...ja sitten taas luettujen kirjojen pariin. Bernanosin Maalaispapin päiväkirjan luin joku kuukausi sitten ja se oli hämmentävän kiehtova, ja nyt sitten luin pienoisromaani Mouchetten joka kallistuu ihan sinne hämmentävän puoleen.
Mouchette on rääsyihin ja liian suuriin puukenkiin kääriytyvä tyttö joka elää alkoholisti-isän, kuolemansairaan äidin ja ympäristön ylenkatseen painostamina, ja tyttö vastaa tähän uppiniskaisuudella ja artikuloimattomalla kapinoinnilla. Eräänä päivänä...no, lukekaa itse.
Kurjuudessa rypemistä tosiaan riittää, mutta päähenkilö on merkillisen kiehtova. Selvittääkseni hieman omia ajatuksiani kävin surffailemassa mitä muualla on tästä sanottu, ja yksi huomio osuui silmään, että tässä on paljon samaa kuin vaikka Camusin tai Sartren eksistentiaalisessa ahdistuksessa, paitsi että Mouchettella ei ole sanoja tai abstraktia ajattelua ilmaista tätä muille tai edes itselleen (niinpä kirja ei lipsu sellaiseksi miltä-minusta-juuri-nyt-tuntuu-jaaritteluksi).
Toinen piirre joka tuli mieleen oli epämääräinen tunnelma joistain saduista kuten Lumikki, Punahilkka, Tuhkimo, Pieni tulitikkutyttö (ja varmaan Perraultilla, Grimmillä ja muilla löytyisi muitakin osuvia)...en tiedä onko kirjailija itse moisia ajatellut mutta jossain taustalla ne kummittelevat ja saattavat vääntyä irvokkaisiin muotoihin...
En minä kyllä vieläkään osaa kuvata tätä pidin-en pitänyt -asteikolla. Hämärä. Mutta merkintä Vive la France!-haasteeseen, kaksi raitaa koossa.
