Kesälukumaraton 3-4.8.

En ole tänä vuonna ehtinyt muihin yhteiskesämaratoneihin mukaan, mutta tähän sitten, useampina muina kesinä on jo tullut maratoonattua, ja vähän muulloinkin (viimeksi talvella).

Idea pysyy samana, eli 24 tunnin ajan keskitytään runsaasti lukemiseen (yhä aion syödä, nukkua yms siinä ohessa) ja kirjoitellaan tänne miten edistyy. Ajattelin aloittaa jo hyvissä ajoin, eli nyt perjantain puolella 11.30 ja jatkaa huomiseen klo 11.30 jolloin moni muu ei ole varmaan vielä edes aloittanut...
Maratonia emännöi Yöpöydän kirjat.

Kokeilen taas vähän paksummalla kirjalla, eli Verner von Heidenstamin Folkungien suvulla, reilu 400 sivua, katsotaan miten lähtee luistamaan ja luenko sitten myös jotain muuta...pari alkusivua on jo ehditty vilkaista että kirja on luettava, mutta varsinaisesti uppoudun muinaiseen Ruotsiin...pian.

13.30
Sadekuuro pyyhkäisi ohi, ja reilu sata sivua on luettu Folke Filbyterin vaiheista (suom. Yrjä Kaijärvi): viikinki lopettaa merenkulun ja saatujen rikkauksien turvin hankkii itselleen maata, talon joka on seudun rikkain mutta kun Folke ei käy käräjillä, ottaa lastensa äidiksi (ei siis vapaana ostetuksi emännäksi kuitenkaan) lappalaiskääpiön ja muutenkin elää tavoista välinpitämättömästi saa osakseen myös halveksuntaa, ja tämä äityy isommaksikin riidaksi...
Ja kristinuskokin alkaa tehdä tulojaan, vaikka Folke nyt halveksii kaikkia jumalia.
Historiallinen romaani jonka kirjoitushetkestäkin on jo hyvän matkaa päälle sata vuotta eli sen puolesta ei yritä miellyttää nykylukijaa: saagojen tunnelmaa on mukana, tyyli on hieman kaunokirjallisen laveampi kuin vaikkapa Norjan kuningassaagojen lakoninen toteavuus, muttei kovin paljoa, ja menoa ja meininkiä ja herkullisia yksityiskohtia kyllä riittää: vähän tuli mieleen Game of Thrones.

Koskaan aikaisemmin hän ei ollut tullut huomanneeksi, että äiti oli niin pieni ja jo niin perin kuihtunut ja peloittavan ruma. Hänkö minut on synnyttänyt elämään? hän ajatteli.
- Ingevald, sanoi äiti vihdoin. - Minä olen toisten orjien joukossa ja kuulin, mitä sinä mutisit hampaittesi välistä. Siksi minä seurasin sinua.
- Pelkäätkö, että minä ruoskin Umasumblaa, kivijumalaa?
- Ei, minä pelkäsin, ettei sinulla olisi rohkeutta siihen. Kosta, poikani. Kosto on lievitys ja ilo maailmassa. Ja opi sitten rakastamaan kaikkea, mikä on kultaa ja hopeaa. Se vain on päivän vaivojen arvoista.
Äiti meni vähän lähemmäksi. Kun hän seisoi siinä aivan pojan vieressä ja pureskeli kallioimarretta ja maiskutti kielellään ja puhui peukaloilla, alkoi poika inhota häntä, niin ettei hän enää voinut sanoa häntä äidikseen.

Jatketaan, tai ehkä piipahdan hetken ulkona.

16.30

Folkungien suvun ensimmäinen puolisko luettu, eli olen sivulla 221. Kunnon sukusaagan tapaan ensimmäinen sukupolvi eli Folke Filbyter saateltiin nyt sitten vanhuuden lepoon ja jälkeläiset ovat eri asemassa erilaisessa maassa, ja yhä tästä tulee päällimmäisenä assosiaationa mieleen Game of Thrones ja muut samantyyliset tv-sarjat, HBO-sarjaksi tähän pitäisi vaan laittaa enemmän alastomia naisia (niitä oli lupaavasti ihan kirjan alussa mutta sinne jäivät).

Kirjailija pelaa aika paljon pareilla joiden välisistä konflikteista ammennetaan aineksia ja tarinaa, oli puhe sitten talonpojista joista toinen on rikas ja halveksittu ja toinen köyhempi ja arvostettu, kuninkaista joista toista seuraa hyvä ja toista huono onni, vaikka onni vaihteleekin, veljeksistä jotka kosivat samaa neitoa toinen kullalla ja toinen raudalla, varakkaasta talonpojasta ja kurjasta kerjäläisestä joista toinen löytää onnensa paremmin kuin toinen...niin, ja tietysti aasoista ja kristinuskosta.
Käyttövoimana tosiaan käytetään saagojen ja tarujen symbolista voimaa, vaikka niitä myös käännetään odottamattomille teille...

- [...] Useimmat onnettomuudet johtuvat siitä, että ihmisillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, vaan he tahtova pahalla saada itselleen myötäkäymisiä, silloinkin kun heillä on vastoinkäymisten vuoro. Toisella kertaa svealaiset ehkä ovat yhtä valmiit kutsumaan sinut ja sinun lakisi, kuin he tänä päivänä ovat valmiit kivittämään sinut. Mene takaisin kuninkaantaloon ja anna minun, jolla nyt on onnea, hoitaa arpanappuloita vuorostani. Se on meidän molempien ainoa pelastus.
- Luulin, että sinä olit minun ystäviäni, Sven.
- Niin olinki, Inge, mutta sinun ei tule pyytää enempää kuin voit saada. Jokaisen ihmisen täytyy kokea, että juuri se, mitä hän nuoruudessaan luuli mahdottomaksi, tapahtuu. Hänen parhaimmaksi ystäväkseen tulee se, joka pettää hänet varmimmin.
- Sinä olet viekas mies.
- Sen arvostelun minä ehkä ansaitsen.
- Ja minua kohtaan sinä olet ollut täynnä vilppiä.
- En koskaan teoissa, ainoastaan sydämessä.

Jees, jatketaan.

19.00

- Olen etsinyt sinua, Valdemar, ja nyt lopulta kuulin, että sinä leikit ja loruilit täällä.
- Se oli tyhjänpäiväistä loruilua.
- Kaikki alkaa tyhjästä, veli. Viha, väärinkäsitys, rakkaus. Tyhjästä kasvoi koko Folkungien puu.

Kirjan toisella puoliskolla, sivulla 331 ollaan, ja tässä tehtiinkin muutaman sukupolven hyppäys ajassa eteenpäin, nyt Folkungat ovat mahtava ja varakas suku, nuori Valdemar on kuningas vaikka varsinaisena hallitsijana onkin Birger-jaarli.

Eli nyt ollaan selvemmin tunnetulla historiallisella aikakaudella 1200-luvun puolivälissä, ja keskeisenä konfliktiparina kuningas Valdemar ja veljensä herttua Maunu, taas hyvin erilaiset ja vaikka veljesrakkautta onkin, niin ristiriita sen kun vahvistuu...
Sympaattisella tavalla edellisen osan Folke Filbyteriin, suvun kantaisään, viitataan pariin kertaan mutta henkilö on verhoutunut historialliseen glooriaan jolla on hyvin vähän tekemistä kirjassa esiintyneen henkilön kanssa, niinkuin kai tapaakin käydä.
Samalla tyylilaji on siirtynyt lähemmäs perinteistä historiallista romaania, mikä on minusta vähän tylsää, kun pidin tuosta saagamaisemmasta sävystä...mutta jatketaan.

21.00

- Mistä sinä tulet? hän kysyi. - Mikä on talosi nimi, ja kuka sinä olet?
- Minä tulen kaikista ilmansuunnista. Minun talojeni nimet ovat sora ja tuhka, ja itse minä en ole mitään muuta kuin ruotsalaisten kuninkaan veli.
- Silloin sinua on odotettu, vastasi mies. - Vahvista itseäsi muutamalla pisaralla, kuningas Henkipatto, mutta älä viivy kauan. En tahdo nähdä Folkungien veren tahraavan näitä portaita. Se on hirveätä verta, ja minä tahdon liikkua linnassa keskellä pimeää yötä pelkäämättä.

Folkungien suku päättyy sivulle 448, Valdemarin ja Maunu Ladonlukon vaiheiden loppuun joita sitten olikin koko jälkimmäinen puolisko kirjasta, yksi ajautuu ongelmiin valtakunnan kanssa naisen vuoksi, toinen hylkää naisen valtakunnan vuoksi...
Mutjoo, ensimmäisestä puoliskosta pidin paljonkin, jälkimmäinen oli perinteisempi vähän vanhanaikainen historiallinen romaani, jossa toki käytettiin yhä hyvin joitain symbolisia elementtejä ja hetkensä siinä oli (ja historiallinen jakso oli tietysti dramaattinen).

Milläs sitten jatkaisi, toista samankokoista kirjaa ei ainakaan ehdi maratonin aikana mutta jotain ohuempaa...

10.15

- Pyhä mies, sanoi hän hänelle, - poikani on isätön, ja minä olen vain köyhä vaimo. En voi tarjota sinulle muuta kuin kiitollisuuteni, mutta...
- Riittää, sanoi ennustaja, - tiedän jo, mitä aiot pyytää. Toivot että poikasi tulisi rikkaaksi, eikö niin? Mitäpä minun apuni olisi siihen tarpeen! Tee pojastasi kauppias ja opeta hänet varastamaan kuten Mansur vanhus, tee hänestä bashi-bosukki, joka ryöstää veljiltään, dervishi, joka imartelee ja valhettelee. Kaikki virheet johtavat rikkauteen, kun ne ovat yhtyneet halvimpaan niistä kaikista - ahneuteen! Kas siinä elämän salaisuus. Jää hyvästi!
- Sitä en tarkoittanut, huudahti beduiinivaimo ihmeissään, - ja on väärin tehdä sillä tavoin minusta pilkkaa. - Pojastani pitää tulla rehellinen mies, kuten hänen isänsäkin oli. Toivomukseni olisi, että hän tulisi onnelliseksi maailmassa.
- Rehelliseksi ja onnelliseksi! sanoi dervishi nauraen kummallista naurua. - Ja minun puoleeni sinä käännyt lausuaksesi tuon toivomuksen! Kunnon vaimo, sinä haluaisit löytää nelilehtisen apilan, jota ei kukaan ole nähnyt Aabrahamin ajoista saakka. Hakekoon poikasi sitä! Kun hän on sen löytänyt, voit olla varma, ettei häneltä ole puuttuva mitään!

Eilen illalla ja tänä aamuna jatkoin vanhojen historiallis-myyttisten tarinoiden parissa, nyt vuorossa Edouard Laboulayen Abdallah, Eli Nelilehtinen Apila (suom. Hilja Walldén).
Laboulayen tunnetumpiin saavutuksiin kuulunee idea lahjoittaa Yhdysvalloille massiivinen soihtua kantavan naisen patsas, jonka olette saattaneet joskus nähdä, mutta tätä kirjallista tuotantoakin löytyy.
Tämä on tyylillisesti kerrotuista saduista ja tarinoista ammentava kertomus kuinka rikas egyptiläiskauppias Mansur saa vihdoin pojan, Omarin ja tätä varjellakseen antaa tämän kasvatettavaksi beduiiniystäväperheeseen, johon on vähän aikaa syntynyt poika, Abdallah.
Mutta kun ennustaja sanoo että Omarin paras ystävä tulee hänen parhaaksi vihollisekseen, Mansur huolestuu ja neuvottelee Eblisiltä kolme toivomusta, että Omarista tulisi rikas kaiken ikänsä, terve kaiken ikänsä ja (huolestuneena ennustuksesta) läpeensä itsekäs...
Ja kun niin nämä kuin Abdallahille toivottu rehellisyys ja onnellisuus toteutuvat niin siitä seuraa sitten kaikenlaista, kirjan 169 sivun verran.

Pidän yhä tällaisesta kerrotun tarinan tyylistä ja jutussa riittää mainioita käänteitä, joten teos oli varsin viihdyttävä (ja tietysti opettavainen). Walldénin käännös on toki vanhentunut, kun puhutaan kameeleista ja oranssitarhoista, ja horjuvuutta näkyi kirjoitetaanko arabi vai arapi, mutta tähän kirjaan vanhentunut kieliasu sopii kuitenkin (tosin siinä missä proosaosiot levittelevät tuhannen ja yhden yön kliseitä mainiosti, ne harvat laulut taas eivät ole tyyliltään tippaakaan arabirunouden kaltaisia...)

