistä ajatuksista saa tulla olemaan samaa tai eri mieltä ensi torstaina 6.7. Helsingin keskustassa järjestettävälle Runokävelylle, tai muuten vaan juhlistamaan sitä että runous on helppoa ja hauskaa silloinkin kun ei ole.

Aloitamme Runebergin patsaalta kello 16, sieltä jatkamme kahdelle muulle muistomerkille joissa kussakin vietetään noin vartti ennen asettumista Kansalaistorille (jos sää on huono, olemme sisällä Sanomatalossa). Myös päivänsankari Eino Leino on tietysti huomioitu.

Tapahtuman kynnykset pyritään pitämään matalina, varsinaista lausuntaa tai esitelmöintiä ei ole luvassa mutta keskustelua ja lukemista itsekseen tai ääneen. Tai hengailua ja sen katselemista ja kuuntelemista kun muut lukevat runoja.  

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:
1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!
#runokävely

Tyttö on tanssiva karhu (eli, kirjallisuudesta naistenpäivänä)

Naisten päivän kunniaksi en jakele ruusuja vaan jotain mitä pidän arvokkaampana: hypoteesin että nainenkin voi olla ihminen.

Näissä sekalaisissa mietteissä tullaan käsittelemään naiskirjailijoita ja siinä sivussa hieman miehiäkin. Olen nyt reilun parin kuukauden ajan osoittanut hieman suurempaa huomiota aiheelle Frau, Signora & Bibi -haasteesta johtuen, joskin kysymys millä perusteella lukija, kuka tahansa lukija, tekee valintoja lukemisistaan on minua kiinnostanut jo pitempään (mm. täällä).

Useinhan kuulee väitteen että mieslukijat suosivat ensisijaisesti, tai joskus melkein pelkästään, mieskirjailijoiden teoksia, siinä missä naislukijat lukevat tasaisemmin sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tästä löytyy sen verran runsaasti havaintoja että lähden siitä että väite on totta, ero on tilastollisesti havaittava.
Samalla pidän sitä valitettavana, pidän suotavana että kaikki lukijat lukisivat kirjallisuutta monipuolisesti (myös muilla parametreillä kuin tekijän sukupuolen mukaan). Siksipä haluan lähteä pohtimaan tätä hieman perusteellisemmin, koska oletan että ainakin osalla lukijoista vaikuttavana tekijänä on ennemmin rakenteellinen epätasa-arvo kuin aktiivinen misogynia, ja rakenteisiin taas on vaikea vaikuttaa jos ei edes tiedä mitä ne ovat.

Ylempänä linkkaamassani aiemmassa bloggauksessa olen maininnit Goodreads-palvelun tuottamaa tilastotietoa (siihen linkkaamatta, etsikää jos löydätte tai vaihtoehtoisesti tarjotkaa kumoavia tilastoja), että lukijoissa syntyy huomattavaa eroa myös toisessa tekijässä kuin kirjailijan sukupuolessa: naiset lukevat enemmän uutuuskirjoja (tänä ja edellisenä vuotena julkaistuja) ja miehet vanhempia kirjoja. En lähde spekuloimaan mahdollisia syitä, mutta näiden kahden painotuksen yhteisvaikutuksesta kun naiskirjailija julkaisee uutuuskirjan, lähes kaikki lukijansa ovat naisia, mutta myös mieskirjailijan uutuuden lukijoista enemmistö on naisia.
Tästä erosta on huomattavasti vähemmän puhetta, enkä myöskään tiedä onko tätä useammassakin yhteydessä tilastoitu, en ole ainakaan nähnyt.
Mainitsen kuitenkin anekdotaalisen havainnon: pyörin ajoittain myös eräällä netin musiikkifoorumilla, jossa on yleisesti tiedossa että kyseisen foorumin käyttäjistä suurin osa on miehiä (naisia on, mutta vähemmän kuin miehiä suomalaisten kirjabloggaajien joukossa). Kyseisellä foorumilla on sivussa myös kirjallisuusalue jossa puhutaan lukemisista: kyseinen alue on ehkä hieman snobistinen (tyyliin Dostojevski, Joyce, Pynchon, Infinite Jest) mutta huomionarvoista on että siellä ei juuri lainkaan puhuta uutuuksista, painotus on paljon vahvemmin klassikoissa. Ja myönnetään, mieskirjailijoissa, vaikka osansa huomiosta ovatkin saaneet mm. Austen, Christie, Woolf, Carter, Rowling...

Tästä johdosta vaikuttaa siltä että tämä ei menekään niin että kaikki lukijat innokkaasti selaavat kustantajien syys- ja kevätkatalogeja paitsi että mieslukijat repivät katalogeista irti naisista kertovat sivut ja sytyttävät niillä saunanpesän, vaan kirjoja valitaan luettavaksi muilla perusteilla, miten?

------------------------------------

Fanny oli yksin kotona lukemassa uutta romaania. Hän luki aina uutuudet, mutta ei koskaan siteerannut muita kuin Flaubertia ja Racinea, sillä hän tiesi mitkä kirjailijat olivat sen arvoisia, että kannatti osata ulkoa. (Françoise Sagan - Varjoa vajaat)

Ei liene epäilystä siitä että kirjallisuuden kaanon tapaa olla aika miesvoittoinen. Osasyynsä on varmasti ollut Virginia Woolfin kuvaamalla oman huonene tärkeydellä, naisilla on ollut rajallisemmat mahdollisuudet tuottaa kirjallisuutta joten luonnollisesti myös mahdollisuudet tuottaa suurta kirjallisuutta ovat olleet rajallisemmat, mutta samoin osasyynsä on epäilemättä ollut valintaprosesseilla, vuosikymmenien ja -satojen aikana tapahtuneella marginalisoinnilla.
Mutta vaikka olisikin rakenteellisesti ongelmallinen niin kaanon on kaanon, Shakespearen sisaren tekstejä ei ole saatavilla, ja jos kirjaa arvioidaan sen vaikutusten perusteella niin valkoiset miehet kategoriaa historiallisesti hallitsevat eikä tilanne muutu olis-kiva-josseilemalla. Kirjallisessa laadussa taas kenttä on ehkä tasaisempi, mutta laadukkaiden teosten löytäminen tunnetun kaanonin ulkopuolelta vaatii aktiivista työtä ja tietysti laatuansiot ovat subjektiivisia...

(kuva: George Charles Beresford)

Olen joskus tilastojen puolesta pohtinut myös käännetäänkö naisia samassa suhteessa kuin miehiä, vai miksi tuntuu olevan niin vaikea löytää kiinnostavia naiskirjailijoita silloin kun en lue alkukielellä (eli omassa tapauksessani suomeksi tai englanniksi): onko näitä ylipäänsä vaikea löytää vai eikö heitä vain käännetä? Tästä olisi kiinnostava nähdä jotain kunnollista tilastodataa.

