Richard Brautigan - Kartanon peto

Tämä on nyt neljäs lukemani Richard Brautiganin kirja (ja tämänkin suomensi Jarkko Laine), ja tuttuja piirteitä löytyy: lyhyitä lukuja ja riisutun yksinkertaisella ja toteavalla kielellä kuvattua outoutta, karua huumoria ja tiettyä merkillistä viattomuutta (vaikkakaan ei kielenkäytössä).

Tämän teoksen alaotsikkona on "kauhuromanttinen lännenromaani", alkukielellä "gothic western", ja hämmentävästi tämä pitää jopa paikkansa ja genret limittyvät yllättävän tiiviisti.
Tapahtumapaikka on itäinen Oregon vuonna 1902, Hawklinen kartano jossa piilee salaisuuksia, mm. kellarissa majaileva hirviö (ja sen varjo). Hawklinen neidit haluavat nyt päästä hirviöstä eroon ja palkkaavat työhön kaksi palkkatappajaa Greerin ja Cameronin, ja sitten, no, tapahtuu kaikenlaista kummallista, hirviö ei ole sellainen mitä voisi kuvitella eivätkä myöskään Hawklinen neidit eikä varsinkaan norsunjalasta tehty sateenvarjoteline.

Eipä se juoni nyt niin tärkeä tässä ole, ja kuitenkin sellainen on ja jopa selkeämpi ja tolkullisempi kuin noissa parissa muussa Brautiganin proosateoksessa, mutta yllätyksellisyydestä ja surrealistista käänteistä ei luovuta. Viehättävin piirre onkin kerronnassa, rauhallinen toteavuus menee hyvin yhteen oudon tarinan ja erikoisten kielikuvien kanssa...viihdyttävä kirja tämäkin.

Kirjan on lukenut myös Maija. 

Cameron oli laskija. Hän oksensi yhdeksäntoista kertaa matkalla San Franciscoon. Häntä huvitti laskea kaikki mitä teki. Greeriä se oli vähän hermostuttanut silloin kun hän vuosia sitten tapasi Cameronin ensimmäisen kerran, mutta hän oli jo tottunut siihen. Hänen oli ollut pakko, sillä muuten se olisi voinut viedä häneltä järjen.
Ihmiset olivat toisinaan uteliaita tietämään mitä Cameron teki ja Greer tapasi sanoa "hän laskee jotakin" ja ihmiset kysyivät "mitä hän laskee?" ja Greer sanoi "mitä väliä sillä on?" ja ihmiset sanoivat "ahaa".
Ihmiset eivät tavallisesti udelleet enempää, sillä Greer ja Cameron olivat kovin itsevarmoja tuohon isoon rentoon pingoittamattomaan tapaan, joka saa ihmiset hermostumaan.

Richard Brautigan - The Pill Versus the Springhill Mining Disaster

Vaikuttavan In Watermelon Sugarin ja varsin kiinnostavan Taimenenkalastuksen Amerikassa jälkeen jatkamme Richard Brautiganin tuotantoon tutustumista, tällä kertaa kokoelmalla valittuja runoja 1957-68.

Aihevalinnat ja niiden käsittely leviävät ympäriinsä, mukana on toteavaa ja arkea havainnoivaa juttua (ja myös pari metarunoa runojen kirjoittamisesta), arvoituksellista oivaltavuutta, aivan kuin zen koaneja modernimmasta Amerikasta ja surrealistista lentoa, ja kaikista tyyleistä löytyy myös kiinnostavia esimerkkejä. Reiluun sataan sivuun mahtuu melkein sata runoa, muutama kolmen tai neljän rivin mittaisia mutta mukana on myös pitempi The Galilee Hitch-Hiker, mitta on vapaa mutta ainakin osan kuulisin mielelläni lausuttuina (kuten kirjan aloittavan "All Watched Over by Machines of Loving Grace"n).