--------------------------------------------
Vielä olisi vähän vajaa tunti aikaa jossa voisi lukea novellin tai pari, tai sitten päättää että tämä oli taas ihan hyvä näin. 

Luettu siis kaksi kirjaa,
Verner von Heidenstam: Folkungien suku
Edouard Laboulaye: Abdallah

Yhteensä 617 sivua.

Viktor Rydberg - Valikoima runoelmia

Nykylukijalle (tai -kuulijalle) tunnetuin Viktor Rydbergin runo löytyy tästä teoksesta, usein joulunaikaan lauluna kuuluva Tonttu ("Pakkasyö on, ja leiskuen / pohja loimuja viskoo. / Kansa kartanon hiljaisen / yösydänuntaan kiskoo" jne), vaikka kyseisessä runossa ei sinänsä joulusta mitään puhutakaan, ja lauletuissa versioissa jätetään joskus muutama säkeistö pois.

Tuo Tonttu kuitenkin on varsin hyvä esimerkki muustakin kirjan sisällöstä. Rydberg kirjoittaa paljon kertovaa runoutta, joissa on henkilöitä tekemässä asioita, vaikka varsinainen tarinallisuus ei olekaan niin keskeistä, henkilöt ja tapahtumat pidetään kuitenkin enemmän symbolisina kuin suuressa osassa varsinaista epiikkaa.
Aiheita ammennetaan mytologioista ja taruista sekä myös kaukaisesta historiasta, tarpeen tullen limittäen, mukana on Antinous, Lukanos, Psyke, Balder, Lentävä hollantilainen jne., ja samaa joukkoa edustaa myös aiemmin Rydbergiltä lukemani Singoalla: romantiikan henki on vahva läpi koko kirjan.

Kohtalaisen pitkiä runoja on mukana, kuten puoli-eeppiselle tyylille sopii, mutta lyhyempääkin on parista säkeistöstä muutamaan riviin. Myös Tontun rakenteellista ratkaisua, jossa lopussa palataan alkuun ja toistetaan alun säkeitä aavistuksen muuttuneessa yhteydessä mutta luoden kuitenkin kehämäisen tunnelman, käytetään muutamankin kerran, ja toistoa muutenkin.
Tontun aihekin, ajan ja kuolevaisuuden reflektointi, löytyy myös parista muusta runosta...

Kieli yltyy ajoittain hyvinkin korukieliseksi, ei tämä nykysuomea ole eikä kai ollut 1900-luvun alunkaan suomea, mutta joukossa on kuitenkin muutama hyvinkin viehättävä runo, erityisesti juuri rakenteellisen taidon perusteella, Tonttu yhtenä muttei suinkaan ainoana.

Tämä kirja kuuluu Runo18 -haasteeseen, ja avaan sillä Perkeet-haasteen kohdan "Käännöskirja, jonka käännöksen tekijänoikeudet ovat rauenneet": Niin pääasiallisen kääntäjän Valter Juvan kuin pari yksittäistä runoa kääntäneiden Severi Nuormaan ja O.A.Kallion tuotanto on nk. vapaata riistaa (kuten arvelin, muutama haastekohta kuuluisi lukemisiini ihan normaalistikin).

Aallotar tytölle

Armas lapsi, lasket leikein
poves aaltooni, kuin veikein
sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen!
Sulle ihmiselon retket
tuo niin vaiherikkaat hetket,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen!
Multa tietämättä jäivät
ihmisriemuin, tuskain päivät:
vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen.
Neidoks kasvat, lemmen sytät,
sykit, hehkut, sykähdytät,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Armas tyttö, lapsuusaikas
vilpas on kuin vesi raikas,
lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen!
Kohta uinut, vaivut untuin
unelmihin outoin tuntuin,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Kohta polvistuin, sä ainut
päässä morsiusseppel painut
viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen.
Kohta vasten rintojansa
painaa äiti aarrettansa,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.

Ihmiselon salat summat,
toivon, lemmen, kuolon kummat
syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen!
Syysyö saapuu, kuluu kevät -
salat sulle selvenevät,
kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen.
Oi, ei tieni koskaan tulle
määrään, mi on suotu sulle,
kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden,
kuoloon sammut, hetkeks haivut,
lailla iltaruskon vaivut,
hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten. 

Gustafva Sofia Hjärne - Hämeen linna

 

Lokakuussa kirjamessuilla tuli pienten kustantamojen puolella juteltua hetken aikaa Nysalor-kustantamon pyörittäjän Matti Järvisen kanssa, kustantamon jonka linja tuntuu olevan "kaikenlaista mitä kustantajaa kiinnostaa" mikä onkin erinomainen linja.
Tarjonnasta hankin luettavaksi tämän Gustafva Sofia Hjärnen eeppisen runoelman Hämeen linnan varhaisista vaiheista. Kovin pitkä teos ei ole, ohueen vihkoon mahtuu teksti niin alkukielellä ruotsiksi kuin suomennoksena (suoraan käännettynä, eli runollisuutta ei ole tavoiteltu).

Tarina itsessään on romanttis-traagillinen legenda keskiajalta, Birger-jaarli on sisarensa Hildegardin kanssa Hämeessä, mutta Birgerin palatessa Ruotsiin hakemaan kuninkuutta, Hildegard jää Hämeeseen ja linnanherra aikoo neidon naida...Hildegard on kuitenkin tavannut paikallisen pakanamiehen Ruhon, jonka saa kääntymään kristityksi, ja Ruhon vuoksi avioliitto linnanherran kanssa ei Hildegardia miellytä, ei edes vankilaan päätyminen saa mieltään muuttumaan...
Ei ehkä kaikkein suurinta kirjallisuutta mutta kuitenkin viehättävä ja eeppiselle runoudelle sopivasti etenee jouhevasti, täyttää tehtävänsä. Ja siinä mielessä tietysti huomionarvoinen, että noin yleensäkin kotimaisen kaunokirjallisuuden kannalta hyvin varhainen edustaja ja yksi ensimmäisistä naiskirjailijan julkaisuista teoksista Suomessa (teos ilmestyi pienpainatteena 1831).

Från vester han kom, den hjelten så båld,
Att resa på hedninga stranden
Det heliga kors, då med andakt och våld
Han förde sin gissel i handen.

De högsinte Finnar som vörda den tro,
De ärfvat från urminnes fäder,
Så tappert från klipporna dem de bebo
Försvara den jord han beträder.
===============================
Hän saapui lännestä, tuo urhea sankari,
pystyttääkseen pakanalliselle rannalle
pyhän ristin ja käytteli silloin
ruoskaansa hurskaasti ja väkivalloin

Ylevät suomalaiset, jotka kunnioittivat suuresti uskoa,
jonka he olivat perineet ikimuistoisilta isiltään,
puolustivat urheasti asuttamiltaan
kallioilta käsin maata, jonne hän astui.

Ja kas, kirjoittajahan on sama henkilö kuin Maila Talvion Linnoituksen iloisissa rouvissa esiintynyt Sophie Rosenborg...

Stig Dagerman - Sleet

 

Pari vuotta sitten luin Stig Dagermanin romaanin Äidin varjossa, ja vaikken nyt ihastunutkaan niin uteloitti kuitenkin sen verran että vastaan tullessa otin luettavaksi tämän novellikokoelman, 12 novellia 40-luvulta.

Dagerman nimitti journalismia taidoksi tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista: ei kirjoiteta nälästä vaan siitä kuinka nälkä on johtanut väkivaltaiseen kapinaan tms. Dagermania kiinnistaa enemmän nälkä, tai pelko, ahdistus, häpeä, yksinäisyys, usein lapsen näkökulmasta. Paljoa ei välttämättä tapahdu (parissa novellissa niin vähän että en oikein saanut niihin edes mitään otetta), pelataan taskushakkia, mennään ulos juhannusaattona, piilotetaan eväsvoileipien suolalihaa ja kurkkua, odotetaan juoppoa isää kotiin, mutta merkityksensä noissa tapahtumissa kuitenkin on.

When you're the child of a small family farmer, your back grows crooked already at an early age from you trying to bear as much on it as the grown-ups. It's only fitting that we bear their burdens, seeing as we already wear their outgrown clothes and speak their castoff words. Our haunches burn from the strain of trying to keep pace with their long strides. It's not easy walking in these grown-up shoes, no sir. But it's what we've got to do, 'cause being children is a choice we've never really had.

Kovin iloisia kertomuksia nämä eivät ole, mutta lämpöä ja ymmärrystä niissä kuitenkin harjoitetaan (jopa viimeisen, pisimmän, novellin 'Where's My Icelandic Sweater?' Knut on yhtaikaa varsin rasittava ja sympaattinen henkilö...), ja Dagermanin ilmaisussa on kyllä myös eleganttia purevuutta...

Kirjan aloittavassa To Kill a Child -novellissa sen sijaan tapahtumat ovat keskeisiä ja dramaattisia. Alunperin tilaustyönä liikenneturvallisuuskampanjaan ajonopeuksien laskemiseksi tehdyssä novellissa on mittaa vain neljä sivua, mutta silti siinä kuvataan piinallisen tarkasti erästä kesäistä sunnuntaiaamua, kuinka lapsi lähtee lainaamaan sokeria naapurista ja mies ajaa autoa, mielessä merenranta.

Mutta "[b]ecause life is constructed in such a merciless fashion, even one minute before a cheerful man kills a child he can still feel entirely at ease, and only one minute before a woman screams in horror she can close her eyes and dream of the sea, and during the last minute of that child's life his parents can sit in a kitchen waiting for sugar[...]"

Tämä kirja kuuluu siis Novellihaasteen II piiriin.

Lukumaraton 18-19.8.

Kirjablogien yhteinen lukumaraton on täällä taas: tämänkertaista yhteismaratonia emännöidään Oksan hyllyltä -blogissa ja omalta osaltani tämä on jo...aika mones.

Aloitan tällä kertaa vähän aikaisemmin, jo nyt edellisenä päivänä kello 15.00 ja seuraavat 24 tuntia olisi tarkoitus käyttää mahdollisimman suurelta osin lukemiseen (luonnollisesti ajattelin nukkua, ja syödäkin varmaan jotain). Pari tavoitekirjaa on jo mietitty ja kummankaan tekijä ei ole ennalta tuttu joten katsotaan miten sujuu maratontyyppinen lukeminen niissä, hyllyssä on sitten lisää valikoimaa jos tarvitsee vaihtaa.

Raportoin etenemisestä sopivin väliajoin täällä.

Että pääsen vauhtiin, aion aloittaa kevyemmän oloisesta teoksesta, eli Elin Wägnerin Pohjoistullin tyttösakista.

16.15
Ensimmäiset reilu 60 sivua (eli noin puoleenväliin) luettu Pohjoistullin tyttösakkia, eli varsin reippaasti etenee. Irene Mendelinin suomennos on julkaistu 1919 eikä ole ihan nykyisten kielistandardien mukainen, alkuteos ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin: kertoja Elisabeth tulee konttoristiksi Tukholmaan, asuu yhdessä kolmen muun konttoritytön kanssa ja kertoilee arkisesta elämästä: tämä on vähän kuin Hilja Valtonen maustettuna sosialismilla.

Kepeästä tyylistä huolimatta yhteiskunnalliset kysymykset pysyvät esillä ja noihin aikoihin naisten käyminen palkkatyössä oli varsin uusi asia ja luonnollisesti hyvin epäilyttävää, ja moni muukin asia on nykykulmasta kiinnostavan nyrjähtänyt (huvituin kuinka tyttösakki harrastaa kulttuuria, heillä on seinillään Botticellin ja Rembrandtin jäljennöksiä ja aamiaispöydässä luetaan ääneen runoja...ovat ehkä köyhiä mutta ylpeitä).

17.45
Pohjoistullin tyttösakki luettu, kaikki 138 sivua. Valtosmaisuus pysyi yllä joskin asiat eivät ihan niin menneet kuin odottaa voisi, vaikka tiettyjä henkisiä yhteyksiä tässä tuntuikin Nuoren opettajattaren varaventtiiliin. Ja sosialistiset ja feministiset näkemykset pysyivät kyllä esillä.

