Richard Brautigan - In Watermelon Sugar

(Kannen yläkulma oli repeytynyt, ei siis oikeasti kuulu näyttää tuolta)

Kirjan kertoja kirjoittaa kirjaa. Tämä on se kirja. Edellisen kirjan kirjoittamisesta on jo päälle kolmekymmentä vuotta. Kirjoja on yhteensä parisenkymmentä. Yksi taisi kertoa pöllöistä. Toinen männynneulasista. Se ei ollut kovin kiinnostava kirja. Opettaja ehdotti että tämä kirja voisi käsitellä säätä.
Tämä kirja ei käsittele säätä.

We made a long and slow love. A wind came up and the windows trembled slightly, the sugar set fragilely ajar by the wind.
I liked Pauline's body and she said that she liked mine, too, and we couldn't think of anything to say.
The wind suddenly stopped and Pauline said, "What's that?"
"It's the wind."

Richard Brautiganin kirja on aika...outo. Se kertoo jonkinlaisesta utopia-yhteisöstä nimeltä iDEATH jossa melkein kaikki on tehty kivestä, puusta ja vesimelonisokerista, aurinko paistaa erivärisenä eri päivinä, sillat ylittävät jokia ja kaikki tiikerit ovat kuolleet. Ja ihmiset puuhailevat mitä puuhailevat, kuten vaikka päähenkilö joka päätti kirjoittaa kirjan patsaiden tekemisen ja kukkien istutuksen välissä (Päähenkilön majapaikan lähellä on patsas joka esittää perunaa. iDEATHin seuduilla on kymmenen patsasta jotka esittävät eri kasviksia. Niiden tekijä varmaan piti kasviksista).

Kirjasta tuli vähän mieleen Leena Krohn: lyhyitä lukuja, ei selvää juonta, spefistinen miljöö joka perustuu enemmän filosofiseen pointtiin kuin konkreettiseen realismiin, ja ajatus joka tuntuu olevan koko ajan melkein ulottuvilla mutta joka koko ajan pakenee otetta...
Braustiganin kirjoittamisessa on myös hieman proosarunouden otetta, vähäisen tarinan kuljetus tuntuu perustuvan enemmän runon kuin proosan logiikkaan...ja kieli on myös omalla tavallaan erikoislaatuista, perustuen selvästi yksinkertaiseen peruslauseeseen ja hyvin konkreettisiin ilmiöihin, haluttomana tarttumaan abstrakteihin käsitteisiin (takakansiteksti sanoo että tämä on "a story of love and betrayal", moista kieltä ei kirjassa käytettäisi). Mutta toisaalta peruslauseillakin saadaan paljon aikaan ja niiden jukstapositiolla hyvinkin vaikuttavia mielikuvia (ja toisaalta lukija joutuu epäilemään joidenkin konkreettisten sanojen todellista merkitystä...)

Kirja on 60-luvulla kirjoitettu ja viittaukset hippikulttuuriin ovat ilmeisiä, joskin vaikka utopiasta onkin kyse niin mukana tuntuu olevan myös aikamoista hippiaatteen parodiointia ja kritiikkiä: peace-and-love on jalostunut intohimottomaksi puuhasteluksi, historiattomaksi välinpitämättömyydeksi.
Mutta ei tämä kuitenkaan omaan aikakauteensa rajoittunut. Itse tuolla jokunen postaus takaperin olin pahoillani doublespeakin korrutoivuudesta ja tässä kirjassa onkin vaellettu utopiaan jossa kaikenlaiset hankalat käsitteet ovat kuluneet käyttökelvottomiksi ja jäljelle jäävät vain sanat jotka merkitsevät juuri sitä mitä merkitsevät. Id on tapettu, haudattu ja unohdettu.
Melonin maku on nytkin maistettavissa.

En ole ihan varma, mutta luulen että pidin tästä kirjasta paljon.