Sivut

5.11.17

Koko Hubara - Ruskeat tytöt


Luin Koko Hubaran esseekokoelman Ruskeat tytöt.

Koska en ole ruskea tyttö, en sen tarkemmin pureudu suureen osaan siitä mitä Hubara sanoo (valkoisuuteni on lajia joka menee paikallisesta normista pitkin pohjois- ja keski-Eurooppaa, Välimeren rantamilla alan erottua muualta tulleeksi myös olemalla keskimääräistä pitempi. Tietysti erotun myös avattuani suuni mutta se on eri asia).
Mutta koska olen myös lukuisten eri identiteetinpalasten intersektio, kiinnitin toki huomiota joihinkin aiheisiin joista Hubara puhuu.
On tietysti klisee että valkoinen mies ei tykkää kun puhutaan jostain muusta kuin valkoisesta miehestä, näin en tee. Samalla minulla kuitenkin on syytä puhua ensisijaisesti omista kokemuksistani.

Jokin aika sitten kirjallisuuspiireissä Hubara herätti huomiota kommenteillaan Laura Lindstedtin Oneiron-kirjasta ja kulttuurisesta omimisesta. Tästä aiheesta eivät nämä Hubaran esseet juuri puhu, mutta kun aihe lienee yhä monille ongelmallinen niin siitä on kuitenkin hyvä puhua.
Oma anekdootti viime kesältä: Vantaan ev.lut. seurakunnat jakeli eräillä kesäfestivaaleilla värikkäitä rukousnauhoja kaulakoruiksi. Kyseiset nauhat olivat kiinteästi katoliseen rukousperinteeseen kuuluvia viiden dekadin ruusukkoja, joiden kohdalla korostetaan voimakkaasti että ne eivät ole koruja, vaan nimenomaan rukousvälineitä (ja mariaaniseen hengellisyyteen liittyvinä niiden rukouskäytön ei edes kuuluisi olla luterilaisten oppien mukaista). Tämä luonnollisesti herätti närkästystä katolilaisten keskuudessa, että meille tärkeä hengellisyyden muoto tuolla tavalla irrotetaan noin vain kontekstistaan kivannäköiseksi blingblingiksi.
Kun valitin tästä asianomaisille, sain vastaukseksi pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu.
Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi.
Toki voidaan sanoa kauniita sanoja sananvapaudesta, mutta olen aikaisemmin jo pitänyt sitä ongelmallisena argumenttina, koska se vaatii hyvin paljon, luultavasti liikaa, kohteeltaan: lukijan/kuulijan velvollisuus on lukea/kuulla kaikki argumentit, vaikka kuinka hiljaiset ja kuinka paljon omien mieltymysten vastaiset, jopa ne argumentit joista vaietaan. Muussa tapauksessa "sananvapaus" heijastaa liian usein yhteiskunnan valtasuhteita, ne jotka saavat äänensä kuuluviin peittävät alleen ne jotka eivät saa.

Muutenkin näissä Hubaran esseissä koin eniten tuttuuden havaintoja juuri uskonnon kautta: joskus muistakin ja joistain asioista saatoin sanoa että tuo ei ole minun kokemukseni millään tavalla.
Kokemuksissa on huomattavia eroja, mutta siinä missä Hubara on selannut Instagramista jemeninjuutalaisuuteen liittyviä kuvia, olen minäkin tutustunut historialliseen arkistomateriaaliin saadakseni parempaa ymmärrystä mitä on olla katolilainen Suomessa (arkistot eivät ole laajat eivätkä aina niin selkeät tai hyvässä järjestyksessä, mutta niitä kuitenkin on, koska en selvästikään ole ensimmäinen, joka tätä etsintää tekee. Enkä varmaan viimeinenkään).