Oma osuutensa kiinnostavuudesta tuli myös iästä, joitain viittauksia ja pikkutapahtumia en ymmärtänyt lainkaan mistä niissä oli kyse, ja muutenkin niin pienissä ja suurissa asioissa tuli käänteitä jotka aikalaisittain saattoivat olla aivan tavallisia mutta nykynäkökulmasta ei tulisi ajatelleeksi: harvassa nykykirjassa henkilö ottaa noin vain harmonikan esiin ja alkaa soittaa, noin esimerkiksi, ja toisaalta monien toimien perustana olevat ajatusmallit tuntuvat hämmentäviltä. Vaikka ollaan niinkin lähellä kuin sadan vuoden takaisessa Tukholmassa. (Ja juu, jotkut toiset asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan niin paljon kuin voisi toivoa)

Tämä kirja ei kuulu Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen koska on ruotsalainen, mutta tuli kuitenkin tietooni kun etsin haasteeseen sopivaa luettavaa, ja hyvä että tuli.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en tahdo kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

Nonih, sitten voisi aloittaa seuraavan kirjan, jatkaen työväenluokan naisilla.

20.00

Tai vähän muidenkin luokkien naisilla ja miehillä mutta kuitenkin: Zhang Jien Raskaat siivet on edennyt n. 80 sivun verran (suomennos saksan kautta Marja Kyrö).
Kirjan alussa oleva henkilöluettelo saattaa jo pelottaa joitain pois (ja on tarpeen, henkilöitä on paljon, myös näkökulmahenkilöitä) ja miljöökin ehkä, ollaan 70-80-luvun Kiinassa ja suuri osa henkilöistä työskentelee Raskaan teollisuuden ministeriössä tai on muuten sen kanssa kosketuksissa. Ja paljon puhutaan yhteiskunnasta ja ideologiasta ja teollisuudesta ja sosialismista ja arkielämästäkin.
Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole paljastunut, tässä on ensemble-kerrontaa jossa jokaisella henkilöllä on omia tekemisiään.

Juu, voisin luonnehtia teosta hieman kuivakkaaksi mutta toisaalta tällainen reipas yhteiskunnallisen pohdinnan määrä toisesta kulttuurista on oikeasti kiinnostavaa samalla kun elämän pienet yksityiskohdat saa tähän kuitenkin elämän tuntua, ja hyvin toteutettu ensemble on aina ilahduttavaa. Saa nähdä miten homma etenee.

Oh, typeryydet saavat luonnollisesti jäädä sikseen, onhan hänen hiuksissaan jo harmaita suortuvia. Ei edes täällä neljän seinän sisällä saa antaa periksi; löyhän käytöksen, kun se kerran on tullut tavaksi, laahaa mukaan toimistoon ja yleisille paikoille sitä lainkaan huomaamatta, ja sitten saa korjata kärkeviä huomautuksia ja joutuu puhutteluun. Ja vaikka sen jälkeen varoo minkä taitaa, niin muiden silmissä käyttäytyminen on silti hullua. Kymmenen hyvää työtä päivässä eikä yksikään sielu niitä muista; mitättömän pieni ajattelemattomuus tai laiminlyönti, ja ihminen on leimautunut mahdottomaksi ikiajoiksi, leimautunut noudatettaviksi tarkoitettujen sääntöjen rikkojaksi. Laupias taivas!

23.00

Vielä hiljan rakastettiin sellaisia sanoja kuin 'luokkataistelu' tai sellaisia ilmaisuja kuin 'taistelu elämästä ja kuolemasta'. Ikään kuin kärjistyneet ristiriidat olisivat mahdollisia vain vihollisleirien kesken. Ovatko saman leirin sisällä esiintyvät erilaisia näkemyksiä koskevat ristiriidat helpompia ratkaista?

Kirja etenee, sivulla 140 tällä hetkellä, ja jatkuu samalla tyylillä: lisää näkökulmahenkilöitä jotka elämäntilanteineen, luonteineen ja aatoksineen ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta tyytymättömyys, sisäinen kuohunta, ristiriidat leimaavat kaikkien elämää. Varsinaista juonta ei ole, mutta temaattisuutta on.
Vaikka kirja eteneekin sujuvasti niin ei tämä varmaan kaikkien kirja ole...

Ei pidä vaatia eikä toivoa, että nuorten tunteet ja käsitykset sopisivat saumatta meidän omiin käsityksiimme. Eikä liioin sovi odottaa, että nuoret puolueen jäsenet suhtautuvat puolueeseen samalla tavalla kuin me aikanamme. Me taistelimme henkemme edestä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, he vaativat nykyään lisää ajatuksenvapautta, heillä on enemmän elämänkokemusta kuin meillä oli, he ovat kokeneet useampia historiallisia muutoksia kuin me. Tosiasiat ovat opettaneet heidät ajattelemaan ja arvioimaan tarkemmin. Me emme saa katsella maailmaa rouva Nelikiloisen silmin, puolueen jäsenet eivät saa väsyä astumaan eteenpäin. Kun et enää jaksa, saat käydä lepäämään mutta et saa jäädä toisten tielle seisomaan.

Jatkan vielä jonkin matkaa kunnes uni tulee, aamulla sitten lisää.

10.15

Hänellä oli monia pieniä mutta rakkauteen verrattuna realistisempia toiveita. Rakkaus on yhteiskuntatieteiden ja tulevaisuuden aihe.

Myöhäisillan ja aamun lukemisella olen nyt sivulla 232. Hetken kesti aamulla taas päästä vauhtiin kun Mo Zheng vertaa itseään Jean Valjeaniin ja niin vertaa myös Zheng Yuanyuan, mutta kyllä tämä taas lähti, ja luo kiinnostavan monipuolista kuvaa ajastaan ja sen ihmisistä. Ja tässähän alkaa jännittää miten Chen Yongmingin johtamien Shuguangin autotehtaiden käy.

Teos on myös hyvää jatkoa viimevuotiselle "Leningrad - Ost-Berlin" -haasteelle, kuvataan niin sosialistista järjestelmää kuin ihmisiä siinä...

Luojan kiitos, että kaunokirjalliset tuotteet eivät ole keskuskomitean dokumentteja, ei niiden voi odottaa joka suhteessa olevan läpikotaisin harkittuja. Edes keskuskomitean dokumenteissa ei jokainen sana eikä jokainen lause ole niin täsmällinen kuin matemaattinen kaava. Hänet itsensä asia jättää kylmäksi, ja ilmeisesti muutkin suhtautuvat siihen melko tyynesti, mutta Feng Xiaoxuan ja Song Ke tuskin tyytyvät siihen, että heitä näin vähätellään. Totta on, että kritiikki ja itsekritiikki ovat arvokkaita puolueperinteinä, mutta ei siitä vielä niin kauan ole, että tietyt persukset sinnikkään kiipimisensä takia kävivät koskemattomiksi, vielä koskemattomammiksi kuin tiikerin takapuoli.

14.15

Valokuvan nauru kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Sille, joka odottaa jossakin. Jossakin elämän risteyksessä.
Se ei kuulu äidille, joka on hänet synnyttänyt, eikä isälle, joka on hänet kasvattanut. Synnyttänyt ja kasvattanut, ja nyt heidän täytyy katsella sivusta, kuinka jokin nuori tuulihattu vie tyttären heiltä noin vain. Edes mitenkään ponnistelematta. 

Noniin, Raskaat siivet on luettu loppuun sivulle 366, uuteenvuoteen 1981. Poliittiset tasapainottelut ja muut vihjailut kävivät paikka paikoin haastaviksi nyansseissaan, mutta silti ja osittain myös siksi, erinomainen teos, joka sinänsä sopi hyvin tällaiseen maratonluentaan, sen verran sivuja että ei ehkä muuten tulisi yhdellä istumalla luettua, mutta henkilöitä ja rinnakkaisia tilanteita oli sen verran paljon että hyötyi tiiviistä lukemisesta.

En olisi varmaan muuten ikinä keksinyt tätä lukea, jos en olisi katsonut mitä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivia "1001 Books You Must Read"-kirjoja on järkevästi saatavilla: tämä oli yksi ei-kovin-suuresta joukosta.
Ja ilmeisesti teos aiheutti kohtalaisesti kuohuntaa ilmestyessään rehellisyydessä ja satiirissa, toisaalta kiinnostavaa oli että pyrkimyksenä oli ymmärtää hyvinkin kaikkien toimijoiden ajatuksia ja toimia: osa näyttäytyi ehkä positiivisemmin kuin toiset, mutta kaikki olivat omassa sisäisessä logiikassaan ymmärrettäviä ja toisaalta kyseenalaisuuksia oli myös vähän jokaisen toimissa. Kiinnostava teos siis myös sinä mielessä että se oli kuitenkin kommunistisen ideologian edustaja mutta itsekin pohti ja kyseenalaisti mitä se kommunistinen ideologia oikeasti on tai kuuluisi olla. Siis kirja joka tarjoaa näkökulman toiseen aikaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan ja mitä parempaa voi kirjalta toivoa?

Olisin tässä voinut vielä loppuun vetäistä jonkin novellin tai pätkän jotain pitempää kirjaa mutta taidan kuitenkin lopettaa tähän. Yhteissivumäärä 504 ei ole mikään kärkitulos mutta luin ne kaksi kirjaa jotka halusinkin maratonilla lukea ja ne molemmat olivat erinomaisen kiinnostavia teoksia, tämä on hyvä näin.

Sitten voisi käydä vaikka vilkuilemassa mitä kuuluu niille maratoonareille jotka ovat jo aloittaneet tai jotka ohta aloittavat...

Karin Boye - Kallokaiini

Olin kuullut kiinnostavan kuuloisia mainintoja tästä Karin Boyen dystopiascifiteoksesta joka ei maineikkuudessa ehkä pärjää alan perusteoksille 1984:lle ja Uljaalle uudelle maailmalle mutta on kuitenkin jonkinlainen yhdistelmä noita kahta (ja edeltää Orwellia, alkuteos julkaistiin 1940 ja tämä Maija Savutien suomennos 1943) ja tehden myös omaa juttuaan...

Kertoja Leo Kall on kemisti Kemiakaupunki 4:ssä Maailmanvaltiossa. Valtiossa vallitsee järjestys, kaikki kansalaiset ovat sotilaskansalaisia ja yksityisyyttä ei varsinaisesti ole, yksityisyys on epäilyttävää ja yksilön ei vain suurin vaan ainoa velvollisuus on palvella Valtiota (joka nimestään huolimatta ei kata koko maailmaa, sodan uhka on ilmassa ja puhutaan valloitussodista ja rajantakaisista valtioista, joista ei kuitenkaan juuri enempää tietoja ole, kuten ei myöskään elämästä Kemiakaupunki 4:n ulkopuolella). Orwellmaiset valvontamekanismit ovat käytössä mutta maailman henki ainakin Leo Kallin näkökulmasta on lähempänä Huxleyta, järjestelmä on muokannut yhteiskunnan, arvot ja yksilöt haluamaan Valtion parasta: tässä mielessä Boye, samoin kuin Huxley, kirjoittaa utopiaa, nykylukijalle ehkä varsin epämiellyttävää mutta...

Leo Kall on tehnyt erinomaisen keksinnön, tehokkaan totuusseerumin jota ruiskuttamalla kohteen saa kertomaan salaisetkin ajatuksensa ja tekonsa, halunsa, toiveensa ja pelkonsa, ilman (biologisia) jälkivaikutuksia, ja nimeää keksintönsä kallokaiiniksi oivaltaen heti sen suunnattoman hyödyllisyyden Valtion hyväksi. Ja pyörät tosiaan lähtevät liikkeelle ja pian Valtio pystyykin toteuttamaan huomattavan parannuksen oikeusjärjestelmään, jossa epäkelvot ja vaaralliset yksilöt voidaan tuomita jo ajatuksista tarvitsematta odottaa haitallisia tekoja.
Samalla kokeittensa ja uhrien kertomusten myötä Kallin oma elämäkin alkaa mennä raiteiltaan ja, no, loppua ei voine pitää erityisen onnellisena.

