Ryunosuke Akutagawa - Hammasrattaat

Kun kävin Suomessa niin piti toki käydä vilkaisemassa keskustan Akateemisessa josko sieltä löytyisi jompaakumpaa tämän vuoden Merkittävistä Käännöstapauksista. No ei ollut. Sitäkin saa harmitella että kirjakaupoista on vaikea löytää edes pari vuotta sitten julkaistuja kirjoja, mutta jos edes tämän vuoden kirjojakaan ei enää löydä (vaikka ne olisikin pienten kustantamojen julkaisuja) niin onhan se masentavaa.

No, ostin sitten TH Whiten Muinaisen ja tulevan kuninkaan Aavetaajuudelta ja tämän Ryunosuke Akutagawan Hammasrattaat Niteeltä, niinkuin olisi kai kannattanut tehdä suoraan. 

Niin, Aporia-kustannus on sitten julkaissut Japanin ehkä merkittävintä novellistia Akutagawaa kymmenen novellin verran (suom. Markus Mäkinen). Akutagawa ei koskaan pitempää muotoa harrastanut, tuotanto keskittyy novelleihin ja muihin lyhyihin teksteihin joita ei kovin pitkän elämän aikana ehti kuitenkin tulla aikamoinen nippu, ja olen niitä jo aiemmin parin kirjan verran lukenut englanniksi: tästäkin valikoimasta aika monta mutta mukana oli kyllä myös pari joita en muista aiemmin lukeneeni...

Viehättävän monipuolisen valikoiman suomentaja Mäkinen on koonnut. Mukana on historiallisia juonivetoisempia tarinoita joissa lähestytään jo kerrotun tarinan, conten tai legendan tyyliä, mutta myös lyhyitä koetun tuntuisia impressioita ja myös laajempia, epämääräisempiä kokonaisuuksia: hyvin moneen tyyliin kirjoittaja taipuu, joten kukin lukija varmaan löytää ainakin jotain kiinnostavaa tästä valikoimasta.

Kuten aiemminkin olen todennut, ei Akutagawa ole niin tiukasti kiinni idän ja lännen kulttuurisessa konfliktissa kuin moni muu moderni japanilaiskirjailija muttei aihe niin vieraskaan ole, ja vaikka paljon ammennetaan suoraan Japanin historiasta niin vaikutteita huomaa myös Kiinasta ja joistain eurooppalaisistakin (mieleen tulivat lukemistani ainakin Anatole France, Guy de Maupassant, Selma Lagerlöf siinä missä aikalaisensa Natsume Sosekin länsivaikutteet tuntuvat enemmän brittiläisiltä ja amerikkalaisilta). Myöhemmistä japanilaisista lähinnä tuntuisi taas olevan Osamu Dazai joka myös liikkuu samanlaisessa tyylien kirjossa kuin Akutagawa.

Ilahduttavaa että tämä teos on saatu suomeksi, ja kun tiedän että hyvää olisi tarjolla vielä lisääkin (jos jatkoa saadaan niin seuraavaan sitten esim. Tyhmän miehen elämä?)

Peukutettavia novelleja Novellihaasteeseen olisi useampiakin, samoin kriteerejä, mutta jos nyt sitten valitsisin vaikka Helvettisermin, jossa historiallinen taiteilija haluaa luoda mestariteoksen mutta kun haluaa piirtää asioita vain mallista niin millaisia uhrauksia sen tekemiseen vaaditaan, ja millaisia uhrauksia sen tekemisestä lopulta annetaan (ja teoksella on tietysti myös tilaajansa).

Helmet-lukuhaasteessa tämä taas on kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Nico Tanigawa - No Matter How I Look at It, It's You Guys' Fault I'm Not Popular!

...ja muita nörttityttöjä, joihin liittyviä mangoja olen lueskellut viime aikoina.

Eksentriset, pakkomielteiset ja sosiaalisesti rajoittuneet nörttipojat ovat tietysti olleet sarjakuvissa ja muussakin populaarikulttuurissa suosittu kohde (tietysti myös lukijoina/katsojina), mutta ilahduttavasti tämäkin näkemys laajenee, kun viime aikoina on vastaan tullut muutamia kiinnostavia mangasarjakuvia eksentrisistä, pakkomielteisistä ja sosiaalisesti rajoittuneista nörttitytöistä. Ja vähän muunkinlaisista.
Ja Japani tuottaa tietysti hyvin merkillisiä aiheita ja ilmiöitä, fanikulttuuri on omanlaista, hikikomori on ihan ilmiö ja kulttuurissa piisaa paljon muutakin outoa joihin näissä sarjoissa törmää, joistain jutuista saa ehkä enemmän irti jos vähän populaarikulttuuria tuntee ja ja toisaalta näissä on myös aikamoisia matolaatikoita joista ei ehkä edes olisi halunnut tietää...

(kuva: Wikipedia)

Ensimmäinen annos oli Kio Shimokun Genshiken, joka kertoo japanilaisessa collegessa toimivasta otaku-kerhosta ja kun jokaisella ryhmän jäsenellä on omat kiinnostuksen kohteensa niin samalla esitellään otaku-kulttuuria laajemminkin. Sarjan alussa kerholaiset ovat kaikki nuoria miehiä ja kerhoon tuleva trendikäs tyttö, jonka poikaystävällä on valitettavia otakutaipumuksia jotka pitää kitkeä pois...mutta aika pian mukaan tulee cosplaysta pitävä tyttö, ja pian muitakin omien alojensa harrastajia kasvavalla outoudella, ja samalla kun kirjan alun henkilöitä alkaa valmistua ja poistua sarjasta, niin pian kerhossa on naisenemmistö.
Lajityyppi on koominen slice-of-life, hahmoissa on karrikointia mutta toisaalta kun aihe on sellainen joka perinteisesti suosii eksentrisiä luonteita niin liian kauaksi ei realismista mennä...

(kuva: Wikipedia)

Akiko Higashimuran Princess Jellyfishissä taas seurataan vähän aikuisempien NEET-naisten kommuunia, joiden asuinaluetta aiotaan kehittää ja näin kommuunin taloakin uhkaa myynti ja hävitys, ja kun kommuunin naiset eivät oikein osaa elää normaalimaailmassa niin tämähän on kauhistuttava tapaus, mutta uusi tuttavuus joka kiinnostuu kommuunista (ja erityisesti sen yhdestä jäsenestä) lähtee kehittämään suunnitelmaa sen pelastamiseksi...
Tässä on vedetty enemmän kimurantin ihmissuhdedraaman puolelle, vaikka komediaa toki myös riittää, ja hahmojen eksentrisyys ja sosiaalinen syrjäytyneisyys on jo ihan eri tasolla.

Ja sitten tämä Nico Tanigawan huumorisarja lukiolaisesta Tomokosta, joka on aikamoinen nolojen tilanteiden tyttö, oikeasti sosiaalisesti kyvytön joka jatkuvasti lukee väärin muitten käyttäytymiskoodeja tai on niille sokea. Ja kun maailmakäsitys on ammennettu pääosin animesta, videopeleistä ja muusta populaarikulttuurista niin meno on usein aika harhaista...
Ja Tomoko piirretään muutenkin aika epämiellyttäväksi, laiskaksi, itsekeskeiseksi ja usein ilkeäksi, ja toisaalta näkyvissä on jatkuvasti myös pateettisuus, tietoisuus siitä että asiat eivät nyt ole ihan kunnossa ja halu tulla paremmaksi, joten lopputuloksena on varsin huikea hahmo (jonka seikkailuja luin nyt osat 5-7, kannet kuvattu yllä).
Tässä sarjassa tykitetään aika kovalla tahdilla populaarikulttuuriviittauksia joisa iso osa meni kyllä ohi (joitain vähän selitetään kunkin nitene lopussa olevissa kääntäjän kommenteissa) mutta kun tarinoissa liikutaan enemmän sosiaalisten kuvioiden ympärillä niin niihin pääsee kyllä kiinni...juttujen huumori on kyllä joskus aika mustaa ja tässä sarjassa kukoistavat myös populaarikulttuurin synkemmätkin nurkat.

Vaikka varsin monissa nörttitarinoissa onkin keskiössä sosiaalinen sopivuus ja ristiriita omien ja yleisesti hyväksyttyjen ideaalien välillä, niin kun päähenkilönä on nainen/naiset, tavallista suuremman roolin saavat ulkonäköpaineet, trendikkyys, hyväksyttävyys myös omien sosiaalisten ympyröiden ulkopuolella: eivät ne ole lajissa koskaan täysin poissa mutta näissä ovat korostuneet...
Tietysti näissä tarinoissa peilaillaan myös toden ja fantasian rajan hämärtymistä, yhteiskunnallisia paineita ja vaatimuksia yhdistettynä toivottomuuteen, epäluottamuksena tulevaisuuteen, poliittiseen ja yhteiskunnalliseen korruptioon, ja kuinka tällöin eskapismi ja triviaali tuntuu helposti paremmalta vaihtoehdolta. Kun tämä vielä toteutetaan huumorilla...