Samoin tutulta tuntui Hubaran kokemus journalistina että ruskeus on asia josta joko pitää vaieta kokonaan tai nostaa jutun pääaiheeksi: tämä lokerointi on hyvin tuttua, erityisesti nykyaikana jolloin uskonnot, jos sellaisia nyt välttämättä ylipäänsä pitää olla, pitäisi olla jonkinlainen sentimentaalinen epämääräinen affekti ja täysin yksityisasia.
Kyseinen asennehan on lähtökohtaisesti absurdi, eihän metafysiikka, etiikka, käsitys ihmisestä ja maailmasta ole mitään yksityisasioita vaan asioita joiden kuuluukin vaikuttaa näkyvästi tapaan jolla ihminen on olemassa maailmassa ja yhteiskunnassa. Samalla on pidettävä mielessä, että sekulaari materialismi ei ole mitenkään "neutraali" asenne joka yksin on normi ja kaikki muut poikkeuksia, ei myöskään etiikan puute tai haluttomuus metafysiikkaan.
Mutta nykyisessä kulttuurissa on vaikea löytää kieltä jolla puhua, koska se on norminvastaista. Ja kokemus on osoittanut, että mitä luultavimmin tätäkin tekstiä klikkasi lukemaan henkilöitä jotka lakkasivat lukemasta jotakuinkin heti kun mainitsin "Vantaan ev.lut. seurakunnat" tai muun johonkin uskontoviitteen (kiitos sinulle, joka luet tätä riviä).
Toki on totta, että tuollaista lokerointia harjoitetaan myös uskontojen sisällä, tunnen esim. kristittyjä joista mikä tahansa sellainen joka ei ole todella näkyvästi leimautunut kristilliseksi on vähintäänkin epäilyttävää jos ei suoranaisesti tuomittavaa, ja varmaan heitä löytyy myös muista uskonnoista. Ja heitä kohdatessani huokaan sisäisesti koska en jaa näkemystä, ja he voivat olla yhtä rasittavia kuin tiukimmat "uskonnot ovat yksityisasia, en halua kuulla!"-ihmiset. Mutteivät yhtään enempää.

Tuohon liittyy myös piirre, johon olen kiinnittänyt huomiota näin käännynnäisenä: uudet sosiaaliset suhteet ovat painottuneet merkittävässä määrin muihin katolilaisiin, samalla kun aiempia tuttuja näkee vähemmän ja suhteetkin ovat usein etäisempiä. Vaikka tuttuni ovatkin olleet varsin myönteisiä (he jotka olettavat minun tulleen hulluksi tai epäilevät aivopesua ovat olleet diskreetisti hiljaa minun ollessani paikalla, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut) niin tuo normi että uskonnoista tai mistään niihin liittyvästä ei pidä puhua luo silti eräänlaisen henkisen miinakentän, silloinkin kun ei pitäisi, kun taas omien luona voi olla normaalisti, me puhumme edes suunnilleen samaa kieltä (silloinkin kun emme puhu: suomalaisista katolilaisista alle puolien äidinkieli on suomi).
Näin ihan sen kummemmin suunnittelemattakin: paljon on puhuttu sulkeutuneista uskonnollisista yhteisöistä, mutta minusta näyttää että sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa...
Tuo eroaa Hubaran kokemuksista ruskeana tyttönä: tämä ei näy päällepäin, joten en toimi henkilökohtaisena kohteena tuntemattomien aggressioille (toki ei-henkilökohtaisesti päätyy kuulemaan ihan riittävästi yleisesti ihmisryhmiä koskevia aggressioita), mutta tämä vaikuttaa sellaisten ihmisten kanssa jotka tunnen, myös sukulaisten ja perheenjäsenten (toisaalta käännynnäisenä on aikuinen, epävarmempana lapsena tai nuorena nämä ongelmat ovat isompia).