Boye oli ilmeisesti itse kallellaan sosialismin suuntaan mutta korosti enemmän vapautta ja spontaaniutta onnen tilana, ja tässä kirjassa eittämättä on kaikuja stalinismista, mutta samalla myös joistain piirteistä tuli mieleen Ruotsissa 30-luvulla vallinneet ideat (mm. Alva ja Gunnar Myrdalin suunnitelmat, jotka taas vaikuttivat ruotsalaisen hyvinvointivaltion ja kansankodin edistykseen...) 
Mielenkiintoinen käänne on että kertojapäähenkilö ei ole totalitaristiseen yhteiskuntaan sopeutumaton tarkkailija vaan päinvastoin, erinomaisesti järjestelmän opit sisäistänyt, niihin uskova ja niiden mukaan toimiva yksilö, ja yhteiskunnallisen fabuloinnin sijasta kirja kääntyykin yksilön kasvukertomukseksi (vaikka yhteiskunnalla ja fabuloinnilla on toki tärkeä roolinsa tässä). Eikä kasvukertomuksessakaan harrasteta niitä kaikkein helpoimpia ratkaisuja...

Dystopiakirjojen joukossa Uljas uusi maailma on yhä omaa luokkaansa mutta tämä Kallokaiini kyllä puoltaa paikkaansa, erinomainen teos. Ja onko tämä sitten Helmet-lukuhaasteen 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, kai tämä on.

Jarl Hemmer - Viljan valtakunta

Tarkoituksella en lukenut rakkaustarinaa ystävänpäiväksi, mutta kun nyt sattui niin huomioidaan sitten.
Kyseinen rakkaustarina on suomenruotsalaista epiikkaa itsenäisyyden alkuvuosilta, Jarl Hemmerin runoelma ilmestyi 1922 ja Huugo Jalkasen suomennos muutamaa vuotta myöhemmin.

Teos kertoo nimeämättömästä, joen halkomasta maalaiskylästä jota ympäröivät ruispellot (googlailu vinkkaa inspiraatioksi Vimpeliä). Elo on pastoraalista, nuorten rakkausjuttuja tapahtui monenlaisia mutta ei niihin niin paljoa kiinnitetty huomiota kunhan itse olivat diskreettejä, ja joka tapauksessa naimakaupat hoidettiin pääosin nimensä mukaisesti, omaisuuksien mukaan eikä satunnaisten tunneheilahtelujen.
Mutta sitten yksi kerta Vanhatalon lesken Klaara ja Pankarin renki Markus tulivat hyvin juttuun keskenään, mutta sitten päätti itse Pankari kosia Klaaraa ja leskihän tätä piti hyvänä ideana. Ja renkinsäkin Pankari hoiteli Klaaralle vähemmän rakkaaksi, mutta omat ongelmansahan siitä seuraa ja pian on koko kyläyhteisö sekaisin:

Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo.
Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto.
Se poltti ruumista kuin tervasrohdin
ja vielä ankarammin sielu parkaa.
Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle
vereksin turmanviestein, päivitellen
niin lähimmäisiään kuin itseänsä.
Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru
ja peitti päivän kirkkaan totuuden.
Ja taikausko tuulta siipiin sai,
monille syntyi kuusikuinen lapsi, 
ja vasikoita tippui käyrin sarvin,
niin oli kylä sekasortoon syösty.

No, lopussa rakastavaiset tietysti saavat toisensa ja ei Pankarikaan ole suuri pahis, suurimman tuomion saa suhtautuminen ihmisiin kuin kauppatavaraan ja pelkän rahan ja materian tuijottaminen...

En nyt löytänyt alkukielistä esimerkkiä tästä, joitain Hemmerin teoksia on Projekti Lönnrotissa muttei tätä, joten en tiedä onko suomennoksen vapaa mitta alkuteoksesta: se pitää kyllä kerronnan selkeänä vaikkei ihan arkikieltä käytetäkään. Sävyjä ja tunnelmia kyllä välitetään, monessa kohdassa tuntuu hienoisen humoristinen ote (erityisesti alussa, mutta ei tuo yllä siteeraamani kohtakaan nyt ihan vailla pilkettä silmäkulmassa ole), mutta myös painostavampia, synkempiä ja aavemaisempia hetkiä löytyy.

Mutta:
Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit
taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden
nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin.
Vaieten pientareelta pientareelle
he astelivat, liian hämillänsä,
sanoa rohjetakseen mitään vielä.
Vain tähkät kuiskailivat kahisten
kuin ennen lakeuden lainehilla
yön äänettömän, tumman sinen alla.
He yhä kauemmaksi kulkivat,
he yhä syvemmälle vajosivat
ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.

(Mitä on tämä että ystävänpäivä on keskellä helmikuuta, mistä tähän vuodenaikaan löytää ruispellon?)

Toinen kirja Runohaasteeseen, ja Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole (okei, saattaa olla että esim. niistä kuusikuisista lapsista ei kaikki jääneet henkiin mutta sillai näkyvästi tässä ei kuollut kukaan)

Fritiof Nilsson Piraten - Pukki yrttitarhassa

Lähestyvien kirjamessujen teeman kunniaksi hieman pohjoismaista kirjallisuutta, eli skånelainen humoristi Fritiof Nilsson Piraten (Päivi Lindroosin, Anni Paavolan, Anna Skogsterin, Sari Suurosen ja Heli Vauhkolan suomennoksena).

Kirja kertoo menestyvästä karjakauppiaasta patruuna Espingistä, joka erään runsailla juomilla voidellun illanvieton loppupuolella keksii että kun hänen kotikylästään on kirkkoväärti kuollut niin hänestähän tulee seuraava, onhan hän eittämättä kylän merkittävin mies. Päätöksessä on tietysti haasteena että Esping on luku- ja kirjoitustaidoton, ei ole juuri kirkossa käynyt kasteen jälkeen ja elintavoiltaan, no, ei ole varsinaisesti kristillisten hyveiden ruumiillistuma. Mutta kun toimeen tartutaan niin tulostakin syntyy ja jos jotain niin aikaansaava Esping on.

Siitä, että hän petkutti mieluummin kolmea köyhää kuin yhtä rikasta, ei puhuttu mitään. Paremmissa piireissä. Mutta se, että hän mieluummin huiputti kahta äveriästä kuin neljää tyhjätaskua, ei käynyt päinsä. Paremmissa piireissä. 

Jälkimmäisessä puoliskossa sitten ratkotaan isompaa tapausta kirkkoväärtinä, saatetaan maalari Vricklund ja kaunis Elisansa avioliiton satamaan (yhteinen torppahan on jo, ja lapsiakin neljä), ja häissäkään kaikki ei suju aivan odotetusti...

Krakowin silmissä puutarha ja talo ja ihmiset näyttivät surisevalta, värikkäältä jättiläiskarusellilta ja pihakivet nousivat häntä vastaan kuin muuri. Yhtäkkiä hän kallistui jyrkästi, sapeli joutui jalkojen väliin ja hän kaatui polvilleen pehmeään multaan keskelle ruusupenkkiä. Kaksi miestä kiiruhti nauraen hänne luokseen vetääkseen hänet ylös, mutta Esing pysäytti heidät huutamalla:
- Antakaa sen vaan olla siellä! Parempi niin. Eipähän pääse sohimaan sillä sapelilla. Ruuat ja viinat voidaan kantaa sille!

Vaikka tarina juonivetoisesti eteneekin niin varsinaista romaanin kattavaa dramaattista kaarta tässä ei ole, ennemminkin nämä voisivat olla pätkä laajempaa sarjaa Tosterupin kylästä kertovien anekdoottien sarjaa (ja ehkä ovatkin, ilmeisesti tyyli ja miljöö leimaavat kirjailijan muutakin tuotantoa).
Nousukaskuvauksena Esping on verraton hahmo, ja muissakin henkilöissä ja tapahtumissa riittää väriä...vähän tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Hemsöläiset, molemmat ruotsalaisen maaseudun veijarimaisia kuvauksia jotka huipentuvat häihin, mutta Piraten suosii selvästi enemmän anekdoottityyliä. Ja voisin veikata että ehkä Arto Paasilinna on Piratenia lukenut...
Vähän jäin pohtimaan myös joitain kirjan tapahtumien syvempiäkin merkityksiä, mitä joistain asioista pitäisi ajatella (kuten että mitä pitempiaikaisia seurauksia Espingin uudella viralla lopulta oli ja oliko se näin ollen hyvä vai huono asia) mutta kirja itsessään ei ehdi näihin sen kummemmin vastata.

Astrid Lindgren - Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

 

Jatkamme seikkailuilla Nuorten Toivekirjaston parissa: Astrid Lindgren on tietysti lapsuudesta hyvin tuttu kirjailija, jonka tuotantoa luin aikoinaan laajasti, ja myöhemmin aikuisempina uudelleenluettuina Ronja, Mio ja Leinjonamieli yhä puolsivat paikkaansa. Mestarietsivä Kalle Blomqvistin seikkailut sen sijaan ovat jääneet lukematta, mutta tämä tuli nyt vastaan joten kimppuun (vaikka on kolmas osa, ja Kirjavuorenpeikko pitää tätä osaa vähän ongelmallisena; kirjan on lukenut myös Jokke). Suomennos on Laila Järvisen.

Lapset, tai siis varhaisteinit, leikkivät ruotsalaisessa pikkukaupungissa Ruusujen sotaa, leikkiä jossa kamppaillaan Valtakiven omistuksesta taisteluin, takaa-ajoin, salakielivihjein yms. (ja muistelen että meillä oli vähän samantyylistä touhua joskus ala-aste-ikäisinä) ja leikin tuoksinassa Valkoisen ruusun ritarit Kalle, Anders ja Eva-Lotta tapaavat pienen Rasmus-pojan joka on tullut isänsä kanssa asumaan kesäksi huvilalle: isä on professori joka tekee peltiä, eli on keksinyt jonkinlaisen läpäisemättömän kevytmetallin...

Erään öisen kamppailun Punaisia ruusuja vastaan (jossa lukijalle tulee mieleen että niin, lapsikuolleisuus on laskenut vuosikymmenten varrella) jälkeen Valkoiset ruusut sattuvat näkemään että Rasmus ja isänsä kidnapataan: Eva-Lotta tunkeutuu seuraan ja Kalle ja Anders seuraavat perässä. Professorin keksintöähän tässä tavoitellaan että se voitaisiin viedä vieraan vallan sotateollisuuden käyttöön, mutta miten käy...

Mestarietsivyys ei tullut mitenkään vahvasti esille, kun Kalle, Eva-Lotta ja Anders ovat kaikki aika tasavertaisia toimijoita tässä, vaikka lanu-dekkarista tässä onkin kyse: rikosjuttu ei kuitenkaan ole mikään whodunnit-arvoitus vaan trillerimäisempi. Ja vähän ristiriitaiselta tämä tuntui, toisaalta kirjassa on vaaraa ja uhkaa ihan yllättävänkin paljon, toisaalta esim. rikollisten uhkailut oli kuitenkin jouduttu jättämään aika verettömiksi ja ponnettomiksi. Muuten rikollisissa oli ihan kivasti väriä ja erimielisyyttäkin, mutta silti lopputulos ei ole oikein lintu eikä kala, jännärinä kuitenkin vähän epätyydyttävä (ja minäkin ihmettelin vanhempien rauhallisuutta kun lapset ovat karussa ties kuinka kauan...)

Leikin arvostustahan tässä on mukavasti mukana vaikka minäkin huomaan tässä myös haikeutta, sellaista "viimeinen kesä"-fiilistä (johon viitataankin jo kirjan alkupuolella).
Kovin hankala teos, tässä oli asioita joista pidin ja asioista joista en pitänyt.

Hans-Eric Hellberg - Onnenlakki

Siirrymme taas NTK-haasteen pariin, tällä kertaa luettavana oli ruotsalaisen Hans-Eric Hellbergin lastenkirja Onnenlakki (suom. Ulla Lehtonen)
Tommin (alkuteoksessa Björn) paras ystävä Yngve on kuollut ja niinpä Tommi on varsin masentunut ja yksinäinen. Mutta eräänä päivänä Tommi löytää vanhan miesten huopahatun joka päässä tapahtuu onnekkaampia asioita, Tommi saa uuden ystävän ja löytää myös itsestään lisää rohkeutta...