Osumia Sarjakuvahaasteeseen.

Shusaku Endo - Stained Glass Elegies

 

Tämä Shusaku Endon kirja on valikoima kahdesta novellikokoelmasta, mutta vaikka tarinat eivät sinänsä liitykään toisiinsa, on niissä kuitenkin paljon temaattista yhtenäisyyttä: samoja aiheita ja kysymyksiä lähestytään useissa tarinoissa. Ja kun näissä on vielä yhteyksiä kahteen lukemaani Endon romaaniin, Skandaaliin (Endon alter ego Suguro esiintyy myös joissain näissä novelleissa) ja Hiljaisuuteen (Japanin historian kristityistä marttyyreista ja apostatoista on paljon juttua), niin tuotantonsa läpi yleensä tuntuvat kulkevan tietyt aiheet jotka liittyvät toisiinsa.

Teos on usein hätkähdyttävän fyysinen, ruumiillisuutta korostava jopa inhottavuuteen asti, mutta tällainen groteskiinkin menevä korporeaalisen ihmisyyden mysteeri minua on aiemminkin viehättänyt...Endo oli ensimmäisen novellikokoelman aikaan ollut pitkään sairaalassa ja käynyt läpi raskaita rintaleikkauksia, ja tämä heijastuu tarinoihin joissa ollaan paljon sairaaloissa tai sairastetaan muuten (joskus tietysti myös iloittelevammin, mukana on myös yksi scifi-novelli joka lainaa ihan nimeltä mainiten Fantastic Voyage -aihetta mutta minne sen kanssa päädytäänkään).


Toisaalta fyysisyys on mukana useassa novellissa tehtävissä viittauksissa Japanin kristittyihin marttyyreihin, näiden kuolemia ja kidutuksia kuvaillaan hyvinkin selkeästi, ja tietoisuus näistä johtaa sitten Endon monessa tarinassa suosimaan aiheeseen, uskon vakauden ja uskosta luopumisen problematiikkaan, erityisesti silloin kun henki on altis mutta liha, liha on heikko. Hiljaisuus-romaanissa käsiteltiin yhtä näkökulmaa, halukkaan marttyyrin pelastuksen ongelmia, tässä teoksessa saavat enemmän huomiota luopujat ja erityisesti he, jotka ovat tietoisia toisten koettelemuksista ilman että joutuvat itse testattaviksi, ja joutuvat toistuvasti kyselemään itseltään miten olisi itse toiminut samassa tilanteessa.

Eikä tämä luopiuden teema rajoitu pelkästään kristinuskoon tai uskontoihin ylipäänsä. Despicable bastard -novellissa päähenkilö Egi vierailee muun asuntolansa väen kanssa leprasiirtolassa, on mukana koska ei halua näyttää että pelkää tautia ja tautisia ja haluaisi kovasti olla pelkäämättä, olla rohkea ja vahva ja hyvä, mutta eihän niin ole...ja tämä ristiriita ja sen selkeä tiedostaminen kalvaa miestä. Mutta erityisesti kalvaa se, että eräs lepratautinen huomaa sen ja osoittaa ymmärrystä, on eri asia olla haluamatta hyväksyä että on pelkuri ja että toinen sen näkee ja hyväksyy...

Mietin kyllä hieman sitä, miksi marttyyrit ja vainot näyttelevät näin keskeistä osaa Endon tuotannossa, onko kyse vain Endon omasta erityiskiinnostuksesta vai ovatko ne jotenkin erityisen keskeinen osa Japanin nykykristillisyyttä muutenkin...mikä voisi olla ihan mahdollista, kun ne ovat kuitenkin sen verran lähellä (viimeiset marttyyrit kuolivat 1800-luvun puolivälissä), ja nimenomaan kristillisyyden keskeinen ilmenemismuoto pitkällä ajalla...joten ehkä marttyyrien varjo ulottuu pitkälle japanilaiseen kristilliseen kulttuuriin ja antaa sille oman sävynsä.
Mutta vertailukohtana tuli mieleen omassa kotoisessa suomalaisessa kulttuurissamme vallitseva obsessio toisesta maailmansodasta, obsessio jonka vertailusta Endon marttyyriviittauksiin tuli ihan hedelmällisesti pohdittavaa...

Kirja novellihaasteeseen ja Helmet-haasteen kohtaan 25. Novellikokoelma.

Fumiko Enchi - The Waiting Years

Kun lukee toisista aikakausista ja kulttuureista tulevia kirjoja, kohtaa joskus varsin erikoisia tapoja ja käytäntöjä: tämä konkretisoitui tässä Fumiko Enchin romaanin alkuluvussa, jossa kieltämättä myös kirjan sivuhenkilöt ihmettelivät herra Shirakawan käytöstä eivätkä pidä sitä täysin sopivana.
Shirakawa, maaseutukaupungin arvostettu virkamies, kun on lähettänyt vaimonsa Tomon Tokioon ostamaan miehelleen jalkavaimoa. Kaikenlaisia tyttöjä miehellä tietysti on ollut, mutta parempi on hankkia vakituinen seuralainen kotiin, nimellisesti palvelijattareksi...ja Tomo, samuraisuvun tytär, toteuttaa tämän tehtävän yhtä suurella tarkkuudella ja tehokkuudella kuin kaikki muutkin kodin toimivuuteen liittyvät asiat.

Tästä eteenpäin seurataan Shirakawan perheen elämää luku kerrallaan episodimaisesti, tapahtumat kattavat monta vuosikymmentä 1800-luvun lopulta (Meiji-restauraatio oli tapahtunut mutta vanhemman ajan käytännöt ovat yhä hyvin voimissaan) 1900-luvulle. Shirakawan perhe on ulkoisesti varsin menestyksekäs, ja kirjan tarjoamat näkymät sisällepäinkin ovat kovin rauhallisia ja hillittyjä, ja se korostaa perheen kauheutta, rakkaudettomuutta ja viileyttä...ei tämä ole edes mikään perhehelvetti, tässä on asiat ihan vaan pielessä.

Joskus useampi vuosi sitten luin Enchin toisen kirjan Masks (joka, jos oikein muistan, kertoo myös aika oudoista ihmissuhteista) ja lisää tuotantoaan on haluttanut lukea (ja ehkä tuo Masks pitäisi lukea uudestaan). Tosin sitä ei kai ole käännetty paljoa, yksi kirja vielä taitaa olla englanniksi.

They must have been aged about fourteen or fifteen. There were two of them who formed a strikingly beautiful pair, yet as they were dancing, one exposed an arm that was thin, dark-skinned and undernourished, while the other had lines at the side of her sharp nose that showed when she laughed in a way that was brutal and made her look like a heron. The mere idea of such a girl gradually growing to maturity in their family was a chilling prospect, and for the first time Tomo felt almost grateful that her husband had left the choice to her.
After the young geishas had gone, she told Kin what she felt about them.
"You certainly have a good eye," broke in Zenko before Kin could reply. Kin herself, who during the past few days had beeb helping Tomo in assessing all kinds of girls, had sometimes found herself more alarmed than impressed by the sensitivity and acuity of Tomo's judgment.

Helmet-haasteesta otan kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Sota ei näy mitenkään keskeisesti, mutta siihen viitataan kyllä yhdessä luvussa (sota on vauhdittanut teollisuutta ja taloutta, mikä näkyy jopa toisen ja kolmannen luokan geishojen pukeutumisessa).

Yasunari Kawabata - The Master of Go

Honnimbo Shusai, go-mestari pelaa jäähyväisottelunsa heinä-joulukuussa 1938 nuorempaa haastajaa Kitani Minorua vastaan (kyllä, peli kesti kuusi kuukautta, tosin siinä oli välillä kolmen kuukauden tauko, jolloin mestari oli sairaana). Mestari häviää ottelun, ja vähän yli vuotta myöhemmin kuolee. Yasunari Kawabata oli seuraamassa ottelua ja raportoi siitä sanomalehteen.
Lähes 15 vuotta myöhemmin Kawabata kirjoittaa ottelusta romaanin, suurelta osin todellisiin tapahtumiin perustuen mutta myös osin fiktiivisen (jota esiintuodakseen on muuttanut kirjassa niin oman kuin haastajan nimen, tämä on kirjassa Otaké), ja myöhemmin on pitänyt lopputulosta parhaana kirjanaan.

