Dashiell Hammett - Maltan haukka

Kuudes lukemani Hammett, nyt on ilmeisesti jäljellä enää yksi pienoisromaani ja joitain novelleja ja muita tekstejä.

Tämä oli toki tuttu ennestään jo elokuvana, Sam Spadena Humphrey Bogart, ja aika uskollinen kyseinen leffa muistini mukaan oli (joskin oliko sihteeri/girl friday Effiellä niin iso rooli leffassa? en muista) mutta joille kumpikin on tuntematon, selvitettäköön hieman juonta: sanfranciscolaisen yksityisetsivän Sam Spaden toimistoon tulee kaunis nainen joka kertoo viehättävän tarinan mihin haluaa palkata etsivän; Spade ei usko tarinaa mutta palkkio on tarpeeksi suuri että ei anna tämän estää. Pian tuleekin ruumiita ja esiin nousee sekalaisia muita toimijoita, jotka jahtaavat vanhaa ja hyvin arvokasta haukkaa esittävää patsasta...

Kirjassa marssitetaan esiin vaikuttava valikoima noir-piirteitä (jos kirja olisi huonompi ja/tai myöhemmin kirjoitettu sanoisin -kliseitä), mutta vaikka juonessa onkin lajityyppiin kuuluvaa labyrinttimaisuutta joissa petoksia seuraavat toiset petokset, etenee se silti kiitettävän selkeästi ja dialogihan on tietysti viehättävän napakkaa ja iskevää (tästä kiitos myös suomentaja Kalevi Nyytäjälle).

Hiukan kummastelin koko Maltan haukan ideaa, jonkin vanhan aarteen MacGuffin-mainen jahtaaminen, joku Agatha Christie olisi ehkä voinut uskottavasti pyörittää tarinan jalokivien tai salaisen atomikaavan jahtaamisen ympärille mutta Hammett käytti yleensä vähän kouriintuntuvampia motiiveja: se ja hieman myös Sam Spaden hahmo tuntui olevan enemmän viittauksia seikkailu-pulpin suuntaan kuin kovaksikeitettyä dekkaria (mm. Continental Opiin ja Ned Beaumontiin verrattuna Spade oli vähemmän karu, ajoittain jopa lähes romanttinen sankari). Toisaalta loppupuolen suunnanmuutokset olivat varsin selkeä irtiotto seikkailukertomuksista, ne eivät päättyisi näin.

Makuasioita mutta sijoittaisin Lasiavaimen ja Veristä satoa paremmuusjärjestyksessä tämän edelle, ja Varjomieskin on kyllä hyvä, ovathan nämä kaikki neljä mitä suositeltavinta luettavaa dekkariharrastajalle (Dainin suvun kirouksen ja Kymmenennen johtolangan voi sitten lukea jos intoa riittää).

Dashiell Hammett - Lasiavain

Jees, lisää dekkareita, ja tällä kertaa kirjailijaa joka on suurelta osin vastuussa koko kovaksikeitetystä amerikkalaisesta tyylistä: tämä on viides lukemani Hammett, isommista teoksista on lukematta vielä Maltan haukka vaikka leffan olenkin nähnyt.

Tämäkin kirja on ilmeisesti aikoinaan ilmestynyt lehdessä jatkokertomuksena, sen verran napakasti tarina oli pätkitty noin parinkymmenen sivun lukuihin. Ja toimintaa riittää, kun uhkapeluri Ned Beaumont luovii korruptoituneiden poliitikkojen, kilpailevien rikollisjengien, talutushihnassa kulkevien poliisien ja lehdistön ja kohtalokkaiden daamien välimaastossa, mahdollisena kiinnostuksenkohteena kuka murhasi Taylor Henryn, paikallisen senaattorin pojan, vähän aikaa ennen vaaleja. Meno on tylyä ja positiivisia hahmoja ei kannata juuri odottaa...

Ja tyyli on tutun niukkaa ja suoraa, näkökulma on kolmannessa persoonassa ja keskittyy kuvailemaan puheita ja tapahtumia, Beaumontin tai kenenkään muunkaan pään sisälle ei päästä eikä näiden ajatuksista tai motivaatioista tiedetä yhtään enempää kuin mitä näiden puheista tai toimista käy ilmi. Niinpä tarinan loppukin jää joiltain osilta hieman epämääräiseksi...
Hivenen ärsyttävä maneeri tekstissä oli kutsua jatkuvasti seurattua päähenkilöä Ned Beaumontia koko ajan koko nimellä: Ned Beaumont tekee sitä, Ned Beaumont tekee tätä, Ned Beaumont edestä, Ned Beaumont takaa, Ned Beaumont istuu, Ned Beaumont makaa. Dialogissa muut sentään aika ajoin sanovat Ned tai Beaumont mutta kertoja ei koskaan (ja oletan että tämä ei ole vain suomentaja Kalevi Nyytäjän keksintöä). Mutta ehkä tämä on osa tuota behavioristista tyyliä, vinkataan että hei lukija, sinä et tunne sankariamme niin hyvin että voisit puhutella tätä tuttavallisesti.

Pari alkulukua eivät niin minuun vedonneet mutta kyllähän tämä sitten veti mukaansa, kylmä ja kyyninen mutta tehokas dekkari jossa juonikin pysyy varsin hyvin kasassa. Ja toisin kuin monia muita, Hammettia luen mieluummin käännöksinä koska alkukieliset tapaavat sisältää vähän liikaa 20-30-luvun amerikkalaisen alamaailman slangia ja idiomeja, jotka ainakaan tälle lukijalle eivät aina aukea...