David Winner - Those Feet

"Most of the stories are hack-written and without literary merit. Yet they are important, perhaps only because the stories we tell ourselves - as individuals, families or nations - are always important. Our stories define us. Stories are the way we make sense of the world and our place in it. More than other nations, the English love language and dwell in their imagination. Football is one of the stories the English tell themselves in order to know who they are."

Penkkiurheilua en paljoa harrasta (en kyllä muunkaanlaista urheilua) mutta jalkapalloa tulee ajoittain katsottua. Katsojana olen kuitenkin täydellinen vastakohta tässä kirjassa kuvatulle englantilaiselle jalkapallofanille: minulla ei ole tunnesidettä peliin, en kannata mitään joukkuetta enkä välttämättä ole kovinkaan hyvin perillä pelaajista, seuraan peliä lähinnä nykyhetkessä ja abstraktiona.
Toisaalta minua kyllä kiinnostaa kulttuuri pelin ympärillä, miten peli kehittyy kentällä ja sen ulkopuolella ja millaisia ilmenemismuotoja se on saanut ympäri maailmaa. Jalkapallohan on hämmästyttävän universaali ilmiö, levinnyt ympäri maailmaa (Australian aborigiinit eivät kuulemma ymmärrä peliä, ja Suomessa se on aika horjuvaa, mutta tämähän on myös kirjallisuuden periferiaa...)

Tähän kiinnostukseen David Winnerin kirja sopii loistavasti, siinä tarkastellaan englantilaisen kulttuurin piirteitä niinkuin ne on esitetty jalkapallolla. Kirjan nimi on jo viittaus William Blaken runoon Jerusalem (And did those feet in ancient time / walk upon England's mountains green...) ja kirjan luvuissa käydään läpi mm. huumoria, nostalgiaa, mutaa, masturbaatiota, Italiaa jne ja miten suhde noihin ilmenee jalkapallossa, itse pelissä ja sitä ympäröivässä kulttuurissa.

Erityisesti minua viehättivät luvut deklinismistä ja Brittiläisen imperiumin aavesärystä (ehkä pahin tappio ikinä, USAa vastaan 1950, sivuutettiin olankohautuksella, ja Unkarin voittoon Wembleyllä 1953 suhtauduttiin hyvässä hengessä, kun taas vuodesta 1970 eteenpäin kaikki on ollut paskaa siitä huolimatta että englantilaiset seurajoukkueet ovat pärjänneet hyvin...) sekä jalkapallosta populaarikirjallisuudessa, erityisesti poikain lukemistoissa (kyseisestä luvusta on ylläoleva otekin peräisin), jossa Roy Keane näyttäytyy myyttisenä sankarina joka on esiintynyt hieman eri nimillä vähintään 1800-luvun puolivälistä...ja siinä ohessa sivutaan toki myös Harry Potteria ("the public schoolboys who are heroes are never bookish; just naturally bright, regular boys with common sense. That's very English." Sori vaan, Hermione Granger.)
Mielenkiintoinen oli myös luku jossa esiteltiin hieman yhä pelattavia jalkapallon esimuotoja joista monen kohdalla voidaan puhua enemmän rituaaleista kuin peleistä, Eton Wall Game, Ashbourne Shrovetide, Haxey Hood, Hallaton Bottle Kicking and Hare Pie Scramble...näiden kohdalla mielessä kävi myös kotoiset löylynheiton MM-kisat joita on vaadittu lopetettavaksi koska niissä voi loukkaantua tai havaitusti jopa kuolla. Niin, hyvän kulttuurin tärkein ominaisuushan on tietysti turvallisuus.

Hauska kirja, jonka lukemisessa on ehkä jonkin verran etua jos tietää jotain jalkapallon ja Englannin historioista mutta tyyli on kuitenkin ehdottoman populaari.