Muriel Spark - A Far Cry from Kensington

Muriel Sparkin tuotantoa olen lukenut viime vuosina aika runsaasti: vaikka tutustuinkin kirjailijaan ensi kertaa näköjään reilu kolme vuotta sitten, tämä on jo kolmastoista romaaninsa jonka olen lukenut. Voidaan siis puhua fanituksesta.
Vuonna 1988 kirjoitetussa kirjassa käytetään kirjailijan suosimaa tekniikkaa, minäkertoja muistelee menneitä, tässä tapauksessa vuosien 1954-55 Lontoota, ja vaikka muistelu eteneekin suhteellisen kronologisesti niin viittauksia eteen tai taakse tehdään paljon, osa kirjan myöhemmillä sivuilla tapahtuviin, osa käsitellyn ajanjakson ulkopuolelle, ja taas kerran Spark onnistuu sekä vihjaamaan että yllättämään.

Kertoja, rouva Hawkins, 28-vuotias sotaleski joka pyöreine olemuksineen ja täsmällisine ja kykeneväisine luonteineen antoi itsestään vanhemman ja äidillisemmän vaikutelman, joka jakoi runsaasti neuvoja muille ja jolle moni uskoutui (aikanaan kun kertoja laihtui, häntä alettiin kutsua Nancyksi ja ihmiset eivät enää uskoutunut hänelle). Rouva Hawkins työskenteli kustannustoimittajana lontoolaisessa kustantamossa ja joutuu tätä kautta tutustumaan innokkaaseen kirjailijanalkuun Hector Bartlettiin, joka on arvovaltaisen nimekkään kirjailijan Emma Loyn suojatti. Rouva Hawkins päätyy kuitenkin toteamaan Bartlettin olevan pisseur de copie, fakta jota kukaan ei pysty kiistämään mutta jonka ääneen lausumisesta seuraa kaikenlaista hankaluutta...

Spark on hahmovetoinen kirjoittaja, ja tätäkin kirjaa kansoitti monenlaiset varsin omalaatuiset henkilöt, kertoja mukaanlukien, ja aika pitkään tuntui että juoni on varsin epämääräinen, sekalaisten henkilöiden sekalainen anekdoottikokoelma jolla esiteltiin satiiria kustannusmaailmasta ja pohdittiin hieman rehellisyyden teemaa (ja sekin olisi ollut varsin mainio kirja) mutta kyllähän juonielementtejäkin sitten riitti ja valittu teema sai vielä lisäsyvyyttä.

Rehellisyyden teemasta tuli aika ajoin mieleen tässä viime aikoina käydyt pohdinnat lukijablogeista. "Commercial life cannot be carried on unless people are honest", toteaa tuomari Michael Yorkin oikeudenkäynnissä, ja rouva Hawkins toteuttaa myös rehellisyyttä periaatteellisena arvona (missään vaiheessa hän ei suostu olemaan sitä mieltä että Bartlett ei ole pisseur de copie) mutta tuntuu olevan hämmästyttävä ja suorastaan mahdoton ajatus että joku voisi olla rehellisesti jotain mieltä kirjan hyvyydestä tai huonoudesta ilman taka-ajatuksia tai kustannusyhtiöiden, kirjailijoiden tai muiden intressejä, että totuus an sich on mahdollinen tavoiteltava arvo.
Toisaalta ääneen lausutulla totuudella voi olla paljon odottamattomiakin seurauksia, ei voi todeta että tämä on vaan harrastus ja minä teen mitä huvittaa...

Sparkin tuotanto on yleisesti ottaen varsin tasalaatuista (ja korkealaatuista) mutta tämä on kyllä todettava parhaimmistoonsa kuuluvaksi. Ja kirjasta oli yhteensattumaisesti tällä viikolla blogannut myös Margit (kai se on sitten totta että blogeissa luetaan paljon samoja kirjoja, silloinkin kun kyseessä on Suomessa melko tuntemattoman kirjailijan 25 vuotta vanha kirja...)