Kirjassa ollaan siis varsinaisen mikrokosmoksen parissa, pelin etenemistä kuvaillaan joskus hyvinkin tarkkaan (go-pelin säännöt on siis ainakin alkeellisella tasolla hyvä tuntea, ja varmasti mitä enemmän peliä tuntisi, sitä enemmän kirjan tästä osuudesta saisi irti...en ole ollenkaan niin hyvä pelaaja että osaisin lukea pelin etenemistä strategisella tasolla).
Mutta samalla kuvaillaan pelaajia ja muita toimijoita, pelaajat pyritään tietysti pitämään ainakin jossain määrin eristettynä muusta maailmasta jottein hitaasti etenevän pelin aikana muilla taitavilla pelaajilla tulisi houkutusta vaikuttaa otteluun, pelaajat ovat molemmat valtavan omistautuneita pelille ja tämä luonnollisesti aiheuttaa kaikenlaista eksentristä käytöstä ja terveysongelmiakin, ja varsinkin näin tärkeään otteluun liittyy runsaasti myös rituaalisuutta ja filosofisia ja esteettisiä tasoja...
Ja lopulta kyse on historian murroksesta, vanhat perinteet kohtaavat uuden, erilaiset ajattelut ja maailmankuvat törmäävät: kulttuurin murros on japanilaisen modernin kirjallisuuden suosikkiaiheita, mm. Yukio Mishima on tästä paljon kirjoittanut (ja tehnyt muutakin kuin kirjoittanut) samoin kuin Junichiro Tanizaki, mutta toisen maailmansodan traumasta ja vanhan kulttuurin tuhosta uuden tieltä ammentaa myös Kawabata, joka on tässä kirjassa tehnyt Shusain viimeisestä ottelusta tragedian: Musta 121 tai Valkoinen 130 voivat olla vain yksittäisiä siirtoja pelilaudalla mutta samalla niissä on pelissä koko japanilainen kulttuuri, maailmankuva ja elämäntapa.

Vaikka kirjan lukijan on tosiaan hyvä tuntea go-pelin perusteita niin sen vähäeleinen suoruus on kuitenkin omalla tavallaan helppoa lähestyä, ja se tarjoaa kiinnostavan ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
(Tämähän ei ole ensimmäinen lukemani go-obsessoitunut fiktio, olen aiemmin blogannut Hikaru no Go -mangasta, mutta mieleen tulevat myös pari jalkapallokirjaa, joissa myös harrastetaan kulttuurista maailmanselitystä pelin avulla...)
Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Haruki Murakami - Miehiä ilman naisia

Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi Haruki Murakamia lukenut, joskus kymmenisen vuotta sitten luin pari novellikokoelmaansa ja niistä pitänyt, ja niiden jälkeen sen omaelämäkerrallisen juoksukirjan ja yhden romaaninsa, ja vaikka yleisvaikutelma onkin ollut ihan myönteinen, ei ole ollut mitään polttavaa halua tuotantonsa pariin.
Mutta nyt kun näitä novellejaan oli suomennettu ja kirja oli tarjolla yhdessä bloggaajien tapaamisessa niin otin luettavaksi. Seitsemän novellin kokoelma, yhdistävänä aiheena miehet joiden elämässä ei kuvatulla hetkellä ole varsinaisesti tasapainoista naissuhdetta, entinen sellainen on ehkä katkennut (ehkä naisen petollisuuden vuoksi tai muuten).

Jokin tässä kirjassa nyt häiritsi minua, en ole ihan varma mikä ja se häiriintyminen on omalla tavallaan jopa kiinnostavaa, mutta ehdottomasti etäännyttävää. Siinä missä suuressa osassa lukemaani japanilaista proosaa suositaan tiettyä viileyttä, kuulautta, kirkkautta niin tästä kirjasta syntynyt vaikutelma oli ennemminkin kliininen. Ihmisiä jotka puhuvat paljon mutta puheissa ja muissakin toimissa on jotenkin outo saundi, joka yleensä ihmetytti että toimivatko oikeat ihmiset oikeasti noin milloinkaan? Robotiikassa ja animaatiossa tunnetaan käsite "uncanny valley", kun jokin on melkein aidon ihmisen oloinen muttei ihan kuitenkaan, ja tämä outous aiheuttaa näkijässä epämääräisen häiritsevän ja kammottavan olon, ja minusta tämän kirjan novelllit kolistelivat tuohon laaksoon. Mikä toimi hyvin Kinossa mutta ei tuntunut varsinaisesti tarkoitetulta muissa.

Muistelen myös aiemmin olleen puheena Murakamin varsin kyseenalaiset ansiot seksikuvauksissa, ja tässä novellien aiheet tuovat aiheen vähän joka novelliin...ja täytyy todeta että on jopa vaikuttavaa kuinka banaalilta Murakami saakaan seksin kuulostamaan, mutta taas jää ihmetyttämään onko se ihan tarkoituksellista, jotain merkillistä parodiaa, vai mitä.

Kokonaiskuvaksi jäi siis lähinnä hämmennys, eikä varsinaisesti hyvällä tavalla. Onko se tämä kirja, vai suomennos (Juha Myllärin, sinänsä en suomennoksesta mitään vikaa huomannut), vai onko minusta tullut mies ilman Murakamia? Novelleista Kino toimi, mutta muuten tämä jäi ongelmalliseksi...

Tätä kirjaa on luettu blogeissa varsin paljon, muunlaisia mietteitä tarjoavat mm. Riitta K, Krista, Kaisa V, Ulla, Tuija, Arja...

Novellihaaste etenee seitsemän verran, kokonaismäärä 133.

Yasushi Inoue - Erään väärentäjän elämä

 

Vielä löytyy luettavia kirjoja Kurjen siivellä -haasteeseen, lisää modernin japanilaisen kirjallisuuden keskeisiä edustajia neljän novellin verran (kolmessa suomentajana Kai Nieminen, yhdessä Pirkko Vahervuori). Jotain yhteistä näissä on mutta sellaista vaikeasti kuvattavaa...ja kuten usein käy, oli osa novelleista parempia kuin toiset.

Niminovelli kertoo kirjailijasta jolta on tilattu elämäkerta jokunen vuosi aiemmin kuolleesta taidemaalarista, ja tähän perehtyessään tutustuu myös toiseen elämäntarinaan, taiteilijan entiseen ystävään joka myöhemmin keskittyi suurelta osin tuottamaan väärennöksiä taiteilijan teoksista...ja tämän toisen miehen tarina kaikessa mitättömyydessään ja epäonnessaan valtaa huomiota nerokkaalta ja onnistuneelta taiteilijalta.
Täysikuu taas käsittelee suuryrityksessä tapahtuvia henkilövaihdoksia, entinen johtaja siirtyy sivuun ja tilalle tulee uusi, mutta eipä uudenkaan asema ikuisesti pysy...

Noista kahdesta pidin enemmän, viehättävän tunnelmallisia kuvauksia ihmisyydestä sen kaikessa hauraudessaan, kuvattu yhtä aikaa viileän rehellisesti että lempeän ymmärtävästi...Vanhan velan kuvaama kohtaaminen jossa henkilöt eivät varsinaisesti tunne toisiaan, mutta toinen on vuosia sitten vaikuttanut ratkaisevasti toisen elämään, sen sijaan ei niin vaikuttanut ja Obasuten reflektoinnista vanhasta traditiosta, jossa vanhukset tietyssä iässä kannetaan vuorelle kuolemaan, oli aika vaikea saada kiinni että mitä tässä nyt oikein halutaan sanoa (joskin mieleen tuli kyllä aiemmin lukemani Inouen kirja Äitini tarina, jonka kuvaama äiti kyllä muistutti aika paljon Obasuten äitiä...)

Tulipahan luettua ja oli tässä ansionsa vaikka tässäkin ihan terävin kärki jäi löytymättä.

Ogai Mori - Villihanhet

Japanilaisen modernin (niinkuin se siellä ymmärretään) kirjallisuuden klassikko reilun sadan vuoden takaa tuli mukaan kirjamessuilta. Ogai Mori on Meiji-kauden merkittäviä kirjailijoita, Natsuke Sosemin aikalainen, ja tätä romaaniaan pidetään pääteoksenaan (suomentajana englannista Aapo Junkola).