Viimeviikkoisilla Helsingin kirjamessuilla kuulin Sofi Oksasen puhumassa kirjallisuuden kapenevasta tilasta medioissa: kulttuuripalstat ovat oma aiheensa mutta myöskään muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirjat eivät näy. Jos oikein ymmärsin niin samaa aihetta käsittelivät jotkut muutkin kirjailijat. Heitä en kuullut, ja Oksasen pointti on jo tärkeä.
Kirjamessujen yhteydessä äänekkäästi vastustin myös ajatusta että kirjallisuuden julkinen vastaanotto pitäisi tapahtua vain ammattikriitikoiden toimesta etabloituneissa, toimitetuissa medioissa: käytin moisesta ajatuksesta mm. sanoja "teknokraattinen" ja "sivistysvihamielinen". Ne ovat minusta osuvia myös tällä viikolla. Tämän ajatuksen ongelma on juuri se, että se lokeroi kirjallisuuden omaksi pieneksi alueeksi jolla ei ole mitään merkitystä kirjallisuuden ulkopuolella, edistäen sitä toista puolta huolesta josta Oksanen puhuu: kirjallisuuden pitää näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, jolloin kirjalliset teokset pitää ottaa vastaan myös muista näkökulmista.

Koska kirja on kirjallisuutta, on toki mielekästä tarkastella sitä myös, ja joskus erityisesti, kirjallisuutena, mikä on sen paikka ja sen arvo kirjallisuutena, osana jatkuvaa kaanonia. Koska kirja on kaupallinen kulutustuote (on se, sori vaan), on sitä mielekästä markkinoida massamedioissa selkeästi kirjallisuudeksi kategorisoituna ostaville ihmisille, tietysti mieluiten keskittyen uutuuskirjoihin jotka ovat juuri nyt kaupoissa ja mahdollisesti keskittyen mieluummin kiinnostavaan henkilöön kirjan takana kuin itse tuotteeseen, jos se vain lisää myyntiä.

Mutta riittääkö tuo? Ei.
Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta (jos joku on tästä asiasta eri mieltä, en pystyne sitä pitävästi todistamaa, siksi "uskon". En tiedä onko joku tästä eri mieltä). Tästä syystä on syytä tarkastella kirjallisuutta myös tavoilla joihin perinteinen kirjallisuuskritiikki ei mene, ja myös sellaista kirjallisuutta joka ei perinteisen kirjallisuuskritiikin kannalta ole relevanttia. Toki ammattikriitikko joskus pystyy myös tuohon, mutta ei olennaisesti paremmin kuin joku muu, ja usein huonommin kuin joku muu asianomainen.
Toiseksi massamediat ovat käytännössä näkökulmiltaan rajoittuneita, tietynlaiset ihmiset ja heidän näkökulmansa, kokemuksensa, norminsa ovat edustettuja, ja toisenlaiset ovat parhaimmillaan kohteita (jotka esitetään normien mukaisissa konteksteissa) ja pahimmillaan näkymättömiä. Näin kerrotaan, että kirjallisuus kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, toiset pysykööt poissa.
Toinen pointti ei rajoitu vain massamedioihin ja kirjallisuuskritiikkiin, vaan myös kirjallisuustutkimukseen.

Hubara kirjoittaa ruskeiden tyttöjen näkyvyydestä medioissa, niin kohteina kuin tekijöinä, ja on toisaalla nostanut esiin miten Lindstedtin Oneiron näyttää erilaiselta teokselta vaikkapa jemeninjuutalaisen naisen lukemana. Montako on ruskeaa tyttöä kirjallisuuskriitikkona?
Eikä tämä sinänsä rajoitu voimakkaisiin yhteiskunnallisen vallan epätasa-arvoihin. Olen lukenut kollegaltani Primo Leviltä esseen, joissa hän pohtii kemistin ammatin vaikutuksia kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen. Olen lukenut sisareni Flannery O'Connorin esseitä joissa hän pohtii kristillisenä kirjailijana kirjoittamista pääosin sekulaarissa kulttuurissa, ja katolisena kirjailijana kirjoittamista pääosin protestanttisessa maankolkassa (hänen kohdallaan USAn etelävaltioissa), ja paljon siitä mikä pätee kirjoittamiseen pätee myös lukemiseen.
Sekalaisten muiden identiteettini palasten merkitystä suhteessa kirjallisuuteen on myös puitu ja jos ei ole, ehkä syytä olisi (mukaanlukien mitä on olla valkoinen kirjailija/lukija tai mieskirjailija/lukija, aiheiden tarkastelu negaatioiden kautta ei riitä), kaikkien noiden intersektioista puhumattakaan.

