Coriolanus (suom. Lauri Sipari) ei kai ole Shakespearen suosituimpia näytelmiä. Sen henkilöhahmot eivät ole kovinkaan moniulotteisia (päähenkilökään ei saa niitä näpsiä monologeja joissa kuvaa sisäisiä tuntojaan, lähes kaikki puhe tässä on julkista), suuria muistettavia lainauksia viljellään laiskanlaisesti ja tarina taas on yhtäaikaa eittämättömän kyyninen ja teemoiltaan varsin arveluttava (perustuuhan se ilmeisesti tositapahtumiin).
Teemana on politiikka ja tapahtumapaikkana tasavallan ajan Rooma. Caius Martius, suuri sotasankari joka saavutuksistaan saa lisänimen Coriolanus, pyrkii voittoisan sotaretken volskeja vastaan jälkeen Roomassa konsuliksi. Ylpeän ja jääräpäisen luonteensa ja toimiensa aikaisemman plebeijikapinan aikana vuoksi kansa suhtautuu häneen kuitenkin varsin kielteisesti ja kansantribuunit omalta osaltaan pyrkivät tekemään parhaansa estääkseen valinnan.
Coriolanus, toveriensa lukuisista toiveista huolimatta, ei suostu mielistelemään kansaa ja päätyy lopulta maanpakoon. Tällöin hän liittoutuukin entisten verivihollistensa volskien kanssa ja kääntyy sotaretkelle nyt hajanaista Roomaa vastaan...mutta viime hetkellä Coriolanuksen perhe, erityisesti äiti, saa tämän luopumaan kostostaan ja tekemään rauhan, joka toki päättyy Coriolanuksen omaan kuolemaan petturina volskien käsissä.
Coriolanus on henkilönä varsin epämiellyttävä, jyrkkä aristo-/meritokraatti, ylpeä ja sanoo mitä ajattelee (jotkut sanovat "poliittisesti naivi"). Toisaalta kaikki muut henkilöt, niin konsulit, kansantribuunit kuin volskien päällikkökin ovat juonittelijoita jotka valehtelevat ja kieroilevat parhaansa mukaan kunhan sillä vain edistävät omaa asemaansa (kansantribuuneja ei niin kiinnosta kansan hyvinvointi kuin oma poliittinen asemansa ja Meneniuksen ahkerasti viljelemä vertaus muiden ruumiinosien kapinasta vatsaa vastaan kuulostaa epäilyttävän paljon nykyiseltä valumaefekti-talouspolitiikalta, erityisesti sen väärinkäytöksiltä...)
Kansa on täysin kuulopuheiden ja manipuloinnin vallassa ja vaihtaa mielipiteitään kulloisenkin kaunopuhujan ja yleisen suosion mukaan, mutta näkyipä meritokraatti Coriolanuskin pystyvän hyvin radikaaleihin suunnanvaihdoksiin. Shakespearen kuvaama itsevaltiuden ajan Englannin vaalitapa (joka ei siis vastaa historiallista roomalaista) vaikuttaa myös lähinnä demokratian parodialta, yhteen virkaan on yksi ehdokas ja kansan tehtävä on muodollisesti lähinnä vain sanoa "jee, hyvä meininki" (vaikka tässä tapauksessa niin ei käykään).
Näytelmää ei ilmeisesti kovin usein esitetä mutta esitykset saattavat olla yleensä poliittisesti latautuneita, propagoidaan sillä sitten napisevaa ja kiittämätöntä rahvasta vastaan tai keskitytään kansan nousuun korruptoitunutta ja ylimielistä yläluokkaa kohtaan: niin Bertolt Brecht kuin Adolf Hitler ovat kuulemma osoittaneet kiinnostusta näytelmää kohtaan, ja olipa näytelmän esitys myös kielletty jonkin aikaa 30-luvun Ranskassa koska oli liikaa fasistien suosiossa...
Eivätkä käsiteltävät aiheet ole vanhenneet meidänkään aikanamme, paljon pohdittavaa tässä olisi. Harmi vain että kirjallisena tuotoksena en nostaisi tätä Shakespearen parhaimmistoon...
Jaa, voisikohan tämän laittaa Ihminen sodassa -haasteeseen, sota ei ole keskeisin teema (kuten Shakespearelta vaikkapa Troiluksessa ja Cressidassa) mutta kyllähän tässä on paljon sotimista ja politiikka linkittyy vahvasti sodankäyntiin...
5 kommenttia:
Vaikuttaa mielenkiintoiselta, tosin luulen myös ettei ihan yllä Shakespearen tuotannon parhaimmistoon. Olen toisaalta lukenut vasta Romeon ja Julian sekä Juhannusyön unen, joten saa nähdä miten käy. Coriolanus olisi tarkoitus lukea helmikuun loppuun mennessä, Finnkino esittää silloin National Theatren adaptaation.
Minulla on vielä ensimmäinenkin Shakespearen näytelmä lukematta (olen toki nähnyt niitä). Tämä Coriolanuskin saattaisi olla mielenkiintoinen, mutta ehkä kannattaisi lukea ensin joku muu.
Joo, en laske parhaimmistoon mutta aiheen purevuuden on kyllä säilyttänyt.
Shakespeare kommentoi omaa aikaansa parintuhannen vuoden takaisilla tapahtumilla joten tarina ei myöskään vanhene kovin nopeasti...
Olen tässä vuosien varrella lukenut aika suuren osan tuotannosta, vielä on jäljellä niitä kuningasnäytelmiä ja näitä vähemmän tunnettuja tyyliin Kaksi nuorta veronalaista tai Timon ateenalainen...
Mä ostin tämän joskus puoli ikuisuutta sitten omaksi, kun halvalla sain ja just siirtelin sitä lukupinossa ylemmäksi, että saisin sen viimeinkin luettua.
Jos näytelmiä tykkää lukea niin ne ovat yleensä myös aika nopealukuisia, kun vain aloittaa.
Ja olen pitänyt näistä uusista käännöksistä, omaan hyllyyn ei tosin ole vielä eksynyt yhtään.
Näytelmien lukemisesta pidän kun ovat niin napakoita, asiat esitetään dialogilla ja vauhdikkaalla toiminnalla, mutta toisaalta teatteri ei niin kiinnosta, käsitys siitä miltä asioidne pitää visuaalisesti näyttää tulee enemmän elokuvista ja yleensä sellaisista elokuvista joihin teatterin realiteetit eivät yksinkertaisesti taivu (koska fysiikan lait ja aika-avaruusjatkumo).
Margit, ne isommat klassikot ovat kyllä parempia lukemisen aloittamiseen, vaikka olenkin viehättynyt kovasti myös näistä myöhemmistä ongelmanäytelmistä, kyynisemmistä komedioista ja tragedioista kuten Mitta mitasta, Loppu hyvin kaikki hyvin ja Troilus ja Cressida (ja tälläkin on tosiaan ansionsa).
Lähetä kommentti