Juoneltaan kirja on aika yksinkertainen kirja, tärkeämpää on mitä Tommin pään sisällä tapahtuu. Suru ystävän kuolemasta ja yksinäisyys ovat voimakkaita alussa mutta pikku hiljaa niistä päästetään irti ja siirrytään eteenpäin elämässä, uusien ystävien kanssa ja vähän myös uutena itsekin.
Samoin kiinnostavalta tuntui kirjassa esitetty näkökulma jossa monilla esineillä on talismaaninen, fetisistinen luonne ja kuinka niihin suhtaudutaan: hattu koetaan taikahatuksi jonka käsittelyssä on omat lainalaisuutensa, ja joissain muissakin esineissä on vastaavia piirteitä, ja vastaavasti fyysiset esineet kuvaavat myös elämäntilanteita, kun suru Yngven vuoksi alkaa jäädä taakse niin se kuvataan nimenomaan esineillä ja niidne käsittelyllä.

Niinkuin LTK-kirjat tapaavat olla niin tämäkin oli aika nopealukuinen, mutta ehkä tämä on ollut tärkeä teos jollekulle joka on ollut samassa elämäntilanteessa...

Lukumaraton VIII 7.8.

Vielä on kesää jäljellä ja vielä sopii viettää yksi lukumaraton, vaikka kuukauden takaisen sijaan olenkin liikkeellä nyt ihan itsekseni.
Periaatehan on sama kuin ennenkin, eli 24 tunnin aikana harrastetaan ensisijaisesti lukemista, siinä välissä sitten vähän nukkumista, syömistä yms. Aloitushetkenä on tänään 20.00 ja lopetus siis huomenillalla, ja lukemisistani laitan väliaikatietoja tänne.

Tällä kertaa päätin pysyä proosassa mutta lähteä silti hakemaan vähän suurempaa sivumäärää kuin tavallisesti, eli nyt keskitytään NTK-haasteen nuortenkirjoihin: pöydällä odottaa pino NTK- ja LTK-sarjan kirjoja ja paria muutakin lähisarjaa, niitä olisi tarkoitus muutama lukea.
Ja kun varsinaista prioriteettia näissä ei ole niin aloitetaan vaikkapa aakkosjärjestyksen ensimmäisellä, eli Carol Ryrie Brinkin Villin lännen Katilla.

22.15
Villin lännen Kati luettu: Carol Ryrie Brinkin kirja (suom. Anja-Liisa Vartiainen) kertoo Kati Woodista (Caddie Woodlawn), wisconsinlaisen uudisraivaajaperheen kolmanneksi vanhimmasta lapsesta 1860-luvulla: Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä jossain kaukana, lähempänä on huhuja intiaanikapinoista.
Woodin perhe on kotoisin Bostonista, ja äidin ja vanhimman siskon tavat ovat myös sen suuntaiset siinä missä isä taas viihtyy rajaseudulla, niin myös poikatyttö Kati. Muuten tässä on vissiin vähän samaa henkeä kuin Laura Ingallsin Pieni talo preerialla -sarjassa, vähän arkista elämää ja sillai hieman jännitystäkin, ja kirja ilmeisesti perustuu jossain määrin kirjailijan isoäidin lapsuuteen.
Ihan mukavahan tämä oli, amerikkalaisuutta ja uudisraivaajuutta ihaillaan reippaasti ja toisaalta intiaanitilanteen kuvaukset tuovat vähän ambivalenttiutta puhtoiseen kuvaan...

Kukaan ei kiinnittänyt asiaan paljonkaan huomiota. Onnettomuudet olivat alituisesti uhkaamassa uudisraivaajan lapsia, heidän oli osattava selviytyä odottamattomista tilanteista.

Sivuja 161, seuraavaksi vuorossa Betsy Byarsin Keskiyön kettu.

7.40
Mä luultavasti tulen olemaan ainoa lapsi maailmassa, jonka karitsalauma on tallannu kuoliaaks.

Byarsin Keskiyön ketun luin eilen illalla loppuun ennen kuin nukahdin. Tomin vanhemmat ovat lähdössä matkalle ja Tom, ehdoton kaupunkilaislapsi, lähetetään vähemmän innostuneena pariksi kuukaudeksi sukulaisten maatilalle.
Oleskelu siellä on aika tylsää, kunnes Tom sattuu kiinnostumaan näkemästään mustasta ketusta ja seurailee sen tekemisiä, mutta kun Millie-tädin kalkkuna katoaa ja lähdetään kettujahtiin niin jotain pitäisi tehdä sen pelastumiseksi...

Tomin kertojaääni näkyy tuollaisena kevyenä puhekielisyytenä (suom. Pirkko Lokka) joka minun korvaani kuulosti yhä ihan toimivalta (nykyteineistä en tiedä) ja kun kirja alkoi muistelevalla viittauksella loppupuolelle niin tämä on kuitenkin yhtenäinen tarina eikä niin episodimainen kuin vaikka tuo aikaisempi Brinkin kirja.
Ja Tom on pohdinnoillaan varsin hauska hahmo ja muutenkin, tarina on aika yksinkertainen mutta hyvällä hahmokuvauksella.
Sivuja 122, kokonaissivuja siis 283.

Seuraavaksi voisi olla vuorossa Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua.

10.00

 Eipä näiden lukemisessa kovin kauaa mene kun alkaa lukea, nyt on luettu myös Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua. Mäyräkoira Diogenes asustaa Pariisissa siltojen alla kulkuri Clodomirin kanssa, mutta kun Clodo päätyy keuhkokuumeen vuoksi sairaalaan lähtee Diogenes karkuun ja päätyykin Välimeren rannalle, jossa saa uusia ystäviä...

Taas peruspremissin jälkeen edetään varsin episodimaisesti, vaikka laajempikin koko kirjan kattava kuvio on tässäkin mukana (ja sinänsä näiden kirjojen juonenkäänteet eivät ihan valtavia yllätyksiä tarjoa).
Noin laajemminkin voisi huomioida kuinka kovin ymmärtäväisiä nämä kirjat ovat ihmisiä (ja tietysti myös eläimiä) kohtaan, kaikki ovat pohjimmiltaan ystävällisiä ja silloinkin kun eivät ole niin parantavat tapansa tai heitäkin ymmärretään, ja konfliktit ovat enemmän olosuhteiden vaikutusta kuin puhdasta ilkeyttä tai oman voiton hakemista, varsinaisia pahiksia näissä on vähänlaisesti (no, tässä Tassut-kirjassakin oli yksi mutta oli niin vähän aikaa mukana että varmaan tällekin olisi keksitty jotain jos vain sivuja olisi riittänyt).

Hieman myös mietityttivät jotkut käännösratkaisut, tuon Villin lännen Katin nimi oli tosiaan yksinkertaistetti Kati Woodiksi Caddie Woodlawnista, ja tässä Tassut kohti seikkailua (suom. Marja Makkonen) puhutaan Pariisin Pyhän Sydämen kirkosta ja Yhteisymmärryksen aukiosta. Nykyään ei kai moista harrastettaisi?

Sivuja tässä oli 140, eli yhteissivumäärä 423.

Rikotaanpas aakkosjärjestystä kun haetaan lisää vaihtelua amerikkalaisiin, miten olisi Helge Törnrosin Luolaheimon sankari.

12.40
Luin vähän matkaa Helge Törnrosin kirjaa (suom. Hedi Järvenpää), kävin ulkona kävelemässä ja sitten luin kirjan loppuun. Luolaheimon sankarin nimi (ja kansi, jonka näette jahka sen myöhemmin kuvaan) kertoo jo että kyseessä on paleofiktio, seikkaillaan jossain kivikaudella. Ja paleofiktion tapaan päähenkilö Harg tietysti on tavattoman taitava, nerokas keksijä jne jne. (eipä silti, kyllä tässä muutkin jotain pääsevät tekemään ja keksimään).
Ja taitavuus onkin tarpeen kun eteläisen jousiheimon väki hyökkää alussa luolaheimon maille ja ottaa ison joukon heimolaisia vangiksi, ja 14-vuotiaan Hargin pitää sitten lähteä pelastusretkelle...
On kyllä todettava että tämä ei ollut mitenkään kauhean kiinnostava osuus, sellaista "Harg tekee sitä, Harg tekee tätä" ja väliin jotain yksityiskohtia eletystä maailmasta. Vähän mietitytti ovatko luolaheimolaiset neandertalilaisia, sen verran ulkoisesti erilaisiksi nämä kuitenkin kuvattiin verrattuna jousiheimolaisiin...
Kirjan jälkimmäinen puolisko jossa oli hieman kiinnostavampi, kun siinä kuvattiin heimon myöhempää elämää, mutta noin yleisesti ottaen tämä on sellainen kirja josta olisin ehkä pitänyt kymmenvuotiaana mutta jota ei ehkä sen jälkeen olisi ollut tarvis lukea...

Sivuja 131, yhteissivumäärä 554.

Olisiko sitten Beverly Clearyn Henrin ja Petulan vuoro?

13.50
Beverly Clearyn Henri ja Petula -kirjassa on näköjään kanssa harrastettu muidenkin kuin lempinimien suomennoksia, Henri Holt on alunperin Henry Huggins ja näköjään muissakin nimissä on hieman muutoksia. Ja tietysti mietitytti muutama muukin Kerttu Piskosen suomennoksen sanavalinta tai sellaisen puuttuminen, vuoden 1967 suomalaislapsille ehkä sellaiset käsitteet kuin barbecue, cheerleader tai supermarket ovat saattaneet olla tietysti hieman vieraita (ainakin oletan että noista oli alkukielisessä puhe).
Noin muuten tämä on siis lajityyppinä amerikkalaista lähiökomediaa, taas kerran aika episodimaista vaikka yleisenä juonena onkin Henrin halu hankkia polkupyörä, ja sitä varten siis myös rahaa. Ja itse asiassa tämä oli varsin hauskaa lähiökomediaa (ja kuten näkyy, aika nopeasti luettu).

Sivuja 122, yhteissivumäärä 676 (ollaan siis tässä vaiheessa jo samoissa sivumäärissä mitä luin esim. viime maratonilla ja lukuaikaa on vielä reilusti jäljellä...)

Seuraavaksi taas Skandinaviaan, Finn Havrevoldin Pusikatti järjestää.

15.45
Kun edellisissä viidessä kirjassa yhden päähenkilönä oli koira ja kolmessa päähenkilöllä oli lemmikkikoira vaihtelevassa roolissa (viidennessä oli kettu) niin kiva että kissatkin saavat vähän huomiota, tässä Finn Havrevoldin kirjassa (suom. Eeva Heikkinen)
Kirjassa on myös aika vakava sävy ja draamaa: Espenin äidillä on joku Andersen, jonka vuoksi muutetaan kaupunkiin, taloon jossa ei hyväksytä lemmikkieläimiä, mutta Espenhän ei kissastaan halua luopua ja niin hän lähtee pois, ja seuraan lyöttäytyy naapuruston Miriam jolla on omia ongelmiaan...
Okei, noin laajalti saattoi arvata miten kirjassa käy mutta miten sinne päädyttiin tuotti kyllä joitain yllätyksiä, kuten karkuretken lyhyys, varsin toteava suhtautuminen Miriamin vanhempien juopotteluun tai kohtaus jossa Evensen yrittää hukuttaa Pusikattia (spoilereita, maalaa hiirellä näkyviin). Vinkeä teos.

Sivuja 140, kokonaissivumäärä 816.

Tässähän ollaan menossa yli tuhannen sivun, mutta ei vielä seuraavalla kirjalla, joka voisi olla Erich Kästnerin Töpö ja Anton.

17.30
Mutta silloin tuli kolmas poliisi keittiöstä, ja rouva pokka mumisi: "Menetän järkeni."
Töpö asettui hänen eteensä ja pyysi: "Voi, teepäs se, äiti, tee se!"
"Eipä siinä enää ole paljoakaan menettämistä", sanoi Bertta. Se oli oikeastaan melko hävyttömästi sanottu, mutta rouva ei ymmärtänyt yskää ja herran aika meni päivittelemiseen.

Joka ilta kadulla kerjäämässä ja tulitikkuja myymässä on nuori tyttö ja hänen sokea äitinsä. Mutta tyttö onkin oikeasti rikkaan johtaja Pokan tytär Töpö ja sokea äiti hänen hoitajansa neiti Hurskainen. Merkillistä tilannetta selvittelee Töpön ystävä, saman kadun varrella kengännauhoja myyvä Anton Kesti (jonka perheellä on oikeasti rahasta tiukkaa).
Erich Kästnerin kirja (suom. Toini Jännes) edustaa sitä omalaatuista saksalaista huumoria joka on tuottanut myös mm. Heinrich Böllin ja Nikke Knattertonin, vähän kuivakkaa ja hyvin ironisen metatietoista: tässäkin kirjassa joka luvun jälkeen seuraa lukuun liittyvä "opetus" joka on toisaalta ihan asiallista ja toisaalta kieli reippaasti poskessa. Ja Töpö on tietysti mitä hauskin henkilö (Anton on se vakavamielisempi). Minuun toimi hyvin (varsinainen kohderyhmä voi ehkä sitten suhtautua tähän ihan vakavissaan).

