Sivut

3.11.17

Reiner Kunze - Nuo ihmeelliset vuodet



Divarihyllyjä selatessa Reiner Kunzen kirja kiinnitti huomion kiinnostavan fragmenttisella rakenteellaan: kirja koostuu lyhytproosasta joka on hioutunut tiiviiksi, usein vain kappaleen tai kahden mittaisiksi teksteiksi. Takakannessa oli Heinrich Böllin blurb, mutta ei muuta tietoa sisällöstä, mutta mitä sitä enempää tarvitseekaan.

Ja kas, olinhan tästä kuullut aiemminkin ja kiinnostavana huomioinut Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piirissä kun Ketjukolaaja oli tästä blogannut. Kunze, itä-saksalainen dissidentti, tarinoi varsin tavallisesta elämästä rautaesiripun takana: lyhytproosa ei asetu varsinaisiksi novelleiksi, vaan pysyy fragmentteina, jotka muodostavat sarjoja jotka muodostavat jonkinlaisen ikkunan aikaan.
Erityisesti huomion kohteena ovat nuoret: yhdessä sarjassa isä puhuu tyttärestään ja näissä huomioissa limittyvät yleiset kokemukset teini-ikäisen kasvattamisesta ja yhteiskunnasta jossa postikortti Tokiosta on vihamielistä propagandaa ja keskijakauksen kuuluu olla suorassa (näistä tuli omalla tavallaan mieleen Marjane Satrapin Persepolis), ja monissa muissakin nuoret ovat niinkuin nuoret tapaavat olla, mutta eri asia on saavatko olla.

Loppupuolen taas täyttää sarja kokemuksia jotka liittyvät Prahan kevääseen 1968, kun muiden joukossa myös itäsaksalaiset sotilaat palauttivat Tsekkoslovakiaa ruotuun, ja niistä ristiriitaisista tunteista, joilla myös tavalliset itäsaksalaiset asiaan suhtautuivat. Tähän osaan oli otettu myös joitain sensuroitujen tsekkiläisten runoilijoiden runoja (muun kirjan on kääntänyt Aarno Peromies, nämä runot Kirsti Siraste).

Kirjassa saattaa olla kohtalainen määrä fiktiivisyyttä, mutta myös paljon sellaista joka on joskus tapahtunut ainakin jollekulle. Oma annoksensa huumoriakin tapahtumia ryydittää, mutta siinäkin on puolet hirtehisyyttä, ja muuten toteava-mutta-sirpaleinen kuvaus alleviivaa olojen absurdiutta...

Hän oli lukenut "Vankileirien saariston". Vastoin minun neuvoani. Mutta häntä eivät vainonneet selostukset fyysisistä kidutuksista. -Oletsä lukenut sen kohdan Ira Kalinasta? hän sanoi. En voinut muistaa. -Butyrkan, erään kauttakulkuvankilan asemalla muuan ostaja sanoo, huomattuaan seitsemäntoistavuotiaan Ira Kalinan: No, näyttäkääpäs, tavaranne! Hänet tuodaan alastomana katsastettavaksi.
- Kun kuvittelee, että kaikki voi yhdessä yössä taas muuttua tuollaiseksi, hän sanoi, -juoksenteleehan täällä ihan riittävästi noita tyyppejä -, kun sitä kuvittelee, alkaa ihmetellä, minkä takia ei sittenkään häivy täältä. Saisivat vaikka tärskäyttää kuoliaaksi, parempi sekin.

2 kommenttia:

  1. Vaikea on sanoa missä määrin kyseessä ovat tarinat, joissa kuvataan tapahtumia "varsin tavallisesta elämästä rautaesiripun takana". Kuten kirjoitat, kirja avaa ikkunoita aikaan ja kuten myös kirjoitat, kirjoittaja on itäsaksalainen dissidentti. Joka sai DDR:n valtiolta pikavauhtia luvan muuttaa vuonna 1977 länteen, jossa puheena olevan kirjan alkuteos oli edellisvuonna julkaistu.

    Tuo poimimasi katkelma on siinä mielessä erittäin sovelias kuvaamaan kirjaa, että siinä shokkivaikutus syntyy Neuvostoliiton järjestelmää kritisoivasta teoksesta eikä suoranaisesti DDR:n meiningistä. Tosin Kunzen kirjassa on myös vielä järkyttävämpi ja todentuntuisempi esimerkki DDR:stä. On ilman muuta selvää, että DDR:n ja muittenkin kansandemokratioitten sekä Neuvostoliiton järjestelmissä tarkkailtiin ihmisiä järjettömällä tavalla ja varmasti ajettiin kokonaisia sukupolvia pelkotiloihin, joista poispääsemiseen tuskin mikään aika riittää.

    VastaaPoista
  2. Siitä tavallisemmasta elämästä olin ajatellut laittaa tähän katkelman jossa teini ei halua pedata sänkyään, mutta tulikin tuo Vankileirien saaristo.
    Järjestelmästä kylmäävä esimerkki oli jo kirjan alussa oleva Rauhanlapsia-sarja. Vastaavanlaisia vankileirejä ei kai DDRssä harrastettu mutta toisenlaista kontrollia kyllä yllin kyllin...

    VastaaPoista

Sanavahvistus otettu toistaiseksi käyttöön, roskapostin määrä kasvoi sietämättömäksi.