Tämä on runo, jos niin haluat.
Juha Siron kokoelma Satakieli määrittää itsensä polyfonikseksi, moniääniseksi mikä ilmeisetsi tarkoittaa runsasta intertekstuaalisuutta, tekstilainoja niin kirjallisuudesta kuin sanomalehdistä, listoja, viittauksia henkilöihin ja näiden puheisiin, todellisiin tai mahdollisesti ei. Ja omia sanojakin, tulkintoja ja lainatun materiaalin muokkausta toki. Ja takaportiksi ajatus että tämä on runo jos haluan niin (ja ilmeisesti ei ole jos niin haluan).
Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä (ote)
Kerro minulle, Zorbas kämmenen kokoisia tarinoita,
suuri lammasseikkailu, kosmokomiikkaa, Piin elämä -
isoäitini tarina, ainoa oikea kertomus sokeudesta.
Hiljainen amerikkalainen, kaunis pappi Agostino
ei sanonut sanaakaan vieraalla maalla.
Lukiessa mieleni harhaili pohtimaan Marimekko-vääntöä josta mm. Salla on kirjoittanut. Sirokin on laittanut kirjan loppuun lähdeviitteet paikalleen kuten ovat tehneet myös jotkut muut joiden vastaavantyylisiä tekstejä olen lukenut. Joskus tosin tuntuu että nuo ovat jopa hivenen liioitellun pieteetillä tehtyjä, aukiselittäminen voi olla korrektia mutta tylsää.
Linkatun Sallan kirjoituksen kommenteissa mainitsin että omaan taidekäsitykseeni ovat vaikuttaneet suuresti mm. dada, postmodernismi, hiphop, kansanmusiikki ja sen sellaiset ja sen puolesta suhtaudun usein aika rennosti kulttuurisiin lainauksiin ja niiden viemisiin omiin suuntiinsa.
Toki noissa kulttuurisissa konteksteissa luomiseen suhtaudutaan myös eri tavalla, materiaali on loputtomiin muokattavissa ja pointtina on mitä löytää ja miten sitä käyttää. Noin muuten olen sitä mieltä että "The Adventures of Grandmaster Flash on the Wheels of Steel" on Kevätuhrin rinnalla 1900-luvun merkittävimpiä musiikillisia tapauksia, ja että samplauksessa on ilmeistä että käytössä ovat lainat, vaikka käytettyjen lähteiden mainitseminen olikin varsin satunnaista ja lupia ei ainakaan juuri pyydetty. Oma arvonsa oli löytää hyvää materiaalia samplattavaksi (tai piilottaa niitä vaikeasti tunnistettavaksi) sekä tunnistaa mitä minnekin oli tungettu. Taloudellisesti toki arveluttavaa touhua mutta taiteellisesti pidän villin samplauskulttuurin kuihtumista 80-luvun lopulla onnettomuutena.
Viittauksen, pastissin ja plagioinnin rajat ovat taiteen kannalta varsin vaikeasti määritettävät (ja vaikka sellaiset määritettäisiin, olisi taiteilijan hyvä ainakin harkita niiden ylittämistä ihan vain koska ne ovat siinä). Taideteollisuuden piirissä liikutaan heti ongelmallisemmalla alueella, varsinkin jos yritys määrittää itsensä luovuuden, ainutlaatuisuuden tai tekijöiden kautta. Tässä mielessä Marimekkoon kohdistuva kritiikki on aiheellista.
Mutta suhtaudun myös myönteisesti koululaisiin jotka määrittävät netistä suoraan kopsatun kirjaesitelmän Warhol- tai Duchamp-pastissiksi (Pierre Menardin mainitsemisesta myös mad props), opettaja ehkä voi olla eri mieltä. Mutta saman kikan toistaminen loputtomiin on merkki jämähtämisestä, joka ei teineille ole suotavaa. Ja pitää mainita että itsekin olen yhden aineen koulussa kopsannut, tosin käyttämäni teksti ei liittynyt millään tavalla otsikon aiheeseen, ei edes sen jälkeen kun vaihdoin muutaman avainsanan vastaamaan annettua otsikkoa. Se oli silti hauska tehdä noin ja opettajakin jostain merkillisestä syystä piti siitä...