Ongelma tuli esiin kuitenkin hyvin kun aloin etsiä potentiaalisia kirjoja Frau, Signora & Bibi -haasteeseen ja kokeilin etsiä Librarythingissa inspiraatiota, muutamia nimiä joista aloittaa.
Käytin samaa metodia jota olen joskus aiemminkin kokeillut ja joka on yleensä jotain hyviä löytöjä esiin nostanut: muodostin oman osaston aiheeseen sopivista kirjoista (tässä tapauksessa jo lukemani kirjat joiden kirjoittaja tulee haasteeseen sopivilta kielialueilta), jolloin Librarything etsii tämän osaston perusteella sata läheisintä käyttäjää joilla on niitä samoja kirjoja hyllyssä, ja laatii myös yhteislistan näiden sadan käyttäjän kirjoista yleisyyden mukaan.
Tällä listalla ovat yleensä edustettuina kaikkein suosituimmat kirjat Harry Pottereista Rikokseen ja rangaistukseen, mutta yleensä joukosta löytyy myös hyvin lisää sen aihepiirin kirjoja joiden perusteella käyttäjäjoukko oli koottu.
Paitsi ei tällä kertaa. Paljon oli miesten kirjoittamia kirjoja, jonkin verran englanniksi tai ranskaksi kirjoittavien naisten kirjoittamia kirjoja, mutta muut kielialueet yleisesti ottaen eivät olleet edustettuina.
Vaikutti siltä että esim. saksaksi, italiaksi, espanjaksi, venäjäksi, arabiaksi yms. kirjoittavat naiset eivät ole nousseet kansainvälisiksi nimiksi joita luetaan yleisesti, jotakuinkin ainoa esille tuleva naiskirjailija oli Isabel Allende. Ja kun toiseen koriin tulee Dostojevskia, Kafkaa, Garcia Marquezia ja ties keitä ja toiseen yksin Isabel Allende, niin luulenpa että itse Allendekin pitää vertailua hivenen epäreiluna...

(kuva: Lori Barra)

Kaanonin rakenteessa ainakin minua kiinnostavaa on yleensäkin se, ketkä ovat namedropattuja kirjailijoita, ei sillä tasolla että kuka on juuri tällä hetkellä myyntitilastojen ykkönen tai kriitikkojen lemmikki vaan (ylläolevan Saganin sitaatin mukaisesti) keitä siteerataan, keihin nykyisiä kirjailijoita verrataan, ketkä ovat referenssejä joihin aina voi palata. Pelkään että tässä naiskirjailijat ovat selvästi aliedustettuina.
Tommi Melender puhuu Thomas Bernhardista, Antti Nylén Baudelairesta, Sofi Oksanenkin Solzenitsynista, mutta kuka puhuu naisista ja kenestä naisista puhutaan?

Ja millä tavalla?

----------------------------------

Pian vietetään Minna Canthin päivää, joka on myös tasa-arvon päivä ja Canthista tiedetään ja korostetaan että hän oli naisasianainen jonka kirjoissa käsitellään naisasiallisesti millaista on olla nainen, ja nämä naisasia-ansiot ovat Canthin tuotannossa keskeiset.
Onko Canthilla muita kirjallisia ansioita, terävää psykologista silmää, hyvää dialogia, dramaattista tajua? En tiedä, niistä harvemmin puhutaan, mistä voikin ehkä vetää johtopäätöksiä, mielikuvaksi jää suomalaisen kirjallisuuden Justiina Puupää.

(kuva: tuntematon)

Tässä vaiheessa on hyvä todeta että minusta "millaista on olla nainen" ei ole mitenkään kirjallisuuden suosikkiaiheitani, kai sitäkin hieman menee muun muassa mutta ei tuon korostaminen minulle kirjaa myy. Ei minua niin kauheasti kiinnosta myöskään "millaista on olla mies"-kirjallisuus, "millaista on olla ihminen" sen sijaan on jo kiinnostavampi aihe. Lisäksi tiedän, että tendenssikirjallisuus tapaa ikääntyä aika huonosti...

Simone de Beavoir tuo esiin 'Toisessa sukupuolessa' kulttuurisen piirteen että mies on normi ja nainen poikkeus normista, mies nähdään paitsi miehenä myös neutraalina, ihmisenä, siinä missä nainen on aina "toinen" eikä näin ollen kai yleispätevästi "ihminen" (tulkitsen muistinvaraisesti).
Naiskirjailijan kirjat käsittelevät aina naiseutta, ja naishahmot ovat olemassa vain naiseuden kautta, ei yleispätevien inhimillisten ongelmien kautta. Kun sen sanoo noin, se kuulostaa absurdilta, eiksje?

Yllämainitun FS&B-haasteen vuoksi olen nyt kierrellyt kirjastojen hyllyjä ja lukenut runsaasti kirjojen takakansitekstejä, kirjojen joita katson juuri siksi että kirjoittaja on nainen. Tämän lukemisen perusteella on kyllä todettava että kamoon naiset, yrittäkää edes olla ihmisiä. Ei kaikki mutta hätkähdyttävän suuri osa kirjoista käsittelee kansien perusteella Naiseutta, Millaista On Olla Nainen, Suhdetta Mieheen (tai sitä että Korostetusti Ei Ole Suhteessa Mieheen), intohimoisen sensuellisti tai kohuaherättävän rajusti tai jollain muilla iltapäivälehtien viikonloppuliitteet mieleen tuovilla fraaseilla. Venla Hiidensalon Mediahuorako näitä kirjoja kirjoittaa, vaiko vain kansitekstit?

Noin vinkkinä, jos lukija etsii jotain vakavampaa proosaa niin mielleyhtymät iltapäivälehtiin ei välttämättä ole se naula joka vetää. Esitän myös ajatuksen että proosakirjallisuus on yksi niistä tuotteista, joiden myyntiä alaston nainen ei lisää. Valitettavaa myös on että oletan että ainakin osassa kirjoista takakansi on tosiaan harhaanjohtava...

On myös mahdollista, että tässä vaikuttaa myös käännösten julkaisupolitiikka. Samaan tapaan kuin Afrikasta haluaa länsimainen lukija lukea niitä kirjoja joissa on savimajoja ja muita korostetusti afrikkalaisuuteen miellettäviä elementtejä, ehkä joistain kulttuuripiireistä käännetään korostetusti niitä kirjailijoita joiden julkisesta lukemisesta saa tiedostavuuspisteitä  koska niissä kerrotaan Millaista On Olla Nainen kyseisessä kulttuurissa, ja ne naiskirjailijat jotka kirjoittavat ihmisyydestä tai muista aiheista sivuutetaan.

