Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus

Joskus vuosia sitten eräällä nettifoorumilla keskusteltiin vähiten lukemaan houkuttelevista kirjojen nimistä, ja arvoisan nobelistimme F.E.Sillanpään tuotannosta nousi useampikin ehdokas: omiin inhokkeihini kuuluivat sellaiset epämääräisyydet kuin Poika eli elämäänsä, mutta Hurskas kurjuus oli yleisesti suositumpi/kammotumpi. Ja myönnetään, ilman klassikkomainetta ja esim. paikkaa Ylen Kirjojen Suomi -listalla (vuoden 1919 edustajana) tuolla nimellä varustettu kirja jäisi varmaan monelta lukematta...jonkun Viikatteen tai Palefacen levynkantena voisi vielä mennäkin, onhan nimi äänteellisesti viehättävä, painollisten tavujen urahdukset ja painottomien sihahdukset.

Kun aloin tätä kirjaa lukea, olin juuri aiemmin lukenut Stig Dagermanin novellikokoelman ja sieltä luonnehdinnan journalismista: taito tulla myöhässä niin varhain kuin mahdollista.
Samoihin aikoihin sosiaalisessa mediassa näkyi keskustelu toimittajasta jolla oli juuri ollut viikon kokeilu jossa "selvittiin vähin varoin", viikon aikana ruokamenoihin käytettiin vain 50 euroa, ja huomioitiin että vaikka tuo olisikin tehty kunnolla (eikä esim. pummaamalla aterioita työpaikalta ja tutuilta) niin ei siinä silti vähävaraisuudesta voi selvitä mitään, toimittaja ei pysty simuloimaan köyhyyttä ainakaan viikossa, ei vuodessakaan.
Sillanpään voi sanoa tulleen tässä myöhässä kun kuvasi vuoden 1918 tapahtumia vuonna 1919, mutta ainakin mittakaava on oikea, prologissa teloitettava Toivolan Juha on jo kuusikymppinen ja varsinaisessa kirjassa käydään läpi elämäntarinaansa, kaikki kuusi vuosikymmentä.

Hieman tuntuu riitasoinnulta, mutta tarpeelliselta, satavuotiaan Suomen hehkutuksen keskellä lukea kirjaa joka alkaa vuonna 1857, kun satakuntalaiselle Nikkilän rappiotilalle syntyy Johan-poika. Äitinsä, piika joka on nainut leski-isännän, ei oikein paikkaansa emäntänä tai elämässä löydä ja samoja ongelmia on Jussillakin. Kun nälkävuosina tila menee velkoihin ja isä kuolee, on edessä maantielle lähtö: äidin veli on vävynä toisaalla varakkaalla Tuorilan tilalla, ja vaikka äitikin pian kuolee niin Jussi päätyy enonsa luo, ei oikein rengiksi eikä oikein miksikään muuksikaan.
Aikanaan tulee sieltäkin lähtö, Tuorilan Jussista tulee Toivolan Jussi, metsätyömies ja myöhemmin renki. Jotenkin aina outona, jotenkin siedettynä muttei pidettynä tai toivottuna, elämänreunan murusilla elävänä ja ajelehtivana.
Vaimokin löytyy saman talon piiasta kun lapsikin on jo tulossa (ei Juhan mutta sitähän ei hän tiennyt), torppa laitetaan ja se menestyykin ihan kohtalaisesti, lapsia tulee muutama lisää ja kylällä nimi on muuttunut Toivolan Janneksi, mutta kyllä se taas Juhaksi palaa:

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria kertakaikkisia romahduksia, niinkuin kehittyneemmiissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle. Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.

Huonompaan suuntaan mennään, lapsia kuolee ja vaimo, ja samalla täytyy luopua torpan maistakin, mäkitupalaiseksi voi Juha sentään jäädä. Sitten tulee työväenaate, josta Juhakin innostuu, kehittyen aiheen äänekkääksi tukijaksi mutta muotoillen siitä kuitenkin omanlaista aatetta josta eivät muu työväenliikkeen väki kovin suuresti pidä. Ja niin, lopulta tulee alkuvuosi 1918 ja sota, millä nimellä sitä kukin nimittää (joulukuu 1917 menee vähillä huomioilla, laajemman valtakunnan asiat eivät juuri Juhan kaltaisten elämiä hetkauta). Punakaartiin Juhakin kuuluu ja kun lopulta rintama murtuu niin syyte tulee erään isäntämiehen murhasta (tätäkään ei Juha tehnyt mutta mitäs väliä sillä on) ja syytettä seuraa pikainen teloitus. Niin päättyi tämäkin elämä.

Ilmeisesti tästä kirjasta eivät juuri pitäneet punaiset eivätkä valkoiset. Elämän kuvaus ei sopinut oikein ainakaan silloiseen työväenkamppailuun, köyhyyttä ja kamppailua ei ylevöitetä ja Juha oli ajautuva rassukka ja yhtä lailla vertaistensa hyväksikäyttämä. Tässä kuitenkin tulee esiin varsin hyvin köyhyyden ongelma, jos elämästä ei ole saanut kunnollista otetta alusta alkaen niin tilannetta on hyvin vaikea muuttaa, sisäinen sankari ei ihan vaan itseään niskasta kiinni ottamalla toteuta unelmiaan joille vain taivas on rajana. Elämä alkaa epävarmana ja epävarmuus ei koskaan katoa, mikä tahansa pienikin tapahtuma voi hajottaa hauraan tasapainon...
Tämä tulee ilmi ihan jo siinä kuinka päähenkilön nimikään ei pysy samana, yhteisö määrittää kulloinkin käytetyn nimen olosuhteiden ja yhteiskunnallisen aseman mukaan.

Sillanpään sympatiat ovat selvästi köyhän puolella, ja Toivolan Juha on luettavissa jopa jonkinlaisena Kristus-hahmona kurjemmissa, kärsivimmissä ja nöyrimmissä muodoissaan ('Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle', Matt. 25:40), vailla glorifikaatiota, romantisointia tai käytettävyyttä poliittisten liikkeiden esikuvana. Kristus-hahmo kuitenkin, kirjan alun maininnasta Juhan esi-isien yhteyksistä isoimpiinkin taloihin kuin olisi Daavidin huonetta ja sukua lopun kuolemaan toisten syntien tähden.
Tästä syystä en lukenutkaan kirjaa ihan vain kurjuudessa rypemisenä tai yhteiskunnallisena pamflettina, tiukasti rajattu fokus yhteen elämään varsin rajallisella alueella ja elinympäristössä ja tapahtumien laajemman historiallisen kontekstin näkyminen vain epämääräisinä kaikuina taustalla tekee tästä universaalimman kirjan ihmisestä ja maailmasta yleensä (loppupuoli toi mieleen ne teemat jotka myöhemmin Flannery O'Connor teki omikseen, mikä epäilemättä väritti lukemistani).

 
Miksi tämä on sitten Ylen Kirjojen Suomi -projektissa vuoden 1919 edustajana, kun melkein koko kirja sijoittuu aikaan ennen itsenäisyyttä ja loputkin vuoteen 1918?
Sillanpää osoittaa kirjallaan, että nykyhetkeen johtaa menneisyyden juuret, jotka ovat usein varsin vaikeasti havaittavia mutta tavattoman pitkiä. Itsenäinen Suomi ei sinkoutunut esiin valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen otsasta, eikä historia noin vain näppärästi pyyhkiydy pois niin että voidaan aloittaa nollapisteestä, menneisyyden taakkoja on kannettavana ja niistä tiliä tehtävänä jo heti alussa.