Kertoja kertoo vuosien takaisesta tapahtumasarjasta, opiskelija-asuntolan huonenaapurista Okadasta jonka huomio kiinnittyy kauniiseen naiseen jonka talon ohitse kävelee päivittäin. Nainen, Otama, on rahanlainaaja Suezon rakastajatar ja tämän puolivirallisesti ylläpitämä, mutta kun naapurustossa Suezo ei ole kovin pidetty tai arvostettu henkilö niin järjestely paljastuu Otamalle pettymykseksi. Toisaalta Suezo ylläpitää nyt myös Otaman vanhaa isää, joten Otama uhrautuu, mutta haaveilee pelastajasankarista ja haaveet kiinnittyvät Okadaan...ja toisaalta Suezo kyllä yrittää miellyttää Otamaa ja samalla myös pitää varsinaisen perhepiirinsä rauhallisena...

Hankalien suhteiden verkostoa kuvataan kuitenkin selkeästi, sillai elegantin vähäeleisesti mutta kirkkaasti kuten japanilaisessa proosassa on saanut jo tottua. Ja lajin edustajana tämä oli, no, "ihan kiva", hyvä että luin (ja osuma Kurjen siivellä -haasteeseen) ja se tuo kiinnostavia kulttuurisia piirteitä esiin mutta olen minä parempiakin kirjoja lukenut, klassikkoansio jäi nyt osin ymmärtämättä (ja erityisesti loppu tarinan kannalta oli sellainen kuin sen kuuluukin olla, mutta miten se oli toteutettu ei oikein vakuuttanut).

Kaori Ekuni - Blink blink

Vaikka noin yleensä japanilaista kirjallisuutta aika lailla luenkin, oli tämä Kaori Ekunin kirjan suomennos (englanninkielisestä versiosta Leena Perttula) mennyt minulta ohi, mutta divarista bongasin. Mutta kun luettuani googlettelin niin löysin muutamankin bloggauksen, ainakin Hanna, Krista ja Erja ovat tämän aiemmin lukeneet.

Shoko ja Mutsuki ovat tuore aviopari, vaikkakin avioliitto on lähinnä käytännöllinen kulissiavioliitto: Mutsuki on homo ja Shoko ei ole henkisesti ihan kauhean vakaa...molemmille tämä sopii, ja ihan pitävät toisistaan ja Shoko myös Mutsukin poikaystävästä Konista, mutta pystyykö tämä suhde toimimaan pysyvästi näin, niin ettei mikään muutu, ja ovatko kaikki todella tyytyväisiä?
Oma lukunsa on tietysti molempien vanhemmat...

Kirja pysyy tyyliltään aika kevyenä, ilmavan eneganttina, vaikka varsinaisesti komediaksi en tätä kokenut enkä muiden bloggaajien mainitsemaa huumoria niin tavoittanut, pikemminkin kiinnitin huomiota niihin tummempiin varjoihin...
Keskeinen aihe on perinteinen järjestetty avioliitto, joten sen puolesta oli alusta alkaen ilmeistä että vaikeuksia on luvassa (mm. suvussa esiintyvistä mielisairauksista tehdään selvityksiä näitä varten), ja kirjana mieleen nousivat verrokeiksi Junichiro Tanizakin perhe- ja avioliittoromaanit (blogattujen Quicksandin ja Diary of a Mad Old Manin lisäksi Avain, Kukin makunsa mukaan ja Makiokan sisarukset) ja, no, Ekuni jää tässä altavastaajaksi.
Luettavahan tämä oli mutta komediasta en saanut kiinni, ja draamana tämä oli lopulta vähän turhan kevyt, lupaava tilanne saa aika velton lopun. Kulttuurisesti ihan toimivaa materiaalia kuitenkin Kurjen siivellä -haasteeseen. 

Shuri Kido - Harhakuvien äiti

 

Tällainen bongautui kirjaston hyllystä, japanilaisen uudemman runoilijan Shuri Kidon teos Mayu Saaritsan kääntämänä.
Tämä on myös yhtenäinen teos, ei siis valikoima niin suomennoksen kuin alkuteoksen puolesta: aiheena on Kidon vaellus synnyinseutunsa jokea pitkin ja tämän limittyminen pariin muuhun jokeen, ja näitä kuvia puidaan sitten koko kirjan verran.

Periaatteessa liikutaan siis luontorunouden piirissä, joskin näissä on tilan ohella korostuneesti mukana myös aika: kun keskeinen aihe on joki, niin se virtaa, se syntyy jossain ja myös katoaa. Vuoretkin joilla se syntyy muuttuvat ja samoin kun ajoittain tuodaan esille tämä on runoilijan syntyseutua, ja vaikka ihminen onkin mukana vähän abstraktisti niin on kuitenkin, historiana jossa yksittäiset kasvot virtaavat.
Toinen joki josta puhutaan halkoo hiekka-aavikkoa parin kuukauden ajan vuodessa kun jäät sulavat, ja muuten on poissa.
Ja tietysti joet liittyvät vuoriin, meriin ja muihin isoihin kuviin: Risto Rasa tämä ei ole, puhe on isoista systeemeistä. Tietysti tämä innostaa myös kommentoimaan hieman ihmisyyttä ja elämää, ja siinä ollaan ajoittain vähän tylsiä ja banaaleja.
En nyt ihastunut mutta lukihan tämän, varsinkin kun se sopi Kurjen siivellä -haasteeseen. 

Kuolematon meri (ote)

ja yhä kuolleiden itkua kerrotaan kuuluvan
Taklamakanissa matkalaisten hautausmaalla
aurinko laskee ikään kuin sen ainoa tarkoitus olisi pidentää varjoja
se terävöittää hiekan lukemattomat särmät
ja hioo niitä loputtomiin
vaikka ihminen täällä seistessään voi nähdä maan reunalle saakka
ei hän kuitenkaan näe mitään
vain hiekkaa
mihin tahansa hän katsookin on kaikki samaa
hiekkatasanko levittäytyy
ääretön maisema levittäytyy

Miksi ihmiset kyntävät hedelmätöntä aavikkoa

Proosa lyhyt kuin yö

Brahenkenttä reilu vuosi sitten. Valotaulu näyttää kellonaikaa.

Blogi ei hiljene juhannukseksi: kun en ole mökkeilemässä tms ja hyllyyn on otollisia kirjoja kertynyt niin ajattelin viettää vuorokauden novellistiikan parissa. Ei varsinaista lukumaratonia (sellaisen aika tulee myöhemmin kesällä) mutta vähän samassa hengessä, eli vietetään aikaa lukien ja tänne luettuja aika ajoin päivittäen.
Ja lukukohteena on nimenomaan novellit ja muu lyhytproosa.

Aloitankin nyt 14:05 Jan Pelcin kirjalla Tarinoita aikuisille.

15.45 on kuusi Jan Pelcin tarinaa luettu. Kirjailija ponnistaa tsekkiläisestä undergroundista (tämä kirja on alunperin julkaistu 1991, Eero Balkin suomennos 1993), ensimmäisessä novellissa kertoja kuuntelee kun nainen kertoo seksifantasiaansa samalla kun vaivaa valtava paskahätä, ja muissakin tarinoissa painitaan fyysisen rakkauden ja sen substituuttien parissa mustan huumorin merkeissä.

-Sinä sitä olet degeneroitunut pässi! Tiedätkö, miten moni nainen antaisi puoli valtakuntaa kunnon panosta? Riittää kun leviää huhu, että olet hyvä karju. Sen jälkeen et ehdi raivata niitä rappusilta. Joka ainut antaisi mielellään, mutta tiedätkö, miksi se ei toimi niin kuin pitäisi?
- No se moraali, niin kuin sanoit.
- Paskat! Rakkaus, kaveri, rakkaus! Se on pirun keksintö. Rakkaus, se on mustasukkaisuutta, ja mustasukkaisuus on seksin syöpä. Niin se on, jyrisi Jaroušek. - Mutta kerran tulee aika, jolloin ihmiskunta kiroaa moraalin ja rakkauden. Uskon niin, muuten ei elämällä olisi merkitystä.

Jahas, jos vaihtaisi välillä johonkin muuhun ennen kuin jatkaa tämän parissa. Kenzaburo Oe lupailee hieman erilaista fyysisyyttä.

19.30
Deep one night he was trimming his nose that would never walk again into sunlight atop living legs, busily feeling every hair with a Rotex rotary nostril clipper as if to make his nostrils as bare as a monkey's, when suddenly a man, perhaps escaped from the mental ward in the same hospital or perhaps a lunatic who happened to be passing with a body abnormally small and meagre for a man save only for a face as a round Dharma's and covered in hair, sat down on the edge of his bed and shouted, foaming,
- What in God's name are you? What? WHAT? So startled that he yanked the clipper from his nose with several hairs still caught between the rotor and the blade, and the pain adding an edge to his anger, he set the Rotox in rotary motion and hurled it at the hairy face, then screamed back, writhing with his chest and shoulders only because the other man's weight on top of his blankets immobilized his legs,
- I'm cancer, cancer, LIVER CANCER itself is me!