Ai niin, Töpölläkin on lemmikkikoira. Muistutus kaikille vanhemmille, hankkikaa lapsellenne koira ja parannatte tämän mahdollisuuksia päätyä vanhemman lanukirjan päähenkilöksi jolle käy lopussa hyvin, ja junaryöstäjätkin saadaan kiinni.
Koirattomuus sen sijaan saattaa johtaa dystooppisiin murhapeleihin ja kimaltavaan vampyyrivävyyn. Just saying.

Sivuja 152, kokonaissivumäärä 968.

Mitäs sitten, lähtisikö takaisin Norjaan, Bernt Lien Sven Hankatuulen seuraan.

19.30
Paluu Norjaan, tällä kertaa vähän vanhempaan koulumaailmaan Bernt Lien Sven Hankatuulen pariin (suom. Eino Voionmaa).
Sven on viidennen luokan koululainen, varsin keskinkertainen oppilas jolla olisi päätä parempaankin mutta ei niin paljoa kiinnostusta: arvailemalla ja sinnepäin tekemällä pääsee yleensä läpi.
Mutta kun koulussa esittää pienen yhden valheen, niin sitä paikkailemalla kasvaakin kokonainen ongelmavyyhti jossa joutuvat kärsimään sivullisetkin:

Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.

Svenillä ei ole lemmikkikoiraa, joten arvaahan sen että saa kärsiä ja hävetä (ihan hyvin tässä siis kuitenkin lopulta käy). Ja noin muuten, no, katsaus reilun sadan vuoden takaiseen koulumaailmaan jossa ruumiillista kuritustakaan ei säästellä.

Sivuja 124, kokonaissivumäärä 1092. Vielä varmaan ehtisi jonkun kymmenen sivua lukemaan mutta eiköhän tämä ole ihan hyvä päättää tähän kun tuhannen sivun haamuraja ylitettiin: palataan noihin lukematta jääneisiin muutamaan joskus myöhemmin.

Mukavasti taas meni maraton, suht antaumuksella sain taas luettua. Kahdeksasta kirjasta suosikiksi taisi nousta tuo Töpö ja Anton, mutta muitakin kiintoisia ja antoisia toki löytyi...

Ja muistakaa koirat!

Selma Lagerlöf - Ajomies

 

Viikonloppuna seikkailin Yläneen, Säkylän ja Köyliön maisemissa ja illalla ennen nukkumaanmenoa ja aamulla kun oli herännyt aikaisin luin tämän kirjan, eli kiitettävän hyvin veti mukanaan. Olin jokin aika sitten nähnyt yhden mykkäkauden filmiklassikon, Victor Sjöströmin Körkarlenin, ja kun sitten tämä Lagerlöfin kirja sattui käteen niin piti se lukea (Helmi Setälän suomennos oli ilmestynyt tuoreeltaan 1912).

Tarina ammentaa myyteistä ja legendoista vähän samaan tyyliin kuin aiemminkin lukemani Lagerlöfin kirja, joskin ihan osuvasti huomasin tätä verrattavan Dickensin joulutarinoihin.
Uudenvuodenaattona ilkeä renttu David Holm kertoo parille ryyppykaverille kuulemaansa tarinaa että henkilö joka kuolee uudenvuoden kellonlyöntien aikaan joutuu seuraavaksi vuodeksi Kuoleman rattaidenajuriksi...ja, no, arvaahan sen miten siinä käy, miehet alkavat nahistella (koska Holm suhtautuu halveksivasti erääseen pelastusarmeijan sisareen joka on kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä tulemaan luokseen), ja tubista johtuva verensyöksy jättää miehen kuolemaan juuri kun vuosi vaihtuu...
Ja niin päätyy David Holm Kuoleman rattaiden kyytiin ja synkän vaelluksen seassa (rattailla aika venyy koska pitäähän kuoleman ehtiä kaikkialle, eivätkä vaunut ole nopeat, päinvastoin...) kuin sattumalta useampi henkilö joka jollain tavalla liittyy David Holmin elämään ovat kosketuksissa kuoleman kanssa, joten Holm joutuu myös tarkastelemaan omaa elämäänsä...

Ei liene huikea spoileri kertoa että katumus valtaa miehen, ja seuraapa myös uusi tilaisuus laittaa ainakin jotain asioita järjestykseen, Dickensin Joululaulun peruselementtejä siis käytetään vaikka Lagerlöf onkin asteen synkempi ja makaaberimpi, selkeästi lähempänä kauhukirjallisuutta, nuivan kitupiikin sijaan keskushenkilö on slummissa elävä sadistinen rappiojuoppo ja moni kuollut pysyy kuolleena.

Omalla tavallaan oli myös kiinnostavaa vertailla elokuvaa ja kirjaa keskenään kun tämä on niitä tapauksia joissa elokuva on arvostettu klassikko ja kirja taas jokseenkin unohdettu...tarina on ehkä ikääntynyt enemmän siinä missä elokuvan visuaalinen puoli on säilyttänyt tehonsa, mutta ikääntyminen tuo ehkä myyttiselle tasolle oman lisänsä.

Hän keskeytti äkkiä puheensa. Georges on tehnyt käskevän liikkeen kädellään, ja David Holm vaipuu ääneti maahan, voittamattoman pelon valtaamana.
"Meidän molempien tulee vain alistua ja totella", sanoo ajomies. "Sinä et voi lausua mitään toivetta etkä vaatia mitään, ainoastaan ääneti odottaa käskyjä."
Näin sanoen vetää Georges päähineensä syvälle silmille merkiksi siitä, ettei hän tahdo sen enempää keskustella hänen kanssaan, ja nyt seuraavassa äänettömyydessä huomaa David Holm, että sairas vanki on alkanut puhua hoitajansa kanssa.

Kerstin Thorvall - Gunnar vill inte klippa håret

 

Jo jonkin aikaa on ollut mielessä lukea jotain ruotsiksi kun olen kieltä taas vähän petrannut käyttökuntoon. Sarjakuvia olenkin jo lukenut sekalaisia (joista on muuten sanottava että ainakin vanhemmissa Kalle Ankoissa puhutaan paljon murteellisemmin ja puhekielisemmin kuin Aku Ankassa, onkohan Ruotsin puolella sitten käyty keskusteluja kyseisen lehden kieltä rappeuttavasta vaikutuksesta jonka johdosta Suomessa on sitten panostettu oikein urakalla kieleen) ja esim. lehtiartikkeleja olen lukenut kohtalaisesti, mutta proosa on pääosin jäänyt.

Ja kun kirppiksellä sitten tuli hoksattua tällainen viehättävällä kannella varustettu kirja, jonka nimi jo sisältää dramaattista jännitettä, niin pitihän vilkaista, ja ensimmäinen sivu oli sen verran selkeä että onhan tämä luettava. Kerstin Thorvallilla näyttää olevan muutenkin laaja tuotanto, ja bibliografiassa näkyy muutama muukin kiinnostavan kuuloinen nimi...
Ja muutama muu Gunnar-aiheinen kirja eli ilmeisesti tämä on sarja, vaikka tähän osaan pääsikin helposti mukaan vaikkei edellistä osaa ollutkaan lukenut.

Niin, Gunnar on 11v poika jonka viime parturikäynnistä on jo ollut hetki, samoin kuin vanhemman veljen Larsin ja nuoremman Andersin. Mutta vaikka hiuksiin viittaillaankin pitkin kirjaa niin se on kuitenkin vain sivujuonne, enemmän on kyse kahnauksesta isoveljen kanssa sekä muutamasta koulutoverista.
Tapahtumat ovat hyvin arkisia, jokapäiväisiä, mutta kun kirjan nimikin antaa jo viittausta jännitteistä ja konfliktista, niin niitä on kehitelty myös kirjaan, sillai hyvin ruotsalaisesti tietysti, ja kirjan loppu pääsi yllättämään: se on jätetty avoimeksi, Bertilin tapaukseen ei löydetä ratkaisua ja kirja päättyy avoimeen kysymykseen. Normaalisti lanu-kirjoissa ongelmat ja konfliktit tapaavat olla sellaisia että kirjan loppuun ne saadaan pakettiin, tai sitten ilmoitetaan että ne selvitetään sarjan seuraavassa osassa, joten tämä pääsi hätkähdyttämään. (maalaa spoileriteksti hiirellä näkyviin)

Mukana oli kirjailijan omaa kuvitusta, joka on kirjan kannen mukaista, vähän luonnosmaista tyylikästä, mutta kuvina vähän tylsiä kun niissä oli lähinnä ihmisiä seisomassa tai istumassa. Muuten kirja oli aika lailla sitä mitä lupasikin (joistain yllättävistä kehityksistä huolimatta), ja paikka paikoin jopa huvittavan stereotyyppisen ruotsalainen. Ja kieleltään aika yksinkertainen, selkeää peruslausetta, hieman puhekielisyyttä, pari sanaa jotka piti käydä tarkistamassa sanakirjasta.

Bertil Falconer - Pizarron varjo

 

Taas NTK-kirja joka ei ollut aiemmin tuttu, mutta pitäähän sitä kokeilla. Lähtöpaikkana on Ruotsi, ja suunnan vihjaa kirjan nimi, eli kolmen ruotsalaisen kaveruksen (vaikka nuortenkirjasta on kyse niin nämä ovat uskottavuuden nimissä ihan nuoria aikuisia, 25-26-vuotiaita) käsiin sattuu päätymään vihjeitä paikasta Perun rannikolla jonne konkistadori Pizarro aikoinaan piilotti ison kasan inkojen aarteita, ja eipä muuta kuin matkaan katsomaan mitä löytyisi. Mutta eihän asiat tietenkään ihan helposti suju...

Outo looginen kömmähdys osuu silmään heti ensimmäisellä sivulla kun eräs esine mainitaan unohtuneeksi viidenkymmenen vuoden ajaksi, mutta 25-vuotias päähenkilömme silti muistaa ja tunnistaa sen (en tiedä onko tuo Falconerin moka vai onko kääntäjä Pasi Puupponen ollut sanavalinnoissa huolimaton) ja sanotaanko että aika löyhin perustein lähtevät seikkailijat toiselle puolen maailmaa, mutta noin muuten tässä pysytään varsin asiallisina, retkikunnan varustelu ja suunnittelu ja matka kuvataan pieteetillä ja teknillisillä yksityiskohdilla, kovin monimutkaisille juonikuvioille ei siis ole tilaa ja syvällistä henkilökuvaustakaan ei voi odottaa, ja onhan tämä muutenkin aikansa tuotos. Mutta jos siis aikoo itse lähteä Etelä-Amerikan rannikolle aarteen perään niin tästä voi saada joitain hyviä vinkkejä.

Vähän pitää kuitenkin ihmetellä että julkaistaankohan tällaisia reippaita seikkailuja enää, ainakaan fantasiakirjallisuuden ulkopuolella. En minä tätäkään minään erinomaisen loistavana kirjallisuutena pidä, mutta kuitenkin...
Kun on nähnyt uusien nuortenkirjojen synopsiksia niin kovin moni vaikuttaa olevan jotenkin tosi...plaah. Kovin suosittu aihe on hankalista kotioloista tuleva moniongelmainen ja kiusattu nuori jolla on kovia ongelmia selvitä ihan arjen perusasioistakin, ja tällaisista kirjoista tykkäävät erityisesti sedät ja tädit kun se on niin tiedostavaa, koskettavaa ja empaattista, mutta vaikka kuinka olisi hyvin kirjoitettua niin ainakaan itse en ollut lanu-iässä kovinkaan innostunut misery litistä enkä tiedä oliko kovin moni muukaan, mahdollisia vertaistuen hakemisia lukuunottamatta (okei, ilmeisesti tyttökirjoissa on jotenkin tosi ihanaa kun Beth kuolee).