Massamediat toimivat omilla, yleensä talouden, laeillaan, ja näistä johtuen Hubara esittääkin toiveen "meiltä meille"-medioista. Suomen kokoisella kielialueella valitettavasti on niin että aika moni "me"-näkökulma joutuu rajoittumaan varsin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten vaikka nollabudjetilla pyöritettäviin yhden hengen projekteihin, esim. itsenäisiin blogeihin, tai olemaan kokonaan hiljaa. Silloinkin kun massaa on tarpeeksi pyörittää jotain isompaa (kun olen käyttänyt katolisuutta esimerkkinä, on Suomessa hiippakuntalehti, pari seurakuntalehteä, pari kustantamoa, muutamia nettikanavia joissa tämä on fokuksena) niin niiden rinnalle on kuitenkin hyvä muodostua myös laajempaa verkostoa (koska esim. hiippakuntalehti ei voi keskittyä kirjallisuuteen niin paljon kuin yksittäisen harrastajan blogi, pienemmilläkin medioilla on omat realiteettinsa).

Miten tämä blogi asettuu "meiltä meille"-mediaksi? Olen yrittänyt pitää "me"idän määrittelyn epämääräisenä. En voi keskittyä täydelliseen intersektioon koska yleisö-me rajoittuisi tarkalleen minuun, mutta en ole myöskään halunnut keskittyä vain yhteen osa-alueeseen tai luentatapaan (samalla olen toki sitä mieltä että joku toinen voisi niin tehdäkin, ja se voi tuottaa hyvinkin kiinnostavaa tulosta, joskus myös heille jotka ovat keskitetyn "me"n ulkopuolella).
Siirtelen hieman luentatapaa aiheesta riippuen, joskus saattaa korostua että olen suomalainen, joskus että olen mies, joskus että olen katolilainen, joskus että olen valkoinen, joskus että pidän eeppisestä runoudesta jne. Ja silloinkin kun en tietoisesti korosta mitään noista, niin ne kuitenkin vaikuttavat siihen mitä luen, miten luen ja mitä lukemastani kirjoitan tai jätän kirjoittamatta. Tästä on syytä olla tietoinen.
Minua ja oletettua yleisöäni yhdistää olla "kirjallisuudesta kiinnostunut", muista aspekteista voi sitten poimia itselleen relevantteja kosketuspintoja ja kiinnostuksen kohteita, ja jos sellaisia ei löydy yhtään niin sitten ei kai myöskään jää lukemaan blogia vaikka muuten olisikin kirjallisuudesta kiinnostunut. Vaikka oletankin että täällä saattaa olla niin lukijoita joita kiinnostaa asia X mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta Y kuin lukijoita joita kiinnostaa asia Y mutta olisi kiva jos olisin hiljaa asiasta X...

Hyönteisdokumentti-blogissa minun pyrkimykseni on kirjoittaa niin hyvin Hyönteisdokumentti-blogia kuin mahdollista.
Teen sitä jo nyt paremmin kuin kukaan muu.

Mm. näitä ajattelin kun luin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.
(Sitä on luettu monissa muissakin blogeissa, viimeaikaisia mm. Mai, Hanna, Katri...

11 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen näkökulma, jota en ole tajunnut itse ajatellakaan! Olen elänyt kuplassa, jossa minulle on itsestäänselvyys, ettei ketään tuomita ihon värin tai vaikkapa uskonnollisen vakaumuksen tai sen puuttumisen vuoksi (sillä reunaehdolla, ettei pyri satuttamaan tällä itseään tai muita). Sitten, kun kuulee tämänkaltaisia kertomuksia ennakkoluuloista tai jopa syrjinnästä, yllätyn melkein aina, vaikken sitten kuitenkaan. Kai se on tätä salaista optimismia, että ihmiset olisivat viisastuneet ajan myötä, vaikka realismi pysyy mukana...

    Kiitos avoimesta kirjoituksesta, joka avasi silmiäni taas hiukan lisää!