Kenzaburo Oen neljän tarinan kirjan Teach Us to Outgrow Our Madness ensimmäinen on pienoisromaanin mittainen The Day He Himself Shall Wipe My Tears Away, jossa mies makaa sairaalassa valmiina kuolemaan maksasyöpään (mutta onko hänellä oikeasti syöpä?) ja puhuen, muistellen lapsuuttaan.
Pelcin tapaan tämä on varsin fyysinen kirja (kuten yllä olevasta aloituksesta käynee ilmi), ja Pelcin tapaan maailmanhistoria painaa leimansa: toinen kirjoittaa kommunismin jälkiä, toinen sodan jälkiä. Tämä on toinen lukemani Oen kirja ja edellisen tapaan kyseessä on lapsen kokemus sodasta, tyylilajina raskaus ja groteskius, Oe kiertää kieltä vääntyneisiin muotoihin ja tämän puolivälissä piti vähän käydä kävelemässä ulkona haukkaamassa happea...eittämättä tehokas on tämä obsessiivisuudessaan mutta nyt tarvitaan jotain muuta.

22.30
Writers tend to undervalue those who praise them, or complain that praise is patronising: whilst at the same time feeling aggrieved if they are not praised. They never win the battle with themselves, which is why, perhaps, they go on writing.

Luin pari novellia Fay Weldonin kokoelmasta Watching You Watching Me, josta tuo yllä oleva lainaus, ja sen jälkeen Pelcin Tarinoiden aikuisille jälkimmäiset kuusi novellia.

Seksin määrä vähenee hieman, huumorin mustuus ei. Shokeeraamaahan se pyrkii ja onnistuu ainakin yllättämään myös minut joka arvelen olevani aika blasé kaunokirjalliselle rankkuudentavoittelulle (tiedän kyllä joitain tuttuja bloggaajia jotka inhoaisivat kaikkia näitä tarinoita, ja joitain jotka inhoaisivat joitain tarinoita, esim. sitä jossa nuori nainen liftaa rekan kyytiin tai sitä jossa juostaan kilpaa...)

Jaahas, jatkaisiko Weldonilla vai hyppäisi takaisin Oen pariin vai kokeilisi Ma Jiania...

10.00
But who will save the people?
I close my eyes and think:
A world without conspirators!
-Choku

Eilen illalla luin vielä Kenzaburo Oen Prize Stockin ja nyt aamulla niminovelli Teach Us to Outgrow Our Madnessin. Prize Stock on taas lapsia-sodassa tarina, tälläkin kertaa pienessä maalaiskylässä jonka lähistölle sattuu putoamaan amerikkalainen lentokone, josta otettua sotavankia ei ihan heti saada siirrettyä muualle. Kyseessä on Oen varhaisimpia tarinoita, ja Akutagawa-kirjallisuuspalkinnon voittajana nosti kirjailijan nimeä. Ja tyylillisesti hieman suoraviivaisempi kuin nämä muut...
Teach Us to Outgrow Our Madness taas kertoo lihavasta miehestä joka huolehtii aivovammaisesta pojastaan ja jolla on varsin kompleksinen suhde vanhempiinsa ja pelko orastavasta mielisairaudesta...tässä oli hyvinkin paljon samoja elementtejä ensimmäisen novellin The Day He Himself... kanssa, päähenkilöiden isät ja näiden kohtalot kuvataan hyvin samanlaisina ja samoin hyvin hankala suhde äitiin löytyy molemmista...tämä olisi varmaan hyvä hetki selvitellä kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa, ovatko nämä tarinat perhesuhteiltaan kuinka omaelämäkerrallisia (sen tiedän että Oella on aivovammainen poika).
Yhä vain raskasta luettavaa mutta palkitsevaa.

Jahas, olisiko sellainen sää että voisi mennä ulos.

13.10

Välissä luin yhden Fay Weldonin novellin lisää. Mutta kun taidan lukea loput joskus myöhemmin, niistä sitten lisää omassa postauksessaan.
Ma Jianin Stick Out Your Tongue luettu. Tämä on yhtenäinen, kerralla kirjoitettu ja julkaistu viiden novellin sarja joista neljä kertoo kiinalaisesta miehestä joka on matkailemassa Tiibetissä ja kohtaa siellä...sekoitusta tosielämää ja myyttejä (viides tarina kertoo Tiibetistä muuten vaan). Lisäksi mukana on käännökseen kirjoitetut jälkisanat.
Ma Jianilla oli jossain määrin romantisoitu käsitys Tiibetistä, mutta matkalla karun köyhyyden keskellä moinen rapisi ja niinpä kirja ei anna mitenkään siloilteltua kuvaa Tiibetistä. Tosin Kiinakin on mukana lähinnä kertojan äänessä, ja ensimmäisessä novellissa mukana varsin itseivallisesti: turisti haluaa päästä seuraamaan ilmahautausta ja lopulta siinä onnistuukin, päästen näkemään kuinka haaskalinnuille syötetään kuolleen ruumista.
Tietysti kirja on myös huomionarvoinen siinä että kun 80-luvun jälkipuoliskolla Kiinassa alkoi kampanja porvarillisen liberalismin karsimiseksi, tämä kirja oli sensorien ensimmäisiä julkisia kohteita (ja sittemmin Ma Jianin muitakaan kirjoja ei Kiinassa ole saanut julkaista), koska sen antama kuva häpäisee sosialistista Tiibetiä. Mutta kuten sanottu, ei se myöskään ihan sovi länsimaiseen romantisoituun, ihmisyyden kieltävään käsitykseen Tiibetistä...

No, siinä onkin minusta jo ihan tarpeeksi syytä lukea tämä kirja :) Ja samalla voi osallistua Kurjen siivellä -haasteeseen.

Jahas, vieläkö lukisi sen viimeisen Oen novellin.

14.30

 

Nonih, Aghwee the Sky Monster luettu, ja siinä on jotain samoja teemoja, eli hulluutta, sairautta ja isyyttä vammaiselle lapselle: nuori mies palkataan pitämään seuraa pankkiirin pojalle, jonkin verran mainetta saaneelle säveltäjälle joka on sittemmin lopettanut säveltämisen ja jonka luona vierailee taivaalla leijuva olento jota muut eivät näe (tarinassa viitataan suoraan elokuvaan Harvey).
Tässä novellissa oli mukana myös hieman huumoria, vaikkakin aika mustaa sekin.
Pitää myöntää Kenzaburo Oe ansiokkaaksi kirjailijaksi, joskin sellaiseksi että ei näitä kirjojaan kovin lähekkäin pitäisi lukea...
Mutta joskus. Varsinkin kun on Kurjen siivellä -haaste.

---------------------------------
Jahas, tämä sessio taitaa päättyä tähän. Aika kohtuullinen suoritus olisi lukumaratoniksikin, yhteensä noin 500 sivua. Olen aiemmilla maratoneilla huomioinut että pidän niissä enemmän tiiliskivistä kuin useammasta ohuemmasta kirjasta, mutta kyllä nämä novellitkin toimivat, ne eivät yleensä toimi niin vahvasti immersiolla kuin romaanit ja tavallaan rohkaisevatkin hyppimään kirjailijasta toiseen, että tyyleihin saa sekoitusta. Vaikka tavallaan kaikissa lukemissani oli myös yhteistä, fyysisyyttä ja raakuuttakin, mutta käsittelytavoissa oli sopivasti variaatiota.
Ja aurinko paistaa, kohta pelataan taas jalkapalloa ja samoin pitänee lähteä jossain vaiheessa kohti Henkkaa (jossa lienee nyt enemmän turisteja kuin seurakuntalaisia).

Banana Yoshimoto - The Lake

Luin joskus vuosia sitten Yoshimotolta pari suomennettua, Kitchenin ja Np:n, ja vaikken niistä oikein mitään enää muistakaan taisivat ne olla aika hyviä.
Tässä The Lake -kirjassa reilu parikymppinen päähenkilö hapuilee elämänsä suuntaa, Chihiro on varsin epäkonventionaalisen perheen kasvatti joka haluaa jättää pienen kotikaupunkinsa taakseen ja ainakin nyt maalaa isoja seinämaalauksia (vaikka vähätteleekin itseään eikä pidä itseään varsinaisena taiteilijana vaan ennemmin puuhastelijana).
Chihiro alkaa juttuun naapurinsa Nakajiman kanssa, nuoren miehen joka on aika omituinen ja jolla on ilmeisen ongelmallinen tausta, josta ei halua liikaa puhua eikä Chihiro liikaa udella. Ja näiden välille kehittyy jonkinlainen suhde, jota kumpikaan ei myöskään halua käsittellä liian perinteisen romanttisena.

