Vénédict Erofejevin teoksen olin nostanut jostain "voisi lukea joskus"-listalle aikoinaan ja Ketjukolaajan bloggaus ja sen inspiroima Leningrad - Ost-Berlin -haaste antoivat aikeille lisäpotkua. Ja löytyihän se.
Kyseessä on Neuvosto-Venäjän undergroundia, jonka loppulause viittaa että kirjoitusajankohta on ollut 1969, ensimmäinen ilmestyminen 1973 ja tämä Esa Adrianin käännös 1990. Tarinan (tai alaotsikkona on "runoelma") päähenkilö Venja lähtee junalla Moskovasta Petuškiin reilun sadan kilometrin päähän, krapula on tietysti päällä joten matkaeväisiin kuuluu loiventavia, joita sitten nautitaan runsaasti ja vielä enemmän. Koska jokainen kunnon venäläinen juo viinaa.
Ja tavataan ihmisiä, puhutaan ja tarinoidaan ja filosofoidaan, osa ehkä todellista ja osa harhaa ja jonnekin myös päädytään.
- Oletteko te Erojefev? - Ja nainen huojahti hivenen minua kohti, sulki silmänsä ja avasi taas.
- Tietenkin olen! Kukapa muu!
(Voi mistä hän arvasi, tuo harmoninen nainen?)
- Minä olen lukenut teiltä jotain. Ja kuulkaa ikinä en olisi uskonut, että puoleen sataan sivuun saa mahtumaan niin paljon puuta heinää. Yli-inhimillinen suoritus!
- Onkohan sentään! - Minä lanttasin ja join, tunsin itseni imarreluksi. - Voin minä vääntää lisää puuta heinää, jos tahdotte! Panna vielä paremmaksi...!
Siitä kaikki alkoikin. Eli alkoi muistikatkos: kolmen tunnin aukko.
Tarina virtaa eteenpäin hieman proosarunon hengessä, kirjan junamatkaa rytmittävät asemat joilla pysähdytään ja ajatukset ja puheet vaeltavat kirjallisuuden klassikoista juomaresepteihin, antiikin ja Raamatun tarinoista siihen että musikalla ei ole varaa leipään ja vodka on halvempaa ja siinä ohessa mm. julistetaan sota Norjalle ja päädytään...jonnekin.
Poukkoilevan huuruisessa kertomuksessa kerrotaan jotain tavallisesta elämästä Neuvostoliiton aikoina, tarpeeksi häiritsevästi että kotimaassaan ei virallisilla tahoilla varmatsikaan pidetty ja tarpeeksi viihdyttävästi että epäpoliittinen ulkomaalainen n. 25 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tämän parissa viihtyi.