7 kommenttia:
Ehkä asian vierestä :)
Kopiointia ja plagiointia on aina ollut, ne jotka keksivät jotain uutta ovat neroja, mutta monesti se joka vielä pystyy jalostamaan toisen keksimää, jää "taiteessa" elämään, tämä on nähtävissä esim. rock'n rollin kehityksessä )luultavasti muussakin esim. maalaustaiteessa), useinkaan ensimmäinen genren bändi ei ole paras, vaan kun juttu jalostuu, niin se paranee, eloon jäänyt bändi voi vaihtaa suuntaa ...
Koululaisten kopiointikeskusteluihin en viitsi ottaa kantaa, kirjabloggarina yritän kannustaa lukemaan, enkä arvostele niitä, jotka lukevat bloggauksia, toivottavasti saavat kipinää lukea itsekin muuta kirjallisuutta. Lukutaitoa on lukea bloggauksiakin.
Juuri niin. Olen samaa mieltä teidän hdcanis ja Jokke kanssa.
Oman tuotteen perään nipottaminen on turhaa maailmassa, jossa kaikki virtaa. Kun käy jossain harrastelijataiteilijoiden näyttelyissä, näkee paljon "tuttua". Tämän aamun paikallislehdessä ylpeä amatööri esittele tauluaan, jossa keikistelee Marimekon Kaunis kauris. Myös neuletaiteilija Sirkka Könösen kettuhahmoa on käytetty paljon keramiikassa. Minä ajattelen, että tästä se lähtee omintakeisempaan suuntaan. Sama kehitys näkyy myös ammattitaiteilijoilla.
Mitä koululaisiin tulee, niin hehän jos ketkä ovat vasta opettelmassa kaikkea. Soisin, että heitä ohjattaisiin lempeällä kädellä.
Tuo runo Maailmanhistoria kiteyttää lainaamisen hienosti ja kuulostaa hyvältä, vaikka ei lainauksia tunnistaisikaan. Paremmalta tietysti, jos tunnistaa.
Itse toistelen Herakleitosta hokiessani tuota "kaikki virtaa" tiedostaen historian havinan; häntä on toisteltu kauan ja paljon. Eipä silti, voi joku keksiä saman yksinkertaisen lauseen uudelleen tietämättä filosofeista mitään.
Onko sekin lainaamista ja tuomittavaa, jos keksii jotakin, mitä joku muu on jo tehnyt. Ei voi olla! Minusta tästä oli kysymys, kun Heljä Liukko-Sundström syytti oman kaislikkonsa ja taivaanrantansa omimisesta Marimekon Kuuskajaskari-kankaan suunnittelijaa.
Jokke, niinhän se menee, ja tuo linkkaamani Wheels of Steel on kanssa hyvä esimerkki, Flash käyttää omiensa lisäksi myös muiden kehittämiä tekniikoita mutta niin että lopputulos on tarpeeksi kypsä. Ja toisaalta jotkut muut ovat myöhemmin kehittäneet lajityyppiä vielä pitemmälle.
Marjatta, koululaisille suon kyllä mielelläni ideavarkaudet, sen että näkee jonkin hyvän jutun ja päättää että tuollaisen minäkin haluan tehdä. (Ja sitä tapahtuu luonnollisesti myös, että keksii ihan itse jonkin asian jonka moni muukin on aikoinana keksinyt.)
Sellaista "haluan tehdä asiat mahdollisimman helposti ajattelematta"-asennetta sulatan heikommin, että napataan vain ensimmäinen suunnilleen sopivannäköinen juttu ilman ajatusta. Eri asia sitten miten opettajat noita kykenevät erottamaan ja miten missäkin tapauksessa toimivat...