Muutenkin ihmettelin (yhä takakansitekstejä lukien, mutta vähän myös kirjojakin) kuinka tärkeää on määrittää kirjojen naiset, tai useammin nainen, miehen tai miesten tai miehenmuotoisen tyhjiön kautta. Moni mieskirjailija ihan vahingossakin saattaa unohtaa kirjoittaa kirjaansa yhtään naishahmoa, tai kirjoittavat naishahmoja jotka ovat lähinnä MacGuffineja, kirjan henkilöille ehkä tärkeitä mutta tarinan kannalta lähinnä tasoa "Vosu #3". Ja vaikka tuollainen onkin kirjallisesti hieman arveluttavaa, soisin kuitenkin useamman naiskirjailijan leikkaavan siitä siivun omaan tuotantoonsa.

Toisaalla käytiin keskustelua ystävyyskuvauksista kirjallisuudessa, minkä verran miesten välisiä ystävyyksiä ja millaisia kirjallisuudessa on, entä naisten, ja aloin silmäillä läpi tänä vuonna lukemiani kirjoja katsellen minkä verran niissä oli kuvattu aikuisten naisten, jotka eivät olleet toisilleen sukua, välisiä ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita. Ja tuntui että ne olivat yllättävänkin harvinaisia, jos luki pois myös suhteet joissa toinen maksoi toiselle palkkaa. Toki muutama löytyi, mutta yllättävää oli kuinka monessa teoksessa (mm. Suutelen postinkantajaa, Petra Delicado, The taste of a man, Alkulukujen yksinäisyyden aikuisvaihe...) keskeiselle naishenkilölle ei kuvata oikein mitään ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita toisten naisten kanssa, suhteita on vain miesten kanssa (ja samaan aikaan Petra Delicadon työpari alkaa hengata sujuvasti Petran ex-miehen baarissa...)

(kuva: Cassandra Austen)

Samalla mieleen tuli Jane Austenin kirjat, joissa saatetaan ehkä puida naima-asioita mutta kun päähenkilö on nainen ja samoin ympäröivä yhteiskunta ja sosiaaliset suhteet painottuvat muihin naisiin, kääntyykin tämä lopulta kuvaukseksi henkilöstä joka hakee yhteiskunnallista asemaansa: tässä tapauksessa naimakauppojen kautta. Tässä tapauksessa aletaan itse asiassa lähestyä yllämainittua macguffiniutta, herra Darcy ei aivan Vosu #3 ole mutta ei hänen persoonansa tarinan kannalta nyt niin tärkeä ole (ja vielä vähemmän parin muun Austenin sankarin...)
Yllämainitussa ystävyyskuvauskeskustelussa mainittiin muutenkin että chick lit sisältää varsin paljon naisten välisten ystävyyksien kuvauksia, joten kierosti tulee mieleen että itse asiassa kyseinen lajityyppi saattaisi olla hyvinkin antoisa esittelemään naispuolisia itsenäisesti olemassa olevia ihmisiä. 
Lajityypin satunnaiselle lukijalle tulee kuitenkin valitettavasti ongelmaksi, että koska kyseinen lajityyppi ei nauti kritiikin huomiosta, kirjallisilta ansioiltaan antoisampien teosten erottaminen tusinatavarasta on hankalaa, ja sama kritiikin puute haittaa myös taiteellista kehitystä (paitsi ilmeisesti Iso-Britanniassa jossa Austenin, Brontejen ja Gaskellin jälkeen on tullut mm. Elizabeth Bowenin ja Barbara Pymin tasoisia kirjoittajia).
Kriitikkojen tehtävä on kuulemma kirjailijoiden kera kehittää kirjallisuutta paremmaksi, joten missä olette kriitikot, miksette tee työtänne?

--------------------------

 (kuva: tuntematon)

Lukija tekee valintaa kahden kirjan välillä. Toista niistä kutsutaan yhdeksi maailmanhistorian parhaimmista romaaneista jota leimaa rikas ja syvällinen rikollisen psykologiaan kohdistuva analyysi, ja se on eksistentialistisen romaanin esikuva joka on tehnyt suuren vaikutuksen mm. Hessen, Proustin, Kafkan ja Nietzschen tuotantoon (kiitos JYU) ja toisen ansioiksi taas kerrotaan että sen on kirjoittanut nainen ja se kuvaa tosi koskettavasti naisen elämää. Kumman lukija valitsee?

Kirjailijan pitää tietysti kirjoittaa sellaisia kirjoja jotka vaativat tulla kirjoitetuksi, niin hyvin kuin mahdollista (mutta perspektiivi on tietysti hyvä muistaa).

Lukija taas valitsee kirjoja jollain perusteella, yleensä jonkinlaisilla ennakko-odotuksilla (aika harva meistä taitaa ihan satunnaisesti käteen osuvia kirjoja lukea, en esim. muista kenenkään maininneen lukeneensa läpi yhtään puhelinluetteloa vaikka niitä on julkaistu ja painettu aika monta). Lukijalta voi tietysti toivoa rohkeutta kokeilla rajojaan ja monipuolisuutta, mutta samalla on ymmärrettävää että ainakin jos lukee kirjoja harvakseltaan, toivoo niiden olevan "hyviä" (me jotka luemme vuosittain useampia kymmeniä kirjoja voimme rohkeammin valita kaikenlaista outoa. Emme sitä silti välttämättä tee).
Induktio on tunnetusti ongelmallista, mutta käytännössä se on kuitenkin käytössä ja vaikuttaa valintoihin, ja tällöin on aika tärkeä tutustua lukijan ennakkokäsityksiin ja arvostuksiin jos niitä haluaa muuttaa. On kirjallisuusvihamielistä olettaa, että mikä tahansa kirja olisi korvattavissa millä tahansa toisella kirjalla ja että kun lukija pitää kirjailijan M tuotannosta niin tietysti hänen pitäisi lukea myös kirjailijaa N, ymmärtämättä mistä lukija pitää M:ssä ja onko niitä samoja piirteitä N:n tuotannossa (ei, se ei riitä että kumpikin kirjoittaa dekkareita).

Mutta useimmiten kirjailijan ja lukijan välissä on yksi tai useampi toimija, joiden toimintaan on syytä kiinnittää huomiota koska näissä piilevät ne rakenteelliset epätasa-arvon ongelmat jotka vääristävät lukijan ja kirjailijan kohtaamisia.

Millä perusteella kustannuspäätökset tehdään? Miltä näyttää kirjan markkinointi? Kuinka avoimesti kirjaa kohdennetaan jollekin tietylle kohderyhmälle?

Mitä kirjoja, ja mitä piirteitä kirjoista, toimittajat, kriitikot ja muut julkisen kirjapuheen tuottajat (bloggaajat, kirjailijat, opettajat yms) nostavat esiin ja mistä vaikenevat?
Julkinen kirjapuhe viime kädessä vaikuttaa kaanonin muodostumiseen, ja kanonisointi tai unohtaminen vaikuttavat lukupäätöksiin (ja kuten alussa totesin, mahdollisesti enemmän miehillä kuin naisilla).
Tässä on kuitenkin myös hyvä pitää mielessä että representaatio (tai, herraparatkoon, oikeaoppisuus) on kirjallisen laadun rinnalla varsin huono kanonisointiperuste. Jos kirjan keskeinen, tai ainoa, ansio on että sen kirjoitti nainen aikana jolloin naiset eivät niin paljoa kirjoja kirjoittaneet ja se käsittelee naisten oikeuksia ja naisen asemaa yhteiskunnassa, niin se voi olla ihan kiinnostavaa ajankuvaa alan harrastajille tai historiallinen kuriositeetti, mutta miksi sen pitäisi kiinnostaa lukijaa joka etsii jotain hyvää luettavaa? Miksi valita naiskirjailija kirjailijan sijaan?