Kirja alkaa aika hitaasti ja epämääräisesti, pikkuhiljaa avautuen ja kehittyen kuten henkilötkin ja heidän suhteensa. Tapahtumia ei kovin paljoa ole ja tietystä "tell, don't show"-tyylistä huolimatta monessa asiassa pysytään myös epämääräisenä tai vihjaavana. Lopputulos on miellyttävä, nuorten aikuisten versio kasvutarinasta: saattaa olla että tämänkin sisällön unohdan aika nopeasti mutta jätti kuitenkin positiivisen fiiliksen.

Kurjen siivellä -haasteessa lennetään eteenpäin.

Otsuichi - Zoo

Taas novellikokoelma kirjailijalta josta en ollut kuullut aiemmin mutta etsin jotain kivaa Kurjen siivellä -haasteeseen...

Otsuichi on kirjailijanimi, joka on näköjään erikoistunut tällaiseen moderniin kauhu/dark fantasy/jotain-lajiin, ja kirjan yksitoista tarinaa olivat kyllä varsin mielikuvituksellista menoa. Vähän liiankin, creepyä oli heitetty mukaan sellaisia annoksia että moni tarina meni jo reippaasti absurdin puolelle, varsinaista kauhua ei synny kun henkilöt ja tilanteet ovat jo niin...outoja. Creepypasta on ehkä ollut vaikuttajana ja tietysti japsikauhu on muutenkin usein aika erikoista...

Mutta mukana oli kyllä pari erinomaista novellia, pidin kovasti "SO-far"in pojasta jolta on toinen vanhemmista kuollut onnettomuudessa...mutta varmaa ei ole kumpi. Ja "The White House in the Cold Forest"in tosi pimeästä satumaisuudesta. Ja joissain muissakin oli kyllä tarpeeksi kiinnostavia ideoita ja koukkuja että tästä luki nekin jutut joiden kohdalla muuten totesi että kamoon, nyt meni jo älyttömäksi.

Jos lajityyppi kiinnostaa niin kannattaa tutustua (ja jos taas inhoaa kauhukirjallisuutta, ei tämä mielipidettä muuta).

Ai niin, tämä kirja esiintyy tämän tekstin lopussa, vaikken tiennyt sitä vielä silloin.

Shusaku Endo - Skandaali

Muutama vuosi sitten olin lukenut Shusaku Endon kirjan Hiljaisuus ja sen jälkeen mielessä on ollut että enemmänkin pitäisi, mutta on tähän mennessä jäänyt...no, nyt on tilannetta korjattu myöhäisempään tuotantoon kuuluvalla Skandaalilla (suom. Juhani Lindholm)

Omaelämäkerrallisuudella flirttailu näkyy nyt tulevan vastaan monissa kirjoissa, tässäkin: päähenkilö Suguro on 65-vuotias kirjailija (Endo oli tämän ilmestyessä 63), arvostettu kristillinen kirjailija pääosin ei-kristillisessä maassa ja kulttuurissa. Kirjan alussa ollaan saamassa kirjallisuuspalkintoa ja kaikenlaisista vanhenemisen mukana tulevista terveyskrempoista huolimatta elämä on varsin tasapainoista, seesteistä, sanoisinko itsetyytyväistä.
Palkintojuhlallisuuksissa hän kuitenkin pikaisesti huomaa kovasti itseään muistuttavan miehen joka kuitenkin näyttää jotenkin pilkalliselta ja kieroutuneelta, ja tapaa humalaisen naisen joka kovasti väittää tuntevansa Suguron, joka kuulemma on tuttu Tokion punaisten lyhtyjen alueelta...

Tästä tapahtumasta kiinnostuu lehtimies Kobari, joka on täysin vakuuttunut siitä että Suguro on kaksinaamainen tekopyhä irstailija, koska eihän hän mitään muuta voisikaan olla, ja niinpä tämä pitää paljastaa. Ja toisaalla Suguro itse lähtee hieman silmäilemään paikkoja joissa hänet huhujen mukaan on nähty, tapaamaan ihmisiä ja omalta osaltaan tutustuu toisenlaiseen maailmaan...

"Kun Jeesus verta vuotavana kantoi ristiään teloituspaikalle, väkijoukko ilkkui ja kivitti häntä. Eivätkö he tehneetkin näin siksi, että se tuotti heille nautintoa, samaa nautintoa jota minä aina yritän teille kuvailla? [...] Romaaneissannekin...olette itse asiassa kirjoittanut vain ihmisistä, jotka ovat kavaltaneet Jeesuksen, mutta vuodattavat sitten katumuksen kyyneleitä kun kukko on kolmasti laulanut. Olette aina karttanut kirjoittamasta väkijoukosta, joka mielihyvästä juopuneena paiskoo Jeesusta kivillä."
"On asioita, joista kirjailija ei kerta kaikkiaan voi kirjoittaa."
"Olipa siisti väistöliike."

Suguro on kirjoittanut synnistä mutta niin pahuuden että oman sisimmän ymmärrys on jäänyt vähemmälle niin omassa elämässä kuin ilmeisesti kirjoissakin, kunnes se purkautuu tällaisena doppelgängerinä, jonka kohtaaminen on luonnollisesti koettelemus (ja lukijasta ehkä riippuu pitääkö lopun tilaa onnellisena ja ei). Samalla Suguro kohtaa ihmisiä joiden elämissä on itsestään monia, hyvinkin ristiriitaisia puolia ja itse jättää kertomatta paljon asioita vaimolleen ettei tämä vain suotta huolestuisi; kaksinaamaisuus, hyvä ja paha, synti ja alitajunta ovat kirjan keskeisiä aiheita.
Ja tietysti myös kirjallisuus ja kirjoittaminen: onko Suguro ylläolevassa sitaatissa oikeassa? Entä Kobari, joka haluaa Paljastaa Totuuden (ja siinä sivussa napata mukavan rahasumman skandaalilehdiltä ja kerätä mainetta skuupista)?

Endoa on nimitetty Japanin Graham Greeneksi, sen voinee ottaa suosituksena: jos pitää yhdestä pitänee toisestakin. Minä pidin (ja Greenehän on toinen kirjailija jolta on ollut tarkoitus lukea enemmän kuin ne pari kolme kirjaa aikoinaan,  mutta on jäänyt...)

Ryunosuke Akutagawa - Rashomon and Seventeen Other Stories

Palaamme taas japanilaisen novellistiikan ehkä tunnetuimman edustajan pariin, aiemmin olen lukenut yhden kokoelman ja nyt sitten kahdeksantoista novellia lisää.

Haruki Murakamin esipuhe oli myös kiinnostava, esitteli paitsi Akutagawaa ja kirjailijalaatuaan niin kirjoitti laajemminkin japanilaisesta modernista kirjallisuudesta (siis Meiji-restauraation (1868)-jälkeisestä) päätyen mm. listaamaan arvionsa listasta jos päädyttäisiin listaamaan ajan "kansalliset" kirjailijat. Osa näistä on minulle tuttuja (Akutagawan ohella Natsume, Tanizaki, Kawabata sekä epävarmemmaksi mutta luultavasti listalle päätyviksi mainitut Dazai ja Mishima) mutta myös kolme joita en ole lukenut ja kahdesta en muista kuulleenikaan (Ogai Mori, Toson Shimazaki, Naoya Shiga). Ja tutuiltakin saatettiin mainita teoksia jotka eivät minulle tuttuja olleet...
Mutta huomionarvoista onkin että nuo tutut ovat ensisijaisesti tuttuja koska niitä luetaan paljon kouluissa, niinpä "kaikki" ovat lukeneet Natsumen Botchanin ja Kawabatan The Dancing Girl of Izun ja nähneet jonkun filmatisoinnin Tanizakin Makiokan sisaruksista. Mikä on tietysti ihan eri asia kuin mitä eurooppalainen kirjallisuusharrastaja japanilaisesta kirjallisuudesta tuntee. (Mainittakoon myös että Murakamin omat suosikit noista ovat Natsume ja Tanizaki, Akutagawa kolmantena).

Kirjan novellit on jaoteltu neljään ryhmään, kolme ensimmäistä historiallisten ajanjaksojen mukaan (ensimmäinen ryhmä sijoittuu Heian-aikaan, toinen Edo-aikaan ja kolmas nykypäivään...tai siis meidän kannaltamme sadan vuoden päähän) ja neljäs on Akutagawan omaelämäkerrallisia kertomuksia.

