Tämän ihminen ehkä käsittää vasta elämänsä loppupuolella, jolloin viisaudella ja kokemuksilla ei ole enää paljoakaan arvoa.
Sándor Márain historiallinen romaani (suom. Helga Nuorpuu) on esimerkki teoksesta joka alkaa varsin keskinkertaisesti mutta parantaa tasoaan voimakkaasti loppua kohti.
Kirja lähtee liikkeelle Giacomo Casanovan muistelmissa mainitusta vankilapaosta Venetsiassa ja saapumisesta Bolzanon kaupunkiin etelä-Tiroliin, jossa kerätään voimia, aloitetaan taas uutta elämää (tai siis jatketaan vanhaa). Tätä jaksoa puidaan kirjan ensimmäinen puolisko, Casanova hakee yhä uusia ja uusia kokemuksia ja on niitä taitava myös hankkimaan, vankilassa suurin kärsimys on ollut olla suljettuna yhteen tilaan ja yksinäisyyteen ilman naisia...ihan luettavaa muttei kovin mieleenjäävää tai erottuvaa.
Luuletko, että vielä milloinkaan on karkaistu jäässä tai hiilloksessa sellaista damaskuslaista säilää, joka olisi pystynyt surmaamaan tai hävittämään rakkauden? Siksipä en minä tullutkaan sinun luoksesi toista kertaa enää miekka tai teräväksi hiottu tikari kädessäni. Minulla on nyt toisenlainen ase, Giacomo.
- Ja mikä ase se on?
- Järkevyyden ase.
- Tunteiden kaksintaistelussa se ase on voimaton ja joutava, teidän ylhäisyytenne.
- Ei aina. Minä ihmettelen että juuri sinä sanot noin.
Kirjan toinen puolisko sen sijaan on hyvä syy lukea tämä. Se kattaa yhden päivän ja sijoittuu yhteen huoneeseen jonne Casanovaa tervehtimään saapuu Parman kreivi, vanha "tuttu", mies joka oli aikoinaan vähällä tappaa Casanovan kaksintaistelussa ja lupasi että huonosti kävisi jos Casanova vielä tulisi hänen näkyviinsä: kyse oli tietysti kauniista Franciskasta, nykyisestä Parman kreivittärestä. Mutta nyt tuota kaksintaistelua on turha muistella, kreivi on vanha mies jolla on ehdotus: Franciska rakastaa kaihoisasti yhä Casanovaa, joten kreivi kutsuu tämän järjestämiinsä naamiaisiin illaksi, jossa Casanovan tulisi menetellä parhana taitonsa mukaan ja täyttää ja sammuttaa tämä rakkaus, jonka jälkeen Franciska palaisi antamaan jakamattoman huomionsa kreiville tämän viimeisinä elinpäivinä ja Casanova jatkaisi matkaansa huomattavin kunnianosoituksin...ja kun Casanova valmistautuu naamiaisiin, saapuu paikalle Franciska jolla on myös oma sanansa sanottavana...
Jälkimmäinen osa on harkitun teatraalinen, kaikki toiminta rajoittuu yhteen huoneeseen ja puheeseen, erityisesti piiiitkiin monologeihin, sellaisiin että tämän esittäminen varsinaisena teatterina olisi luultavasti varsin raskasta niin esittäjille kuin yleisöllekin. Mutta luettuna tämä toimi loistavasti, Parman kreivipari näyttäytyi hyvin kiinnostavina henkilöinä ja Casanovankin luonnetta puitiin ansiokkaasti tässä rakkauden ruumiinavauksessa...
Parman kreivi myös mainitsee pukevansa naamiaisiin päähänsä aasinpään niinkuin siinä yhdessä näytelmässä, lontoolaiskirjailijalta jonka nimeä hän ei nyt muista, ja myös jälkimmäisen keskustelun toteutuksessa on varsin teatraalinen visuaalinen idea, Casanova on päättänyt lähteä naamiaisiin naiseksi pukeutuneena, mutta hänen luokseen saapuukin Franciska mieheksi pukeutuneena.
Kuten sanoin, nämä useiden sivujen mittaiset monologit olisivat varmasti aika raskaita esitettyinä mutta silti kiinnostaisi nähdä joskus joku dramaattinen luenta...(ja kun googlailin, jälkimmäinen tapahtuma on näköjään dramatisoitukin vaikkei ilmeisesti suoraan tästä teoksesta)
Ai niin, tässä kirjassa esitellään myös täydellinen rakkauskirje.
Älä milloinkaan anna peiliä lahjaksi naiselle, jota rakastat, rakkaimpani, sillä naiset löytävät lopulta itsensä peilistä, he näkevät omat kasvonsa selvemmin ja muuttuvat surullisiksi.
Onpahan kiinnostava teos! Tämä pitäisi varmaan hankkia Huuto.netistä tai divarista.
VastaaPoistaOmani tuli kirpputorilta, ei tämä varmaan mikään arvokas keräilykirja ole mutta tuskin myöskään kovin yleinen...
VastaaPoistaSinänsä kiinnosti että tämä oli suomeksi edes ilmestynyt noihin aikoihin (julkaisija Suomen Kirja 1946), Marai oli Unkarissa tuolloin tunnettu mutta ulkomailla maine on noussut vasta parina viime vuosikymmenenä (ja niiltä tiimoilta olin aiemmin lukenut Kynttilät palavat loppuun, eli kirjailijan tiesin kun tämä vastaan tuli)