Samalla niitä ansiokkaita kirjailijoita, jotka ovat naisia, kuitenkin on, ja osa heistä saattaa kirjoittaa jopa naisen asemasta yhteiskunnassa (osa taas pääosin jostain muusta). Voivatko nämä olla ensisijaisesti kirjailijoita?

----------------------------
Yhtenä julkisen kirjapuheen harjoittajana katson peiliin. Joitakuita saattaa ehkä ärsyttääkin että tilastoin julkisesti blogissani lukemieni kirjailijoiden sukupuolia ja jaottelen näin mies- ja naiskirjailijoita, ja tässä aloittamassani FS&B-haasteessa nimenomaan korostan kirjailijan sukupuolta, eikös se ole ristiriidassa yllämainittujen mietteiden kanssa?
Tilastoin kirjailijoiden sukupuolta koska se on suhteellisen helppo parametri seurattavaksi ja jos siinä näkyy trendejä niin onhan niihin hyvä kiinnittää huomiota, ja näihin havaittuihin trendeihin (josta syytän enemmän rakenteellista epätasa-arvoa kuin omia misogynistisia taipumuksiani) reagoin lukuhaasteella.
Luultavasti suosin omaa sukupuoltani jonkin verran sillä että luen maskuliinikoodattuja aiheita ehkä neutraalimpina kuin ne ovat ja feminiinikoodattuja taas toiseutta korostaen (esim. sotilaat rintamalla ovat yleensä ihmisiä poikkeusolosuhteissa, ei sinänsä miesaihe). Tästä ei luultavasti pääse eroon, joskin samalla totean että minua noin yleensä ottaen kiinnostaa toiseus ja eksotiikka, luenhan mielelläni myös eri aikakausien ja maiden kirjallisuutta. Mutta samalla hermostun kliseisiin ja tendenssikirjallisuus taas on usein ikävystyttävää, erityisesti tendenssikirjallisuus joka ei anna minulle mitään uutta näkökulmaa.
Tietoinen pyrkimykseni on kuitenkin löytää hyviä kirjailijoita jotka kirjoittavat hyviä kirjoja ja ainakin yritän nostaa esiin muita näkökulmia ja aiheita kuin sukupuolen (osassa kirjoista sukupuoli tietysti on keskeinen teema, ja mikäs siinä, aihe siinä missä muutkin, mutta kovin rajoittunuttahan se on olla olemassa vain sukupuolensa kautta).

Runoudesta, romaanista ja post-romaanisesta ajasta

Finlandia-romaanihegemonian ehdokkaiden julistusta odotellessa palaan vielä vähän aiheeseen jota pyörittelin jo hieman Bob Dylanin Nobel-palkinnon aikoihin ja jota Kyösti Salovaara käsitteli laajemmin, ja josta tuli myös kirjamessuilla juteltua ja havainnoitua.
Ajatukseen, että ehkä kirjallisuuden voimasuhteissa tullaan näkemään jatkossa voimakkaampaa siirtymää pois romaanista kohti runoutta. Julkaistavien runokirjojen määrä ja huhujen mukaan myös laatu on korkealla, ja perinteisten kirjojen ohella myös runojen esittäminen tuntuu olevan enemmän pinnalla, musiikkilyriikoiden ja runouden erot hämärtyvät (Bob Dylanin ohella pitää nyt tietysti mainita Paperi T) ja lavarunous, poetry slamit yms on esillä, ja kirjamessuillakin Pekka Kytömäki oli runojukeboksina bloggaajapisteellä: runo ei ole vain teksti, runo on tapahtuma.
Epäilemättä näitä on aina ollut jossain määrin mutta kun näin mistäänmitääntietämätönkin bloggaaja alkaa näitä havaita nykyajassa eikä vain satojen vuosien takaisessa menneisyydessä niin jotain crossoveria on tapahtunut.

Samoin Kytömäellä oli mukana joitain aiempaan runotapahtumaan liittyviä postikortteja, ja pian pisteellä kävi myös Avattava-runokirjepalvelun edustaja. Vaikka korttirunot ovatkin myös ikiaikainen, tosin ei kovin arvostettu, käyttörunouden muoto, niin mieleen tuli että eihän asian tarvitse olla niin, muoto ei suoraan sanele sisältöä ainakaan nykyisessä suht yksinkertaisen digipainatuksen ajassa eikä ole syytä olla olematta kunnianhimoinen tai vaativa myös korteissa ja kirjeissä.
Ja toisaalta käsintehdyt julkaisut joissa jokainen kappale on uniikki artefakti, kuvarunot yms liikkuvat perinteisestä tekstijulkaisusta toiseen suuntaan...

Kuten mm. tekijäoikeuskeskusteluissa on todettu, yksittäinen runo on kokonainen taideteos ja huomattavasti tiiviimpänä pakettina se taipuu myös moneen formaattiin huomattavasti jouhevammin kuin romaani: monenkokoisena ja -näköisenä kirjana, paperiarkkina, suullisena esityksenä, klikattavana YouTube-linkkinä...Ehkä runouden tarjoamat innovaatiot eivät rajoitu kieleen (tai nykyrunoudessa ehkä eivät edes ole siellä) vaan julkaisumuotoon, missä muodossa, millä välineillä ja miten taideteos välittyy tekijältä kokijalle.

Ehkä kirja esineenä on kirjallisuuden rajoite (lasken tässä myös e-kirjan esineeksi, vaikkakin aineettomaksi), ja sellaisena haastettava. Vaikka arvostaisikin sitä kirjallisuutta, joka kirjoina ilmestyy...(tämä liittyy muuten myös vaikkapa #pojatkinlukee-keskusteluun ja lukemisen eri muotoihin, josta on ollut juttua niin tässä blogissa kuin vaikkapa kirjamessuilla).
Runous tekee tätä, pystyykö romaani seuraamaan perässä? Ehkä ei, ehkä palaamme 1700-luvun tilanteeseen.
Tosin kirjamessuilla tuli myös keskustelussa nostettua esiin pohdinta josko jatkokertomukset palaisivat taas muotiin, siinä formaatissahan huomattava osa 1800-luvun romaaneista aikoinaan julkaistiin, Dickensista Dostojevskiin, ja joka julkaisumuotona tuntuisi sopivan digilevittämiseen oikein hyvin, ja vähän tällaista ratkaisua toteuttaa jo Osuuskumma-kustantamo Kummalinnun munillaan...mutta tuntuu että tuolla saralla on vielä paljon kehitettävää.

