Kun klassikkohaastetta alettiin blogeissa suunnitella, mietin jonkin verran tarvitseeko tähän mitenkään erityisesti osallistua, koska luen kuitenkin ihan kohtalaisen usein maailmankirjallisuuden klassikoiksi ja semiklassikoiksi miellettäviä teoksia, mutta jos nyt sitten kuitenkin...
Mutta mikä kirja sitten pitäisi valita? Muutama hyvä ehdokas kävi mielessä (ja niihin pitänee tutustua aikanaan tulevissa haasteissa) mutta aika pian tuli päädyttyä siihen että epäilemättä merkittävin aukko lukemisissani on Fjodor Dostojevskin kokoinen: tuotantoonsa en ole koskenut vaikka mm. Karamazovin veljekset, Idiootti ja tämä Rikos ja rangaistus on usein mainittuja kun puhutaan kaikkien aikojen parhaista kirjoista...mutta tähän mennessä tiiliskiviaversioni oli pitänyt minut erossa näistä.
Siispä Rikoksen ja rangaistuksen pariin, tänä Olli Kuukasjärven suomennoksena, sivuja jälkisanoineen 694. Ja kas kummaa, epäluuloiset ennakkoluuloni olivat oikeassa.
Tarina oli toki tuttu, onhan tämä usein viitattu teos muussa kirjallisuudessa ja kulttuurissa, ja Josef von Sternbergin leffaversionkin olen nähnyt (pääosassa Peter Lorre): nuori opiskelija Raskolnikov pohtii moraalisia kysymyksiä ja Napoleon-kompleksissaan päätyy surmaamaan vanhan panttilainaajanaisen ja tämän sisaren: mielessä ylevät aatteet kuinka tämän saituritäin rahoilla itse nousee suuruuteen ja auttaa myös muita hädänalaisia, mutta eihän asiat niin mene...ja vaikka kuin ihmeen kautta pääseekin aineellisten todisteiden pälkähästä niin omatunto jäytää...
Mutta kylläpä tämä Dostojevski jaarittelee loputtomasti. Alkuosa murhaan asti oli vähän epäilyttävä, en oikein innostunut mutta kyllähän tässä niin laveasti kirjoitetaan että tätä lukee vaikka päällään seisten, mutta sen jälkeen pitkän tovin Raskolnikov koomaa puolitajuttomana kuumeessa ja kirjailija marssittaa esiin ison joukon ei-kovin-kiinnostavia henkilöitä ja jaarittelee, jaarittelee, jaarittelee...tässä vaiheessa jonkun vähäisemmän maineen kirja olisi jäänyt suosiolla kesken ja siirrytty lukemaan jotain oikeasti hyvää, mutta katsoin aiheelliseksi kuitenkin jatkaa ihan vain varoittaakseni teitä kirjan nimen suuresta totuudenmukaisuudesta.
Onneksi noin puolivälissä tulee vähän piristystä kun Raskolnikov alkaa taas heräillä ja kuvaan tulee mukaan Svidrigailov. Itse asiassa sanoisin että ne osat joissa Raskolnikov toimii tai edes ajattelee ja silloin kun tarinan fokus on Sonjan, Svidrigailovin ja Porfirin kolmiossa ovat ihan siedettäviä: valitettavasti teos vaeltelee runsaasti myös muualla jolloin lopputuloksena on kirja jota luetaan ensisijaisesti istumalihaksilla. Kun omat venäläissuosikkini ovat linjaa Tsehov, Leskov, Pushkin, niin Dostojevskin ansiot jäävät jonnekin tekstimassojen alle.
Muiden haastelukijoiden kokemuksia linkitetään tänne.
Morren lukukokemus muistutti omaani, Salla luki tämän yhteiskunnallisesti, Jokke käsitteli pidettyä kirjaa ja sen henkilöitä laajasti ja myös Pii piti kirjasta syvällisenä ja filosofisena klassikkona.