    VastaaPoista
  2. Minua kiinnostaa tämä 'sekularismi enemmän vauhdittaa tällaista kuin poistaa' eli siis uskonnollisten yhteisöjen sulkeutuneisuutta. Ymmärsin, että pahoittelet tätä? Kuinka siis ajattelet, että sekulaari, maallistunut tai jopa uskonnoton yhteiskunnan osa voisi toimia toisin? Uskonnollisten yhteisöjen sulkeutuminen lähtee kai sisältäpäin, kun uskonnonvapaus kerran on. Kun ei pidä uskonnollista elämänkatsomusta itselleen oikeana, maallistunut katsomus on kaukana uskonnosta. Ja kun kuitenkin melkein sataprosenttisesti jokaiselle esim Suomessa edelleen on lähdetty uskonnosta, niin siitä poispäin lähteminen on monelle aika aktiivinen valinta. Siinä ei ole kovin paljon yhteistä kieltä jäljellä - kun siis puhutaan uskonnosta. Muuten kyllä.

    VastaaPoista
  3. Kiintoisia ja kirkkaita ajatuksia!

    (Tällä ensimmäisellä lukukerralla) jäi erityisesti mieleen lauseesi "Ensinnäkin uskon, että kirjallisuudella on muutakin annettavaa kuin olla sisäsiittoisesti relevantti vain kirjallisuuden itsensä kannalta". Tämän allekirjoitan täydestä sydämestäni.
    Kirjallisuudella on mielestäni myös välineellinen arvo, mikä taas johtaa siihen, että tietyssä kontekstissa voin asettaa 'korkeakirjalliseksi' mielletyn ja genrekirjallisuuden (vaikkapa viihteen) täysin samalle viivalle.

    Myös tuo ajatuksesi näkökulmien vaihtumisesta kiehtoi. Olen pyrkinyt lukiessani pääsemään irti omasta kapeasta näkökulmastani ja tarkastelemaan tekstiä mahdollisimman monelta suunnalta. Mutta tuo, että meissä kaikissa onkin jo itsessämme monta identiteettiä, jotka vaikuttavat vahvasti siihen, kuinka ymmärrämme ja sisäistämme lukemaamme: miten usein tuo 'näkökulmakiepsahdus' jää ainakin minulta havaitsematta!

    Kiitokset avartavasta lukutuokiosta!

    VastaaPoista
  4. Hubara varoittaa ideasta että rasismi on jotain mitä jotkut MV tai Magneettimedia tekevät ja jos vain näistä pääsisi eroon niin kaikki olisi hyvin, välttämätöntä on tunnistaa rakenteellinen rasismi joka läpäisee yhteiskunnan vaikka yksittäisten tapahtumien tasolla se olisikin näkymätöntä.
    Tunnistan tuota tarpeeksi tietääkseni että se on totta, ja että epäilemättä itsekin sen edistämiseen sortuu. Ja täällä omassa kuplassani (tai yhdessä niistä, mulla on esim. somessa ihan hyvä näkyvyys pariinkin kuplaan joiden välillä ei juuri ole mielipidevaihtoa...) jotkut kovemmat antikatoliset protestantit (jotka on esim. Suomen ev.luteissa aika marginaalinen ryhmä, ainakin nykyään...välit oli huomattavasti kitkerämmät vaikka 50 vuotta sitten) saa lähinnä vaan olankohautuksia, huomattavasti suurempaa huomiota saavat vaikkapa Ylen tai Hesarin tapaiset tahot (just nyt on taas FB-uutisvirrassani näkyvä keskustelu siitä kuinka Ylen toimittaja oli ollut sitä mieltä että "uskonpuhdistus" ja "reformaatio" ovat synonyymeja joiden välillä ei ole merkitystä kumpaa käyttää. Kyllä on merkitystä).