Aikakausi näkyy ja kyllähän tästäkin tulee ilmi miksi ajan underground- ja hippikulttuuri Brautiganista innostui, ja siinä missä lennokkaammat osiot tuovat mielene nuo aiemmin lukemani kirjat, tulee tästä myös läpi paljon näkyvämmin kirjoittajan omaa elämää. Sävy on usein aika maanisdepressiivinen, jossa molempia puolia sävyttää erikoinen yhdistelmä mustaa huumoria ja naiviutta.

Parhaimmillaan erinomaisen oivaltavaa ja viihdyttävää (ja hivenen häiritsevää), huonoimmillaan nopeasti ohi, eli kyllähän minä tästä pidin.

Death Is a Beautiful Car Parked Only

Death is a beautiful car parked only
to be stolen on a street lined with trees
whose branches are like the intestines
   of an emerald.

You hotwire death, get in, and drive away
like a flag made from a thousand burning
   funeral parlors.

You have stolen death because you're bored.
There's nothing good playing at the movies
   in San Francisco.

You joyride around for a while listening
to the radio, and then abandon death, walk
away, and leave death for the police
   to find.

Richard Brautigan - Taimenenkalastus Amerikassa

 

Richard Brautiganilta olin aiemmin lukenut erinomaisen In Watermelon Sugarin, jolloin piti tietysti jatkaa tuotantoon tutustumista, tämä tulle ensimmäisenä vastaan.

Ja, no, olihan tämä hämmentävä teos, sarja fragmentteja, mininovelleja tai proosarunoja joista suurimmassa osassa jollain tavalla sivuttiin taimenia, kalastusta ja Amerikkaa, tai sitten Taimenenkalastus Amerikassa oli läsnä jotenkin muuten (henkilön nimenä, tai toisenkin, tai iskulauseena joita kirjoitetaan ihmisten selkiin tai...)
Runsaasti löytyy mainintoja kalapuroista (ilmeisesti pääosin luoteis-Yhdysvalloissa) ja ehkä tässä on jotain symboliikkaakin tai sitten lukija ainakin houkutellaan kuvittelemaan niin. Tai sitten ei.

Mieleen tuli hieman myöhempi brittikirjailija Jeff Noon (kuten myös In Watermelon Sugarista, ehkä Noon on Brautiganinsa lukenut) paitsi että Noonin Pixel Juice oli minusta parempi kuin tämä.
Mutta vaikka yleissävyssä on absurdiutta, ei se tuntunut täysin itsetarkoitukselliselta, mitä arvostan, ja huvituin kyllä monasti tämän parissa, varsinkin kun myös kääntäjä Jarkko Laineen kieli on värikästä.

Teosta ovat ihmetelleet myös mm. Maija, Mari, Hannu ja Luotaajat.

Mies joka omisti kirjakaupan ei ollut maaginen. Hän ei ollut kolmikoipinen varis vuoren voikukkaiselta rinteeltä.
Hän oli tietenkin juutalainen, eläkkeelle jäänyt kauppalaivan merimies, joka oli torpedoitu Pohjois-Atlantilla ja joka oli kellunut siellä päivästä toiseen kunnes kuolema ei huolinut hänestä. Hänellä oli nuori vaimo, veritulppa, Volkswagen ja talo Marin Countyssa. Hän piti George Orwellin, Richard Aldingtonin ja Edmund Wilsonin teoksista.
Hän oli oppinut tuntemaan elämän kuusitoistavuotiaana, ensin Dostojevskilta ja sitten New Orleansin huorilta.
Kirjakauppa oli käytettyjen hautausmaiden pysäköintialue. Tuhansittain hautausmaita oli pysäköity riveihin kuin autot. Suurin osa kirjoista oli loppuunmyytyjä, eikä kukaan enää halunnut lukea niitä, ja ihmiset jotka olivat lukeneet kirjat olivat kuolleet tai unohtaneet ne, mutta musiikin orgaanisen tapahtuman kautta olivat kirjat saaneet uuden neitsyyden. Ne kantoivat muinaista copyrightiaan kuin ehtaa immenkalvoa. 
Minä kävin kirjakaupassa iltapäivisin kun olin päässyt töistä tuona hirvittävänä vuonna 1959.