Noin vertailukohdaksi voin sitten nostaa vaikkapa tämän Falconerin kirjan inkojen aarteen jahtaamisesta (tai tuhat vastaavaa klassista poikakirjaa) tai kuinka silloisen kotitalon takana olevassa metsässä on vuosikymmenien jälkeen varmaan yhä näkyvissä ne kuopat joita kaivettiin kun "etsittiin kultaa Klondykessa" (kiitos Carl Barks, kiitos Aku Ankan toimitus).
Tai kuinka juuri viikonloppuna Path of Exilessa temppeliritari Baruko mätki pahiksia naamaan Glacial Hammerilla niin kauan että maailma pelastui tai jotain. Esitän kysymyksen: kertovatko tietokonepelit nykyään sen tarinan jota kirjallisuus on jostain syystä haluton kertomaan? Ja jos näin on, onko ihmeellistä että lukija joka on kiinnostunut tällaisesta aiheesta hakeutuu mieluummin tietokonepelin kuin kirjan ääreen? (eli kyllä, taas on aiheena #pojatkinlukee)

Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär

Jatkamme Birgitta Trotzigin kera historiallisessa Ruotsissa, tällä kertaa tosin ihan 1900-luvulla.

Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.

Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?

Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistötö jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin. 

Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä (suom. Oili Suominen), ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.

Jos yltä ei käynyt ilmi niin tämä kirja ei fyysisyydestään huolimatta ole kauhean konkreettinen, ennemminkin mystinen eikä sille tee täyttä oikeutta suhtautumalla siihen analyyttisesti. Epäilyt karisivat lukiessa, ja viimeistään viimeiset n. 50 sivua olivat lukemisen riemua.

Viktor Rydberg - Singoalla

Taas on tehty löytöjä Pasilan kirjavarastosta: ruotsalainen 1800-luvun puolivälissä kirjoitettu historiallinen teos jota voisi varmaan nimittää romanttiseksi fantasiaksi kunhan tekisi selväksi että romanttisuus on myös tai enemmän tyylisuuntana ja fantasia taas ei nykygenrenä. Viktor Rydbergin romaanin on suomentanut Juhani Aho, jonka kielessä oli ehkä hieman vanhahtavuutta mutta oli kuitenkin erinomaisen luettavaa (esim. Kallaksen Sudenmorsiamen kieli-iloitteluun tässä ei mennäkään, en tosin tiedä millainen alkukielinen on).

Kirja sijoittuu 1300-luvun Ruotsiin. Linnanherran poika, 17-vuotias Erland, kohtaa metsässä mustalaistyttö Singoallan, ja lempihän leimahtaa vaikka kummankaan väki ei moista katsoisi erityisen hyvällä. Ja niin olosuhteet kääntyvät sellaisiksi että rakastavaiset erotetaan...
Kymmenen vuoden kuluttua Erlandin, nyt linnanherran, luo saapuu pieni poika joka kertoo nimekseen Surunlapsi ja pyytää päästä Erland-herran palvelijaksi. Nokkela lukija varmaan arvaa mistä on kyse, muttei välttämättä kaikkea mitä tästä seuraa...

Rydbergin tarinasta tuli tosiaan hieman mieleen Kallas, vaikka toisaalta tässä ollaan myös vahvemmin kiinni goottilaisromanttisessa perinteessä, mukana on kiihkeää rakkautta, väkivaltaa, petosta ja hulluutta, yöt ja päivät ovat eri maailmoja joissa yhden hulluus muuttuukin toisen selvyydeksi...ja taustalla kuuluu huhuja lähestyvästä rutosta jonka saapumisen jälkeen mikään ei ole niinkuin ennen. Singoallan hahmossa on myös osassa tarinaa näkyvissä aimo annos vampyyrimyyttiä, mutta toisaalta tarinan keskeinen teema on muutoksen tila ja henkilötkään eivät pysy samoina alusta loppuun.
Ei ollut yllättävää että tästä on tehty myös ooppera, tarinana sopii hyvin taidemuotoon (ja kyllä, ne keksitkin ovat saaneet tästä nimensä). Ja toisaalta ei yllättävää että Rydberg on näköjään kääntänyt ruotsiksi mm. Edgar Allan Poeta.

Kaikkea hauskaa sitä tuleekin löydettyä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen puitteissa, ei tämäkään nyt mikään elämää suurempi kirja ollut mutta viihdyttävä ja kiinnostava, ainakin jos 1800-luvun romantikot kiinnostavat.

Carl-Johan Vallgren - Herra Bachmannin esite

Tämä pienoisromaani (suom. Tarja Teva) on osittain laaja kirje, osittain selostus kyseisen kirjeen kirjoittamisesta. Vastaanottaja on muuan saksalainen herra Bachmann, joka kokoaa esitettä kaupungissa asuvista ulkomaalaisista kirjailijoista ja on sen vuoksi ottanut yhteyttä ruotsalaiskirjailijaan. Pitkällisestä kirjoitusblokista kärsinyt kirjailija innostuukin sitten luonnehtimaan aiempaa kotimaataan Ruotsia, tai kuten hän asian ilmaisee, äärimmäisen pahuuden leveysasteita joita kansoittaa aivokuolleet psykopaatit.

Sappea ja myrkkyä riittää, voin kertoa, ja värikkäin kielikuvin haukutaan kaikki ruotsalaisen kulttuurin ominaisuudet laajasti ja leveästi liioitellen: Vallgren ei juuri käytä tarkkoja nimiä mutta viittauksista tunnistin kyllä aimo osan, jotkut kohdat jäivät hämärämmiksi. Kirjailijan katkeruutta ja vainohulluutta karrikoidaankin vomakkaasti, ehkä vähän liiankin alleviivaavasti. Oma hupinsa toki on että kirjan kirjailija muistuttaa joiltain kohdin itse Carl-Johan Vallgrenin omaa uraa (mutta jos hän olisi kirjan kirjailija, on hän sittemmin myös ilmeisesti liittynyt vihollisleiriin).

Olen joskus aiemmin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen yhteydessä vähän valitellut että monien ruotsalaisten kirjojen lukeminen ei sinänsä anna suomalaiselle lukijalle mitään sen kummempaa mitä ei voisi lukea myös suomalaisista kirjoista; tässä tuo ilmiö ei haitannut. Jotkut kirjassa esitetyt asiat ovat toki tunnistettavasti ruotsalaisia (kuten pääministerin murha tai toimet toisessa maailmansodassa) mutta aika isossa osassa tilitystä on tunnistettavia kaikuja myös meidän rakkaasta kotimaastamme (turhaan ei kirjailija puhu leveysasteista). Katsokaa vaikka.

Olihan tämä sappimyrsky vähän raskas lukea mutta huvittava myös.

Noilla leveysasteilla on enemmän tai vähemmän laki, kirjoitin Bachmannille, että lahjakkaita vainotaan ja lahjattomia juhlitaan keisareina. Todellisia lahjakkuuksia ei kerrassaan siedetä, todellinen lahjakkuushan on vakava provokaatio kaikin tavoin aivokuolleita maanmiehiäni kohtaan, lahjakkuus saa heidät tuntemaan itsensä tyhmiksi, ja rangaistukseksi sellaiseen rikokseen haluttaisiin oikeastaan ottaa kuolemantuomio jälleen käyttöön. ette voi kuvitella, Bachmann, minä kirjoitin, kuinka näillä leveysasteilla vihataan lahjakkuutta, ihmiset tekevät kaikkensa juuriakseen sen pois, tuhotakseen sen, ajaakseen sen maan rajojen ulkopuolelle, niin että he voivat hengähtää ja nukkua yönsä rauhassa, onnellisina siitä tiedosta että tyhmyyden ja keskinkertaisuuden status quo vallitsee edelleen maailman tyhmimmillä ja keskinkertaisimmilla leveysasteilla.

Lukumaraton VI 17.7.

Epälukumaratonin jälkeen palaamme taas paremmin kirjablogin aiheeseen eli lukumaratoniin: seuraava yhteinen maraton järjestettäneen joskus myöhemmin mutta itse päätin lähteä matkaan jo nyt, kun aikaa sopivasti on ja hyllyssä odottaa jo sopiva kirjakasa. Eli kello 12 alkaa ja huomenna kello 12 päättyy, ja tällä välillä tarkoitus on lukea intensiivisesti (ja taas kerran, aion kyllä nukkua ja varmaan ulkonakin pitää käydä pyörähtämässä), ja päivittelen päivän mittaan kuulumisia.

Tiiliskivimaratoneja on tullut harrastettua ja vaikka ne mukavia ovatkin, niin ajattelin palata taas ensimmäisen maratonin aihepiiriin eli tarttua eeppiseen runouteen. Lajityyppi kiinnostaa ja siihen kuuluu muutamakin kirja joka on pitänyt lukea jo jonkin aikaa...sopivia kirjoja olen keräillyt kirjastosta hyvin sekalaisen nipun, yksi vähän paksumpi ja useampi ohuempi teos jotka ensisilmäyksellä näyttävät kattavan aika laajaa tyylien kirjoa, mutta mitkä niistä lopulta tulevat luetuksi, saa nähdä. Mennään fiiliksen mukaan.

Aloituskirjaksi on kuitenkin tyrkyllä Runebergia, Vänrikki Stool on pätkinä tuttu mutta teoksena vielä lukematta. Pyrimme korjaamaan tilanteen.

13.35
Jo tykit Juuttaahall, on vaienneina,
sielt' ensi viljan tuonen halla vei,
ja Suomen joukko, hajan, pirstaleina,
on valmis kuolohon, vaan voittoon ei.
Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa.
Ja Kosatskovski sotalaumojansa
taas järjestääpi, kaikki murtaakseen.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kun vaaru, paennut jo, päämme päällä
taas salamoineen uhkaa uudelleen.

Ensimmäinen puolisko Stoolia luettu, tämä on ilmeisesti alunpeirn julkaistu kahtena kokoelmana. Döbeln on tuossa Juuttaalla Paavo Cajanderin käännöksenä (osuvasti täällä ukkosti aamupäivällä).
Tätä lukee aika reippaasti, Cajanderin suomennos ei ole ehkä ihan moderneinta kieltä mutta sujuvaa, yksittäiset runot ovat vain muutaman sivun mittaisia vaikka niistä hieman isompaa kokonaisuutta kertyykin, ja mitta vaihtuu runosta runoon joten tyyli pysyy elävänä.
Sisällöllisesti tätä tulee tietysti verrattua joihinkin aiemmin luettuihin sotia käsitteleviin kirjoihin (koruttomampaakin kertomaa olen nähnyt, kontrastia löytyy enkä kai nyt ihan täysin asetu Runebergin puolelle tässä) mutta hauska on ollut myös bongailla kaikkia tuttuja lauselmia niiden oikeassa kontekstissa.
Tämän lukemani niteen lopussa on myös henkilöluettelo jossa esitellään kuvatut henkilöt, niin todelliset kuin ne luultavasti fiktiivisetkin. Nimeltä mainitaan myös se Viaporin komentaja jonka itse runo jätti päättäväisesti nimeämättä.

Jatketaan jälkimmäiseen kokoelmaan.

15.10
Mut sankarmaassa vaikka unhotuksiin jäis
tää muisto suurimpien muistoin kautta,
nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis
ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis
tuon uskollisen suomalaisen hauta,
ei miehen maine kuolis kuitenkaan,
ei, henki rientäis ylpeällä miellä
laineiden poikki syliin synnyinmaan:
tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan,
tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.

Ja nimi on siis Adlercreutz. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat on siis luettu, ja jos patetiansieto on kunnossa ja ajoittain vanhahtava kielikin kelpaa niin olihan tämä lopulta varsin mainio teos. Luettavuutta parantaa merkittävästi vaihtelevuus, kuten yllä mainitsin niin runomitta vaihtuu runosta toiseen ja tunnelmissakin on eroja: välillä esitellään hyvinkin värikkäitä henkilöitä humoristisenkiin sävyyn, välillä taas siiirrytään synkkiin tragedioihin ja aika usein ollaan tuolla välillä.
Ja onhan tämä myös runsas säkillinen aineistoa pohtiessa kansallisuutta, sotaa, etiikkaa, yhteiskuntaa, sukupuolta, historiaa jne. Materiaalia piisaa.
Nyt kun tämän on lukenut niin voi sanoa että kannattaa lukea, vaikkei pitäisikään :)

Periaatteessa tämän voisi kai merkitä myös Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen, koska ymmärtääkseni Runeberg mielletään myös Ruotsissa osaksi Ruotsin kirjallisuuskaanonia, vahvemmin kuin myöhemmät suomenruotsalaiset (ja tarkasti ottaen syntyihän hän Ruotsin valtakunnassa ja tämäkin kirja käsitteli myös Ruotsin historian käännekohtaa...)