Tosiasiahan on että tässä vielä spekuloin ja arvailen urakalla, romaani voi varsin paksusti ja tulevat Finlandia-romaaniehdokkaat kyllä tulevat dominoimaan kirjallisuuden näkyvyyttä. Mutta silti tuntuu että "kirves on pantu jokaisen puun juurelle" ja "I for one welcome our new poetry overlords".

Kaikki mitä olen halunnut sanoa kirjabloggauksesta mutta en halua sanoa yhä uudestaan ja uudestaan

Seitsemän vuoden kirjabloggaamisen aikana olen seurannut monenlaista kirjallisuus-, kritiikki- ja kirjallisuuskritiikkikeskustelua ja osallistunut niihin itsekin. Blogia taaksepäin selaamalla voi löytää lukuisia tekstejä ja keskusteluja, hetkellisiä tai kestävämpiä. Koska nämä metabloggaukset on siroteltu pitkin blogivirtaa ja ne tapaavat keskittyä yksittäisiin aiheisiin ja liittyä johonkin sillä hetkellä ajankohtaiseen aiheeseen tai keskusteluun, päätin koota joukon keskeisiä ajatuksiani ja huomioitani yhtenäisemmäksi tekstiksi.

Koska kyseinen teksti ylittää reilusti järkevän bloggauksen pituuden (on se silti lyhyempi kuin esim. graduni), se on ladattavissa pdf-dokumenttina oheisesta linkistä.

https://drive.google.com/open?id=0B_0z-xYQ0MRfaDl2cU9sWFgyd3c

Kommentit, vastaväitteet, kysymykset, tarkennukset yms. ovat erittäin tervetulleita. Tekstiä saa myös levittää vapaasti, jos kokee sen moista ansaitsevan. 

Marginaalisesta kirjallisuudesta

Jatkamme vielä vähän matkaa edellispostauksen aiheesta.

Toisaalla maahanmuuttajakirjailijoita käsittelevässä keskustelussa tuli mieleen kysymys jota myös olen pyöritellyt aiemmin: mikä on kirja? Ephemera-kulttuurituotteista olen kirjoitellut täällä ja näihin postauksiin on koottu esimerkkejä kirjoista.

Jos puhutaan kirjallisuudesta nimenomaan teksteinä, kuinka suuri osa kirjallisuudesta sijoittuu perinteisen "oikea kustantamo painaa koviin kansiin, sitten sitä myydään Akateemisessa ja Suomalaisessa ja Hesari ja Parnasso kirjoittavat arvostelun"-formaatin ulkopuolelle? Kuinka moni jää täysin kirjallisuusjournalismin huomiotta? Millä perusteella jakautuminen tapahtuu, ja onko yhteiskunnan marginaaleista tulevalla kirjallisuudella suurempi todennäköisyys myös tulla julkaistuksi ja näkyväksi marginaalisia reittejä marginaalille?

Koko Hubara kirjoittaa: "No, minähän kirjoitan. Kirjoitan nyt tätä. Lisäksi minulla on kustannussopimus ja apuraha ja minä olen kirjailija riippumatta siitä, haluatteko te kuulla, mitä minulla on sanottavanani. Ettekä te edes ole ensisijainen lukijakuntani, ette ensisijainen kriitikkoni." Otheiron II on teksti. Ruskeat tytöt on kokoelma tekstejä. Netti on täynnä tekstejä. Lehtiä ilmestyy Suomessa lukuisia, niissä julkaistaan myös paljon kaikenlaista, ja merkittävä osa niistä ei ole kirjallisuuslehtiä tai valtakulttuurilehtiä.
Oletettavasti proosafiktion määrä monissa näissä julkaisuissa on aika vähäinen, romaaneja ei tietenkään kovin helposti tule mutta satunnaisia novelleja ja fragmentteja ehkä, runoutta tiedän löytyvän ja asiaproosaa, esseitä ja sen sellaista valtavasti.

Samoin Suomessa ilmestyy joka vuosi lukuisia muita painotuotteita, kirjoja ja kirjasia, joihin ei ehkä ikinä törmää jos ei satu olemaan jollain tavalla jo tekijän ja teoksen kontekstissa sisällä (tai töissä Kansalliskirjastossa käsittelemässä vapaakappaleita).

Siirryn puhumaan itsestäni, esimerkeistä voi johtaa laajemminkin. Taannoisessa Blogistanian kirjapalkintojen äänestämisessä huomasin yllätyksekseni että minulla jopa oli kolme kirjaa joita voisin äänestää Tieto-palkintoon: Pieni pyhiinvaellukseni II, Käsikirja katolisista pyhimyksistä ja Pieni kirja Hemmingistä.
Jätin kuitenkin äänestämättä: sekä Ellilä että Luoma ovat tuttuja ja siinä missä heidän kirjoistaan voikin blogata, en ehkä halua ryhtyä asettamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Ja toisena syynä että en muista nähneeni kenenkään muun näistä kirjoista mitään bloganneen joten joka tapauksessa olisivat olleet lähinnä kuriositeettimainintoja. Kirjoista on ollut juttua Fideksessä, Käsikirjasta myös Kotimaassa ja Pienestä pyhiinvaelluksesta Lukulampussa, eli voitaneen puhua painotuotteista jotka eivät kovin paljoa saaneet valtakulttuurinäkyvyyttä vaikka ensisijainen yleisönsä onkin niistä varmaan varsin hyvin tietoisia.

Samoin tuntuu jotenkin hassulta toivoa (ilman lisämääreitä) maahanmuuttajien kirjallisuutta kun olen sellaisia tässä viime aikoina lukenut kymmeniä tai satoja tekstejä viimeisen sadan vuoden ajalta. Ja kuten sanottu, myös kuratoinut uudelleenjulkaistavaksi (oheisesta linkistä Aarts, Cobben, Reijnders, Hovers, Puts, Verschuren ja Veenker ovat hollantilaisia, Bonduelle ja Lemaire ranskalaisia, Spoorista ja de Caluwésta en nyt muista mutta jostain muualta kuitenkin. Muut taitavat olla syntyperäisiä suomalaisia).

Tiedän että monilla valtakulttuurin edustajilla on jonkinlainen aversio noissa esimerkkiteksteissä käsiteltäviä aiheita kohtaan, mutta eikö se juuri olekin ongelma, valtakulttuuri sanelemassa marginaaleille mistä nämä saavat kirjoittaa ja millä tavalla jotta tulisivat valtakulttuurin hyväksymäksi?
On ymmärrettävää, että jos aihe on jo niin kovin nähty ja se esitetty ikävystyttävän tutusta näkökulmasta, mutta muuten jos haluamme huomioida monikulttuurisuuden ideaalin, ei muilla perusteilla mitään aihetta tai näkökulmaa voi hylätä mielenkiinnottomana. Jos niin tekee yksittäisenä lukijana, on henkilökohtaisesti epäonnistunut monikulttuurisena lukijana, mutta jos niin tekee kustantajana, journalistina, kirjastonhoitajana, kauppiaana tms. on osa rakenteellista väkivaltaa.

