Lucius Apuleius - Kultainen aasi

Antiikin romaanien harvalukuisesta mutta olemassaolevasta joukosta tämä Apuleiuksen teos lienee kuuluisimpia, ja varhaisin latinankielinen esimerkki (suomennos J.A.Hollo)
Tarinana tämä on polveilevan episodimainen: kertoja Lucius saapuu kaupunkiin ja sattuu hassuja tapahtumia, sitten hän uteliaisuuttaan haluaa nähdä taikuutta ja muuttuukin aasiksi, ja sitten vasta hassuja alkaakin tapahtua joko itselle, tai sitten osuu paikalle kun joku kertoo juttua, eli sisätarinoita riittää. Tiedossa on että ruusuja syömällä muuttuisi takaisin ihmiseksi mutta eihän nyt liian helposti sopivia ruusuja löydy, sitä ennen vaihdetaan omistajaa monta kertaa.

Periaatteessa jonkinlaista henkistä kehitystä monenlaisten koettelemusten kautta Lucius saa, mutta yleisluonne on kuitenkin sen verran satiirinen, että liian moraaliseksi ei mennä. Siinä missä aiemmin lukemassani Kallirhoessa on jonkinlaista kokonaisuuden pyrkimystä, tämän episodiluonne ja satiirisuus viittaa enemmän myöhempään veijariromaanien joukkoon, jotka luultavatsi ovat vaikutteita ottaneet, niin Lazarillo de Tormes kuin lukemani Alain-René LeSaget. Myös Boccaccio lainaili joitain juttuja Decameroneen ja Shakespearekin mahdollisesti tämän teoksen tunsi...kirjan keskellä oleva laaja sisätarina Eroksesta ja Psykhestä on myös itsenäisenä tunnettu.

Renessanssin jälkeiset vuosisadat ovat sen sijaan suhtautuneet teokseen hieman epäluuloisemmin, kun runsaan maagisen aineksen ohella jutut yltyvät usein aika roiseiksi, sen verran että nykylukijoistakin herkemmät voivat suhtautua varauksella (olisin siis voinut säästellä teosta paitsi klassikkohaasteeseen myös pride-viikolle).
Hauska teos tämä kuitenkin on.

Gregorius I - Life and Miracles of St. Benedict

Elämäkertahaasteen "historiallinen henkilö"-osastoon luin Benedictus Nursialaisen (480-543) elämäkerran, Benedictuksen joka tunnetaan pyhimyksenä ja läntisen luostarilaitoksen perustajana, josta benediktiinit ovat saaneet nimensä.
Kirjan kirjoittaja ei itsekään ole ihan mitätön, paavi Gregorius I (n.540-604), siis melkein aikalainen joka kertoo haastatelleensa kirjaa varten ihmisiä jotka Benedictuksen henkilökohtaisesti tuntivat.

Kirja on toinen osa neliosaista Dialogos-sarjaa joiden kolme ensimmäistä osaa sisälsi sekalaisten italialaisten pyhimysten hagiografioita (pyrkimyksenä epäilemättä omalta osaltaan kehittää monastisismia myös lännessä idän erämaaisien rinnalle), joista Benedictus sai kokonaisen oman kirjansa. Tämäkin kirja on varsin tyypillistä hagiografiaa, pyhimys kuvataan pyhimyksenä tuoden esille tähän liittyviä ihmeitä, opetuksia jne enemmän kuin faktuaalisia elämänvaiheita: lapsuus ja nuoruus kuitataan nopeasti ensimmäisellä sivulla. Toisaalta hagiografioiden sisältö ei pyrikään keskittymään historialliseen dataan vaan elämän hengelliseen sisältöön, siihen mikä pyhimyksen elämässä on todella tärkeää.