Kaksi ensimmäistä ovat varmaan monelle länsimaiselle lukijalle ne kuuluisimmat, koska niiden pohjalta Akira Kurosawa ohjasi kuuluisan Rashomon-elokuvansa. Niminovellista ei tosin otettu muuta kuin kehystarinan sateen loppumisen odottelu, elokuvan varsinainen sisältö on In a Bamboo Grove -novellista.

Kuten edellisessäkin lukemassani kokoelmassaan, Akutagawa ei niin suuresti käsittele idän ja lännen konfliktia kuin moni muu aikakauden japanilaiskirjailija vaikka konflikti onkin läsnä: voimakkaammin esillä on nykyisyyden ja menneisyyden välinen suhde (mikä saattaa tietysti olla osittain sama konflikti eri lailla esitettynä): tyylillisesti Akutagawa on uudistaja joten on hieman erikoista kuinka kiinnostunut hän on historiallisista aiheista, ja toisaalta novellinsa eivät ole ihan perinteistä "historiallista fiktiota" joka usein keskittyy henkilöihin ja tapahtumiin; nämä ovat usein kovin epämääräisiä ja impressionistisia.

Joukossa on pari kepeämpää ja humoristisempaa tarinaa mutta kokoelman yleissävy on aika synkeä, ihan alun Rashomonin lohduttomuudesta ja Hell Screenin synkkyydestä lopun omaelämäkerralliseen valikoimaan: Akutagawa tappoi itsensä varsin nuorena ja se kyllä näkyy näissä tarinoissa. Ironisemman The Writer's Craftin huumorikin on aika mustaa ja postuumit The Life of a Stupid Man ja Spinning Gears ovat hyviä mutta niin kovin raskaita...

Osamu Dazai - Tsugaru: kulkija käy kotona

Tienoo on lempeämpää kuin itärannikon Tappi, mutta täälläkin kasvillisuus on jäänyt askelen päähän "maisemaksi" muuttumisesta: se ei antaudu minkäänlaiseen keskusteluun matkamiehen kanssa.

Tässä on kirja jota en ehkä olisi aiheen puolesta valinnut luettavaksi mutta kun tuttu kirjoittaja kirjoittaa ja Kai Nieminen suomentaa...

Toisen maailmansodan aikana Japanissa isänmaallisessa hengessä julkaistiin kokonainen sarja tällaisia kirjoituksia joissa eri kirjoittajat kuvailevat jotain Japanin maakuntaa: Dazai päätyi kirjoittamaan Tsugarun maakunnasta Honshu-saaren pohjoiskärjessä, maakunnasta josta itse oli kotoisin vaikka oli jo pitkään Tokiossa asunut.
Kirjaansa Dazai ei halunnut perustaa vain muistikuviin tai yleiseksi historialliseksi katsaukseksi, joka tässä tapauksessa olisikin ollut vaikeaa, maakunta ei ilmeisesti ole näytellyt kovin merkittävää roolia valtakunnan kohtalonhetkinä, kouluajoilta kirjailija muistaa että Japanin 2600-vuotisessa historiassa Tsugaru mainittiin vain kerran...ei, on lähdettävä matkaan, tavattava vanhoja ystäviä ja perhettä ja kierreltävä myös niillä seuduilla joissa ei ollut aiemmin käynyt.

Ellei maailmassa olisi alkoholia minusta kukaties olisi kehittynyt pyhimys - järjetön ajatus, mutta pohdin sitä täysin vakavissani tuijotellessani junan ikkunasta Tsugarun tasankoa.

Lopputulos on omalaatuinen yhdistelmä matkakuvausta, historiallista katsausta ja nykyhetkeä (Dazai jättää yhden kohteen kuvailun hyvin epämääräiseksi koska se on sotilaallisesti merkittävä kohde, samoin riisin säännöstelystä on paljon puhetta), yleistä luonnehdintoja maakunnasta ja syvää henkilökohtaisuutta, muistoja menneestä ja kohtaamisia nykyhetkessä (kohtaamisia, jotka tapaavat kehittyä varsin kosteiksi...)

Dazain muihin suomennettuihin kirjoihin Ei enää ihminen ja Laskeva aurinko verrattuna Tsugaru erottuukin ilkikurisempana, tosin tämä ei tullut ihan yllätyksenä koska olin lukenut myös Blue Bamboo -novellikokoelman. Toki hilpeys on suhteellista, Dazain itseironia on usein hyvinkin pisteliästä ja kotiseudun ironisessa tarkkailussa nähdään piirteitä itsestä, "pilkkaan näitä koska olen itse samanlainen".

Ja lopullisena ironisena takaporttina Dazai muistuttaa että ei näitä muisteloja ja matkakokemuksia kannata aina ihan kirjaimellisena totena ottaa...ehkä tässä ei lopulta ihan kauheasti kerrota maakunnasta, mutta aika paljon kirjoittajasta.

Uuvun aina Kanakin synnyinkodissani. Tiedän kyllä saavani myöhemmin kärsiä siitä, että kirjoitan näin. Mies joka kirjoittaa omaisistaan ja joka toimeen tullakseen myy sen mitä heistä kirjoittaa, kantaa niin pahan karman taakkaa että jumalat riistävät häneltä kodin.

Yuko Tsushima - The Shooting Gallery

Tällaisen bongasin joku aika sitten divarissa, en ollut tekijästä kuullutkaan mutta sehän ei perinteisesti estä novellikokoelman lukemista...

Pieneen kirjaan on koottu kahdeksan Yuko Tsushiman novellia 70-80-luvulta, valitsijana kääntäjä Geraldine Harcourt, enkä tiedä onko tässä tarkoituksella haettu jotain tiettyä aihetta, tiettyjä toistuvia teemoja näissä kuitenkin oli.

Tsushiman perheet ovat rikki. Pariskuntia ei juuri ole, yksinhuoltajaäitien miehet, joskus myös isät, ovat usein poissa (kadonneet, kuolleet, tahollaan naimisissa?), he ovat poissa myös silloin kun heidät kohtaa, ja myöskään vanhemmat ja lapset eivät kovin onnistuneesti kommunikoi keskenään. Kaikki etsivät jotain, tai pelkäävät menettävänsä jotain, tai hylkäävät jotain löytäessään jotain muuta.
Kovin onnellisia nämä novellit eivät siis ole, ja aika moni oli myös vähän epämääräinen, vaikka näissä tarinoita olikin niin eivät olleet tarinavetoisia ja oma hommansa oli päästä sisälle kuhunkin novelliin. Joukossa oli pari hienoa juttua (Silent Traders jossa on kissoja, isiä, vaihtokauppoja ja hylkäämisiä, ja Missing jossa äiti ei ole ihan halukas myöntämään itselleen että tytär on lähtenyt kotoa omille teilleen), jokunen ihan ok juttu jotka luultavasti tosin unohdan pian ja pari jotka jäivät aika fragmenttisiksi ja joista en oikein ymmärtänyt mistä oli kyse.

(Hyvän matkaa kirjaa luettuani huomasin myös että Yuko Tsushima on Osamu Dazain tytär. Hyvä että en harrasta biografisia tulkintoja fiktiosta koska tuosta riittäisi jutunjuurta).

Ryu Murakami - Almost Transparent Blue

 

Oli aika erikoinen kokemus lukea tämä kirja niin pian (kaksi kuukautta) kirjailijan toisen teoksen, Sixty-Ninen jälkeen. Näissä kirjoissa on paljon henkistä yhteyttä, melkein voisi kuvitella tämän jatkoksi tuolle (tai itse asiassa toisinpäin, tämä on Murakamin esikoisromaani ja kirjoitettu reilu kymmenen vuotta ennen Sixty-Nineä) mutta suunnilleen kaikki on käännetty päälaelleen.

Tarkkailussa on yhä 60-70-luvun vaihteen nuorisoliikehdintä Japanissa, mutta vuosissa on siirrytty hieman eteenpäin (Sticky Fingers mainitaan Rolling Stonesin uusimmaksi levyksi, eli ollaan vuodessa 1971). Kertojana on nuori biseksuaali narkkari Ryu joka nuoren ystäväjoukkonsa kanssa elää päivästä päivään huumeiden, seksin, huumeiden, rockin, seksin, huumeiden, väkivallan, huumeiden täyttämää elämää, välinpitämättöminä, päämäärättöminä...
Varsinaista juonta tässä ei ole, kliinisellä ja hyvin havainnollisella kielellä kuvataan vain tapahtumia jotka seuraavat toisiaan, henkilöitä joista ei saa oikein mitään irti, yletöntä dekandessissa rypemistä, fyysisen halun ja pahoinvoinnin sekoittumista (noin 120 sivuun on saatu mukaan aika monta oksennusta)...