Ideaalin kovista vaatimuksista johtuen lienee syytä suhtautua suurella epäilyksellä kaikkiin väitteisiin aidosta monikulttuurisuudesta, ennemminkin kannattaa pohtia kuinka paljon tai vähän siinä epäonnistuu.

Identiteeteistä ja marginaaleista

Sosiaalisessa mediassa pyörähti taas käyntiin kiinnostavaa kulttuurikeskustelua appropriaatiosta, marginaaleista yms. alkaen Koko Hubaran kahdesta kirjoituksesta (tai ensin lähinnä siitä ensimmäisestä) ja leviten mm. tänne, tänne ja tänne ja muutamaan FB-keskusteluun mukaanlukien pari joihin itsekin jotain sanoin.

Ja jos sitä tännekin laittaisi jotain mietteitä aiheesta, jo hyvän matkaa alkuperäisen aiheen sivusta (koska en ole Koko Hubara) mutta jotain representaatiosta, marginaaliasemassa olevista kulttuureista, identiteetistä ja sen sellaisista.
Identiteettikysymyksiä olen vuosien varrella pohtinutkin aika paljon, kun itsellenikin niitä on ehtinyt kertyä aikamoinen valikoima, suosioltaan, yleisyydeltään ja valta-asemaltaan hyvin vaihtelevia, joidenkin (ulkopuolisten ja omienkin) mielestä jopa ristiriitaisia ja osa itse omaksuttuja ja osa ulkopuolelta määriteltyjä.

Osaa on täällä blogissakin puitu, joitain varsin keskeistäkin blogin kirjoitustavassa. Kuten se, että olen asettunut kirjallisuuskeskustelijana tietoisesti marginaalisen ulkopuolisen rooliin, vaikka kyseinen rooli on paradoksaalisesti todelliselta väkimäärältään enemmistö: en ole kirjallisuusalan ammattilainen tai edes puoli-ammattilainen enkä ole päivääkään opiskellut kirjallisuustieteitä tms., post-kolonialistista tai muutakaan. Ja näin ollen minun pitäisi olla oikeaoppisesti hiljaa ja ottaa viisaammiltani mitä he suvaitsevat antaa, olla kohde.
Kuten näkyy, tuotan kuitenkin päättääväisesti kirjallisuuspuhetta kuulijoiden määrästä riippumatta, ja joskus kiinnitän huomiota kaikenlaisiin epäolennaisuuksiin kuten että miten ei-kirjallisuustieteilijät on kuvattu kirjallisuudessa.

Toinen viime aikoina paljon pohdituttanut identiteetti on suomalaisuus, kiitos mm. uutisissa näkyvät ilmiöt. Haluanko minä identifioitua suomalaiseksi? Ulkopuolelta moinen määritys epäilemättä tehdään sen kummemmin ajattelematta mutta onko se todenmukainen tai hyväksyttävä? Mitä suomalaisuus lopulta merkitsee?
Ehkä suomalaisuus pitäisi ymmärtää jonkinlaisena vammana, jonain jonka kanssa pitää vain yrittää elää koska pelkällä kieltämisellä ei se mihinkään katoa vaikka sopivin käytäntein ja apuvälinein sen kanssa voi elää melkein normaalia elämää (mutta silti on loukkaavaa että minua tarkasteltaisiin vain vammani kautta).

Myös katolisen kirkon puitteissa on tullut harrastettua paljon identiteettipohdintaa ja -keskustelua. Suomessa kirkko on selvästi marginaalinen vähemmistö, mikä tarkoittaa että on aika lailla erilainen kokemus olla katolilainen Suomessa kuin vaikka Italiassa tai Argentiinassa.
Samoin Suomessa käännynnäisten suhteellinen osuus on sen verran merkittävä että ryhmän sisällä näiden ääni pääsee selvemmin kuuluviin ja niinpä täällä on varmasti eri tavalla esillä millä tavalla käännynnäisten ja kehtokatolilaisten kokemukset ja usko eroaa toisistaan (käännynnäiset eivät ole kasvaneet uskon ja kulttuurin sisällä, mutta ovat tietoisesti valinneet sen: onko tämä huonompi vai parempi vai onko vertailu mielekästä; erilaista se kuitenkin on).
Mutta tässä on myös hyvä pitää mielessä kuinka paljon edes oman marginaalinsa puitteissa voi puhua marginaalista: minä, Timo Soini ja Antti Nylén olemme kaikki valkoisia kantasuomalaisia miehiä ja katolilaisia käännynnäisiä, mutta en usko että kukaan meistä voi puhua toisen suulla. Vaikka meillä on selvästi kohtalainen määrä yhteisiä identiteettejä, me emme ole sama henkilö (tästä huolimatta katson aiheelliseksi loukkaantua jos uskonnollisten vähemmistöjen edustajien kansalaisoikeuksia halutaan rajoittaa, kuten oikeutta poliittiseen virka-asemaan...)

Viime aikoina olen myös tutustunut aika paljon kirkon historiaan post-reformaatio-Suomessa ja onhan se todettava että kun ollaan näin pieni joukko (viime vuosina on ollut massiivista kasvua mutta silti väkimäärä on n. 12000, sillai Ilmajoen tai Alavuksen väkiluku) niin oma kulttuuri on väistämättä aika lyhyttä ja ohutta, ja tämä siis siitä huolimatta että jäsenistöstä varmaan suhteettoman suuri osa on ollut "sivistyneistöä": yksittäisiä hyvin ahkeria tekijöitä, rakentajia ja sisällöntuottajia on ollut mutta ovat usein vain yksittäisiä toimijoita tai pieniä ryhmiä...(vähän tähän liittyen olen itse innostunut mm. kuratoimaan vanhoja lehtiartikkeleja uudelleenjulkaistavaksi, koska minusta on tärkeää että meidän omia tekstejä omillemme on helposti saatavissa. Muutkin saavat tietysti lukea jos mieli tekee.) 

Tähän liittyen on tosin myös todettava yksi asia joka liittynee myös siihen mitä Hubara käsittelee: on eri asia sanoa haluavansa monia ääniä myös marginaalista kirjallisuuteen ja oikeasti haluta niitä. Esim. Sigrid Undsetin kääntymyksenjälkeistä kirjallisuutta vastaan hyökättiin rajusti, siihen suhtauduttiin aivopestynä propagandana koska sen esittämä kuva ei vastannut valtaväestön hyväksymää ja vaatimaa kuvaa katolilaisuudesta (ei myrkkytikarein varustettuja pahisjesuiittoja yms yms). Undset ei kertonut sitä tarinaa mitä ulkopuolinen valtaväestö kertoi.
Haluaisin sanoa että nykyiseltä kirjallisuusmaailmalta voisi odottaa suurempaa avarakatseisuutta toisia, omaa tarinaansa omilla ehdoillaan kertovia ääniä kohtaan, kuin 1920-30-luvun Norjalta, mutta en sano.