Tähän tarkoitukseen liittyy myös tekstin muoto, kuten nimi viittaa kyseessä on todellakin dialogi. Gregorius kertoo anekdootteja jotka tosiaan kuulostavat suulliselta perinteeltä, ne ovat lyhyitä, yleensä aika suoraviivaisia ja selkeitä, ja joskus huvittaviakin, ja dialogin toinen osapuoli Peter lausuu välikommentteja, pyytää lisäselitystä yms. joka tarjoaa Gregoriukselle sitten mahdollisuuden myös kommentoida kerrottujen tapahtumien hengellistä ulottuvuutta. Peter tuskin on kukaan todellinen henkilö vaan yksinkertaisesti vain kirjallinen keino esittää tämä materiaali.

Hildegard Bingeniläinen - Hengähdä minussa Vihanta Henki

Anna-Maija Raittila on kääntänyt ja toimittanut kokoelman Hildegard Bingeniläisen, keskiaikaisen benediktiininunnan ja kirkonopettajan, runoja ja hymnejä. Tekstit on jaoteltu kymmeneen lukuun teemojen mukaan (Isän sydän, katumus, ylistys, enkelit jne) joissa Raittila on kirjoittanut pienen esittelytekstin luvun alkuun mutta varsinaisista teksteistä kaikenlaiset selitykset, alaviitteet ja muut on jätetty pois jotta runot kaikessa suoruudessaan tulevat paremmin esille.

Mikään kuivakan akateeminen tutkielma tämä ei siis ole, eikä sellainen Hildegardille kai tekisikään oikeutta: tekstit, alunperin kirjoitettu latinaksi, ovat varsin suoria, värikkäitä ja intensiivisiä. Tyyli muistuttaa psalmeja ja monet tekstit on tarkoitettu laulettaviksi liturgisen musiikin tyylikeinoin (vuorolaulu, antifoni jne). Tietysti jos lajityyppiä ei arvosta niin toisto voi käydä myös rasittavaksi...
Psalmien tapaan runot eivät muuten noudata mitään tiukkaa ja muodollista mittaa, rytmi tulee enemmän sisällöstä kuin kielestä. 

Hildegardin suosikkiaihe on elinvoima, koko luomakunnan läpi tunkeutuva (ja ylistys toki myös sen Alkulähteelle), tämä kulkee teemana läpi koko kirjan joko itsenään tai vastakohtanaan. Kieli on yksinkertaisuudestaan huolimatta värikästä ("Sinä parannat murtuneet jäsenet, / märkivät haavat, / ne kaikki olet muuttanut ihaniksi jalokiviksi") ja paikka paikoin kielikuvat myös hymyilyttivät ("Saan iloita patarumpujen ihanasta paukkeesta, / sillä luotan Sinuun"...jostain syystä patarumpu ei ole ensimmäinen instrumentti joka tulee nunnista mieleen...)

Vaikka nämä tekstit onkin alunperin kirjoitettu latinaksi, on Hildegard sen verran merkittävä saksalainen kirjailija että kuittaan tällä punaisen raidan Teemamaana Saksa -lukuuhaasteeseen.

Tuskallinen pyhiinvaellus

Harhailen kuoleman varjossa,
pyhiinvaeltaja vieraassa maassa.
Vaelluksen päämäärä on lohdutukseni.

Enkelien matkakumppani minun tulisi olla,
Sinun elävä henkäyksesi savessa, oi Jumala.
Enkö tunnistaisi, aavistaisi Sinua?

Voi minua, telttani on pohjoiseen päin,
ruumiini silmät katsovat siihen suuntaan!
olen joutunut vangiksi sinne, ja voi,
valo on minulta ryöstetty ja tietämisen ilo,
kaikki vaatteeni on revitty!
Minut on houkuteltu pois isäni talosta
ja viety orjuuteen.

Missä olen, kuinka olen tänne joutunut?
Kuka lohduttaa minua vankeudessa?
Miten saan nämä kahleet riuhtaistuksi pois?
Kuka tutkii haavani,
kuka voitelee ne öljyllä ja armahtaa minua?

Oi taivas, kuule huutoni,
sinä maa, vapise kanssani murheesta!
Olen muukalainen, apua ja lohdutusta vailla.