Murakami on luonnollisesti tarpeeksi hyvä kirjailija että pääsee kuvauksillaan sopivasti ihon alle, yhtenä sinänsä yksinkertaisena kikkana päähenkilön nimeäminen itsensä mukaan ja näin omaelämäkerrallisuudella flirttailu, jolla ruokitaan myös lukijan kokemusta eksploitatiivisen viihteen kuluttajana (ymmärtääkseni kirja ei kuitenkaan oikeasti ole kovin suoraan omaelämäkerrallinen, toisin kuin yllämainittu Sixty-Nine...jonka päähenkilölle on menty antamaan ihan eri nimi).

Ja saattaa olla että jos tämä olisi ensimmäinen lukemani Murakami, niin tuomitsisin jyrkemmin itsetarkoituksellisen rypemisen ja rankkuudentavoittelun joka epäilemättä on purrut hyvin 70-luvulla (kirja ilmestyi 1976, nappasi merkittävän kirjallisuuspalkinnon ja oli myyntimenestys) mutta joka ei niin ihmeellisesti kestä aikaa.
Mutta kun tämä on jo neljäs lukemani niin tämä asettuu kiinnostavasti kirjailijan kokonaiskuvaan, erityisesti mainittu rinnastuminen Sixty-Nineen tuo molempiin teoksiin uusia tasoja: kun nämä luki tässä järjestyksessä niin pääsi näkemään että mitenkäs sille uudelle vesimiehen ajalle ja hienolle hippiaatteelle oikein kävikään, oikeassa ilmestymisjärjestyksessä jälkimmäisessä kirjassa kuvattu innokas toimeliaisuus ja optimistinen naivius korostuvat entisestään ja nuoruuskuvauksen lämmin ironia saa uuden lisäsävyn...
Tässä vaiheessa voinee sanoa että olen kirjailijan fani, mutta en ehkä suosittele nykylukijaa aloittamaan tästä...

"Ryu, you're tired, your eyes look funny, shouldn't you go home and get some sleep?"
After I'd killed the moth, I'd felt strangely hungry. I'd gnawed on some leftover roast chicken from the refrigerator. But it had gone completely bad; its sour taste stabbed my tongue and spread through my head. When I'd tried to pull out the sticky lump stuck in the back of my throat, a chill wrapped my whole body. It was intense and sudden, as if I'd been beaten. No matter how much I rubbed at my gooseflesh, it stayed on the back of my neck, no matter how often I rinsed my mouth, I could still taste the sourness and my gums felt slimy. The chicken skin caught between my teeth numbed my tongue. The piece of chicken I'd spit out, wet with saliva, floated soggily in the sink. A small cube of potato blocked the drain, and grease made rings on the surface of the dirty water. When I seized the cube between my fingernails and pulled it out, trailing strings of slime, the water began to go down, the piece of chicken moved in a circle and was sucked into the hole.

Ryu Murakami - Sixty-Nine

It was also a fact, however, that in 1969 there was a convenient tendency to describe people who studied for college entrance exams as capitalist lackeys. Zenkyoto, the Joint Campus Action movement, had already begun to run out of steam, but it had at least managed to keep Tokyo University from functioning for a while.
Naively, we all hoped that something might actually change. And, according to the mood of the times, going to university wouldn't help you cope with that change, but smoking marijuana would.

Tosin läntisen Kyushun pikkukaupungissa marijuanasta on yhtä paljon kokemuksia kuin Godardin elokuvista: niiden erinomaisuuden todistaa lehdistä vaikka konkreettista kokemusta aiheesta ei olekaan.
Vuosi on siis 1969, ja Kensuke Yazaki ystävineen on seitsemäntoistavuotias, mikä onkin mitä parhain ikä haistaa muutoksen tuulet. Suuren maailman malliin Sasebon kaupungissa järjestetään happeningeja: lukioon rakennetaan yöllä barrikadit ja maalataan graffiteja tärkeiden asioiden vuoksi kuten Vietnamin sota ja vapaus (ja vaikutuksen tekeminen tyttöihin), tehdään kokeellinen elokuva (jonka pääosiin voi pyytää tyttöjä) ja järjestetään hippifestivaali (ja joko mainitsin tytöt? Tytöt.)

Oman sävynsä teokselle antaa sen voimakas avainromaanin luonne, koska kirjoittaja Ryu Murakami oli 17-vuotias vuonna 1969 ja järjesteli kotikaupungissaan Sasebossa tuolloin juuri tällaisia tapahtumia, eli kirjassa on voimakas omaelämäkerrallinen panos. Se että päähenkilön nimi on muutettu viitannee että myös osa muista yksityiskohdista lienee muutettu vaikka osa on selvästi myös käytetty sellaisenaan. (Kirjan lopussa on myös "missä he ovat nyt"-osuus kertoen mitä keskeisille ja vähemmän keskeisille henkilöille tapahtui tämän jälkeen, ehkä se on totta, ehkä ei)

Tietysti tämä on kasvuromaani, ja sellaisena varsin lämminhenkinen. Murakami ei toki säästele itseironiassa, joten pelkkään höttöiseen nostalgiointiin tässä ei mennä vaikka kirjailija tuntuukin tunnustavan myöhemmän minänsä olevan selvää jatkumoa tälle seitsemäntoistavuotiaalle. (Murakamin muussa tuotannossa harrastettua groteskiuttakin säästellään vaikka loppupuolella näkyykin viittaus tiettyihin kirjallisiin ominaispiirteisiin...)

Viehättävä ja hauska kirja.

--------------------------------------

Kuinka ollakaan, tätä kirjaa lukiessa tuli katsottua myös yhteensopiva elokuva, Toshio Matsumoton ohjaama Funeral Parade of Roses vuodelta...1969.
Osin drag queen -pääositettu uudelleentulkinta Kuningas Oidipuksesta, osin dokumentti Tokion hippi- ja homoalakulttuureista, osin oma making of -dokumenttinsa, osin allegoria ajastaan, osin jotain muuta.
Monet Godardin ideat on vaikutteina havaittavissa mutta Matsumoto lisää mukaan aimo joukon muita kokeellisen elokuvan tekniikoita, ja lopputuloksena on varsin pyörryttävä "mitäköhän mä oikein katson"-filmi joka kuitenkin onnistuu pysymään myös yllättävän johdonmukaisena ja jopa kertomaan tarinaa.
Ei tämä nyt ihan kaikkien aikojen suosikiksi noussut mutta suhtaudun kyllä myönteisesti hyvinkin kaukaiseen avantgarde-elokuvaan kun tekninen toteutus pelaa näin hyvin ja siinä on myös jonkinlaista koherenssia...(traileri kertonee jotain)

Yoko Ogawa - The Housekeeper and the Professor

Kodinhoitaja, nuori naimaton äiti, saa välitystoimistosta uuden merkillisen asiakkaan, vanhan matematiikan professorin joka on vuosia sitten ollut auto-onnettomuudessa ja siitä seuranneen aivovaurion vuoksi lähimuistinsa on rajoittunut 80 minuutin pituiseksi.
Tästä muistiongelmasta huolimatta professori, kodinhoitaja ja kodinhoitajan kymmenvuotias poika alkavat lähentyä toisiaan ja muodostavat jonkinlaisen omalaatuisen perhekorvikkeen (jonka yhtä jäsentä pitää päivittäin muistuttaa muistilapun perusteella keitä nämä muut ovat).
Merkittävänä yhdistävän tekijänä on tietysti matematiikka, joka on hyvin paljon professorin ajatuksissa, ja koska numerot ja niiden suhteet ovat ikuisia, ne ovat suurelta osin riippumattomia muistiongelmista, ja kodinhoitajakin alkaa pian arvostamaan numeroiden ihmeellisyyksiä.

Viehättävän omalaatuinen teos, lämmin olematta imelä, sopivan taidokas ja kepeä mutta pinnan alla liikkuu silti vakavia aiheita muistoista ja muistista, ja tietysti ylistyslaulu matematiikan kauneudelle, asialle joka on ollut aivan liian vähällä huomiolla kaunokirjallisuudessa. Pidin.
Ja hämmentävintähän tässä on että tämä on kolmas lukemani Yoko Ogawan kirja, ja jos niissä ei olisi ollut samaa nimeä kannessa niin näitä olisi hyvin vaikea tunnistaa saman kirjailijan teoksiksi, kaikki omalla tavallaan ansiokkaita mutta tunnelmiltaan hyvin erilaisia (tämä on sitten luultavasti näistä kolmesta helpommin lähestyttävä kuin Revengen omituinen labyrintti tai Hotel Iriksen groteski sadomasokismi).