(tulipas tästä hieman sekava vuodatus. No, toistaiseksi jääköön tälleen kunnes palaa kauhaan jälleen)

Nimeämätön Kirjailija - Nimeämätön kirja

Ettei totuus unohtuisi, ilmoitan että luin eilen yhden runokokoelman mutta koska se ei herättänyt juurikaan ajatuksia, tunteita, reaktioita ja unohtui sitä mukaa kun sivuilla siirryin eteenpäin, niin ei minulla oikein ole siitä mitään sanottavaa. Tällaisia tulee joskus, yleensä olen niistä hiljaa ja tälläkin kertaa päätin olla mainitsematta mikä kirja on kyseessä. Jossain runossa satoi ja se oli jotenkin niin

Taannoisessa Image-lehdessä (10/2015) Aleksis Salusjärvi mainitsi kirjablogit piristysruiskeena kirjallisuuskentällä, mutta luonnehti niiden olevan usein fiilistelyä. Epäilemättä hyvässä hengessä, mutta hieman jäin pyörittelemään tuota fiilistely-sanaa kun ei se oikein omalta vaikuta.
Voin toki myöntää että ensisijainen tavoitteeni on, sanoisinko, vangita impressioita: antaa kirjan luoda vaikutelmia ja sitten tarkastella niitä, ja jos impressioita ei synny (kuten tämän Nimeämättömän kirjan kohdalla) niitä ei keinotekoisesti lähdetä etsimään. Koska jos oikein pinnistelee niin kyllähän niitä syntyy kun vain jaksaa etsiä, mutta silloin niitä tuotetaan jo itse, ja yhtä hyvin voisi lukea vaikka IKEA-kataloogia kuin jonkun runoilijan runokirjaa.
Ehkä se on fiilistelyä tai ainakin näyttää siltä.

Imagen jutun samassa lauseessa mainittiin myös että kritiikin tehtävä on asettaa teos laajempaan kehykseen, mikä epäilemättä pitää paikkansa, mutta jo männävuoden puolella arvelin että siitä sekä perinteinen kritiikki että blogit ja lopulta kaikki taidearvostelmat asettavat teoksen laajempaan kontekstiin: eihän arviointi ole muuten edes mahdollista. Ennemminkin saattaa olla että arvionnin kohde on eri: onko kyseessä kirjoitettu kirja vai luettu kirja. Koska useimmat kirjat (eivät kaikki) ovat kirjoitettuja, on niitä mielekästä tarkastella kirjoittamisen ja kirjallisuuden näkökulmasta. Harvemmat kirjat ovat luettuja mutta luettuja kirjoja on lopulta enemmän kuin kirjoitettuja, jokaista Sofi Oksasen kirjoittamaa Normaa kohti on tuhansia Sofi Oksasen luettuja Normia, ja jotkut (eivät kaikki) voisivat väittää että luettu kirja validoi kirjoitetun, asemoi sen osaksi maailmaa ja maailman kokemista.
Kirjabloggaajat toki yleensä lukevat paljon, joten heille käy usein ihan luonnostaankin vertailla luettua kirjaa toisiin luettuihin kirjoihin koska kirjat ovat olennainen osa heidän maailmankokemustaan.

Mutta joskus tosiaan käy niin että joku Nimeämätön kirja on luettuna täysin jälkiä jättämätön teos.

Washburne & Derno (ed.) - Bad Music

Tämän kirjan bongasin kirjastosta ja pikaselailun perusteella vaikutti sen verran kiinnostavalta että piti sitten perehtyä paremminkin.

Eli kyseessä on artikkelikokoelma huonosta musiikista, kirjoittajina musiikkitieteilijöitä, etnografeja ja muita lähitieteiden edustajia. Yksittäisiä esimerkkejä toki nostetaan esille Kenny G:stä Sibeliukseen ja Abbasta Dillinger Escape Planiin mutta suurempana kiinnostuksen aiheena on millaista musiikkia pidetään huonona, millaisin perustein, miten huonouteen suhtaudutaan tekijänä, kuuntelijana, kriitikkona tai markkinoijana, millaisia yhteyksiä huonouden toteamisella on sosiopoliittiseen asemaan (ja kun kirjoittajista huomattava osa on amerikkalaisia, rotukysymys on toki isosti tapetilla)...
Artikkeleissa puidaan niin yleistä huonouden taksonomiaa kuin yksittäisiä genrejä ja niiden suhdetta huonouteen, klassisesta punkkiin ja maailmanmusiikista rock-musikaaleihin, camp- ja cheese-suhtautumista, American Idol -tv-ohjelmaa, kritiikin positiota...

Kaikkia juttuja en lukenut, pari lähti niin tiukkaan akateemiseen jargoniin etten pysynyt mukana tai käsittelivät sellaisia musiikin aloja jotka eivät nyt niin kiinnostaneet (filmimusiikki, rock-musikaalit), pari lähinnä silmäilin läpi mutta monia luin myös hyvin kiinnostuneena. Ja kun näin mutuhuttuilevana valekriitikkona on myös jonkinlaista asiantuntemusta huonosta kirjallisuudesta niin tuli myös vertailtua kirjassa esitettyjä ajatuksia ja ilmiöitä kirjallisuuteen.

Anytime anyone makes a discursive judgment of "good" or "bad" this is first and foremost a positioning gesture, which serves to construct or reimagine specific modes of subjectivity or to restructure social relationships by asserting deliberate musical agency. What on the surface may appear to be miniscule gestures of random alliances [...] turn out to have a vitally important impact on our own sense of identity as well as on how we chose to present ourselves to the world.

Mieleen tuli että siinä missä camp-estetiikka, teoksen huonoiksi katsottujen piirteiden tarkoituksellinen korostaminen ja niistä nauttiminen, on musiikin piirissä varsin tuttua ja esim. elokuvissakin harrastettua, niin kirjallisuudessa se taitaa olla varsin harvinaista: harva jaksaa lukea edes parisataasivuista kirjaa puhtaasti "so bad it's good"-asenteella. Mikä on ehkä vähän valitettavaa, ehkä sen vuoksi kirjallisuus lopulta soveltuu huonommin sosiaalisen identiteetin rakennusaineeksi kuin musiikki, koska emme koe tarpeeksi huonoa kirjallisuutta (koulutkaan eivät nykyään pakota tarpeeksi).