Jahas, voisi käydä katsomassa ulkona auringonpaistetta ja sitten jatkaa jollakin muulla. Ottaisiko toisen nimekkään klassikon vai ei-niin-klassikon?

Sivuja: 174

17.00
The old year was turning brown; the West Wind was calling;
Tom caught a beechen leaf in the forest falling.
'I've caught a happy day blown me by the breeches!
Why wait till morrow-year? I'll take it when me pleases.
This day I'll mend my boat and journey as it chances
west down the withy-stream, following my fancies!'

Valitsin ei-niin-klassikon eli J.R.R.Tolkienin The Adventures of Tom Bombadil, 16 runoa vajaassa 70 sivussa. Olen joskus aiemmin maininnut etten ole niin suuri Tarun Sormusten herrasta fani, pidän enemmän siitä kun versioi satuja tai legendoja tai muita (Hobitti ja Silmarillion ovat molemmat parempia kirjoja). Tässä kirjassa versioidaan sitten balladeja, saatetarinalla että nämä olisivat poimintoja hobittien Red Book -kokoelmasta, ja tämän linjan mukaisesti Tolkien myös tavoittelee monenlaisia tyylejä ikään kuin kirjoittajia olisi useita. Tom Bombadil esiintyy lopulta vain kolmessa tai neljässä runossa, muita Keski-maa-viittauksia toki löytyy paljon (ja laulu Kuu-ukosta oli mukana myös TSH:ssa).
Pastissiutta korostaa myös se että Tolkien ei selvästikään ole pyrkinyt tekemään kaikista runoista kovinkaan taiteellisesti korkeatasoisia, mutta hilpeä ja viihdyttävä teos tämä kuitenkin on.

Sivuja: 242

18.15

And I had done a hellish thing,
and it would work 'em woe:
for all averred, I had killed the bird
that made the breeze to blow.
Ah wretch! said they, the bird to slay,
that made the breeze to blow!

Sitten vakaammin klassikko-osastolle, eli luin Samuel Taylor Coleridgen The Rime of the Ancient Marinerin, ja, kun se tässä niteessä oli, perään vielä Christabelin.
Ensimmäinen on aiemmin jossain määrin tuttu, olen lukenut parikin sarjakuvaversiota aiheesta (ja Iron Maidenilla taisi olla kanssa aiheesta kappale) mutta onhan se ihan tekstinäkin aika happoinen. Vanha mies kertoo tarinan kuinka merimatkalla ampui albatrossin ja sitten alkoi mennä asiat tosi huonosti: tästähän voisi harrastaa vaikka jotain ekologisia luentoja.
Christabel oli myös aika hämärä ja valitettavasti jää kesken. Nuori neito Christabel kohtaa yöllä toisen neidon Geraldinen, joka kertoo että hänet on ryöstetty ja pyytää apua; Christabel vie tämän turvaan isänsä linnaan, mutta Geraldinessa on jotain merkillistä lumovoimaa joka tuntuu vaikuttavan seuraavana aamuna myös isään...ja sitten runo päättyy. Jotain epämääräistä uhkaa tässä on, vampyyriluenta tulee ensimmäisenä esiin ja ilmeisesti mm. Edgar Allan Poe ja Sheridan le Fanu ovat ottaneet tästä vaikutteita...mutjoo, mikään ei varsinaisesti selviä.
Ihan mainioita silti, vaikkeivät nyt mitenkään helpointa mahdollista kieltä...

Sivuja: 301

19.00
Näkymätön lanka
meitä yhdistää,
pohjoista ja länttä,
itää, etelää.
Rakkauden lanka
vahva, kestävä.
Vaikka kuljet kauas,
olet lähellä.

Vähän arkisempiin tapahtumiin, eli Anna-Mari Kaskisen kuvakirja Luumunkukka ja Lohikäärme (kuvitus Katja Kuittinen), joka kertoo kahdesta kiinalaistytöstä jotka adoptoidaan Suomeen (tai jonnekin pohjoiseen). Ei tässä mitään kummempaa huikeaa juonenkuljetusta ole, kahden tytön ystävyydestä ja elämästä maassa joka on yhtäaikaa vieras ja koti.
Modernissa runoudessa epiikan pakopaikka tuntuu olevan sama kuin riimittelyn eli lastenkirjat; nykyaikaisia aikuisrunoilijoita kiinnostanee navan topografia enemmän kuin henkilöt, tapahtumat ja draama, sotimisella tai lohikäärmeillä tai ilman. Mikä on vähän sääli.

Lukisiko sitten taas jotain vähän pitempää.

Sivuja: 341

22.50
Kun hän nukkuu - kuule! - lintu sysimusta laulelee:
"Joudu, Fritjof, tapa vanhus, riidastanne loppu tee!
Ota Ingborg, hän on sinun, sulhonsuukot hältä sait,
työtäs ei nää ihmissilmä, myös on syvä hauta vait."

Kuuntelee hän: silloin - kuule! - valkolintu laulelee:
"Vaikk' ei katso ihmissilmä, sinuun Oden katsonee.
Hylkiö, jos unen murhaat, turvattoman ukon lyöt!
Mitä voittanetkin, mainett' eivät tuota konnantyöt!"

Palaamme ruotsalaisten sotasankarien pariin (mitä te nauratte), Esaias Tegnérin Fritjofin taruun (suom. Uuno Kailas). Tämä ilmeisesti perustuu vanhaan saagaan ja kunnon saagojen tapaan tarina etenee mitä mainioimmin: Fritjof, kuninkaan läheisen vasallin poika, ja Ingeborg, kuninkaan tytär rakastavat toisiaan mutta kuninkaan kuoltua tämän pojat ovat kaikin puolin huonoja ja rakkauden tielle tulee kaikenlaisia esteitä...
Tämän tarinan Tegnér on sitten laittanut hieman nykyaikaisempaan runomuotoon sopivasti laventaen (ja Fritjofin luonnetta on tuotu hieman lähemmäs nykyaikaa, varsinaista autenttista viikinkiromanssia ei ilmeisesti pyritäkään tekemään).
Tarina etenee yksittäisinä runoina joissa myös harrastetaan varsin laajaa runomittakirjoa, joskus kuvaillen, joskus monologeina, joskus keskusteluina. Aasamytologisia nimiä viljellään paljon, eli jos ne eivät ole ennestään tuttuja niin tämän lukeminen voi olla aika tuskaista mutta jos on, niin tämä on erinomaisen viihdyttävä teos, ja Kailas nyt tietysti on Kailas, suosittelen jos aihepiiri kiinnostaa (ja/tai haluaa jännittäviä osumia Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteeseen).

Lukutahtini on näissä näköjään varsin reipas, kovempaa mennään kuin proosassa, tosin tässä alkaa ihan vaan tulla vastaan väsymys: eeppistä runoutta ei ehkä voi lukea kovin suuria määriä kerralla. Pidin tämän aikana jo pienen tauon ja nyt ei myöskään huvita ihan heti tarttua seuraavaan kirjaan...
Kirjapino myös pienenee kovaa tahtia, tässähän on tullut luettua jo melkein kaikki "nämä ainakin haluan lukea" kirjat ja jäljellä on "näitäkin voisi kokeilla"-kirjoja...

Sivuja: 520

9.00
Tällä välin Kaniini,
joka ei vielä tiennyt
olevansa kaniini,
hyppeli niin kuin kanit hyppelevät kun ne
hyppelevät.

Se hyppäsi
   että pää pomppasi.
Se pomppasi
   että pää hyppäsi.
Ja siitä se huomasi
   päänsä
ja totesi ylipäänsä:

Ei tunne itseänsä tämä pää,
ei kerro mitään korvat nää.
Ei haista nenä, ei maista kieli,
ei silmät tunne, ei arvaa mieli.
Ei tunne itseänsä tämä pää,
ei kerro mitään korvat nää!

Kirsi Kunnaksen Kani Koipeliinin kuperkeikat (kuvitus Christel Rönns) luin vielä eilen illalla. Kirja on eräänlainen kasvukertomus jonka ongelma on esitetty yllä lainauksessa: Kani on karannut Taikurin hatusta mutta ei ymmärrä kuka tai mikä on, ja nämä asiat tulevat selkenevät kirjan aikana, mm. Suden, Ketun ja Kissan toimesta.
Mielenkiintoinen teos, satumaisuuden ohella tämän metafyysinen taso tuli vahvasti esiin ja päädyinpä lukemaan tätä myös allegoriana pelastushistoriasta...

Jahas, vielä olisi noin kolme tuntia. Tarttuisiko tuohon paksuun jota ei saa kokonaan luettua mutta hyvään alkuun, vaiko johonkin lyhyempään...

Sivuja: 580

10.45
Kaikki pyörii kahdentuen,
kasvot, viitat, tie, tuo risteys,
räjähdykset, miinat, haavat,
hyvyys, ilkeys, kauhu, riemu,
purppuraisuus Preussin öiden,
Preussin päivien hopea.

Vastavoimaksi edelläluetulle Runebergille sitten Aleksandr Solženitsynin teos Preussin yöt (suom. Olli Hyvärinen), kiihkeästi vyöryvä ja kaoottinen kuvaus toisen maailmansodan itärintamalta kun neuvostojoukot etenevät Saksaan tuhoten, ryöstäen ja raiskaten kaiken tieltään. Kertoja haluaa nähdä itsensä jollain tavalla sivistyneenä yksilönä joka pesee käsiään kuin Pilatus, mutta turhaahan se on: tämä sota ei nosta poikkeusyksilöitä kunnostautumaan kuten Runebergilla vaan nujertaa yksilötkin osaksi tuhoavaa laumaa.
Solženitsyn kirjoitti tämän alunperin vuonna 1950 mutta piti sitä itsekin piilossa ja ilmeisesti lievensi sen kovimpia julmuuksia samizdat-versioonkin sekä myöhempiin painoksiin...
Mutta siinä missä suosittelin lukemaan Vänrikki Stoolia, suosittelen tätä sen rinnalle. 
Suomennoksessa on aukeaman vierekkäisillä sivuilla venäjänkielinen alkuteksti ja suomenkielinen käännös, ja kun se niin kovalla tahdilla eteni niin sivuja kertyy.


Sivuja: 715

Mutta nyt lienee hyvä hetki lopettaa vaikka lukuaikaa olisi vielä reilun tunnin verran, jäljelle jääneet jääkööt odottamaan toista lukukertaa (mahdollisesti jotain tulevaa maratonia, kaipa näitä jatkossakin pitää harrastaa).

Sivumäärä on kovempi kuin noissa aikaisemmissa proosamaratoneissa (viimeksi 653), vaikka aktiivisia lukutunteja tuli vähemmän, tuliko edes kahtatoista. Mutta väljempi taitto auttoi, samoin useamman kirjan lukeminen (nimiösivuista ja sellaisista tuli aina muutama sivu lisää, vaikka laskinkin esim. nuo kokoelmateoksista luetut tarkemmin ja yleensä jätin myös loppujen selitysosiot sivulaskun ulkopuolelle.
Samoin eeppistä runoutta tulee luettua helposti aika nopeasti kun tekstissä on oma rytminsä joka helpottaa lukemista, ja toisaalta ajoittain koukeroisesta ja vanhahtavasta kielestä huolimatta näissä harvoin ollaan itsetarkoituksellisen kryptisiä.
Toisaalta näissä tuli kovin suurina määrinä luettuna vähän ähkyä, mutta siihen saattaa olla syynä myös tämä useiden lyhyiden kirjojen lukeminen, olen huomannut että se ei ole minulle kaikkein miellyttävin tapa maratoonata...joku monisatasivuinen eepos olisi ehkä olisi ollut helpompi.
 
Ja taas kerran luettavaksi päätyi yleisesti ottaen hyviä kirjoja (seurassa Kaskinen ja Tolkien jäivät ehkä vähän triviaaleiksi mutta...) Yllä harmittelin jo että eeppistä runoutta kirjoitetaan nykyään kovin vähän, mutta niin sitä myös tunnutaan lukevankin. Enkä ymärrä miksi, kun nämähän ovat hyviä.