Mutta samalla toteaisin että oppimista tapahtuu muuallakin kuin koulussa ja jos vanhempien ja opettajien tuleekin suhtautua kehittyviin ihmisiin lempeydellä niin ventovieraiden on sitten hyvä opettaa miten maailma oikeasti toimii. Vaikka kirjoittamalla huuhaata nettiin, koska ei kaikkea kannata kritiikittömästi uskoa...
Tulin ihan vain kiittämään virkistävästä Grandmaster Flash -viittauksesta tässä yhteydessä :)
Minä vaan vieläkin haluan kirjoittaa tuosta lasten höynäyttämisestä.
Isäni kertoi, että ennen vanhaan lapsia lähetettiin kyläpuotiin ostamaan jotain hassua, keksittyä, esim. kovasimenhikeä. Siinäpä sitten oppivat, kun puodissa nauretaan heidän hölmöydelleen. Tällaista on harrastettu 1900-luvun alussa. Höynäytetty isäni oli ainakin kokenut pilan nöyryyttävänä, kun muisteli sitä vielä lähes 90 vuotta tapahtuneesta.
Mieheni koulussa taas oli tapahtunut 60-luvulla sellainen juttu, että eräs poika oli pyydetty lukemaan oman aineensa (nykyään ne ovat varmaan esseitä, ja toinen poika viittaa kesken kaiken ja paljastaa: "Toi on Yhteishyvästä!" Kaikki oppilaat olivat kuulemma heti huomanneet, että esitelmä ei ole pojan itsensä tekemä. Ihmettelen vain, miksi opettaja paljasti asian tällä tavalla - tottakai hänkin tiesi, miten asia oli. Sekä kopioija että kantelija joutuivat tietty huonoon valoon kavereidensa silmissä. Tällaiset tapaukset mielessä pidän pahana kaikkea sellaista, millä lapsi nolataan.
Ymmärrän kyllä myös sen, ettei tuolla valejuonitempulla nyt kovin pahaa ole saatu aikaan - jos ei hyvääkään. Nyt kun olen käynyt lukemassa niitä postauksia, huomaan, että ne ovat olleet ennen kaikkea jonkinlaista blogistien keskinäistä karnevaali-iloittelua. Vahingonilokin(se paras ilo?)on jäänyt vähäiseksi, koska niin harva on tarttunut koukkuun, niin että olisi tullut kommentoimaan.
Tuollaiset höynäytykset taisivat olla hyvinkin yleisiä. En sitten tiedä voiko ilman tuollaista kuitenkaan välttää sitä että jotain lapsuudenmuistoja pitäisi nöyryyttävinä...
Ja paljonhan toki riippuu siitä miten opettaja päättää noita tilanteita hoitaa, tuo kertomasi esimerkki kyllä kuulostaa pahalta. Eri asia sitten miten opettaja hoitaa vaikkapa suullisen esitelmän siinä vaiheessa kun käy ilmi että esitelmöivällä oppilaalla ei ole aavistustakaan siitä mitä on puhumassa, oli sitten tarkoituksella harhaanjohdettu tai muuten vain kopioinut miten sattuu (kirjalliset esitelmät on tietty helpommin laukaista jos opettajalla ei ole sadistisia taipumuksia).
Ja luulen että suurin osa noihin valearvioihin päätyvistä reagoi kuitenkin linjalla "ööh, mikä juttu tämä on...aijaa", ja toivottavasti jatkossa tarkistavat parista eri lähteestä että kerrotut faktat ovat valideja.
Anna, Flash is fast, Flash is cool :) Mutta oikeasti tuonaikainen hiphop-skene on kiinnostava, kuinka teknologia mahdollisti uudenlaisen taidekehityksen ja missä kehitys tapahtui...
Tämän keskustelun piirissä innostuin kanssa lueskelemaan sekalaisia nettijuttuja kirjaimen U ja numeron 2 käytöstä taideilmaisussa, mihin se voi johtaa ja mitä johtopäätöksiä asiasta voi tehdä...
http://en.wikipedia.org/wiki/U2_%28EP%29
http://www.negativland.com/news/?page_id=19
http://www.wired.com/wired/archive/3.01/negativland_pr.html
Lähetä kommentti