    Sulkeutuneisuudesta, kritisoin juuri sitä että uskonnot lokeroidaan jonkinlaisiksi affekteiksi, yksityisasiaksi josta ei pidä puhua. Tämä aiheuttaa tilanteen, jossa esim. etiikasta, ihmisyydestä tai maailmasta keskustelu on mahdollista vain oman yhteisön sisällä koska sekulaari yhteiskunta ei tunnusta/tunnista että sillä on mitään omia potentiaalisesti kiistanalaisia positioita noihin eikä "uskonnonvapauden" nimissä halua niitä kiistoja nostettavan esiin.
    Pätee tietysti myös moniin muihin normeihin, mukaanlukien siihen "valkoisuuteen" josta Hubara puhuu, ja josta toivoo "valkoisuuden" tulevan tietoiseksi.
    (Myönnetään että tämä uskon tunteellisuus johon ei kuulu suhtautua millään reflektiollla tai filosofisella otteella on seikka josta katolisissa piireissä on aika ajoin luterilaisia syytetty. Jos ei sitä vielä arvattu niin Suomessa tämä katolilaisten ja luterilaisten suhde on joskus, sanotaanko, kompleksinen...)

    Identiteettikysymyksiä ja intersektionaalisuutta on käsitelty siellä täällä jo pitkään, ennen minua ja ennen Hubaraakin (aihe oli tuttu jo ennen tätä kirjaa). Vaikka olenkin haluton määrittämään itseäni feministiksi (miksi en, se on toinen juttu) niin olen esiin nostamiaan aiheitaan ottanut käyttöön, koska kaikki mikä on totta on hyvää ja kaunista.

    VastaaPoista
  5. Olipa viisas ja koskettava bloggaus, jossa on monenlaista tarttumapintaa. Aloitetaan tuosta ruusukosta. Olen ollut ruusukkorukouksissa Saksassa ja Italiassa, ja ne ovat olleet aina koskettavia hengellisiä tilaisuuksia, vaikken voikaan jakaa vaikkapa mediatrix-käsitystä. Toisaalta en voi kuin ihailla sitä aitoa spirituliteettia, jossa Marilla on keskeinen asema. En laittaisi luterilaisena mitään rukoushelmiä kaulaani pelkästä kunnioituksesta katolisia kanssaveljiäni kohtaan. Toisaalta olen pitänyt kauniina asiana Lönnebon luterilaisia rukoushelmiä, joita käytetään paljon rippikouluopetuksessa.

    Kristittynä saa Suomessa olla ruskea tyttö. On surullista, kuinka erilleen usko on tuupattu muusta elämästä tässä yhteiskunnassa. Valtamedia on tässä hajotustyössä eturintamassa. Eilen tuli radiosta ohjelmaa, jossa sivuttiin pyhäinmiestenpäivää. Toimittaja kertoi, että kyllähän sitä valtaväestö viettää vainajia muistellen, mutta jutun keskiössä oli ortodoksien pyhäinpäivä (jota he eivät vietä!), mutta jolloin muistellaan kuitenkin Karjalan pyhittäjiä. Käsiteltiin jälleen "hyvää vähemmistöä", mutta luulenpa. etteivät suomen katoliset sitävastoin kuulu näihin median lellikkeihin.

    Hyvänä esimerkkinä tästä uskontoignoranssista on ollut meillä reformaatiovuoden vietto, jota on tuskin huomannut, jos vertaa vaikkapa siihen, miten asiaa on Saksassa käsitelty. Meillä kirkko keskittyy parisuhdeongelmiin ja fokus on aivan jossain muualla, missä sen pitäisi olla. Tämä johtuu osaksi veltoista piispoistamme, jotka haluavat vain silittää myötäkarvaan.

    Tuosta kirjallisuuskritiikistä sen verran, että nykyisin ammennan miltei kaiken kirjallisuuteen liittyvän kritiikin eri blogeista, koska virtuaalimaailmassa on monia todella hyviä kirjoittajia, jotka eivät liiku valtavirtojen vietävänä.

    VastaaPoista
  6. hdcanis: "pahoittelut että tämä oli joitain yksittäisiä henkilöitä harmittanut mutta heistä tämä oli kuitenkin hyvä juttu. Sitä ei sanottu, että koska heitä on enemmän niin he tekevät mitä huvittaa; sellaista ei tarvitse sanoa, se on tiedossa muutenkin. Pienestä ryhmästä käsin on usein niin kovin turhauttavaa, ja usein turhaa, edes yrittää valis(/t)taa ja siksi aika moni ei niin tee, silloinkin kun pitäisi. " Tämä on tosiaan usein toistuva ilmiö. Jos valitat jotain, vastataan kiitos palautteesta, mutta jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, jos valitat uudestaan, niin annetaan ymmärtää, että olisit jo hiljaa. Jos et tyydy tähän, olet hankala ...