Richard Brautigan - In Watermelon Sugar

(Kannen yläkulma oli repeytynyt, ei siis oikeasti kuulu näyttää tuolta)

Kirjan kertoja kirjoittaa kirjaa. Tämä on se kirja. Edellisen kirjan kirjoittamisesta on jo päälle kolmekymmentä vuotta. Kirjoja on yhteensä parisenkymmentä. Yksi taisi kertoa pöllöistä. Toinen männynneulasista. Se ei ollut kovin kiinnostava kirja. Opettaja ehdotti että tämä kirja voisi käsitellä säätä.
Tämä kirja ei käsittele säätä.

We made a long and slow love. A wind came up and the windows trembled slightly, the sugar set fragilely ajar by the wind.
I liked Pauline's body and she said that she liked mine, too, and we couldn't think of anything to say.
The wind suddenly stopped and Pauline said, "What's that?"
"It's the wind."

Richard Brautiganin kirja on aika...outo. Se kertoo jonkinlaisesta utopia-yhteisöstä nimeltä iDEATH jossa melkein kaikki on tehty kivestä, puusta ja vesimelonisokerista, aurinko paistaa erivärisenä eri päivinä, sillat ylittävät jokia ja kaikki tiikerit ovat kuolleet. Ja ihmiset puuhailevat mitä puuhailevat, kuten vaikka päähenkilö joka päätti kirjoittaa kirjan patsaiden tekemisen ja kukkien istutuksen välissä (Päähenkilön majapaikan lähellä on patsas joka esittää perunaa. iDEATHin seuduilla on kymmenen patsasta jotka esittävät eri kasviksia. Niiden tekijä varmaan piti kasviksista).

Kirjasta tuli vähän mieleen Leena Krohn: lyhyitä lukuja, ei selvää juonta, spefistinen miljöö joka perustuu enemmän filosofiseen pointtiin kuin konkreettiseen realismiin, ja ajatus joka tuntuu olevan koko ajan melkein ulottuvilla mutta joka koko ajan pakenee otetta...
Braustiganin kirjoittamisessa on myös hieman proosarunouden otetta, vähäisen tarinan kuljetus tuntuu perustuvan enemmän runon kuin proosan logiikkaan...ja kieli on myös omalla tavallaan erikoislaatuista, perustuen selvästi yksinkertaiseen peruslauseeseen ja hyvin konkreettisiin ilmiöihin, haluttomana tarttumaan abstrakteihin käsitteisiin (takakansiteksti sanoo että tämä on "a story of love and betrayal", moista kieltä ei kirjassa käytettäisi). Mutta toisaalta peruslauseillakin saadaan paljon aikaan ja niiden jukstapositiolla hyvinkin vaikuttavia mielikuvia (ja toisaalta lukija joutuu epäilemään joidenkin konkreettisten sanojen todellista merkitystä...)

Kirja on 60-luvulla kirjoitettu ja viittaukset hippikulttuuriin ovat ilmeisiä, joskin vaikka utopiasta onkin kyse niin mukana tuntuu olevan myös aikamoista hippiaatteen parodiointia ja kritiikkiä: peace-and-love on jalostunut intohimottomaksi puuhasteluksi, historiattomaksi välinpitämättömyydeksi.
Mutta ei tämä kuitenkaan omaan aikakauteensa rajoittunut. Itse tuolla jokunen postaus takaperin olin pahoillani doublespeakin korrutoivuudesta ja tässä kirjassa onkin vaellettu utopiaan jossa kaikenlaiset hankalat käsitteet ovat kuluneet käyttökelvottomiksi ja jäljelle jäävät vain sanat jotka merkitsevät juuri sitä mitä merkitsevät. Id on tapettu, haudattu ja unohdettu.
Melonin maku on nytkin maistettavissa.

En ole ihan varma, mutta luulen että pidin tästä kirjasta paljon.