Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora tuli luettavakseni jokin aika sitten kun muutama kirjabloggari tyhjenteli hyllyjään, muistelin tämän saaneen varsin ristiriitaisen mutta jotenkin kiinnostavan vastaanoton joten nappasin mukaan.
Free lance -toimittaja Maria Vartiainen kirjoittaa iltapäivälehtiin pääasiassa tunteisiin vetoavia ihmissuhdejuttuja joissa uhrit selviytyvät ja kriisi on uusi mahdollisuus, ja jonkin verran myös päivänpoliittisista aiheista (nämäkin jutut vetoavat tunteisiin, uhrit selviytyvät ja kriisi on uusi mahdollisuus).
Luvut olivat lyhyitä, niitä rytmittivät Marian FB-päivitykset ja kirjoitetut artikkelit, jotka näyttäytyivät usein parodioilta mutta olivat kuitenkin hyvin tunnistettavia tosielämästä...Hiidensalon kirjoitustyyli oli hyvin sujuvaa ja lukeminen eteni helposti.
Tavallaan helppous oli kirjan ongelma: suhtaudun varsin kielteisesti iltapäivälehtiin, lööppijournalismiin, tosi-tv-ohjelmiin ja sen sellaisiin joten Hiidensalo esitteli irvokkaina sellaisia asioita jotka jo valmiiksi olivat minulle irvokkaita. Ja olen jo lukenut Vuokko Toloseni ja Maarit Verroseni, Ivana B:n ja Miss Lonelyheartsin, Katarina Blumin menetetyn maineen, Public Imagen, Star Machinen jne. Hiidensalo kilpailee kovassa sarjassa, parhaana valttinaan ajankohtaisuus mitä toki käytteleekin runsaasti sillä riskillä että kirja ei kestä aikaa kovin pitkään...
Henkilöistä ja tapahtumista tuli mieleen usein kysymys että miksi he haluavat elää noin, valituksesta huolimatta nämä takertuvat elämäntapaansa vaikka kierre veisi minne (huomasin Booksyn kommentoineen samaa). Vaikka teitä on petetty niin miksi jatkatte itsepetosta? Aloin miettiä että luenko minä nyt itse asiassa narkkarikuvausta, onko henkilöillä riippuvuus itsepetokseen vai mistä on kyse. Onko Maria Vartiainen narsistin uhri, oman itsensä? Vai sorrunko minäkin nyt "kriisi on uusi mahdollisuus"-ajatteluun, tässä tapauksessa vain "raskaan työn paine vei voimat" ja Mariasta ei tullutkaan "ehjempi"?
Mielenkiintoinen piirre kirjassa oli kuin ohimennen mutta runsaasti käytetty uskonnollinen kuvasto, syntiä ja rippiä, rukouksia ja pyhimyksiä vilahteli vähän väliä sivulauseissa vaikka niihin ei koskaan sen selkeämmin tartuttu ja Marian esimies Jorma Tikka siivoili maininnat myös toimitetuista jutuista. Tästä tuli mieleen käänteinen Miss Lonelyhearts, journalisti kokee messiaanisia harhoja mutta siinä missä toisessa kirjassa asiaa levitetään kuin margariinia, toisessa se jää jäytäväksi aavekivuksi (mielessä kävi myös että ovatko Tikan nimi ja kirjan lukuisat muut lintumaininnat viittauksia Miss Lonelyheartsin esimieheen herra Shrikeen (=lepinkäinen)).
Tämä oli parempi kirja kuin uskalsin odottaa, mutta tietty terävyys ja haastavuus siitä kuitenkin jäi puuttumaan. Yksi ongelma oli kirjan pituus, groteski tyylilajina on enemmän lyhytproosan ja pienoisromaanien heiniä ja 400 sivussa on puolet liikaa. Ajankohtaisuudet ovat kaksipiippuinen asia, ajankuvan kiinnostavuudesta saamme toki tietää vasta vuosien kuluessa ja nykylukijalle mm. tiedot media-alan paskoista työsopimuksista voivat olla valaisevia vaikka aiheita onkin taas aivan liikaa ja ne sekoittuvat bulimistikseksi massaksi.
Kirjaa on luettu useammassa blogissa, jo mainitun Booksyn ohella Salla, Jenni, Mari A, Luru, Tessa, Merenhuiske...