Simon Frithin What is bad music -artikkelissa käydään läpi huonoksi havaittavan musiikin piirteitä, mm. puhdas inkompetenssi (samalla huomioiden että joskus sopiva epäpuhtaus on vain hyväksi, liikaa teknistä kliinisyyttä ei arvosteta edes klassisessa musiikissa), esitetyn tunnetilan liioittelu tai toteutuksellinen banaalisuus, genrekonflikti (laulavat julkkikset, iskelmä- tai oopperatähtien rock-coverit...), liiallinen tuttuus ja ennalta-arvattavuus, itseriittoisuus (esitykset joiden tarkoitus on esitellä tekijän teknistä taituruutta), kommunikoimattomuus (tekijä soittaa itselleen, terapoi itseään, yleisöstä välittämättä) jne.

Aika monta noista piirteistä voisi siirtää toki myös kirjoihin. On kirjoittajia joilla ei ole tekniikka hallussa, banaaleja ja emotionaalisesti räikeästi manipuloivia kirjoittajia, kirjoittajia jotka ovat eksyneet väärään genreen eivätkä oikein tiedä mitä tekevät...
Toki joidenkin piirteiden havaitseminen riippuu myös henkilöstä. Tuttuus ja ennalta-arvattavuus on suuri ongelma heille jotka lukevat paljon (ja erityisesti ammattilukijoille kuten kriitikoille) muttei vähän lukeville, ja sopiva määrä tuttuutta on lähes vaatimuksena kaupalliselle menestykselle (toistamisen ongelma voi tulla myös kirjailijalle, tästä oli juuri puhetta Kirsin blogissa aiheena Maria Kallio). Ja toisaalta jos lukee yhden kirjan vuodessa niin silloin on ihan oikeutettuakin vaatia että se kirja käsittelee jotain tärkeää kuten vaikka sotaa tai suurta rakkautta.
Vastaavasti kommunikoimattomuus-syytettä esitetään helposti, joskus liiankin, sellaisille taideteoksille joista nauttiminen vaatii suurta perehtyneisyyttä ja paneutumista (ja minäkin olen sitä harrastanut paljon täällä runokommenteissani).

Tosin tuntuu että musiikissa on usein huomattavasti tiukempi autenttisuuden vaatimus. Siinä missä kirjallisuudessa noin yleensä hyväksytään että fiktio on fiktiota eikä tekijän omaa elämää ja omia mielipiteitä, musiikissa on hyvin yleistä tuomita teos sillä perusteella että tekijä ei ole sitä mitä teoksessa ilmaisee (puhtaasti eettinen kanta joka ei välttämättä kuulu mitenkään varsinaisessa kulttuurituotteessa eli musiikissa), tai että teos ei ole esitys vaan täyttä totta. Jälkimmäistä yksi kirjassa mainittu esimerkki 2 Live Crew on puinut oikeussaleissakin asti, ja esityksen luonne fiktiona ei välttämättä tule ymmärretyksi edes alleviivattuna (kuten vaikkapa Pop That Pussy -videon metatietoisuudessa jota korostetaan läpi videon).
Vaikka toki kirjailijaakin voidaan syyttää kyynisestä kaupallisuuden tavoittelusta, joskus osana kokonaista genreä, joskus yksittäistapauksina (mm. Tommy Tabermann ja Heli Laaksonen tulevat mieleen...)

Joidenkin genrejen tietoista perusluontoista yhteyttä "huonouteen" käsiteltiin laajemmin, esim. punkin kehitystä hardcoreksi ja hardcoren kehitystä alalajeiksi nähtiin tietoisina pyrkimyksinä sopeutumattomuuteen, ensin musikaalisen inkompetenssin kautta, mutta kun valtavirta pystyi sulauttamaan tuon itseensä niin epämiellyttävän, epäkommunikatiivisen musiikin kautta (jonka tuottaminen saattoi vaatia vahvaa musiikillista kompetenssia).
Ja toisaalta kantrin tietoisuutta sosiaalis-ekonomisesta positiostaan, sentimentaalisuuden ja kliseiden korostamista mutta samanaikaista monitasoista, joskus ironista suhtautumista niihin. Kantri on kuin tupakka, hyvää koska se on huonoa; jos se olisi parempaa se ei olisi niin hyvää.
Tuo toi toki mieleen (myönnetään, rajalliset) kokemukseni Juha Vuorisen proosasta samoin kuin vastaavat (yhtä lailla rajalliset) muistumat chick litistä, hömpästä jne.

Hyvin mielenkiintoinen (vaikka kaikesta en ollutkaan samaa mieltä) oli Timothy Taylorin artikkeli huonosta maailmanmusiikista: huonosta siis markkinointimielessä, piirteistä joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa miltä se kuulostaa. Muusikon kategorisointi maailmanmusiikiksi tapahtuu etnisen ja maantieteellisen koodituksen perusteella, kun tekijä huomioidaan Toiseksi (tässä tapauksessa valkoisesta amerikkalaisesta/länsieurooppalaisesta näkökulmasta) tämä luokitellaan helposti maailmanmusiikiksi vaikka tyylillisesti se olisikin lähellä jotain "omaa" vastinetta joka luokitellaan rockiksi, popiksi, jazziksi tms.
Ja markkinoinnin kannalta on hyväksi että maailmanmusiikki on luonteeltaan poliittista, mieluiten esittäjän viiteryhmän kokemaa sortoa käsittelevää, hybridiä (ei puhtaasti traditionaalista mutta länsimaisia genreidiomeja ja traditionaalisia tyylejä yhdistävää) ja urbaania (kansikuvassa mieluummin artisti karuilla kaduilla kuin hiekkarannalla, jälkimmäiset ovat kitschiä joka lentää alelaariin).

Niin täällä kuin muuallakin on ollut ajoittain puhetta mm. afrikkalaisesta kirjallisuudesta, siitä millainen afrikkalainen kirjallisuus päätyy julkaistavaksi, käännettäväksi, saa kriitikoiden ja lukijoiden suosion...urbaanius ei selvästikään ole välttämättömyys, mutta temaattinen/kuvauksellinen hybridiys on: me pidämme savimajoista ja muista viittauksista joilla tehdään selväksi että Nyt Ollaan Afrikassa. Ja poliittisuus ja vihaisuus koetusta sorrosta on toki aina hyvä, Tärkeä, aihe, epäpoliittinen kirja Lagosin pilvenpiirtäjien keskeltä sen sijaan saattaa jäädä lukematta jos sellainen nyt täälläpäin edes löytyy jostain...
Sama pätee tietysti myös muihin "toisiin" maihin tai omien maahanmuuttajiemme kirjallisuuteen. Ketä kiinnostaa jos somalinainen on vihainen siitä että televisio hajosi kolme päivää takuuajan umpeutumisen jälkeen, somalinaisen kuuluu olla vihainen somalinaisten kohtelusta.
(ja kyllä, tunnustan harjoittavani toiseuseksotismia itsekin. Sori, kaikki Toiset, ettette tule nähdyksi kokonaisina monitahoisina ihmisinä.)

Oli tässä kaikenlaista muutakin kiinnostavaa. Saattaa olla että tässä pitää heittäytyä entistä analyyttisemmaksi huonouden kokemuksen parissa...