    --
    Minusta lehdistöllä on omat kytkentänsä ja vähän palstatilaa, joten kirjablogit on tavallisille kirjanostajille ja lainaajille hyvä väylä saada hyödyllistä, ja joskus hauskaa tietoa kirjoista.

    VastaaPoista
  7. Lönnebon rukousnauhaa en tuntenut aiemmin, sittemmin olen aiheesta kuullut ja tällaisia tosiaan sopii käyttää (rukousnauhat, -helmet tai vastaavat itsessäänhän eivät ole edes kristittyjen yksityisjuttu, niitä harrastetaan monissa muissakin uskonnoissa).
    Ja ei tuotakaan varmastikaan mitenkään pahanilkisyyttä tehty vaan ihan ajattelemattomuutta, enkä tosiaankaan ole ollenkaan varma että menikö palaute edes perille vaikka asianomaisille tekijöille menikin...

    Enkä nyt halua suoraan rinnastaa tätä vaikkapa ruskeaan tyttöyteen koska kokemuksissa on kuitenkin niin paljon eroa (siitä olisi tullut pitkä postaus jos olisin eritellyt Hubaran kirjasta kaiken sen jolle en havainnut vastaavuutta omissa kokemuksissani) mutta ehkä sen verran samaa että saa jotain työkaluja reflektoida myös omia olemisia ja tekemisiä (myös valkoisena miehenä).

    VastaaPoista
  8. Kiitos avartavasta postauksesta ja linkityksestä.
    Koko Hubaran tunne-esseissä juutalaisuus oli todella vähäisessä osassa. Kirja oli niin paljon muuta, joista oman identiteetin löytyminen ja rasismi olivat pääosassa. Myös hänen oman sukunsa harjoittama rasismi Israelissa, jonka ulkopuolella hän haluaa olla.
    Kirjassa mainittiin lukuisia kirjoja, mutta jostakin syystä en muista Oneironista mainintaa. Minusta Koko kirjoitti vain omaan identiteettiin vaikuttaneista kirjoista ja musiikintekijöistä.

    Hienoja tunne-esseitä, joille toivon runsaasti lukijoita <3

    VastaaPoista
  9. Juutalaisuus uskonnollisina menoina yms oli aika vähissä, etnisyyteen ja historiaan liittyen kohtalaisen paljonkin esillä, enemmän kuin odotin.
    Ja kirjassa ei tosiaan juuri tuota kulttuurisen omimisen ja appropriaation teemaa käsitelty johon Oneiron-keskustelu kuuluu, mutta kun se liittyi tämän blogini yhteen kiinnostuksenaiheeseen, kirjallisuuden julkiseen vastaanottoon, niin se oli syytä koplata mukaan.

    VastaaPoista
  10. Oivallinen bloggaus ja kiinnostavaa pohdintaa! Täytyy myöntää, että en olisi välttämättä tätä linkkiä klikannut ellet olisi erikseen maininnut henkilökohtaista pohdintaa, olen lukenut tästä teoksesta jo niin monta sitä itseään kuvaavaa tekstiä että se ei olisi enää inspiroinut. En sen kummempaa ajatuksen jyvästä osaa tähän asettaa kuin että kiitos mielenkiintoisista uskonto- ja meiltä meille media -pohdinnoista.

    VastaaPoista
  11. Jep, kirja on ollut jo varsin hyvin esillä blogeissa että ihan vaan sisällön esittely on tullut jo aika hyvin katettua, en siltä puolelta olisi uutta tuonut...mutta samalla tämän kirjan yhteyteen sopii erinomaisesti omakohtaisempi pohdiskelu.

    VastaaPoista

Sanavahvistus otettu toistaiseksi käyttöön, roskapostin määrä kasvoi sietämättömäksi.